Part 3

"Oi, tähdistäkö!" virkkoivat rannan ruohot. "Nehän useinkin putoilevat alas lampeen! Kirkkaina öinä, kun pilvien esirippu on poistunut, lepäävät ne vilkkuen täällä vedenpinnalla. Mutta ne ovat hiljaisia ja salaperäisiä. Emme saata niiden kanssa puhua, emmekä ollenkaan ymmärrä heidän loistokieltään."

Rinteellä kasvoi suuri, voimakas ja virkeä tammi. Syvälle kivikkoon oli se juurensa työntänyt ja levitti nyt tuuhean latvansa vielä laajemmalle ja korkeammalle, kuin vanha vaahtera, jonka alla nuori matkamies lepäsi. Pitkin tammenrunkoa oli tuuhealehtinen murattiköynnös kiivennyt. Se painautui luottavasti voimakkaan puun povelle ja kietoi hennot, vihannat vartensa sen karkean kuoren ympäri. Lempeästi kosketti muratti nyt jalkainsa juuressa kasvavia ruohoja ja kysyi suopeasti:

"Olettekohan tahtoneet ymmärtää tähtiä, te pienoiset ruohot? Oikein vakava, hyvä tahto auttaa suuresti. Elkää katsoko ainoastaan eteenne maahan, pienet ruohot! Ojentautukaa kohden korkeutta! Ja kun te täällä alhaalla näette jotakin mielestänne hyvin ihanaa vilkahtavan, niinkuin näitte tähdet vedessä, nostakaa silloin silmänne ja katsahtakaa ylöspäin, kohti kirkasta valoa, josta loisto täällä alhaalla oli vain heijastus. Kun tahtoo ymmärtää ja katsoo kohti korkeutta, pienet korret, niin siitä silmät kirkastuvat ja totuuden portitkin aukeavat."

"Totuuden portit!" mutisi professori huuhkaja. "Tuo se parpattaa ja on opettavinaan, vaikka itse on jotenkin kehno filosoofi." Mutta virvatuli huudahti:

"Terve sulle, rakas murattiköynnös! Eläkä pane pahaksi, että tässä vasta roistoväestä lörpöttelin! Enhän ollut sinua vielä huomannut!"

"Mutta kertomus, virvatuli! Minne kertomuksesi jäi?" huokasi lummekukka. Ja virvatuli kiidätteli räiskyviä kipunoita ilmaan ja ryhtyi uudelleen kertomaan:

"Joulukynttilänä siis olin. Kuusen oksalla, suuren salin keskellä alkoi elämäni."

"Kuusiko salissa?" kuiskasivat kaislakukkaset ja heiluttelivat epäillen helpeitänsä.

"Niin kyllä salissa, raitis, vihanta kuusi! Ulkona oli kylmä talvi, tähtikirkas pakkais-yö, laakso jään ja lumen peitossa."

"Hento rouva, joka oli koristanut puun niin kauniiksi kirjavilla sokurileivoksilla, rusinoilla, manteleilla ja monivärisillä kiiltopaperi-tähdillä, ei varmaankaan olisi mennyt ulos sen luokse lumiseen metsään."

"Puu oli kai juurineen päivineen maasta kaivettu?" kysyi pieni palkoruoho rannalla.

"Poikki se oli hakattu, raastettu ravitsevasta juurestansa. Mutta jos kohta se oli puulle suurta tuskaa tuottanut, niin ei se siellä vaan vaivojansa valitellut. Komealla valta-istuimella se seisoi, niin suorana, niin viehättävänä, kuin olisi se siinä kasvanut, eikä koskaan olisi raittiissa metsämaassa seisonut, eikä koskaan kosteata aamu-ilmaa hengittänyt. Ammottavan kuolinhaavan kätki kokonaan valtaistuimen sammalmatto. -- Hänen ylhäisyytensä jalkain juuressa loikoilivat hänen vasallinsa: mesikakut sekä punaiset ja kultaiset omenat. Me joulukynttilät istuimme kaikki sen oksilla."

"Sepä mahtoi olla loistoa!" huusivat kuoriaiset, "Jos kaikki muut loistivat yhtä kirkkaasti kuin sinä!"

"Kyllä sittemmin, -- mutta alussa -- silloin paloin vaan minä, minä yksin! Kauvas ulottuvalta oksalta valaisin nuorta rouvaa, joka uutterasti asteli edestakaisin ja asetteli pöydille lahjoja, joita rakastavilla ihmisillä on tapana toisillensa joulujuhlana antaa. Aivan minun allani matalalla pöydällä oli pojanvaatteita, leikkikaluja ja kuvakirjoja. Tässä oli nuorella emännällä enimmin järjestämistä. Saatan vieläkin nähdä hänet ja on ikäänkuin kuulisin hänen sanovan: 'Varsinkin tässä tulee kaiken näyttää ystävälliseltä ja iloiselta.' Näin hän lausui palvelijalle, joka ihaillen seisoi vieressä. -- Miksi loistavat silmät synkistyivät, kun hän leikkikalujen ja sokerileivosten joukkoon kätki pienen mustan villamekon? -- 'Tahdoin niin kernaasti laittaa jotakin uudelle lapselleni; -- mutta mustalla surullisennäköisellä silkillä vain saatoin hänen takkinsa kirjailla,' sanoi hän huoaten. Levotonna ja liikutettuna astuu hän pöydästä pöytään, katselee usein kelloa ja lukee vielä kerran jo usein ennenkin lukemansa kirjeen. 'Tiktak, tiktak,' raksuttaa vanha pöytäkello, joka itseensä tyytyväisenä lepää leveällä alustimellansa ja itsepintaisesti painaa kullatut jalkansa tummaan marmorilevyyn. Ja niin välinpitämättömästi tirkistävät sen pyöreät täysikuukasvot vanhan-aikuisen otsakoristeen alta, ja niin hitaasti liikuttelee se heiluria, joka kunniamerkin tapaan sen pyöreällä povella paistaa, kuin ei olisi väliä mitään, minkä tunnin se kohta sorahtavalla äänellänsä ilmoittaa."

"Ikäviä vanhoja tätejä tuollaiset pöytäkellot," keskeytti yölepakko, joka iltahämärässä ihmis-asuntojen ympärillä liidellessään, oli vilkaissut monesta akkunasta sisään ja siten nähnyt yhtä ja toista. "Turhantarkkoja ja rikkiviisaita! Eipä uskoisi ihmisten niistä niin paljon välittävän. Joka kohdassa kysytään tuollaiselta vanhalta Tiktak-tädiltä neuvoa; aina se saa suunvuoroa. Nepä taloudet kuuluvatkin olevan parhaassa järjestyksessä, joissa kaikki käy kellon komennon mukaan."

"Nuori rouva kaiketi myöskin kuului niiden joukkoon, jotka antavat kellojen hallita. Ei hän ainakaan voinut itsepäistä, vanhaa kelloa komentaa. Hänen rukoilevat katseensa eivät saaneet sitä seisahtumaan, eivätkä myöskään kiiruhtaneet sen käyntiä. Enkä ollenkaan tiedä, mitä hän oikeastaan kellosta tahtoi. Kyllähän kuulin hänen paljon puhuvan palvelijan kanssa, mutta iloista, joulun-omaista ei heidän keskustelunsa ollut. He puhuivat kovasta kuumeesta ja kuolemasta, äkkiä kuolleista vanhemmista ja kahdesta orpopojasta, talonisännästä, joka oli rientänyt nuoruuden ystävän kuolinvuoteelle ja jonka vasta tänään piti palata kotiin. Oi, silloin kirkastuivat taas nuoren rouvan suloiset kasvot! -- 'Kuinka mahtaakaan isäntä riemuita, kun monen viikon poissaolon perästä taas pääsee kotiin, -- kuinka onnellinen hän mahtaa olla!' Huulet hymyilivät ja silmät säteilivät, kun hän ilosta ja onnesta puhui. Katse kääntyi kohti salin nurkkaa, jossa hänen onnensa ja ilonsa oli kätkettynä: korivaunussa, suljettujen verhojen takana lepäsi siellä herttainen, nukkuva, pieni lapsi."

"Ihmislapsiko?" kysyi lumpeenkukka.

"Tietysti! Ihmislapsi."

"Oi, sano, minkä näköinen se oli?"

"Oi, armas ja suloinen se oli! Korkealta oksaltani minä sen näin, kun nuori äiti kuunnellen hiipi sen luo, siirsi verhot syrjään ja kumartui sen puoleen. Valkoisella pään-alusella lepäsi se, pieni pää aivan minuun päin, suukko puoleksi auki, posket sikeästä unesta punaisina, tummat, hienonhienot silmäripset niitä varjostamassa, hikihelmiä ohimoilla ja myssyn alta valuneet, vaaleat hiukset hiestä kosteat. Toinen kätönen oli peitolla; toinen taas, pieni nyrkki lujasti suljettuna, oli ojennettu pään taakse. Ihmeen ihana joulunukke se oli. Äiti tavotteli kädellään kukoistavia kasvoja, mutta ei koskettanut niitä kuitenkaan, antoihan vaan lapsen lämpöisen hengityksen löyhytellä sormiansa. Silitteli sitten peittoa, asetti verhon poimut paikoillensa ja huokasi hiljaa: 'Herra sua suojelkoon!'"

"Etkö nähnyt silmiä?" kysyi lummekukka. "Silmäthän ovat pääasia."

"Kas vaan, kuinka olet viisas!" virkkoi nuori tarhapöllö. Ja liekki jatkoi: "Silmät nukkuivat,-ja jos nuori äiti olisi ainoastaan yhden kerran käynyt lastansa katsomassa, niin en tietäisi niistä mitään kertoa. Mutta hän meni usein. Ja vihdoin, kun hän tahtoi näyttää palvelijalle, kuinka herttaisesti ja sikeästi pienokainen nukkui ja varovasti, aivan hiljaa, kohotti verhoa, silloinpa loistikin hänelle kaksi tummansinistä tähteä vastaan, lapsonen oikoili pieniä jäseniänsä ja suukkonen vetäytyi hymyyn. Äidin huulilta kaikui raikas ilonhuudahdus. 'Eikö se ole suloinen! Eikö hän ole herttainen!' riemuitsi hän ja ilokyyneleet välähtivät hänen silmissänsä. Oi, mikä ilo joulukynttilöille saada kuvastua ja tuikkia onnellisissa ihmissilmissä! ja varsinkin niin viattomissa, ilosta säihkyvissä ja kuitenkin syvästi vakavissa lapsensilmissä, kuin nuo vaunussa lepäävän pienokaisen vasta auenneet silmät olivat."

Murattiköynnös sanoi: "Ihmissilmissä kun asuu sielu ja niissä kun jo itsestään loistaa kirkkaampi ja parempi valo, kuin kynttiläin, niin teitä, te joulukynttilät, haluttaa niihin vilkaista. Valo halajaa valoa. Ja lasten silmissä -- niissä on valo puhtain. Mutta erittäin herttaista on, kun lapsen silmät vielä vanhuksen kasvoista loistavat ja kun vanhassa ihmissydämessä lapsen ilo sykkäilee."

Huuhkaja päästi pitkän sorahtavan äänen, pudisti halveksien päätänsä ja kynsi kärsimättömästi suurta kiveä, jonka oli istuimeksensa valinnut.

Virvatuli kertoi edelleen, että kartanolta oli kuulunut kolinata, reen ritinätä ja iloista koiran haukuntaa; että rouva oli rientänyt akkunaan ja palvelija ovelle, ääneensä huutaen: "Herra se on! Herra se on!" "Nuori rouva," kertoi liekki, "nosti nopeasti lapsukaisensa pienistä vaunuista, kääräsi sen huolellisesti lämpöiseen huiviin ja riensi ovelle. Mutta kynnyksellä antoi hän lapsen palvelustytölle ja sanoi sukkelaan: 'Ei, ei! Kanna sinä hänet vaan! Minulla täytyy olla molemmat kädet vapaat syleilläkseni uutta lastani.' Valoisan etehisen kautta astuivat he portaita alas. Ovet sulkeutuivat ja minä, minä olin yksin, -- yksin avarassa salissa! -- Kauhukseni huomasin, kuinka syvälle jo olin palanut. Tuskin olin enää puoltakaan niin pitkä, kuin tummat toverini ympärilläni. Täytyykö katselemisesta ja elämisestä niin pian tulla loppu? tuumasin minä, pidätin henkeäni ja painoin liekkini aivan pieneksi, säästääkseni vahaa. Palaneesta sydämestäni pistin päähäni tumman tuhkatötterön. -- Mutta eipä se siinä pysynyt, -- putosi permannolle. Olisipa melkein polttanut reijän mattoon, ellei palvelija samassa olisi tullut takaisin ja polkemalla sammuttanut sitä. Vanha miespalvelija tuli sisälle ja sytytti monta kynttilää kruunussa ja seinillä. Suorina ja jäykkinä ne seisoivat lumivalkeissa vaatteissaan ja katsoivat kopeasti alas meihin. Mutta jo tuli kaikkien kuusen oksilla istuvien veljienikin vuoro. Suuressa kuvastimessa näin puun välkkyvän ja kimaltelevan, kuin olisi se pukeutunut kulta- ja päivänpaiste-pukuun. Ja taas puhuivat molemmat palvelijat pojasta: poika raukka, sanoivat -- kuinka hienon ja ylhäisen, mutta hyväsydämisen näköinen hän oli. Niin, hyvä hän mahtoi olla. Eiköhän muuten hänen hoitajanansa ollut hiljainen vaimo mieluummin olisi lähtenyt nuoremman veljen kanssa, joka nyt olisi hänen hoitoansa paremmin tarvinnutkin! Mutta juuri tästä pojasta ei hän ollut hennonut erota, sanoivat he. -- Ja samassa oli kaikki kirkasta ja valmista. Palvelijat poistuivat. Portailta ja etehisestä kuului askeleita. Viereisessä huoneessa veisattiin kaunista jouluvirttä. -- Ja nyt, nyt lensivät ovet auki!"

"Oi, kunpa voisi tulla kuuseksi!" huudahti pieni nummenkukka.

"Vait! Elä keskeytä!" kaikui kaikkialta, ja virvatuli jatkoi.

"Näin herrasväen kynnyksellä. Talonväki ja palvelijat ympärillä. Näin isännän vielä matkapuvussa. Hän kantoi pientä tytärtään, joka kirkui ilosta, sätki käsin ja jaloin ja pyrki joulukuusen luo. Nuori rouva talutti pientä, surupukuista poikaa. Hellästi katseli hän lasta. Molemmin käsin oli tämä tarttunut hänen oikeaan käteensä. Painaen ruskeakiharaisen päänsä rouvan käsivarteen, katsoi poika iloisella toivolla ja luottamuksella häneen.

"Minä lehahdin korkealle, jotta kuumia vahapisaroita valui sydämestäni. Tahdoin nähdä kaikki, -- kaikki yhtäaikaa, -- ja olin kuitenkin jo niin pieni! Viistossa minusta riippui pitkä kultapaperiverkko, jossa oli punainen omena! Oi riemua! Siinähän oli kultaiset portaat pienelle sammuvalle liekille! Kiipesin silmukasta silmukkaan! Portaat hiiltyvät tulisista askeleistani -- omena pyörähtää maahan, -- mutta juuri kun riemuiten leimahtelen, kun komea savupilvi pääni päällä kiiriskelee, -- silloinpa onkin jo sukkela käsi tempaamassa minut alas. Minut heitetään permannolle, tallataan, poljetaan. Muuta ei mulla ole kerrottavaa. -- Elämäni oli lopussa."

"Oi, vahinko, vahinko!" valitti lummekukka. "Kunhan et olisi ruvennut kiipeemään, niin olisi kertomuksesi voinut tulla hiukan pitemmäksi!"

"Jokainen virvatuli saattaa sinulle jotakin kertoa;" vastasi pieni liekki, "kysyppäs nyt vain muilta." Ja näin sanoen hypähteli se vilkahtaen milloin oikeaan, milloin vasempaan. Kuoriainen lensi sen jälessä ja kysyi vilkkaasti:

"Eivätkö mesikakut sinulle kertoneet mitään mehiläiskuningattaresta, joka tänpäiväiset tanssijaiset piti, taikka hänen armollisimmasta isoäidistään, mehiläiskuningatar-vainajasta? Mesikakuthan muuten tavallisesti ovat hyvinkin läheisissä suhteissa mehiläispesän herrasväkien kanssa."

Mutta liekki oli kadonnut, niinkuin olisi yöilma sen nielaissut ja kultakuoriaisen täytyi palata takaisin ilman vastausta.

"Kysykää toki toisilta virvatulilta", huusi nuori tarhapöllö. Ja koska lumpeenkukka niin kovin kernaasti tahtoi kuulla lisää, lensivät kultakuoriaiset sinne tänne pyytämään liehuvia liekkejä tulemaan rantaan elämäntarinoitansa kertomaan.

Ensimmäistä virvatulta paljon täyteläisempi ja suurempi, mutta tyynempivaloinen liekki liukui, hitaasti kierrellen, kaarrellen, suon pohjukasta esiin. Usein se pysähtyi, ikäänkuin epäröiden, tokko uskaltaisi tulla rantaan saakka. Kultakuoriaiset pitkästyivät ja huusivat käskevästi:

"Tänne, virvatuli! Ei tässä teeskentely auta! Lähemmäs vaan ja suu puhtaaksi! Elämäntarinasi tahdomme kuulla!"

Mutta silloinpa kävi hullusti. Liekki ojensihe ylpeästi suoraksi, viskasi suoraan ilmaan pitkän, kellertävänpunaisen säteen, hienon, kuin kaislakukan varren, pärskytteli ylenkatseellisesti paksua savua ilmaan ja kääntyi paikalla poispäin. Ei kuoriaiset, eikä tarhapöllö olisi saaneet siunattua sanaakaan siltä kuulla, ellei lummekukka vienosti valittavalla äänellä olisi niin liikuttavasti rukoillut ja yhtenään sanonut: "Sinä olet varmaan kaikkein paras virvatuli. Niin kaunista kertomusta, kuin sinun, ei varmaankaan kukaan muu taida!" Tämä näytti liekkiä miellyttävän. Se tuli taas pienemmissä kaarissa pyörien lähemmäksi ja seisahtui viimein kolmen askeleen päähän rannasta.

"Tuo ei ole mikään herttainen ja vikkelä joulukynttilä, tuo!" kuiskasi yölepakko, joka siivet levällään oli käynyt riippumaan hiiltyneeseen tammenrunkoon, jolla nuori tarhapöllökin istui. "Tuo on mahtanut palaa jossakin vaivaisessa kynttiläjalassa, eikä kynttiläsakset ole sitä kyllin kurissa pitäneet."

"Minäkö kynttiläjalassa palanut! Minäkö olisin sallinut kynttiläsaksien nokkaani niistää!" huusi virvatuli, jolla oli erittäin hyvä kuulo. "Oi, pyhä yksinkertaisuus! -- Valkoisen, himmeähohtoisen kupulaen alla minä asuin, läpikuultava torninen suojasi minua periviholliseltani, viimalta. Pitkistä ketjuista riippui katosta minua kantava lamppu. Siinä pehmeän sydämeni varassa istuin. Mulla oli ylin paikka huoneessa, annoin valoni valaista kaikkea, mitä siellä nisällä oli ja hallitsin huonetta."

"Sinäkö hallitsit?" nauroi nuori tarhapöllö. "Itsehän olit vankeudessa, kapeaan torniin kytkettynä!"

"Oi, eipä lasitornini ollut vankila! Vankilahuoneenko seiniä saattaisi parilla kuumalla henkäyksellä pirstota?" huusi virvatuli ja suitsutti taas kaitaa, kellertävänpunaista, savuavaa tulisoihtuansa ilmassa. "Puh, puh!"

"Oi, älä toki noin tupruuta!" pyysi tarhapöllö neiti, kätkien nokkansa siiven alle. "Päätäni alkaa kivistää!"

Liekki räiskähti ivallisesti ja kun lumpeenkukka kysyi:

"Rikoitko sitten kirkkaan tornisi?" jatkoi se kertomustansa:

"Tekemättä se jäi! Säästinhän toki kirkasta torniani! Oi, olinhan viisas! Viimassa olisin kylmettynyt kuoliaaksi. Ulkona pauhasi marraskuun myrsky, -- ulvoi savupiipuissa, -- pani etehisen ovet kolkuttelemaan. Uuvuksiin riehuneet sadekeijut kiitivät hurjassa vauhdissa ohitse, kosteita huntujansa ohi rientäessään akkunoihin huiskutellen. Kaihomielin painautuivat ne valaistuja akkunoita vastaan, mutta eivät jaksaneet siinä pysytellä, luiskahtivat alas ja suistuivat surkeasti loiskahdellen akkunalaudoilta jyrkkiä seiniä pitkin pihan kivikkoon. Akkunaverhon iso tupsu harjoitteli salaa pientä tanssia. Viima sille soitteli. Se tunkeusi pienimmistäkin raoista sisälle ja kolkutti uhkarohkeasti nyrkillänsä huoneemme oveakin. Lamppunikin alkoi hienostaan huojua. Mutta turvallisessa huoneessa nauroin kaikille noille hullutuksille. Harmaista kivistä oli talo rakennettu ja siinä kulmukassa, missä pitkä sivurakennus liittyy vanhaan päärakennukseen, oli kätkössä se kodikas kammio, jota valovirtani valaisi. Ylt'ympärillä hiljainen valtakuntani. Minä ylinnä hallitsemassa, kirkkailla silmilläni kaikkia vartioimassa. Liedellä liehuvat rajut sukulaiseni, kekäleet ja loimuliekit, ovat mulle vanhastaan vihoissaan. Ne vihaavat tyyntä lampunvaloa, kerskailevat omasta valostaan ja tahtovat muka myöskin loistaa, virnistellen ja välkähyttäen liekkejänsä. Veripunaista hehkua luovat ne huoneeseen, ritisten ja ratisten pilkkaavat minua. Lämpöä huokuvat ne, sitä aaltoilee ylös minunkin luokseni, sitä on kaikkialla, minne valonikin virtaa.

"'Korkeasti kunnioitettu lampputuli', sihisivät liekit liedellä, 'lamppulyhty, vieläkö yhä elelet? Joka öljystä elää, pian sammuu, ei herää! Kun öljysi loppuu, on hengestä hoppu! Jos syömmesi lyhyt lie, koht elosi päättyy tie! Tuulonen sie, henkensä vie, henkensä vie!' tirskuivat ne. Mutta minä katselin korkeudestani ylpeästi alas heihin ja savusin vain vähän, osottaakseni halveksimistani."

"Koska sinä huoneessa komentoa pidit, niin olisi sinun pitänyt rangaista heitä", huusivat kultakuoriaiset.

"Puh, en viitsinyt!" sanoi virvatuli. "Hallitsija olin kumminkin. Eihän talon emäntä ulosmennessään toki olisi uskonut lapsiansa hurjien liekkien huostaan. Minun hoitooni hän heidät lähtiessään heitti. Oi, kuinka huolellisesti noita lapsia, talon onnea ja iloa, kaitsin, -- lempeästi valaisten valvoin, vartioin! Pienelle tyttöselle nukkekätkyen vieressä näytin, ettei Liisunukke vielä nukkunutkaan. Hän istahti taas rahillensa ja alkoi uudestaan kehtolauluansa mustasta ja valkeasta lampaasta. Keskellä huonetta, aivan minun allani, pyöreän pöydän ääressä istui poika. Kirjoja ja kouluvihkoja oli levällään hänen edessään. -- Autoin häntä kirjoittamaan: kreikkalaisia eksersitioita."

"Huu, kuinka kummallinen sana!" huokasi lumpeenkukka. "Sopiikohan valkoiselle kukalle puhuakkaan tuommoisesta?"

Nuori tarhapöllö kohautti säälivästi siipiänsä mutisten jotakin lapsellisesta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä. Ja metsän vanhat puut pudistivat humisten päätänsä. Heistäkin tuntui tuo lausetapa niin oudolta, eivätkä he, enempää kuin hiljainen lumpeenkukkakaan, tienneet mitä siitä piti ajatella. Mutta vaahteran alla kuunteleva poika -- hän purskahti raikkaaseen nauruun, hieroi hilpeästi käsiänsä ja katseli iloisemmasti kuin ennen yön pimeyteen.

Kultakuoriainen kysyi: "Mistä sinä tuon kummallisen sanan opitkaan, sinä lampputuli?"

"Tuli, joka valaisten ympärillensä katselee, ei tarvitsekkaan oppia. Me tulet tiedämme ja ymmärrämme sen, mitä valaisemme. -- Ja varsinkin minä! -- Poika kirjoitti noita outoja koukku-, häntä-, ja lippuniekka kirjaimia ja minä häntä valaisin. -- Tuon sanan hän lausui, kun tyttönen tuli pöydän luo, katseli hänen kirjaansa ja kummastellen kysyi, mitä ihmettä hän siinä teki, sillä eihän kirjoitus saisi tuollaiselta näyttää. Silloin lausui poika tuon sanan ja nauroi pienokaiselle, joka tahtoi puhua kirjoituksesta, vaikk'ei sitä ymmärtänyt. 'Osaanpa minäkin jo pikkuruisen kirjoittaa', sanoi lapsi. 'Osaan tehdä nollia ja ykkösiä!' 'Kas vaan, kuinka taitava olet!' huudahti poika. 'Ehkä osaat jo lukeakkin!' Hän otti paperiliuskan, kirjoitti siihen sanan ja ojensi sen pienokaiselle. 'Minä siinä seison!' huusi tyttö iloisesti, 'Hanna siinä seisoo, Hanna, aivan niinkuin minun kauniiseen kuvakirjaanikin kirjoitit!'"

"Olivatko he veli ja sisko?" kysyivät kaislankukat.

"Päättäkää itse!" virkkoi virvatuli. "Tämän näköisiä he olivat: poika kookas ja voimakas, silmät totiset, tummanruskeat, rohkeasti säihkyvät. Hennot lapsekkaat huulet lujasti suljetut. Tuuheat, tummat kiharat varjostivat vakavaa otsaa. Herttainen pienokainen taas, puolta pienempi kuin poika, oli suloinen keijukaislapsi, kuin kukkaislumesta valettu. Siniset silmät viattomat, veitikkamaiset, pitkien tummien ripsien varjostamat. Kultaiset kutrit ohimoilta palmikoilla, jotka päälaella olivat sidotut yhteen. -- Ovatko sisarukset sennäköiset?"

"Miksikä ei!" huudahtivat palkokukat. "Toinen vaalea, toinen tumma; sehän on sievä siskopari."

Ja yölepakko kysyi: "Eikö poika kiusannut tyttöä? Veljet tekevät mielellään kiusaa pienille siskoilleen!"

"Puh", puhkui virvatuli. "Pieni tyttö leikki omenoilla, jotka äiti oli antanut lapsille välipalaksi. Hän vieritteli niitä pitkin pöytää, asetteli niitä vieretysten parittain ja sitten piiriin. Poika katseli lasta herttaisesti hymyillen, mutta sanaakaan sanomatta. Vihdoin pani tyttönen kaikki omenat takaisin koriin ja työnsi sen pöydälle, niin kauvas kuin pienet käsivarret ulottuivat. 'Me emme saa niitä syödä, ennenkuin työsi on valmis; ei yhtään ennen, sanoi äiti', selittää lapsi ja seisoo odotellen, pieni pyöreä leuka molempien käsien varassa ja käsivarret pöytään nojaten. Kuinka viehättävä tuo pieni olento oli! Hennot jäsenet, suloisten, pienten kasvojen vienot, läpikuultavat piirteet ja kullankeltaiset palmikot, minun kirkkaimman valoni täydessä loistossa! Lämmin, rauhaton hehku häilyi myöskin huoneessa, sellainen, jommoisen roihuliekit luovat. Mutta se tulenloimo ei sattunut pienokaiseen, joka oli minun valokehäni keskellä. -- -- Ei, ei! Toinen hehku, pienessä sydämessä sykkivä raikas elämä se huokui rusohohdettaan hänen poskillensa, -- malttamattomuus, halu saada omenat, se se pani poskuset yhä kirkkaammasti hehkumaan. Pieni mielipahan pilvikin ilmestyi jo otsalle, -- pitkät silmäripset pidättivät kyyneltä, likistivät sitä, eivätkä olisi tahtoneet päästää sitä putoamaan. 'Kovasti kauvanhan sinä kirjoitatkin, Vilho!' sanoi lapsi. Poika katsahti työstään."

"Kas niin!" sanoi yölepakko. "Nytpä käy niinkuin sanoin! Nyt hän todellisen veljen tavalla asettaa omenat korkeimmalle hyllylle, eli pistää ne taskuunsa ja pilkkaa sitten pientä sisartaan."

"Yölepakot näyttävät kovin tarkalleen tietävän miten maailmassa käy", virkkoi kuoriainen. "Mutta kun virvatuli juuri on kertomassa, niin mielestäni --!"

"Yölepakoilla", keskeytti nenäkkäästi nuori tarhapöllö, "on ylimalkaan vaan himmeitä, hämäriä tietoja maailmasta ja ihmisistä."

"Vai niin, kyllä ymmärrän!" sanoi kultakuoriainen ja kumarsi syvään tarhapöllö-neidille.

Mutta liekki lausui: "Se se vain on surkeata, kun yölläliikkujat tahtovat puhetta pitää siinä, missä valo tarinoi! Poika teki aivan toisin. Myötätuntoisesti surkutteli hän pienokaista, sanoi itsellään tänään olevan tavattoman paljon tekemistä, ehdotti, että tyttö vain söisi omenansa ja lupasi puhua hänen puolestansa äidille. Mutta pienoinen pakotti suukkosensa ystävälliseen hymyyn ja virkkoi vikkelään: 'Ei, ei! Minäkin odotan mieluummin. Luuletko, etten minä saata odottaa, Vilho?' Silloin katsoi poika omituisesti hymyillen häneen, otti kauniin, pyöreän omenan korista ja näytti sitä vaieten tyttöselle. -- Minäkin katselin armasta pienokaista, katselin kirkkaalla valollani häntä suoraan silmiin. -- Silloin näin hänen poskensa punastumistaan punastuvan, kunnes hehkuivat kuin omenan kylki, otsallekkin nousi puna ja syvään, aivan syvään painoi hän hämillään päänsä. Omenan sileässä, punaisessa pinnassa oli syvät jäljet kahdesta pienestä hammasrivistä. Lapsi sopersi hiljaa, ettei hän ollenkaan ollut tahtonut omenaa purra. Se oli ollut kaikkein kaunein omena, -- hän oli vaan tahtonut sitä suudella. 'Vai niin!' huudahti poika ja purskahti nauruun. 'Sittenhän täytyy varoa suudelmiasi! Pitää minun toki kertoa isälle, että hänen pikku tytöllänsä on noin terävät hampaat!' 'Voi, kuinka sinä olet paha, Vilho!'" sanoi lapsi ja kävi nyrpeänä istumaan pienelle jakkarallensa nurkkaan.