Part 4

Vinkuen ulvoi myrsky savupiipussa. Uuninovet tuolla etehisessä kalisivat yhtämittaa. Vallattominta melua pitivät liedellä riehuvat tuliliekit, puuttuivat kaikkiin puheisiin. Minua oikein harmitti niiden kevytmieliset kujeet ja kokkapuheet. -- Mutta lapsille ei niistä vaaraa ollut, -- ne kun eivät ymmärtäneet tuota räiskivää pakinata. Pieni kipinähaltija, Niks-naks, joka asuu kuusenlastuissa ja kosteissa tuomen-oksissa ja niiden liedellä tahi takassa palaessa kernaasti piukahdellen räiskähtää hiiloksesta ihmisille vasten silmiä, pelotellaksensa heitä, -- se se nytkin suurinta ääntä piti. Niksis, naksis, hyppeli se uunissa ylös alas, -- pilkkasi pientä tyttöä ja kutsui häntä omenavarpuseksi. Mutta hurja, pitkä ja punakielinen lippuliekki-suikelo oli jo pari kertaa pistäytynyt ulos avonaisesta uunin-ovesta, -- ja minua alkoi kovasti pelottaa lasten puolesta, sillä se on todellakin ilkeä, pahojen haltijoitten sikiö, eikä se tarkoita hyvää ihmisille! Polttorovioilla on se palanut, missä marttyyriraukat kärsivät tuskallisen kuoleman uskonsa tähden. -- Oi, sepä vasta saattaisi kauheita tarinoita kertoa!

"Pienokainen käänsi päänsä poispäin ja katsoi räiskyvään tuleen. -- 'Kuinka lystikkäitä nuo ovat!' kuiskasi hän itseksensä. Samassa vilahti hänelle mieleen mainio tuuma. Vikkelästi juoksi hän pöydän luoksi, otti omenan toisensa jälkeen ja pani ne kaikki esiliinaansa. 'En minä ollenkaan aijo niitä syödä, Vilho! Mutta elä suinkaan katso taaksesi! Kyllä sinäkin niistä vielä hauskuutta saat!' Sitten näin lapsen häärivän nukkekaappinsa luona, missä pienet posliinilautaset olivat ja sen jälkeen kiipeevän seisomaan pienelle rahillensa uunin eteen. Kaikki omenat oli hän pannut pienille lautasille ja työnsi nyt nämä kuumalle rautalevylle uuniin. Siinä hän nyt seisoi omenoitansa vahtimassa ja minä puolestani vartioin häntä. Oi, olipa hyvä, että minä olin siellä! Uunin lämpö ja iloinen odotus panivat hänen poskensa yhä tulisemmasti hehkumaan. Palmikot olivat pudonneet alas päälaelta ja riippuivat pitkin pituuttaan niskassa. Tyttönen ojensi valkoisen kätösensä ja kosketti sormellansa varovasti omenia koetellaksensa olivatko ne jo kuumia. -- 'Hui, hai! Omenapaistikkaita!'" huusi Niks-naks haltija uunissa. "Niistä ei tule mitään, myttyyn menevät, pih, puh! Palavat, halkeavat, niksis, naksis!' Taas tunkeutui uunin-ovesta liekkejä, jotka loivat heleän hohteen lapsen jaloille ja hameelle."

"Kuuleppas lampputuli!" keskeytti kultakuoriainen. "Nytpä olisi sinun ollut aika pitää virastasi vaarin ja varjella lasta. Mitä sinä silloin teit, sinä ylimmäinen huoneenhaltija ja lapsenvartija?"

"Oi, kuinka minä varoitin, pärskytin ja savusin! Olin aivan hengettömäksi mennä! Mutta mitä, kun lapset eivät tahtoneet kuulla! -- Kerran katsahti poika minuun ja kysyi harmistuneena: 'Oletko tullut hupsuksi, vanha lamppu? Rupeatko sinäkin ähkimään ja puhkimaan, myrskyn soittajaisia pitäessä? Ei se sinuun kuulu! -- Istu hiljaa siellä ylhäällä, että saan rauhassa kirjoittaa!'

"Mutta pienokainen uunin edessä, -- se ei edes kertaakaan vilkaissut minuun. 'Pistäyn pitkäksi! Poltan sun pois, poltan sun pois!' pärskyivät liekit. 'Niin valkea, sorja, Nyt tuli sun korjaa, Poltan sun pois, poltan sun pois!' roihuivat ne yhä julkeammin ja kovemmin ja töytäsivät kauvas ulos uuninovesta. Ilman veto ajoi ne takaisin. Mutta samassa tuli kiivas tuulenpuuska toraillen ja kohisten savutorvea alas ja raivosi rajusti liedellä, niin että liekkien oli pakko paeta nurkkiin ja kyyristyä kolkkiin. Ja pitkä, punakielinen lippuliekki, se tunkeusi väkisin rautaovesta ulos. Se tarttui lapsen keveään, hartioilta vapaasti riippuvaan esiliinaan, se tarttui halukkaasti kultakutrisiin palmikkoihin! Pienokainen päästää hätähuudon. -- Poika kavahtaa pystyyn -- kumea hätähuuto tunkee hänenkin rinnastaan. -- Hän tarttuu palavaan lapseen, -- repii sukkelaan esiliinan sen edestä, -- tukahuttaa liekit. Sormiensa välitse hän vetää palmikoita, joissa jo ritisevät, pienet liekit ja säkenet lentelevät. Käteen jää palanen kaunista palmikkoa, päässä puoleksi hiiltynyt nauhanpätkä.

"Suuressa nojatuolissa lepää pienokainen. Poika on hänet sinne kantanut ja on nyt polvillaan hänen edessään, kuivaa hänen kyyneleensä, koettelee käsivarsia ja kaulaa ja puhuu ystävällisiä, rauhoittavia sanoja, vaikka hänenkin säikähdyksestä vaalenneita poskiansa pitkin suuret kyyneleet vierivät.

"Tuossa tulevat jo vanhemmatkin. Myrskyn pauhinan halki on lapsen tuskanhuuto tunkenut heidänkin korviinsa. Pienokainen juoksee heille vastaan, -- heittäytyy äidin syliin! 'Rakas, rakas äiti, elä ole vihainen! Elä, elä! Poltin vain vähän itseäni. Ei se paljon koske!' Äiti istuutuu nojatuoliin, pienokainen sylissä, tempaa vaatteet sen yltä, -- tiheä villakangas on sitä suojellut, -- pikkarainen punainen pilkku hartioilla, toinen kyynäspäässä, siinä koko vahinko! -- Pienokainen juttelee iloisesti siitä, kuinka hyvä oli, ettei hänellä ollut uutta esiliinaansa edessä, kuinka Vilho oli tarttunut liekkeihin, temmannut ne pois ja tukahuttanut. -- Isä sulkee pojan hellästi syliinsä. Äiti tarttuu kyynelsilmin hänen käteensä.

"-- Silloin hän huomaa pojan tuskasta vavahtavan, näkee hänen käärineen liinan käteensä. Sitä poistaessaan vaalenee äiti.

"Ylhäällä loistaessani näin heidän vievän pojan pois. Äiti tuki häntä hellästi käsivarrellansa. Isä kantoi pientä tyttöä. -- Minä jäin yksin. Olin pahoillani siitä, etten ollut voinut auttaa, etteivät lapset olleet varoitustani kuunnelleet. Loistaminenkaan ei enää minua miellyttänyt. Näin onnettomuuteen syypäitten roihuliekkienkin toisen toisensa perään laskeutuvan levolle. Kipinähaltijatkin olivat itsensä uuvuksiin hypelleet, -- ryömivät nyt vain hitaasti tuhkassa. -- Tuuli yksin ulvoi vielä ulkona yhtä rajusti kuin ennenkin. Sadekeijut olivat huiskineet pois. Hajanaisten pilvien lomasta loisti kuu huoneeseen. -- Nuori palvelustyttö tulee sisälle, sulkee uunin ja nostaa kätensä lamppuani kohden. -- Hän kiertää minua, pyörittää, kunnes tunto häviää, kun heitän henkeni!"

"Olipa se sentään mainiota, että sinä olit siellä hallintoa pitämässä, lampputuli!" ilkkui kovakuoriainen. Mutta virvatuli oli jo sammunut.

"Poika raukka!" huokasi lummekukka. "Mitähän nuo ilkeät tuliliekit hänelle tekivät!"

Uusi virvatuli, läpikuultavampi edellisiä, hyörähti, pyörähti nyt lähemmäksi. Se kun rannan partaalla sinertävänä tuikkelehti, hypiskeli ja loimoten piirissä pyöriskeli, kaikui ilmassa hiljainen hyminä, yksitoikkoinen ja lempeä, kuni kehtolaulu.

"Kuka siellä laulaa?" kysyi tarhapöllö. -- "Mitä tuo ruikutus merkitsee? Onko täällä joku lapsenhoitaja?"

"Oi, ole toki vaiti!" rukoili lumpeenkukka. Mutta liekki lehahti heleään nauruun, hyppelehti ja kiertelehti, yritti puhua, mutta ei naurulta ja hyppimiseltä saanut sanaakaan sanotuksi.

"Vedenhaltija se on", tirskui se viimeinkin, "veden haltija se minulle laulaa, tervehtii minua! Joku vienoinen vuorilähde mahtaa laskea lampeen, -- mahtaa tuntea minut. Se se mulle nyt laulaa lauluani, sitä laulua, jota kaikki kaivohaltijat minun lähestyessäni visertävät, kun minun polttava henkeni niihin käy ja panee ne kiehumaan, kuohumaan.

"Hei vaan! Kuinka elämä surisevan kattilan alla oli hauskaa! Ahtaassa asunnossa sai tanssia, aina vaan tanssia saman suloisen sävelen mukaan, liekehtiä, hypellä! Sihinätä ja pihinätä yllä ja sinertävää kosteata höyryä! -- Ja sillä välin sai kurkistaa kattilan alta, -- loimoten kuvastua kirkkaissa hopeakapineissa, heijastua kuultavista kristalleista, kiiltää kirjavissa kupeissa ja valkealla damastipöytäliinalla. -- Huone oli upea ja miellyttävä, seinäpaperit tummat, oviverhot kallisarvoiset, katto koristeltu ja komeasti kullattu. Kiiltävissä tammisissa ovissa on suuret, pyöreät nappulakoristeet. Ne loistavat, säihkyvät, -- ovat kai valoa nekin? Minä niille nyykäytän, kiemurtelen, tervehtien viittaelen. Ne tuijottavat kylmästi minuun, -- hyh, halpaa kiillotettua messinkiä vain! Kuinka lattia kuultaa, -- kuinka maton jättiläiskukat loistavat! Tämmöisissä huoneissa asuu onnellisia ihmisiä, -- ja onnelliset ihmiset rakastavat ja suojelevat iloista herttaista kotihaltijaa, teekattilan alla leimuavaa liekkiä, hehkuhenkistä hyppelijää, jonka suonet tykkivät tulisesti, taukoamatta, huimasti. Sille he illalla valmistavat turvallisen paikan pyöreän perhepöytänsä päässä. Ja sydämet aukeavat, keskustelu luistaa vapaasti ja iloisesti, leikkipuhettakin kuuluu, kun kuuma, höyryävä vesisäde kattilasta suihkuaa, kun kattila laulaen hyrisee, sihisee ja suhisee, kihisee ja kuhisee, kun liekki ritisee, kielehtii!"

"Seis, seis!" pyysi kultakuoriainen. "Tyynny toki, sinä häilyvä, heiluva olento! Hengästyyhän aivan sinun lörpötyksestäsi ja keikkumisestasi!"

"Etkös voi hengittää enää?" nauroi virvatuli. "Käy pois tanssimaan kanssani, sinä kiiltävä keikari! Multapa riittää voimia meille molemmille, eikö niin! Tule, tule! Olethan koko soma kavaljeeri!" Tuulen vauhdilla pyörähti se rantaan sen kiven luo, jolla vanha huuhkaja istui. Samassa huusi se ilakoiden: "Kas, tuossahan messinkinappulat ovatkin!" ja tavotteli lieskaten ja kiemurrellen professorin suuria rillisilmiä. "Halpaa messinkiä vain! Ei valoa, ei sielua!"

Suutuksissaan ja silmät sokaistuina kirkui vanha lintu kovasti, räpytteli siipiään ja iski nokallansa virvatuli-veitikkaa. -- Mutta tämäpä jo olikin lahdelman toisella rannalla. Murattiköynnös huusi sille:

"Siitä mahtanee olla pitkä aika, kuin sinä ihmisten tienovilla paloit, hurja vekkuli! Ihmisten rakastama ja holhoma tulonen ei väiky vallattomana kiusantekijänä yöllä, eikä tee vanhoista, kunnianarvoisista linnuista pilkkaa!"

"Heleijaa, heleijaa, onpa aikaa, onpa aikaa!" hyräili liekki. "Onko kaksikymmentä vuotta pitkä aika? Ha, ha, ha! Niin, kaksikymmentä vuotta ja vielä kaupan päälle! -- Silloin kattila vesivirttänsä veisasi, -- silloin minä elin, -- silloin paloin, tuon ainoan autuaallisen illan."

"Miksi se ilta sitten oli niin autuaallinen?" kysyivät pienet ruohot.

"Siksi, että olin niin onnellinen! Heleijaa! Minä ja ihmiset! Olisittehan vain nähneet nuo iloiset kasvot ympärilläni teepöydän ääressä! Niin. Sohvan kulmassa lepäävän sairaan ja kalpean emännänkin kasvot loistivat ilosta. Ja entä isän silmät! Kuinka ne säihkyivät! Hän istui mukavassa, suuressa nojatuolissa ja veti syviä sauhuja piipustansa."

"Oliko siellä isäkin?"

"Tietysti. Isä ja äiti."

"Isä ja äiti! Oi, kaksiko vaan?" huokasivat ruohoset. "Kuka sitten tuo isä oli ja kuka äiti?" kysyi lumpeenkukka.

"Malttakaa, malttakaa! Odottakaahan toki! Näinhän minä enemmänkin! Näin tytön kasvot, -- tummansiniset lapsensilmät, iloiset ja veitikkamaiset. Mutta kun tummat silmäripset vaipuivat alas ja taas kohosivat, katsoivatkin nuo tummat tähtisilmät niin syvästi mietiskellen, niin vakavasti kysellen."

"Istuiko hän teepöytäsi ääressä?"

"Teepöytäni ääressä istui, hennossa kädessä hopeaveitsi. -- Voiteli sillä voileipiä ja nuorukainen leikkasi ne tasaisiksi."

"Nuorukainenko? Voi vallaton virvatuli! Pysy pikkuisen paikoillasi! Nuorukainenko kanssa? Kuka nuorukainen sitten oli?"

"Hoh hei! Sitäkö tahtoisitte tietää! Nuorukainenhan oli päähenkilö -- ilon syy! Oli ollut kauvan, kauvan poissa! Palasi tänään pitkiltä matkoilta! Hänelle paloi kodikas tuli laulavan kattilan alla, hänelle sykkivät sydämet, säihkyivät silmät!"

"Kerro toki, kuinka hän käyttäytyi?" kysyi nuori tarhapöllö. "Ei ole yhdentekevää, miten päähenkilöt käyttäytyvät."

"Vielä mitä!" huusi tulonen. "Päähenkilöille se on aivan yhdentekevää. Minun herttainen nuorukaiseni ei ollenkaan ajatellut käytöstään. Hän istui ja katseli nuorta tyttöä, hänen käsiänsä, hänen herttaisia kasvojansa. Kun tyttö kevein askelin astuu pöydän ympäri, silmäilee nuorukainen hänen jälkeensä niin totisesti, niin miettivästi, -- kuin olisi tyttö armas arvoitus, josta hän tahtoisi selvän saada."

"Mitä sitten arvoitus on?" kysyi lumpeenkukka.

"Silmikot ovat arvoituksia!" vastasi murattiköynnös. "Ensin alkaa taimi nousta, -- on pieni, itseensä sulkeutunut, tarkkaan vihantain, poimukkaitten lehtien verhossa. Sitten kasvaa varsi pitemmäksi, yhä ylemmäksi ja vihdoin nuokkuu solakassa varressa täyteläinen soma silmikko. Seisot sen edessä, kysyt: 'Minkähänlainen se huomenna täysin puhjenneena kukkana, värikkäänä loistaessaan, suloista tuoksua levittäessään, lienee?' -- Niin, päivänpaiste ja lämmin kesä-ilma ne semmoisen kukkais-arvoituksen selittävät."

"Hei! Hyvä, hyvä!" nauroi liekki ja tervehti, iloisesti liehuen, murattia. "Oikein! Semmoinen hän oli! -- Vieno neito-silmikko kevään täydessä kukoistuksessa, -- kasvamaisillaan, kehittymäisillään! 'Minkälainen hän puhjenneena kukkana lienee?' Se kysymys loisti nuorukaisen vakavissa, tummissa silmissä. Oi, minä ymmärsin häntä hyvin! Hän uneksi haaveillen pienestä, lehtien peitossa piilevästä silmikosta."

"Oliko hän haaveksija!" kysyi nuori tarhapöllö.

"Varjele! Ei! Ajattelija hän oli," huudahti liekki. "Paljon lukenut, korkeasti oppinut, ehkä hengelliseen säätyyn kuuluva, -- mistäpä minä tietäisin! Hänestä ei mikään kirja ollut liian paksu, liian vanha tai liian vakava, jos kohta vieras kieli eli syvällinen esitystapa tekikin sen vaikeatajuiseksi. Sitä vaan ei tuo kelpo nuorukainen tiennyt, että lapsen kengät kuluvat, että lapsi kasvaa."

"Eikö hän sitä tiennyt?" huusi nummenkukkanen ja pysytteli hyvin suorana.

"Niin", nauroi virvatuli. "Kuinkapa se, joka kernaimmin seurustelee kirkko-isien kanssa ja aina ensiksi kysyy vanhoja kirjoja, eikä nuoria ihmisiä, saattaisi yht'äkkiä ymmärtää, mitä muutoksia kolme, neljä vuotta voi nuoressa leikkikumppanissa aikaansaada! Aina kaukaisessa muinaisuudessa liikkuvat ajatukset eivät niin nopeasti suloisessa nykyisyydessä kotiudu. -- Suloinen, armas oli nykyhetki! Hei vaan!" Ja liekki vääntelehti ja kääntelehti, leimusi, lauleli ja hyppeli niin vallattomana niityllä, että kipinät vain lensivät. Lumpeenkukka pelkäsi jo, ettei se enää mitään kertoisikaan.

Silloin avasi professori huuhkaja nokkansa ja sanoa tokasi: "Olet kai itse ollut ylioppilas, sinä vekkuli, koska tiedät kertoa niin paljon kelpo nuorukaisestasi ja puhut hänestä kuin olisi hän ollut kumppanisi ja totisuudellansa sinua harmittanut!"

"Hui hai! Minäkö ylioppilas! Miks'en yhtä hyvin professori! Enpä olisikaan ensimmäinen niin korkealle kiivennyt virvatuli! -- Minäkö olisin koulupenkillä istunut! Minäkö paksuja vihkoja kirjoittanut! Haha, haha! Teepöytä oli minun luentosalini ja mitä tiedän, sen kuulin siellä heidän puheistansa!"

"Puhuiko sinun vakava nuorukaisesi?" kysyi lumpeenkukka. "Oi, kerro toki, mitä hän sanoi?"

"Paljon, paljon, hyvin paljon! Paljon enemmän kuin teitä haluttaa kuullakkaan! Matkoista, Englannista, josta juuri palasi, veljestä, enosta, tädeistä ja serkuista, jotka siellä oli tavannut."

"Eikö mistään muusta?" huokasi lumpeenkukka nolona.

"Kyllä toki!" sanoi liekki aprikoiden. "Sanoo kerran tunteneensa pienen tytön, josta oli pitänyt hyvin, hyvin paljon ja jonka uskollisena leikkitoverina oli ollut. Paljon hyödyllistä oli hän tyttöselle opettanut: nuoran alitse juoksemista, vanteiden pyörittämistä, puujaloilla kävelemistä. Kun hän oli tullut tyttöselle hyvästiä sanomaan, niin tämä oli hypännyt puutarhapenkille, paremmin ulottuaksensa ison veikon kaulaan. -- Sellaista hän jutteli."

"Kuka pieni tyttö sitten oli? -- Missä oli puutarha ja missä penkki?" huusivat kilvan pienet ruohot ja nummenkukat.

Hei, kuinka sukkelaan tulonen silloin suikahti heidän keskellensä, tarttui ruohojen ja kukkien hentoihin lehtiin ja ravisti niitä aika rajusti! Huusi sitten kiivaasti:

"Oletteko vaiti! Olkaa siivolla! Odottakaa! Kuinka minä kaikki tietäisin! -- Olinko minä silloin läsnä?"

Pienet ruohot ja kukkaset kyllä huomasivat, ettei liekki niin pahaa tarkoittanut, vaikka niin rajusti riskaili. Ne nauroivat vaan ja sanoivat niin mielellään kuulevansa pienestä tytöstä.

"Vait, vait!" huusi liekki. "Kuulkaa toki mistä nuorukainen puhui: ensin jäähyväisistä puutarhapenkillä -- sitten takaisintulostaan. -- Sanoo kaipaavansa lasta, -- pientä siskoansa. -- Täällä oli solakka nainen, pitkissä hameissa, joka vakavasti keskusteli palvelijan kanssa, joka huolellisesti emännöitsi, askaroitsi avaimien ja teepöydällä olevien lautasien ja kuppien kanssa. -- Se oli niin uutta, niin vierasta. Hänestä tuntui vain, kuin pitäisi kuoren puhjeta ja sieltä pujahtaa esiin entinen pieni siskonen, joka kiipeisi hänen polvellensa."

"Nuorukaisraukka kaihosi pientä siskoansa," lausui lumpeenkukka.

"Usko vaan pois!" jatkoi virvatuli. "Usko pois, jos sinua huvittaa! Minäpä en häntä uskonut! Kaiho on kalpea! -- Veitikka! Hän oli niin onnellisen näköinen! Tummat silmät säihkyivät, loistivat, riemuitsivat. Vakava suukin hymyili, niinkuin hymyily olisi varta vasten sitä varten luotu. Nuori tyttö kavahti kiireesti pystyyn. Ei sanonut tahtovansa olla vieras ja outo."

"Pieni tyttö puutarhapenkiltäkö?"

"Impisilmikkoa tarkoitan, joka voileipiä voiteli. Hei, tuolla hän nyt istuu jakkaralla äitinsä jalkain juuressa, nojaa palmikkopäätänsä sohvaan, vilkaisee nuorukaista veitikkamaisesti silmiin ja kysyy: 'Olenko nyt entisen, rakkaan, pienen Hannasi kaltainen?'"

"Oliko hänellä kiiltävät, kullankeltaiset palmikot?" kysyi kiireesti kaislakukka.

"Ja palmikkojen päässä silkkinauhat?" huusi uteliaasti nummenkukka.

"Hi, hi, hi!" tirskui tulonen ja pyörähti kiemurrellen ympäri. "Ei ollut! Eipähän sattunut! Ruskeat oli palmikot, nauhoja ei näkynyt! -- Mutta malttakaahan, malttakaa!" -- Ja liekki keinuttelihe oikealle ja vasemmalle ja lausui hitaasti, yksitoikkoisesti hyräillen: "Niin, -- niin, -- niinpä se olikin! Nuorukainen silittelee kädellänsä tytön päätä; -- sanoo miettivästä tytön tukan tulleen niin tummaksi, ettei sitä enää tuntisikaan. Palmikon latvassa vain ja otsalla havaitsi vielä vähäisen entistä kultaista kiiltoa. -- Mahtoi olla valekultaa, koska niin huonosti värinsä piti!"

"Valekultaa! Kuinka epäkohteliasta!" huusi kultakuoriainen. "Eikö pienokainen pahastunut?"

"Eipähän mitä!" huusi pieni tulonen. "Tuo armas lapsi, herttainen pienokainen, pyysi häntä toki pitämään kunniassa sileäksi kammattua tytön päätä, semmoiset esineet kun vaativat erityistä kunnioitusta. -- Näin sanoessaan otti hän nuorukaisen käden omien käsiensä väliin ja piteli sitä. -- Minäpä pilkistän pienestä piilopaikastani, -- minäpä tirkistän leimuten yli pienoisen, kerma-astian nimeä muka kantavan, esineen, -- ja näen nuorukaisen kädessä, -- oi! -- suuren, suuren arven! Herttainen Hanna näkee sen myöskin! -- Hyväillen sivelevät hänen valkoiset sormensa sitä. -- Oi, sääli hänen iloista nauruansa! -- Se vaikeni yht'äkkiä! -- Otsansa painaa hän nuorukaisen käteen ja kuiskaa aivan hiljaa: 'Armas Vilho raukka! -- Olethan taaskin tuonut tuon ruman arven kanssasi kotiin! Minun täytyy kantaa minun pahantekoni häpeän, vaikka olit minun pelastajani tulenvaarasta ja olisit ansainnut kuninkaallisen palkinnon!'"

"Oi! -- oi! --" huokasi lummekukka ja kaislakukkaset toistivat: "Pelastaja tulenvaarasta! Pelastaja tulenvaarasta!" ja olivat mielestään erinomaisen sukkelia ja älykkäitä.

"Minäpä tiedän jotakin loimuliekeistä ja tulikekäleistä!" huusi palkokukka.

"Pah! Lasten loruja vain!" virnisteli virvatuli. "Elkää lörpötelkö noin! -- Ajatukseni eivät pysy koossa! Kaikki leimuaa, liekitsee, hyörii sikin sokin mielessäni! Tahdottehan toki tietää, mitä sitten tapahtui! -- Isä puhui: voi! niin sekavia sanoja! Aluksi en niitä oikein ymmärtänyt. -- Olisi muka aika ajatella palkintoa Vilholle. Hanna tyttösen tuli vaan pitää lujasti kiini tuosta voimakkaasta kädestä, joka oli häntä niin hyvin suojellut ja miettiä ajatelkaapas! -- hänen tuli miettiä pari vuotta, mitä hän Vilholle antaisi. -- Ehkä kauniin koristeen, ehkä kunniamerkin -- taikka mieluummin pienen kultaisen sormuksen, arveli isä; sillä olisihan paikallaan, että juuri se käsi, joka oli hänen tähtensä niin suurta tuskaa kärsinyt, saisi palkinnonkin kantaa."

Professori huuhkaja kysyi: "Oliko tytärkin samaa mieltä?"

Virvatuli vastasi: "Pienokainenko? Ah! Pienokainen purskahti raikkaaseen nauruun ja sanoi: 'Kultaa ja koristuksiako Vilholle?' Nosti pienen nenänykerönsä pystyyn ja virkkoi viisastelevasti: 'Sormukset ja kultakäädyt, kun kerran sellaiset saan, pidän kyllä itse Paremmin ne minulle sopivat, kuin tulevalle kunnian-arvoiselle herra rovastille!'"

"No! Entä nuorukainen?" kysyi nuori tarhapöllö.

Liekki lieskahti kärsimättömästi: "Vait, vait! Tiedätte jo tarpeeksi. Nuorukaisesta ei ole enää mitään mainittavaa. Hän oli vaiennut -- jo aikoja sitten. Kun isä puhui palkinnosta ja kultaisesta sormuksesta, käänsi hän äkkiä päänsä, -- katsahti isään -- suurissa, tummissa silmissä välähti kirkas tuli. -- Taaskin niissä saattoi nähdä kysymyksen, -- epäilystä, toivoa, tulevaisuuden unelmia! -- Isä hymyilee hellästi hänelle. -- Äiti katselee häntä sydämellisesti, kiiltävä kyynelhelmi silmässä. -- Silloin nousee hehkuva puna hänen otsallensa. Vaieten tuijottaa hän eteensä. Kuulee mitä pienokainen hänelle juttelee mukavasta, pehmeästä, silkillä sisustetusta rukkasesta, jonka aikoo antaa hänelle, jotta arvella olisi oikein hyvät päivät! --

"Niin, kunpahan olisi ymmärtänyt, mitä kaikkea he siellä ajattelivat, puhelivat ja tarkoittivat! -- Kattila istui niin leveänä nokallani, sihisi ja sohisi. Vesihöyryt kiitivät sihahdellen ilmoille. Keittiön torvesta kohosi sinertäviä, levottomasti lehahtelevia pilviä. Hopeakannusta kaasi tyttö tummankellertävää juomaa kuppeihin. Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksua virtaa kaikkialle ja sekaantuu toisiin höyryihin."

"Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksuako!" huusivat pienet nummenkukkaset. "Valehtelet, virvatuli! Kukkien tuoksuhan on viileätä ja raitista!"

"Vait, vait!" kuiskasi muratti. "Vait, nummenkukkaset, etteivät saunakukat, eikä lehmuksen ja seljapuun kukat teitä kuule ja tietämättömyydestänne rankaise."

Liekki naurahti ilkkuen ääneensä, kiemurteli, hyppelehti ja jatkoi kertomustaan:

"Polttavan kuumaa kukkaistuoksua lehahtaa kristallirasian ympärillä; -- lumivalkeat, kimaltelevat sokeripalaset paistavat sen pohjalla. Kuumasti suutelee teekukkatuoksu sokeria ja kuiskailee sille hiljaa: Vieläkö muistat kotimaatasi, kuuman vyöhykkeen polttavaa aurinkoa? Vieläkö muistat, kuinka se sokeriruoho-vainioita poltti, kuinka neekerien mustat kädet leikkasivat korkeat korret, kuinka mustat kädet sinua hellästi hoitivat, sinä valkea makeinen? -- Sokeri on ääneti, ei vastaa mitään! Sokeri tietää varsin hyvin, ettei kuuman vyöhykkeen polttavat auringonsäteet koskaan ole sitä suudelleet, -- se kun on valkojuurikkaasta valmistettu!"

"Todistappas tuo! Rikkiviisas virvatuli!" ärähti professori huuhkaja. "Sokeria valkojuurikkaasta jo 20:tä vuotta sitten! Todistappas! todistappas!"

"Hei, hei! Mitä se minuun kuuluu!" huusi liekki. "Olen väsynyt. En todista mitään. -- Kattila ylläni visersi niin hassunkurisia säveleitä, -- kurkkuääniä, porisevia liverryksiä. Pysähtyi sitten yht'äkkiä, ikäänkuin hengästyneenä. Silloin viittaa äiti. Tyttö nousee nopeasti, nostaa kattilan tulelta, kumartuu minun puoleeni. -- Lämmin hengähdys liitää ylitseni. -- Vai niin! Henkeänikö se on uhkaavinaan! -- Elämäni on minusta hauskaa. En tahdo kuolla, -- en! Tahdon vielä elää. Viihdyn niin hyvin hauskassa seurassa. Työntäydyn taaksepäin ja taistelen liekehtien henkeni puolesta. -- Puhallatko sinä minua, kaunis lapsukainen? -- Enpä pelkää rusohuuliasi! -- Minäpä puhallan sinua! -- varo itseäsi! -- hei vaan! -- minunpa henkeni on kuumempi kuin sinun! -- Voi minua! -- Nytpä kumartuu herttainen nuorukainenkin puhaltamaan! Silloinpa ei liehuminen auta! Hän puhaltaa voimakkaasti -- puhaltaa minut sammuksiin!"

"Voi, voi!" huokasi lummekukka. "Jos tulet elävät ainoastaan sammuaksensa, niin onpa se surullista elämää!"

Virvatuli pyörähti vielä pari kertaa lieskaten ympäri, hypähti korkealle ilmaan, -- mutta -- loiskis -- se lipsahti lampeen ja sammui.