Part 5

Taaskin tuikahti tuolla tuonentarhassa. Jotenkin likellä rantaa värähtelee hämärä pieni tulonen. "Se liukuu vitkaan lähemmäksi, pysähtyy usein ja kuuntelee arasti joka ääntä, jokaista heikkoa tuulenhengähdystä. Vienoinen ääni valittaa: 'Voi, voi! Summean suon viima tulee! Minä liekkiparka menehdyn, menehdyn.' Ja pikku tulonen pujahtaa myyrämättään taakse ja piiloutuu sinne."

"Ei tuo käy laatuun! Ei se sovi!" huusivat kultakuoriaiset. "Tahdomme nähdä ja kuulla sinua, pieni virvatuli. Sinun täytyy tulla lähemmäksi."

"Herra armahtakoon!" valittaa liekki. "Tuuli tulee! Se ei sitä salli! En uskalla, -- en uskalla tulla!"

"Oi, auttakaa toki sitä!" pyysi lummekukka, kääntyen kultakuoriaisten puoleen. Nämä lensivät pienen virvatulen luokse ja vakuuttivat sille, kyllä suojelevansa sitä, kunhan vain tuli mukaan.

"Ei, ei", huudahtaa liekki ja vetäytyy vielä kauvemmaksi. "Teillähän on siivet! Niillähän te löyhytätte tuulta! Mutta jos te kulkisitte edellä ja näyttäisitte mulle turvallisen tien, niin seuraisin teitä."

Niin tehtiinkin. Kuoriaiset lensivät rantaa kohti ja vapiseva, pieni liekki leijaili hitaasti jälessä. Mutta rannallakin hypähteli se levottomasti vilkkuen sinne tänne ruohojen välissä, säikkyi jokaista nuokkuvaa nurmennukkaa, etsi yhtenään vielä parempia piilopaikkoja ja kun se viimein alkoi hienolla, heikolla äänellänsä kuiskata, valitti lumpeenkukka, ett'ei se ymmärtänyt sanaakaan.

"Etkö sinä osaa uida?" kysyi nuori tarhapöllö.

"Kyllä. Uida osaan hyvinkin!" virkkoi tulonen. "Olenhan aina uiskennellut. Mutta ennen minulla oli jäykkä karttapaperi-kaulus kaulassani ja istuin kiiltävällä pikku tuolilla, jolla oli kolme korkkitulppa-jalkaa."

"Tässä on sinulle laiva. Se on varmaankin venheesi veroinen", tokasi tarhapöllö ja viskasi oksaltansa kuivan tammenterhon alas veteen.

"Kerranpa tuokin nokkaviisas neitonen sukkelan keinon keksi", kuiskasi kuoriainen kumppanillensa, katkaisi ohuen kukkaisvarren, istahti uiskentelevaan tammenterhoon ja sousi sen taitavasti rantaan. Täällä jätti hän pienen laivan sinisten lemmikkien huostaan ja lensi kappaleen matkaa mäenrinnettä ylös sinne, missä hänen toverinsa ja virvatuli jo odottivat. Molemmat kuoriaiset koittivat nyt rohkaista pientä virvatulta ja näyttivät sille, miten se pitkin riippuvata vadelmaköynnöstä saattoi aivan mukavasti laskeutua venheeseen. Alhaalla auttoivat sinisilmäiset kukkaset sitä astumaan venhoon ja siellä nyt istui pikku tuli tammenterhossa ja hätkähti hädissään, kun pieni venhe vähän keikahti. Kultakuoriaiset olivat kutsuneet avuksensa suuren yöperhosen, jolla oli komeat kirjavat samettisiivet. Tämä lensi pitkin veden pintaa, löyhyttäen siivillään ja kuljetti edellänsä virvatulen venhettä. Kultakuoriaiset lensivät edellä, olivat iloisia ja ystävällisiä ja koittivat naurattaa pientä tulosta ja saada sen pelkoa asettumaan. Mutta pienoinen liekki istui kumarassa, pihisi pelokkaasti hiljakseen, ja uskalsi tuskin ympärillensä vilkaista. Siten se saatettiin lahdelman poikki. Lumpeenkukan vieressä pysähdyttiin. Kultakuoriaiset sitoivat tammenterhon, kuten ainakin pienen venheen, lumpeenkukan leveisiin, uiskenteleviin lehtiin.

"Lapsiraukka!" lausui lummekukka. "Nythän se on tehty! Pelkäsitkö kovasti?"

"En ole tottunut vesimatkoihin", sanoi liekki hiljaisella äänellään. "Minun kiiltävä tuolini oli aina paikallaan. Ahtaaseen, kodikkaaseen kammioon suljettuna vietin elämäni. Posliiniset olivat seinät, varjostin viheriä. Ei hengähdystä, ei ääntä! Hiljainen sairashuone. Vaalea valokehäni vartioi tyynesti huonetta, -- piti hämyssä pientä kanssapuhetta kuutamon, hopeaisen kuutamon kanssa. Kuutamoista hohdetta, kuutamoista rauhaa asui sairaankin kalpeilla kasvoilla. Väsynyt, raukea vartalo. -- Sommittelen hänelle unia, -- kudon varjoharsoja sameitten silmien eteen. -- Hänen pitäisi nyt nukkua. -- Nukkuneeko? -- Matalalla jakkaralla vuoteen vieressä istuu nuorukainen, -- pitää sairaan hervotonta kättä omassaan. Hän puhui vasta niin lempeästi, niin kauniisti kuolemasta, ilosta kuolemassakin. Rukoili sairaan kanssa, kunnes tämä nukahti. Nuorukaisen vakavista, tummista silmistä sädehtii rauha ja se usko, joka kuolemankin voittaa. Eikö valkosiipisiä enkeleitä kuun säteitä myöten liihoittele huoneeseen? Mistä valo, joka välkähtää nuoren papin ja sairaan kasvoilla? -- Nukkuneeko hän vielä? -- Jo liikahtaa! -- Huulet kuiskaavat nimen 'Hanna!' Sen nimen hän usein mainitsee, -- kutsuu lastansa. Nuorukainen kumartuu lähemmäksi. -- Pitääkö kutsua tytär tänne? -- 'Ei, ei?' Sairas hymyilee, miettii. Sanoo mielellänsä olevansa nuorukaisen kanssa kahden kesken, sanoo olevan vielä niin paljon hänelle puhuttavaa, ja aika on lyhyt."

"Täytyykö hänen sitten todellakin kuolla?" kysyn tuskaa täynnä ja katselen ympärilleni. Puolikehässä seisovat siinä tarkkaan suljetut rohtopullot pitkine, valkeine partoineen. He nyökkäävät ääneti vastaukseksi huolekkaaseen kysymykseeni. -- Onhan hänellä vielä niin paljon voimia -- kuulkaa vaan hänen puhettansa! -- "Hän kuolee! -- Ei tänään, mutta piakkoin. Muutamia päiviä vain on hänellä jälellä!" kuuluu hiljainen vastaus. -- Tässä on vieressäni mieto kuumejuoma; -- vähän vaan on pullossa jäljellä. -- Etkö sinä saata auttaa? -- "Kolme kertaa hän minut tyhjensi, -- eikä minusta ollut ollenkaan apua!" "Entä sinä, sakea, ruskea rohto! Sinussa on elämää! Kuohuthan lasissasi!" -- "Vait, vait! -- Olen työni tehnyt! En enää hänen huuliansa kostuta! Vait, vait, vait!" -- Mutta sinä olet vasta tullut, -- kirjava lakki on vielä päässäsi ja sairashuoneen lämmin ilma huokuu kosteata sumua kylmälle kupeellesi, -- sinä tulet tuorein voimin ja tuot myötäsi elämän! -- "Muuta en tuo kuin itseni. Viimeiseen pisaraan asti hän minut tyhjentää -- ja kuolee kuitenkin, -- kuolee --- kuolee!" -- Kuuntelin taas sairasvuoteelta kuuluvaa keskustelua. -- Sairas puhui erosta, puhui puolisostaan, lapsestaan, nuoresta ja turvattomasta Hannastansa. -- Nuorukainen katsahti nopeasti häneen. -- "Hannako nuori ja turvaton? Niinkö sanoit, rakas äiti? -- Jäähän hänelle hellä isänsä -- ja -- ja --. Onko mahdollista -- äiti? -- Saattoiko toivova sydämeni minut niin kokonaan harhaan viedä? Ettekö te -- sinä ja isäkin -- oi, uhkarohkeutta kai oli uneksiakaan sellaista, -- ettekö ole aikoneet minua aarteenne holhoojaksi?" Sairas hymyilee lempeästi, kyynelsilmin. Laskee raukean kätensä nuorukaisen päälaelle, -- silittelee tuuheita, tummia kiharoita. -- Puhuu sitten taas. -- Kyllä nuorukainen oli oikein käsittänyt heidän aikomuksensa, -- kyllä sekä isän, että hänen hartain toivonsa on kerran saada nähdä hänet heidän tyttärensä puolisona ja siten liittää hänet, jos mahdollista, vielä kiinteämmin heidän kotiinsa ja sydämiinsä. -- Näin sanoo äiti. -- Mutta tuo on vielä niin himmeätä, niin kaukaista. -- Äiti ei saa nähdä tytärtään morsiusseppele päässä! Sentähden hän -- viimeisenä maallisena toivonansa tahtoisi niin kernaasti, -- se kun tekisi eron helpommaksi, saada yhdistää Hannan ja nuorukaisen kädet ja siten vielä tänään kihlauksen kautta liittää heidät toisiinsa ja laskea perustuksen heidän tulevalle onnellensa.

"Urrr, urrr," kurnuttivat sammakot lammessa.

"Mitä se oli?" kysyi liekki.

"Hiljaa siellä alhaalla!" kuiskasi lumpeenkukka. "Täällä kerrotaan tarinoita ihmisistä. Ette nyt saa häiritä."

"Nuorukainen kavahti pystyyn", kertoi tuli. "Seisoi suorana vuoteen vieressä. -- Rinta aaltoili, -- posket paloivat. -- Hän katsahti sairaaseen, -- tahtoi puhua, mutta kääntyi kuitenkin vaieten pois. -- Astui pitkin askelin edestakaisin. -- Minunko himmeä valoni hänet niin kalpeaksi teki? -- Tehneekö tarjottu onni kalpeaksi? -- Riemusta hehkuen oli hän kuunnellut äidin sanoja. Nyt kuvastui ankara taistelu hänen kasvoissaan. Huulet olivat tuskallisesti puserruksissa, otsa kalpea.

"Tuossa hän taas seisoo vuoteen ääressä ja puhuu. En ymmärrä noita väräjäviä äänteitä. -- -- Kuinka? Kieltäytyykö? -- kieltäytyykö? -- luopuuko onnestaan? -- Niin. -- Kunpahan olisin tuota kaikkea käsittänyt! Sairaan molempiin käsiin hän tarttuu ja rukoilee, ettei äiti ennenaikaisella sitoumuksella herättäisi lastansa sen suloisesta rauhasta, -- ettei pakoitettaisi Hannan lapsellisia, viattomia huulia lausumaan lupausta, johon sydän ei häntä vielä kehoita. Kypsymätöntä onnea ei sano nuorukainen tahtovansa elon puusta poimia, ei sellaista hedelmää, joka ehkä vielä vaati vuosikausien päivänpaistetta ja sadetta, kypsänä hänelle syliin vierähtääksensä.

"Nuorukainen oli syvästi liikutettu. -- Hänen sanansa olivat hartaat, vakuuttavat, todistavat. -- Sairas ei paljoa puhunut, -- jonkun sanasen vain heikolla äänellä, -- hiljaa kuiskaten, -- levottomasti ja tuskaisesti. Nuorukainen nostaa kätensä. Kuulen selvään hänen lausuvan: 'Katso, rakas äiti, tähän käteen on Hannan tulimerkki poltettu. Tätä näin merkittyä kättä en koskaan tule kellekkään toiselle antamaan!'"

"Urrr, urrr, urrr!" kuului taas lammen pohjalta.

"Oi, minua pelottaa! Tuo kuuluu niin kolkolta!" vaikeroitsi liekki ja vapisi niin, että pieni tammenterho alkoi, aavalla merellä vellovan venheen lailla, huojua.

"Voit olla aivan rauhassa", sanoi lumpeenkukka. "Sammakot ovat minun vanhoja ystäviäni. Niillä on vaan niin synkkä elämänkatsanto."

Ja liekki rauhoittui ja jatkoi kertomustaan:

"Vuoteen vieressä polvistuneena, sairaan yli kumartuneena, puhuu nuorukainen rakkaudestaan, toivostaan. Sanoo sairaalle kuinka herttainen ja viehättävä Hanna hänestä on, -- kuinka kallis hänen sydämellensä. -- Oi, katso äitiä! -- Näen poskensa punottavan, silmänsä kirkkaasti kiiltävän! -- Elonhehkua se on! -- Kyllä hän kuitenkin saa elää, -- saa vielä nähdä lastensa onnen!

"Rohtopullot kilisevät. -- Taas kaikuu heiltä vastaus: 'Kuolonhehkua! Kuumehehkua! Etkö kuule? Etkö näe? Kuume, kuume palajaa!'

"Oi, kyllä kuulin, kyllä näin! -- Kuulin kuolonmadon seinässä kolkuttelevan, -- kuulin suurten siipien suhinan. -- Tuolla takana hämärässä nurkassa, kaukana heikosta valokehästäni, -- siellä liikkuu, siellä lentää, siellä huiskii haaraisia yölepakko-siipiä, -- siellä heiluu harmaita usvaharsoja! -- Niin painostava, niin ummehtunut on ilma. -- Pää peitossa lähenee kummitus, -- korkealla katon tasalla se liitelee ympäri huonetta, -- etsii varjoa. Käy sitten kiini vuoteen uutimiin, -- tarttuu niihin kynsillänsä ja pysytteleikse siinä riippumassa. Kuuma, tulinen kuin hehkuva rauta, on sen kova koura. Oi kauhistusta! Minkälaiset kasvot harmaitten poimujen takaa irvistävät! -- Kalpeat ja vääristyneet, -- silmät ammollaan, -- hapset hajallaan! Huu! Kääräse harsosi eteen! -- Taas pistää se päänsä esiin, -- mutta nyt kuvaten kukoistavaa nuoruutta, -- ruusuja, hymyä ja kiiltäviä kutreja. -- Vielä toisia, taas toisia ja yhä toisia sellaisia kasvoja, -- kaikki kuitenkin alkujansa samoja, -- kokonaisia rivejä häilyväin, harmaitten huntujen alta pilkistäviä kasvoja liitää, kiitää sairasvuoteen ympärillä.

"Eikö nuorukainen niitä näe? Haaraiset siivet riippuvat niin likellä sairasta, -- tuliset kynnet kopristavat kovasti riutunutta rintaa. -- Nuorukainen koettelee kädellänsä sairaan otsaa, -- kuuntelee huolestuneena epätasaista hengitystä.

"Silloin aukeni ovi hiljaa. Keveitä askeleita kuului. Suloinen tyttönen, armas ja ystävällinen, kuin auringon säde, oli hiipinyt sisään. Kätönen siirsi uutimia ja lempeä ääni kysyi: 'Lieneekö armas äitiseni nukkunut?' Levottomasti katselevat sinisilmät sairasta, huolissaan ja kysyvästi äänetöntä nuorukaista. -- Tyttö istuutuu pienelle jakkarallensa ja järjestää huolellisesti äidin peitettä. -- --

"Voi, kauhistusta! Tuollahan se lentää!" huudahti samassa liekki. "Ettekö näe noita monihaaraisia siipiä ja harmaita huntuja?"

"Mikä lentää? Kuka? Missä?" kysyivät yhtäaikaa säikähtyneinä lumpeenkukka, kuoriaiset ja kasvit.

"Kuume lentää! -- Ettekö näe? -- Tuolla toisella puolella, suureen puuhun päin!"

Kyllä. He näkivät tiheän harmajan varjon, -- eikö liene ollut pilvi, -- leijailevan tuonentarhalta päin puitten latvojen tasalla rantaa kohti. Vanhan vaahteran tummiin lehviin se katosi. Puun alla istuva nuori matkamies tunsi kuuman hengähdyksen kasvoillansa; harmaita huntuja häilyi hänen silmäinsä edessä, suuret siivet suhisivat hänen ympärillänsä. Hän huitoi sauvallansa suurta yölepakkoa. Silloin varjokuva suli vesipisaroiksi, jotka kylmänä sateena äkkiä valuivat maahan ja kastelivat pojan aivan läpimäräksi, niin että häntä luita ja ytimiä myöten värisytti. Poika arveli ilkeän yölinnun heilutelleen vaahteran kosteita lehtiä ja siten kastelleen hänet tuolla jääkylmällä sateella. Mutta metsän syvyydessä huusi huuhkaja ja kovemmin kuin ennen kurnuttivat sammakot. Silloin kuuli poika lumpeenkukan sanovan: "Minne pieni virvatulemme joutui?" ja huomasi samassa tammenterhon ruohoköytensä varassa keinuvan aivan tyhjänä.

"Virvatuli on poissa, -- on sammunut!" huusi kultakuoriainen. Mutta pieni palkokukka kysäsi: "Eikö siitä jäänyt pienoista tuhkakasaa venheeseen?"

"Luuletko pienen tulenhengen kitupiikin lailla kuolevan?" ärähti huuhkaja, "Eipä se kuole vaikka sammuukin. Ehkäpä onkin taas vironnut elämään tuolla etempänä."

Tuonentarhan pohjukassa oli sillä välin syttynyt häikäisevän kirkas valo. Säkenöivä, timanttisäteitten lailla monivärisenä vilkahteleva valoseppele liiteli yli suon. Lähemmäksi tultua suli se yöilmaan Kirkkaita kipunoita ja liekkejä kimpoili seppeleestä yksityisten kukkain lailla, kieppueli suolla sinne tänne ja hajosi taas lukemattomiksi liekeiksi ja säkeneiksi. Nämä liittyivät taas seppeleiksi. Hohtokiviketjujen lailla salamoiden ja välkähdellen liehuivat ne sikin sokin ja muodostivat kummallisia kierteitä ja kaarteita.

Lumpeenkukka ja kovakuoriaiset, muratti ja sinivaapukat, kaislat ja kaikki muut katselijat ilmaisivat ihastuksensa. Nuori tarhapöllökin, joka oikeastaan oli liian sivistynyt mitään ihaillaksensa, huusi: "Mainiota!" Mutta kohta sen jälkeen se yskähti, vilkaisi salavihkaa ympärillensä, olisiko joku huomannut kuinka hauskaa sillä oli ja haukotteli sitten hyvin huomattavasti siipensä varjossa.

Kimppu kirjavia liekkejä oli solminut piirin ja tanssi nyt piiritanssia. Siinä liidellessään tulivat ne pienen lahdelman rantaan saakka. Täällä metsän öiset asukkaat rukoilivat heitä niin hartaasti kertomaan elämäkertansa, että he viimein suostuivat. Eroten ja taas yhtyen hyppelivät ne metsärinteen pensaikossa, liihoittelivat ilmassa ja ripustautuivat loistavina hedelminä pähkinäpensaan oksille, kunnes vihdoin kimaltelevissa köynnöksissä laskeutuivat suolle lepäämään.

Lumpeenkukka katseli heitä ihastellen, eikä malttanut tyynesti odottaa kertomuksien alkamista. Huuhkaja pyöritteli viheriäisiä rilli-silmiänsä ja kysyi, tulivatko liekit itämailta, -- valon ja aamunkoin maalta, Sheherasadin taikalinnoista, -- tai persialaisten runoilijain huumaavista hehkulauluista?

"Ei, ei! Kaukana auringonvalosta synnyimme varjon ja yön lapsina täällä aivan likellä", virkkoi loistavan vihertävä valo. "Metsän reunassa, missä varjot vielä laajemmalle leviävät, -- lehmusten ja plataanipuitten alla hämärässä kastanjalehdossa, siellä saimme elää, siellä tuikkelehtia. Missä vanha, uhkea talo juhlallisesti valaistuine ikkunoineen terassilta kohosi, missä jalavat iltatuulessa kuiskailivat, missä kiviset merenhaltijat panivat rajun puron vangitun veden loiskumaan lakeisiin marmorilammikkoihin, siellä me, lukemattomat, kirjavat juhlalyhdyt välkkyilimme ja loistelimme puiston tummissa puissa."

Punaista tulta tuikkiva, huikaisevan kirkas liekki sanoi sukkelaan: "Tuhansittain ruusuja hehkui, ja valkoisia liljakupuja täytti tuoksu ja iltakaste. Leveillä käytävillä liikkui loistava, iloinen ihmisjoukko, -- juhlapukuisia naisia, jaloja miehiä, -- nuoruuden suloa, nuoruuden vallattomuutta ja kypsynyttä vakavuutta, arvokasta käytöstä käsikädessä. Tasoitetun nurmikon pehmeällä samettivaipalla pyörähteli kirjavia tanssivia joukkoja. Puiden alla, korkeilla alustimilla, ritisevät, lieskaavat tulisoihdut, roihuvat tervasliekit. -- Siellä kajahtaa iloinen soitto, -- kirkkaasti toitottavat torvet, rämähtävät rummut, vilkkaasti vinkuvat viulut, päristen pauhaavat bassot, sekä kilkattavat heleästi kymbaalit ja kellot."

Toinen sinipunerva, himmeähohtoinen tuli keskeytti valittaen: "Kuihtuneet ovat ruusut jo aikoja sitten! Puiston tummat kuuset ovat siitä yöstä kasvaneet valtavasti korkeuteen ja hajotelleet monta ruskeata havuneulaa maahan. Kivikuvat ovat maatuneet ja sammaltaneet. Puron vallaton vesi ei enää virtaa tukittujen putkien läpi, vaan kulkee omia teitänsä ja on muodostanut puistoon pari saartakin. Oi! Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika! Kyynelpajujen oksat riippuvat puron laineihin saakka. Mutta elämän puun vihannat oksat ovat kuolleet."

"Kuinka raukealta ja himmeältä sinä näytät, kuin kalpea kuutamo ikään!" nuhteli vihreä liekki. "Onko länsituuli taas tuonut sinulle surullisia uutisia laaksosta? Mielelläni sallin sinun hänen kanssaan heiluvilla heinänkorsilla tanssivan, mutta jos se aina saattaa sinut surulliseksi, niin kyllä keskustelunne keskeytän!"

"Onko todellakin kaksikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin nuo kemut pidettiin, joissa me saimme olla mukana?" huusi punainen valo. "Minusta tuntuu, kuin ne olisivat olleet eilen. Oi, mikä juhla! Ilon ja riemun säveleitä kaikui helkkyellen iltaviileässä, raittiissa puistossa. Kuuman päivän kestäessä uinahtaneet reseeda ja levkojakukkien tuoksut liehuivat nyt kaikkialla hyväillen ohikulkijoita. Oi, entä ihmiset! Hymyileviä huulia, säihkyviä silmiä, kunne katsoinkin!"

"Ja vakavia, synkkiä kasvoja, maahan tuijottavia, surullisia silmiä," kuiskasi hiljaa sinipunerva valo.

"Mikä juhla se sitten oli?" kysyi tarhapöllö neiti. "Vietettiinkö häitä?"

"Oi, oi!" valitti sininen liekki; mutta vihanta virkahti:

"Häistä en kuullut mitään, enkä nähnyt morsianta seppeleineen, huntuineen, mutta kyllä monta senkaltaisen puvun arvoista, ihmeen ihanata immyttä!"

"Ja monta tulista ja uljasta nuorukaista, joilta ei olisi puuttunut rohkeutta neidon sydämen voittamiseen."

"Hei vaan! Niinpä kyllä! Erittäinkin eräs joukosta!" huusi punainen liekki ja välähti kirkkaampaan, tulisempaan, rubiinin lailla hohtavaan hehkuun, kertoessansa:

"Solakka ja kookas hän oli kuin keväimen hymyilevää vihantaa kaikilla oksillansa kantava nuori kuusi. Tummaveriset kasvot ikäänkuin kylpivät auringon loisteessa, mustat silmät säihkyivät elämän intoa ja riemua, huulilla viivähti viehättävä hymy. Kauniisti kajahti hänen äänensä ja ikäänkuin siipien tai tuulten kantamana kiiti hän tanssissa vihannalla kentällä."

"Niin hän!" virkkoi häikäisevän kirkas, kullankiiltävä liekki. "Hänhän oli tullut kaukaa Englannista, meren takaa, veljeänsä tervehtimään. Sukulaisia muitakin oli hänellä muassaan, kaksi suloista serkkua ja heidän ylevä äitinsä. Ettekö nähneet noita solakoita saaren impiä? Ettekö huomanneet heidän pitkien silkkisuortuviensa kullankiiltävää verkkoa?"

"Kyllä heidät näin!" virkkoi viheriä valo. "Varjokuvien tapaisina näin, -- pilvinä, iltatähden rinnalla. Minun iltatähteni, illan tähti, oli toinen neito, herttaisin kaikista. -- Tummansiniset silmät, suloiset kasvot ja ruiskukkaseppele ruskeilla palmikoilla."

"Hänen näin tanssivan vieraan nuorukaisen kanssa!" puheli punainen valo. "Ainoastaan hänen kanssaan muukalainen tanssikin!"

"Minä taas näin impyen istuvan nuorukaisen kanssa kivipenkillä!" huusi toinen tuli ja kolmas kehäsi:

"Minäpä näin hänen iloisesti jutellen astuvan nuorukaisen kanssa pitkin ruusukäytävää tanssipaikalta syrjään."

"Minä puolestani kuulin joka sanan, jonka he siinä lausuivat," sanoi rubiinihohteinen tuli. "Minua kannattava jättiläislehmus oli siinä aivan likellä."

Ja sinipunerva tuli virkahti: "Meitä kannattava jättiläislehmus oli aivan likellä. Kuulin minäkin mitä he puhuivat ja, oi, eräs toinenkin taisi kuulla kaikki!"

"Kuka se toinen oli?" kysyi tarhapöllö.

"Kookas, vakava nuori mies. Käsivarret ristissä nojasi hän allani olevaan vanhan lehmuksen runkoon. Jasmiinipensas, jonka valkeat kukkaistähdet jo olivat karisseet maahan, kätki hänet muitten silmiltä. Mutta hänen tummat silmänsä näkivät koko kentän ja kiintyivät kuitenkin ainoastaan yksiin kasvoihin, joissa tummansiniset, viattomat silmät ruiskukkaseppeleen alta loistivat. Mutta voi, tuo viehättävä näky ei saanut hänen huuliansa hymyilemään."

"Näin minäkin tuon kalpean haaveksijan," kertoi kullankellertävä valo. "Aivan likelläni oli tulisoihtu ja sen loimottavissa liekeissä hyppeli ja keikkui pieni kipinähaltija Niksnaks. Juhlatuulessaan ja vallattomuudessaan tuntui tämä tekevän pilkkaa vakavasta miehestä. Se lateli loruja kaikellaisia: 'Kas! Polttaako sinua tuli? Syökö suru sydäntäsi? Hui, hai! Sammuta pois! Osaathan sammuttaa! Hei, vettä tänne! Sammuttakaa lemmenliekit! -- Sammuttakaa! Sammuttakaa! Hui, hai!' Niksahtaen, naksahtaen hypähtää se korkealle, milloin miehen hartioille, milloin hiuksiin. Tämä ei sitä huomaa, ei sitä tunne. Silloin, pau! -- iskee se kiini hänen käteensä. Kuumasti purasee ilkkuva kiiltopeikko -- ja se naula veti! Mies säpsähtää, synkkä katse kääntyy käteen, syvään vanhaan arpeen." --

"Huomasitko hänen haikeata hymyänsä?" kysyi sinipunerva valo.

"Oi! Kerro toki meille mitä nuo molemmat toiset ruusupensaitten luona puhelivat!" pyysi lumpeenkukka.

Punainen liekki lausui vikkelästi: "Aivan kernaasti, jos vaan vielä muistan. Leikkipuhetta ja naurua, -- hilpeätä, lapsellista pilaa. Ruusun oksa oli takertunut tytön liehuvaan hameeseen. Nuorukainen irroitti poimut okaista, mutta hame samalla vähän repesi. Tyttö torui ilkeitä okaita. Nuorukainen taas ei pitänyt ruusua moitittavana siitä, että se tahtoi neitosta pauloihinsa. Ihmetteli päin vastoin, että se hänet vapaaksi päästi. Tyttö taas väitti, että okaat olisivat voineet menetellä enemmän hellävaroen. Olihan niin sääli revennyttä hametta. 'Onhan ruusupensaastakin oksa katkennut', virkkoi nuorukainen. 'Katsokaapas vain! Luuletteko todella, että voisi surutta ja haavoitta irtautua teistä, jos kerran on saanut teitä pitää ja omistaa?'"

"Kuulitteko sydämen syvyydestä nousevaa huokausta lehmuksen alta?" kuiskasi sininen valo.

"Nuorukainen kumartui ja taittoi katkenneesta ruusun-oksasta kolme puoleksi auvennutta kukkaa," jatkoi toinen. "Ojentaa ne neitoselle ja pyytää tätä katsomaan, miten itse oli ruusunnäköinen ja suomaan pensaalle anteeksi, että se oli häntä luullut omaksi ruusuksensa. Ne olivat vaaleita, vienosti punertavia ruusuja, joiden sisusta hehkui hiukan tummempana. Tuossa seisoi tyttö, näitten armasten kukkain todellinen kuva, suloinen immytruusu, nuorukaisen edessä. Hämillään, luoden katseensa maahan, otti hän ruusut valkoisiin käsiinsä ja repi niistä lehdet, ennenkuin tuli ajatelleeksikaan, mitä teki."

"Niin julmiako ihmiset kukkaraukoille ovat?" kysyi lumpeenkukka.

"Julmaksi nuorukainenkin sitä sanoi, että tyttö noin armotta repi ihanat ruusut. 'Noin ne eivät saa kuolla! Ei niitä saa tallata!' sanoi hän, kokosi hennot lehdet maasta ja viskasi ne läheisen tulisoihdun liekkeihin."

"Polttiko hän poloiset kukkaraukat?" kysyi kauhistuneena lumpeenkukka.

"Pakanallinen kuolin-uhri!" tuumasi professori huuhkaja, tyytyväisesti nauraa hohottaen.

Viheriäinen valo kertoi: "Ihana immyt seisoi vähän taaempana varjossa, mutta leimuavat liekit loivat kirkasta valoa hänen valkealle, viehkeälle varrelleen. Vielä kuumemmin, polttavammin sattui häneen kahden, tumman, tultasäihkyvän silmän leimuavat katseet. Tyttö kääntyy pois välttääkseen niin valtavaa loistoa ja hehkua, eikä näe, että jasmiinipensaikon varjosta vielä toisetkin tummat silmät häntä vakavasti ja kysyvästi katselevat." "Kuinka surullisesti satakieli pensaikossa visersi!" huokasi sininen valo.

"Tyttö sanoi pelkäävänsä liekkejä", kertoo kullankiiltävä virvatuli. "Nuorukainen taas ylisti vilkkaasti ja innokkaasti tulta. Tultahan oli kaikessa ylevässä ja kauniissa: valaistussa ihmishengessä, uljaassa sankarisielussa, viinissä, kalleissa kivissä, suurissa intohimoissa! Oi, ihanan ihana oli hänestä liekki-elämä! Niin kirkas ja kuuma, -- niin leimuava, -- niin häikäisevä! Mitäpä sen lyhyydestä! -- Mitä siitä, että sen sammuttua jäljelle jäi tuhkaa vaan!"