Part 6

"Synkkä pilvi kulki yli puiston. Me heiluimme hiljalleen puissa, kun tuulenpuuska pani niiden latvat liikkumaan", virkkoi yksivakaisesti sininen tuli.

Mutta rubiinihohtoinen valo huusi: "Silloinhan juuri tuo valkoverinen, hienokutrinen tyttö tuli puistoon ja kysyi veitikkamaisesti: 'Täytyykö minun hankkia itselleni toinen tanssija, Otto? Tanssimme on jo alkanut!' Hymyillen ja leikkiä laskien vei neito nuorukaisen mukanansa pois ja ruiskukkaseppeltä kantava impi astui hitaasti pensaikkoon."

"Ja seisoi yht'äkkiä yksinäisen haaveksijan edessä!" virkkoi toinen liekki, "'Vilho', huudahti hän silloin. 'Tuossahan vihdoinkin olet!' Kookas vakava mies kysyi epäillen, oliko tyttö häntä sitten etsinyt. Tämä kielsi hymyillen ja kysyi hajamielisesti, eikö hän sitten ollut tanssinut. 'Tiedäthän, Hanna, ett'en koskaan tanssi', vastasi vakava mies lempeästi. Tyttö muisti nyt hänen papillista virkaansa, mutta hänestä oli niin kovin ikävää, ettei Vilho edes tänäänkään tanssinut, vaikk'ei muuten koskaan sitä tekisikään!"

"Oi niin! Kyllä tiedän mitä hän siinä sanoi!" huusi punainen liekki. "Tyttö nojasi nuoren miehen käsivarteen, sanoen: 'Oi, Vilho! Et tiedä kuinka ihanata on liidellä täällä vihantain, mahtavien puitten alla, -- uiskennella soiton sävelillä! -- Ja lehmuksen tuoksu sitten! Nautitko lehmuksen tuoksusta, rakas Vilho? Katselitko ennen pimeän tuloa iltapilviä, noita korkealla taivaankannella purjehtivia, pienoisia, vaaleita iltapilviä? Ne ruskottivat ilosta, ikäänkuin niistä olisi ollut hauskaa nähdä niin paljon onnellisia ihmisiä!'"

"Poloinen, onnellinen lapsiraukka!" huokasi sinertävä valo. Viheriäinen tuli virkkoi: "Impi katsoi viehättävästi hymyillen nuorukaista suoraan silmiin. Tämä katseli häntä, otti hänen molemmat kätensä ja puristi niitä kiivaasti, mutta ei sanonut mitään. 'Oi, rakas, rakas Vilho! Oletko koskaan ollut näin ihanassa juhlassa? Näin vihantaa, näin tuoksuvaa kesää ei ole ennen ollut! -- Oi sano toki, Vilho! Riemuitse sinäkin!'"

Sininen valo kuiskasi hiljaa: "Kuinka kalpea tämä oli! Raskaan huokauksen hän tukahutti ja kysyi: 'Sinä siis olet sydämesi pohjasta onnellinen ja iloinen, armas Hanna?'"

"'Niin sydämeni pohjasta onnellinen ja iloinen!' toisti tyttö ja hengähti syvään", puhui punainen liekki. "Ja ihmeellisesti säihkyivät silloin suloiset silmät."

"Vuodatettiinpa siellä kyyneleitäkin lehmuksen! alla! -- Kuulin hiljaista nyyhkytystä," kuiskasi himmeä, sinertävä liekki.

"Niin", virkkoi viheriä virvatuli. "Yht'äkkiä vaaleni immyt. 'Vilho, Vilho!' huudahti hän levotonna. 'Sinä tuijotat niin kolkosti maahan! Varmaankaan et pidä sopivana ja oikeana, että olen näin iloinen, kun muutama viikko sitten vielä kävin surupuvussa armaan äitini kuoleman jälkeen?' 'Ei, Hanna, ei suinkaan! Niin en ollenkaan ajattele!' sanoi nuori mies ja sulki tytön lempeästi syliinsä. Tämä nojasi päänsä hänen olallensa ja ratkesi katkeraan itkuun. Sanoi halajavansa yhden ainoan ainokaisen kerran vielä katsahtaa armaan äitinsä silmiin, valitti nyt kaiken riemun keskellä tuntevansa suurinta kaipuuta, orvon ikävöimistä. Nuorukainen lohdutti lempeästi, veljellisesti -- ja tyttö --."

"Niin. Tyttö tyyntyi tietysti", tokasi tulipunainen liekki. "Hän pyyhki kyyneleensä ja hymyili taas. Hän osasi jutella niin paljon, eikä aina vaatinut vastaustakaan. Kuinka suloisesti hän saattoi mielistellä ja rukoilla nuorukaista pyyntöönsä suostumaan. Tyttö tahtoi näet niin mielellään oppia ratsastamaan, niinkuin Ellen ja Maria. Otto opettaisi häntä, alkaisi jo huomenna, jos vaan hänen omatuntonsa, neuvonantajansa, hänen Vilhonsa, -- kaikkein hyväin ja viattomain huvien ylimmäinen sallija, -- jos vain hän suostuisi tuumaan ja ottaisi pulmaksensa asiasta isälle."

"Pyysikö hän niin herttaisesti?" virkkoi yölepakko. "Minusta on usein näyttänyt siltä, kuin olisi pyytäminen ihmisille hyvinkin vaikea työ."

"Enpä tiedä lieneekö se käynyt armaalle impyellenikin vaikeaksi, vai liekö joku muu seikka häntä huolestuttanut. Mutta riippuessani matalalla oksalla lehmuksessa kuulin hänen sydämensä sykkivän ja näin hänen usein pysähtyvän hengähtämään. Kalpea mies kyllä näki hänen rukoilevan katseensa, näki hänen punastuvana, vapisevana seisovan edessään. -- Kuinka sanomattoman sorea hän oli." -- Mutta nuori mies ei heltynyt. Oli vain ääneti ja virkkoi viimein vakavasti: 'Tiedäthän, Hanna, mitä äiti ajatteli naisten ratsastamisesta?' -- Kyllähän hän sen tiesi, kyllähän rakas äiti oli pitänyt sitä hyvin vaarallisena, -- mutta onhan isällä niin vakavia hevosia, -- ruskea Pojuhan on tyyni kuin lammas. Nuori mies sanoi ruskean Pojun olleen talossa jo kaksi vuotta sitten, kun hän, matkoilta palattuansa, niin mielellään olisi tahtonut ottaa neitoa mukaansa ratsastusmatkoille vuoristoon. 'Niin, se oli silloin, Vilho,' vastasi tyttö. 'Mutta ajattele toki Ottoa! Otolta ei äiti varmaankaan olisi sitä kieltänyt!' 'Oletko siitä niin varma, Hanna?' kysyi kolkosti nuorukainen.

"Ukkonen jyrähteli kaukana vuoristossa", sanoi sininen liekki. "Kuulitteko? Kuulitteko? Ja näittekö? Kun tyttö nosti silmänsä, olivat ne kokonaan kyynelissä. 'Vilho, Vilho', huudahti hän. 'Kyllä näen, että hauska tuumamme raukeaa! Oi, elä katso minuun noin suruisesti! Ethän toki uskone rikkovani äidin tahtoa vastaan, kun sinä kerran siitä minua muistutit.' Taas vierähtivät kyyneleet kasvoja pitkin. Rukoillen otti hän nuorukaista kädestä ja sanoi hiljaa: 'Sanothan veljellesi, ett'emme saa ratsastaa! Oi, rakas Vilho, sano sinä! Minä en saata!' Nuorukainen huokasi syvään ja nyykähytti myöntävästi päätään. Tyttö kuuli askeleita ja läksi pois kyyneleitänsä salaamaan."

"Oi! Se oli iloinen veitikka, tuo kultainen Otto!" huusi rubiinitulonen. "Tuossa hän taas oli! Kuinka hyvää teki katsella hänen säihkyviin silmiinsä! Hän kysyi veljeltänsä, missä Hanna oli, mutta kuunteli tuskin vastausta, ryhtyessään ystävällisesti nuhtelemaan Vilhoa siitä, ett'ei tämä koskaan ollut kertonut, kuinka ihmeen ihana tenhotar hänen sisarensa oli. 'Hanna ei ole sisareni', vastasi toinen. Kyllähän hän sen tiesi, mutta sisaren nimi oli niin herttainen. Hän melkein kadehti veljeänsä sen johdosta ja samaten tutunomaisen sinuttelemisenkin tähden. 'Jos täällä kauvemmin viivyt, niin tuskin tulet pitämään minua erittäin kadehdittavana', kajahti kolkko vastaus."

"Mutta veli ei huomannut hänen kalpeuttansa", sanoi sinertävä liekki, -- "ei nähnyt kamppausta hänen kasvoissaan!"

Punainen virkahti: "Niin tiedättekö! Vallaton Otto myönsi nauraen, ettei olisi tahtonutkaan vaihtaa vakavan veljensä kanssa. Ylevä, korkea, mutta saavuttamaton esikuva oli hänelle kallis Vilho veli. Sointuvasti sujuivat sanat hänen huuliltansa veljeänsä kiittäessänsä. Ja kuitenkin arveli hän, että jos hänen täytyisi Vilhon hyvyyden ja hyvien avujen, suuren opin ja tiedonrunsauden kanssa ottaa päällensä myös tämän kylmäverisyys ja hidastunteisuus, niin pysyisi hän kernaammin sinä kevytmielisenä, herkkätuntoisena, avosydämisenä veitikkana kuin kerran oli. Jos haavat joskus kirvelivätkin, niin olihan niitä parantavia voiteitakin olemassa."

"Niin, niin", keskeytti kultainen liekki. "Hän soimasi, sanalla sanoen, veljeänsä kylmäksi ja tunteettomaksi, kun oli saattanut vuosikausia asua semmoisen viehättävän lapsen, kuin Hannan, kanssa saman katon alla, edes kertaakaan ajattelematta tytön nuoren sydämen voittamista. Silloin kysäsi toinen: 'Kuka kevytmieliselle ja kevytkieliselle veljelleni on sanonut, etten sitä ole koskaan ajatellut?' 'Asia on selvä. Mihin Vilho kerran ryhtyy, sen hän perille vie. Koska näen, ettet ole Hannan sydäntä voittanut, tiedän samalla, ettet ole koskaan yrittänytkään sitä tehdä.'"

"'Mitäpä sinä näet, -- mitä tiedät?' kysyi kalpea mies. 'Hannahan on niin lapsellisen avosydäminen', hymyili hilpeä veli. 'Ilmoittaahan koko hänen olentonsa, missä suhteessa hän sinuun on. Rakkaana, kunnioitettuna, vanhana setänähän Hanna sinua pitää!'"

"Silloin leimahti kirkas salama. -- Sekohan se miehen niin jähmetytti, niin kuolonkalpeaksi teki?" sopersi sininen liekki. "Puitten pimennossa astui hän edestakaisin ja silmissä, oi! -- ja synkällä otsalla, kuvastui hänen sielunsa tuska, -- kuinka tuima, kiihkeä taistelu rinnassa riehui. Kumeita huokauksia kajahti metsässä."

"Niin. Puut alkoivat humista", kertoi taas viheriäinen virvatuli. "Me keinuimme keveästi ja tuumasimme tuulen tulleen vain meitä tuudittelemaan. Oi! -- Sydäntänsä autuudessa tuudittava, herttainen Hanna tuli nyt kevein askelin pääkäytävää pitkin. Otto riensi hänelle vastaan. Hanna lähetti hänet asialle taloon. Käsissään kantoi tyttö kukkaiskoria ja lehmuksen alla astui hän kalpean Vilhon eteen."

"Tämä pysähtyi", virkkoi viheriäinen liekki, "ja katseli hyväntahtoisesti tyttöä. Mutta otsan kuolon kalpeutta ei elähyttänyt vähinkään elonväre. Vilhon piti auttaa Hannaa sitomaan seppeleitä viimeistä tanssia varten ja oikein sukkelaan. Jos ne olisi sidottu aikaisemmin, olisivat ne ehtineet kuihtua. Mutta nyt piti kiirettä pitää. Ikäänkuin unessa otti Vilho kukat tytön kädestä ja sanoi -- puhui --, kukista hän puhui, oi, kauvan! -- En tiedä mitä hän sanoi. En sitä ymmärtänyt, enkä mieleeni painanut."

"Minäpä en sitä kuunnellutkaan!" pakisi punainen valo. Mutta himmeä, sininen liekki lausui: "Niin. Hän puhui niin hitaasti ja painavasti. Kuulin jokaisen sanan ja panin jokaisen sanan mieleeni. Näin hän lausui: 'Kukkiako? Kukkiako? Hanna? Jos tahtonet itsellesi kukkia kasvattaa, niin elä koskaan ryhdy viljelemään maallisen onnen kukkaa. Poimi se, jos sen tielläsi tapaat, -- ja -- suokoon Jumala sinulle täyteläisen ja ihanasti kukoistavan onnen kukkasen; -- mutta elä sitä omin käsin puutarhassasi kasvata, -- elä viisastele, -- elä edeltäpäin tuumiskele, elä lue nuoren taimen jokaista lehteä, jokaista uutta taipumusta, eläkä vielä ole kukan omistamisesta varma, nähdessäsi silmikon edessäsi. Näet, kun juuri odotat, että se huomenna puhkeaa ja rehoittavana kukkana edessäsi seisoo, tuleekin hyinen öinen halla, -- tai vieras käsi ja tempaa sen juurineen päivineen sinulta. -- Ja se se koskee kipeästi! -- Sen kukkasen, Hanna, sen kasvattaa Herra Jumala kätkössä, -- kuinka ja kenelle hän vain tahtoo. -- Puutarhuritaitoinemme tulee meidän pysyä kokonaan syrjässä.' Näin hän puheli. Tyttö katseli suurin silmin häneen. Ei puhetta ymmärtänyt. Virkkoi vaan: 'Kuinka kummallinen sinä tänään olet! Niin tavattoman juhlallinen! Et ollenkaan entinen, herttainen Vilhoni!'

"Heleijaa! Jo kohisi myrsky ympärillämme!" huusi keltainen valo. "Rajusti se riehui tuuheissa puiden latvoissa ja ravisteli niitä voimakkaasti. Ei se ollut tuudittamista enää. Monen meikäläisen hengen puhalsi se sammuksiin ja myrskyn armahtamia tulia tukahutti ja tappoi sade. Mitäpä tervasliekkejäkään auttoi ritisten ja ratisten henkensä puolesta taisteleminen! -- Jo vaikeni soittokin. Hiipi hiljalleen tiehensä! -- Raju-ilma ajoi kaikki tanssijatkin sisälle. Hei, kuinka ne riensivät, -- kuinka palvelijat hommasivat! Nyt tanssivat rajut sadekeijut autiolla penkereellä, hyppelivät roiskahdellen puitten lehvillä ja kokoontuivat lammikoiksi leveälle käytävälle."

Vihertävä liekki kysyi: "Olivatkohan vaaleat, rusottavat iltapilvet tulleet tanssihaluisiksi, katsellessaan iloisia kemuja täällä alhaalla? Olivatkohan ne kutsuneet kaikki tummat pilvet kokoon? Lienevätkö itse hienoihin vesisuihkuihin puettuina olleet tanssijain joukossa, -- vaikk'ei niitä nyt kukaan olisi voinut taivaalla näkemikseen pilviksi tuntea!"

"Ei pilvien tanssihalu myrskyä nostattanut", väitti tumma, sininen valo. "Totinen, tärkeä työ se oli. Ainoastaan Hän, joka ukkos-ilmat johdattaa, tietää, miksi juhla-ilon täytyi vaieta ja ilotulien ennen aikojaan sammua. -- Nyt välähti lehdossa toisia, hallavia tulia ja toisia ääniä kumahteli kauhean kolkosti. Kalliot ja maa tärisivät. Kaikki nöyrtyi, kumartui, vapisi, -- eipä vain ihmisten rohkea riemu! -- Lasi-akkunain takana oli viritetty uusi valomeri. Pian pärisivät taas rohkeat rummut, toitottivat taas torvet iloisia säveleitä, jotka kautta myrskyn kajahtivat alas meidän luoksemme asti. Minä sen kaiken kuulin. Tukeva lehmuksenrunko suojeli minua myrskyä vastaan ja lehdet muodostivat mulle vihannan sateenvarjon."

"Yli tanssikentän ja ruusupensaiden, läpi sadekeijujen kosteiden, heiluvien hopeahuntujen näin osan herraskartanoa, jylhän kulmatornin ja vanhan terassin, kivisine kaltereineen. Valaistujen akkunain takaa kuului soitto hiljemmin. -- Kuulin metsätorven vienosti valittavan. Se ei viihtynyt juhlasalissa, -- kaihosi kai raitista yö-ilmaa ja puiden huminata. Viimein taukosi myrsky. Yksitoikkoisesti sateli vain vielä, -- yksitoikkoisesti kaikui raskaita askeleita kostealla käytävällä. Tunsin tuon kalpean otsan, tiesin tuon kumarassa olevan pään. Ei välitä mies lehtikatoksen läpi pisartelevasta sateesta. Pyyhkäisee vain pari kertaa kostean tukkansa kasvoilta. Nyt hän pysähtyy, käsivarret ristissä rinnalla. Näin hänen kohottavan tummat silmänsä yötaivasta kohti. Mutta mustat pilvet peittivät taivaan. Ei ainoatakaan tähteä näkynyt. Ja kuitenkin, hänen silmiinsä kauvemmin katsottuani, tuntui minusta, kuin olisi hän sittenkin huomannut tähden. -- Taistelu hänen povessansa oli tyyntynyt. Syvä hengähdys kohotti vain vielä rintaa, hänen verkalleen astuessansa kartanoa kohti. Hämärän syrjäoven kautta näin hänen poistuvan. -- Minä olin ainoa elossa oleva liekki koko öisessä puistossa. Lehmuksen lehdet ylläni alkoivat liikkua. -- Näin raskaan pisaran riippuvan pääni päällä, -- sitten en enää nähnyt mitään."

"Sepä vasta oli pitkä tarina!" huokasi nuori tarhapöllö, haukotteli kuuluvasti ja käytti siipeänsä viuhkana, sanoen: "Minun tuli oikein kuuma sitä kuullessa."

"Oi, ihana se oli!" lausui lumpeenkukka. "Tosin en aivan kaikkea ymmärtänyt, mutta se oli sittenkin hyvin ihana."

"Tarinain ymmärtämiseen tarvitaankin elämänkokemusta, lapseni," selitti tarhapöllö.

Professori huuhkaja oli kauvan istunut vaiti, kynsi miettiväisesti käyristettynä kaarevan nokan ympärille. Nyt se pudisti paksua päätänsä ja sanoi "maallinen onni" nimisen kukan olevan hänelle aivan tuntemattoman. Ei hän ollut sitä koskaan tavannut, ei matkoilla vierailla mailla, ei kirjoissa, eikä herbaarioissa. Ei edes Linnékään tietänyt mitään "fortuna terrestris" nimisestä kukasta!

"Miksi kohta latinankieleen turvaudutte?" huusi kovakuoriainen. "Omalla kielellämme tunnemme minä ja kaikki toverini sen varsin hyvin. Kukin nimittää sitä omalla nimellä: toinen perinnöksi, toinen rikkaaksi vaimoksi, suureksi voitoksi, virka-ylennykseksi, loistavaksi tulevaisuudeksi j.n.e."

Mutta toinen, jalompi kultakuoriainen sanoi: "Ei maallinen onni olekkaan mikään kukka. Se on raitis, vihanta puu, laakeri ja myrtti ovat sen oikeat nimet."

Mutta nyt kun vilkaisivat syrjään, vaikenivat kaikki. Missä äsken vielä kirjavat, tuikkivat tuloset olivat jutelleet ja hehkuneet, oli hiljaista ja pimeätä. Ainoastaan alhaalla veden rajassa paloi kostealla kivellä korkea, heleä liekki.

Ei kukaan tiennyt kuinka se oli sinne tullut, eikä kukaan voinut luulla, että se muitten virvatulten lailla olisi lennähtänyt tänne yli veden. Se seisoi niin suorana ja juhlallisena, se loisti niin tyynesti ja sädehti niin kirkasta, puhdasta valoa. Kun kaikki sitä odotellen katselivat, eikä kukaan rohjennut sitä puhutella, alkoi se vapaaehtoisesti kaikuvalla ja sointuvalla äänellä kertoa:

"Olin kirkonvalo."

"Kirkonvaloko?" keskeytti kovasti rähähtäen professori huuhkaja. "Onpa vielä ratkaistava, josko teitä kuolemanne jälkeen valona pidetäänkään! Millä vuosisadalla elitte, korkeasti kunnioitettu 'Ignis fatuus'?"

"Yhdeksännellätoista vuosisadalla, herra professori. Mutta te ymmärsitte minua väärin. Olin eläessäni alttarikynttilä."

"Oi, pyydän anteeksi! Sitä en todellakaan olisi voinut ajatella!" pärisi pöllö. "Kyllähän siitä syntyisikin koko hauska juttu, jos kuolleet kirkkoisät öisin virvatulina soilla ja rämeillä hyppelisivät."

Liekki katsahti vakavasti lintuun ja vaikeni. Hetken kuluttua jatkoi se seuraavasti:

"Laajan, kukoistavan laakson keskellä, pienellä kunnaalla kohoaa vanha kirkko. Vuoret metsäisine rinteineen ja vakavine kalliohuippuineen seisovat puolikaaressa sen ympärillä ja ovat jo monta vuosisataa katselleet tuota laakson harmahtavaa lasta, entisen hurskaan ajan muistomerkkiä. Taivaan sinikansi kaareutuu sen yllä ja vieno kesä-ilma. Heinäkuun auringon helteiset säteet leikkivät lehmuslehdossa kirkon luona. Sisällä pyhässä huoneessa on viileätä, varjoisaa, salaperäistä. Eivät vuoret, eikä puut pääse sinne sisälle vilkaisemaan. Ainoastaan päiväkullan kirkas silmä katsahtaa korkeiden, kirjavien akkunain kautta kirkkoon. Pienet ruudut hehkuivat tummanpunaisina ja loivat ihmeellisen lämpimiä värivivahduksia vanhuuttaan harmahtaville kiville. Alttarilta ovelle saakka ulottui pylväskäytävä, jonka vahvat, mutta solakat pylväät keveinä kohosivat korkealle, kannattaen holvikattoa. Eivät ne sitä raskaana taakkana kantaneet. Kohottivat vain sitä vahvoilla käsivarsillaan korkealle, niin kepeästi, kuin lahjaa, jonka rakastava käsi iloisesti tarjoo ja tahtoisi vielä korkeammalle kohottaa, vielä likemmäksi kaihoomaansa sydäntä! Oi Herran huoneen ylevää pyhyyttä! Jo hiljaiset muurisikin henkivät rauhaa ja pyhä kunnioitus kynnystäsi vartioitsee.

"Tuoreet ruusut koristivat alttaria. Ruusuvaipalla seisoi ristikin, jolta Vapahtajan lempeät kasvot katselivat alas. Sen vieressä rehotti tavaton juhlakoriste: kaksi korkeata, lumivalkeata ja tuoksuvaa liljaa. Keskimmäisen käytävän kuluneille kivillekin oli sirotettu kukkasia. Aikaisella aamupuhteella taitetut puutarhakukkaset ja kaksi alttarilla palavaa kynttilää olivat ainoat elävät olennot hiljaisten, vanhojen muurien sisällä. Missähän olivat ne kädet, jotka kerran rakensivat nämä pylväät? Kuinkahan monta kynttilää lienee täällä jo palanut ja sammunut? Kuinka monta siunausta olikaan täällä aikojen kuluessa lausuttu! -- Mutta missä olivat huulet, jotka ne lausuivat, missä päät, jotka hartaudella olivat kumartuneet kirkollista siunausta vastaan ottamaan? Ja kuinkahan moni niistä sydämistä, jotka täällä olivat rukoilleet, sykki vielä? -- Autiota ja äänetöntä oli tyhjissä penkeissä. Ja ulkona, avonaisen kirkon-oven huippukaaren kautta näin vihantain puitten alla monta vanhaa, lahonnutta hautaristiä, nuokkuvia ruohoja ja monta tuoresta kukkaiskumpua. Kuinka monta niistä, jotka kerran täällä istuivat, onkaan sinne kätketty! -- Entä ne, jotka tänään tulevat tänne rukoilemaan? -- Ulkona kirkkomaalla on vielä monta tyhjää paikkaa. Näin haaveksii hiljaa palaessaan alttarikynttilä, kirkonkellojen juhlallisesti soidessa ja laakson yksinkertaisen maakansan juhlapuvuissaan astuessa kirkkotietä vainioiden välitse." Näin kertoi liekki.

Lumpeenkukka virkahti: "Oi, olipa hyvä, että sinne tuli ihmisiä, ett'et jäänyt yksin hiljaiseen kirkkoon!"

Ja liekki jatkoi:

"Näin monta herttaista ihmistä ulkona kirkon ovella. Päivettyneitä, parrakkaita kasvoja olkihattujen alla; kirkassilmäisiä, kunnon vaimoja lapsi sylissä; pitkäpalmikkoisia, uteliaita tyttösiä. Kaikki ne näkyivät odottavan ja kaikki katselivat vanhaan kirkkomaan vieressä olevaan puistoon päin. Ristikkoportti oli selki selällään ja puiston varjokasta käytävää myöten läheni verkalleen juhlallinen kulkue. Kellojen soitto vaikenee. Urkujen pyhät sävelet kajahtavat ja täysin äänin kaikuu juhlallinen, vanha virsi Herran huoneessa. Pauhaten vierivät mahtavat sävelvirrat hiljaisessa huoneessa, nousevat kohti kupukattoa ja palajavat sieltä kaikuna takaisin. Ääneti aukeaa pieni ovi. Askeleita kuuluu sivukäytävällä. Näen nuoren papin astuvan alttarille. Mitähän pahaa lienevät kukat hänelle tehneet? Hän niitä katsellessaan kalpenee ja äänetön suru kasvoilla kuvastuu. Syvään huoahtaen karkoittaa hän sen, astuu portaita ylös, nostaa kätensä ristiin rinnallensa ja rukoilee hiljaa. Kuulin paljon askeleita kirkossa, vaatteiden kahinata, kuisketta ja hälinätä. Näin kirjavata hyörinää, näin ihmisiä liikkuvan, mutta ikäänkuin unessa, utukuvina vain. Valvova liekkisilmäni katseli hiljaista rukoilijaa ja ainoastaan häntä. Näin hänen rintansa aaltoilevan ja paisuvan. Otsalla kuvastui voitonriemu ja taivaaseen päin kohotetuissa silmissä loisti autuaan rauhan vieno heijastus. Tuntui kuin olisi hänen rukouksensa hiljainen henkäys huokunut eloa ympäröiviin pylväisiinkin, kuin olisi harmaa kivi kohonnut, kasvanut, -- kuin olisi kaarikatto tuolla ylhäällä laajennut, kirkastunut, tullut läpikuultavaksi, kuin olisi se urkuin säveleiden ja rukousten kannattamana kohonnut korkealle ja auennut! -- Valo välähti kirkkoon. -- Silloin vaikenivat urut. Papin ääni kuului täyteläisenä, sointuvana kaikuvan kautta temppelin. Hän oli kääntynyt kansaan päin. Seisoo suorana ja katselee vakavasti ja lempeästi nuorta pariskuntaa alttarin edessä."

"Morsiuspariako?" huusi nuori tarhapöllö. "Oliko siellä nyt todellakin häät?"

"Urrr, urrr, urrr", kurnuttivat sammakot taas lammen pohjassa ja poikaa vaahteran alla värisytti.

"Avioliittoa on nuoren papin siunaaminen," lausui liekki. "Kaksi nuorta sydäntä sykki autuasna ja riemullisna ja Jumalan siunaus papin kautta on nyt vahvistava heidän onnensa ijäksi kaikeksi, on nyt tekevä suloisen unelman todellisuudeksi, koko elämän ajan ja haudan toiselle puolenkin kestäväksi. Semmoista autuasta toivoa näin viehättävän morsiamen viattomissa sinisilmissä, hänen arasti, mutta sydämellisellä luottamuksella kohottaessaan katseensa nuoreen pappiin. Tämän kasvoilla asuva juhlallinen vakavuus pani hänet hieman vapisemaan. Tässä Jumalan silmäin edessä seisominen, tämän hetken pyhä tärkeys mahtoi vallata hänen mielensä valtavammin kuin koskaan, sillä hän vaaleni ja nojausi vavisten sulhoonsa.

"Tämä, kookas nuorukainen, oli onnellisen ja iloisen näköinen. Turvallisesti otti hän tytön käden, niinkuin ei muuta olisi tämän rauhoittamiseksi ja rohkaisemiseksi tarvittukaan."

"Pidä lujasti siitä voimakkaasta kädestä kiini, joka sinua niin suojeli!" kuiskasi rannan lemmikki itsekseen ja kysyi sitten rukoillen: "Oi sano, oliko hänen kädessänsä arpi?"

"Arven kyllä näin", vastasi liekki. "Mutta ei se ollut sulhon kädessä, -- vaan papin kädessä oli arpi."

"Oi, poloinen käsiraukka!" surkutteli lumpeenkukka. Mutta murattiköynnös lausui: "Arpi osottaa, että tuskat ovat tuivertaneet, mutta ovat tyyntyneet. Sanoithan papin äänen kajahtaneen voimakkaasti ja sointuvasti?"

"Niin kyllä. Täyteläisenä ja mahtavana kaikuivat hänen huuliltaan ne sanat, joihin hän puheensa perusti. Profeetan sanoiksi hän niitä nimitti:

"Mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman, niin että he menevät siivillä ylös kuin kotkat, että he juoksevat eivätkä näänny, että he vaeltavat eivätkä väsy."

Nuori tarhapöllö kysäsi: "Nekö sanat hän lausui nuorelle pariskunnalle, joka toivorikkaana, nuoruutensa kukoistuksessa ja onnensa kyllyydessä seisoi hänen edessään? Ne sanat olisi kalpea mies saanut itsellensä saarnata!"

"Hän seisoi vankalla pohjalla", lausui liekki. "Ihana voitonriemu loisti hänen otsallaan. Mutta onni ja ruusuposket ne ne vahvaa tukea tarvitsevat, etteivät horjahtaisi ja kalpeneisi. Sentähden kehotti nuori pappi nuorikoita hartaasti etsimään sitä tukea, joka ijankaikkisesti vahvana pysyy. -- Sitten antoi hän heidän vaihtaa sormuksia ja siunasi heitä."

"Mutta kun morsian, heidän sormuksia vaihtaessaan, näki arven papin kädessä, miten silloin oli?" kysyi muratti.

"Heidän sormuksia vaihtaessaan ei morsian muuta nähnyt kuin sormuksen. -- Ja joskin hän jonkun käden näki, oli se sen kalliin käden, joka tästä lähtien oli hänen sormustansa kantava. Mutta se käsi oli hienopintainen ja sileä, eikä siinä arpea ollut."

"Taaskin soivat urut. Riemukkaan kiitosvirren valtavat aallot vyöryivät mahtavasti Herran huoneessa. Toimitus oli päättynyt. Laulu vaikeni. Urut vain vielä viehkeästi ja hiljaa soivat. Itkien lepäsi morsian isänsä sylissä. -- Näin tervehdyksiä, kuulin onnentoivotuksia. Kaikki tungeskelivat, kiirehtivät kohti ovea. Suntio läheni alttaria, -- kaikki oli lopussa."

"Aina vaan arpi, -- tuo arpi kädessä!" kuiskasi kuuntelija vaahteran alla. "Minäpä tunnen käden, jossa on sellainen arpi."