Part 2

Lainoset, jotka se eteenpäin rientäessään työntää liikkeelle, murtuvat molemmin puolin rannan puunjuuriin, tai hyppelevät arasti vähän matkaa viileätä vedenkalvoa, kunnes kaikkialla rantamilla kasvava kaisla kätkee ne helmaansa ja niitä hiljaa huojuen levolle tuudittelee. Täällä metsässä, missä melkein käyttämätön polku lammen luoksi polveili, oli vesi tummaa ja hiljaista. Pieniä, raju-ilmojen katkaisemia tammen-oksia lepäsi tyynellä pinnalla yhtä liikkumattomina, kuin lumpeen leveät lehdet ja valkoiset kukkaistähdet. Uupunut iltatuuli oli auringon kera käynyt levolle. Synkkä pilvivaippa oli taas sulkeutunut ja vaipunut alemmaksi, iltaruskosta viivähti vain vielä pari himmeästi hohtavaa valojuovaa sen reunamilla. Ilma oli painostava. Äänetöntä hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sammakkojen surunvoittoinen kurnutus. Valter tunsi seudun varsin hyvin. Se oli hänessä aina herättänyt salaista, kauhunsekaista mieltymystä. Vihanta niitty oli rehevimmän kasvullisuuden peitossa piilevä suo. Kansa kutsui sitä vainajavainioksi ja tuonentarhaksi, sinne kun monta vuotta sitten oli uponnut, ensin oppinut kasvientutkija ja kohta jälestäpäin köyhä vuoristolaisvaimo poikinensa, jotka olivat olleet metsässä risuja kokoomassa. Paikalla kuului kauheasti kummittelevan. Siellä surmansa saanut oppinut herra oli muka ollut paha pakana, joka ei ollut koskaan kirkossa käynyt, vaan oli pitänyt yhteyttä pahojen henkien kanssa, jotka vieläkin joka yö pitivät kokouksiansa hänen haudallansa. Seudun maakansa karttoi tätä paikkaa ja harvoin käytettiin kapeata, suon reunaa kiertelevää polkua. Toisin paikoin oli se aivan hävinnytkin nopeakasvuiseen nurmeen ja sammaleeseen. Valter ei pelännyt metsän tuntemattomia kummia. Päinvastoin miellytti häntä niiden herättämä mielenjännitys. Mikä vain oli salaperäistä, oli aina ihmeellisesti viehättänyt Valteria ja tämä yksinäinen paikka kietoi nytkin taikaverkon tavoin väsyneen pojan mielen valtoihinsa. Hänen päähänsä pisti odottaa metsässä, kunnes tulisi aivan pimeä ja sitten oikein hämmästyttää isää. Hän ei tahtonut kotia lähetessään tulla huomatuksi, vaan kuvaili mielessään, miten olisi hauskaa astua sisään aivan äkkiä ja odottamatta. Vanhaa Pirkkoa tosin ei käynyt pelottaminen, hän kun oli heikko ja säikkyi vähästä. Mutta isän luo, jonka oli tapana myöhään iltasin istua huoneessansa lukemassa ja kirjoittamassa, voisi hän hiipiä puutarhan läpi ja kiivetä avonaisesta akkunasta sisään, kuten ennen pienenä poikanakin oli tehnyt. Ja täällähän oli niin ihanata! Täällä teki hänen mieli odottaa sopivata hetkeä!

Valter istahti rinteelle jättiläisvaahteran alle. Sylityksin lepäsivät lampi ja suo hänen jalkainsa juuressa. Metsä sulki molemmat vihantaan helmaansa. Veen valio, kookas kaisla oli pistänyt sinne tänne niityn kukkien joukkoon jonkun korkean korren, ikäänkuin varoitusmerkiksi matkaajalle, ettei ollut petolliseen pohjaan luottamista. Pojan lepopaikan edustalla oli kaisla molemmin puolin siirtynyt syrjemmäs, jättäen näköalan vapaaksi. Vesi muodosti tässä pienen lahdelman, sillä tuonentarhasta pisti lampeen kaita niemenkaistale. Tätä pientä lahdelmaa reunusti yhdeltä puolen niityn kukkaset ja hienot heinähelpeet, toisella taas rinteen kivikolta veteen ulottuvat vattupensaat ja sammaleet. Tänään, sateen vielä pisarrellessa, oli tässä syrjäisessä lahdelmassa lumpeenkukka avannut valkokupunsa. Nuori kukka ei ollut vielä valvoen viettänyt ainoatakaan yötä metsässä. Vihannan vartensa varassa lepäsi se nyt liikkumatta lahden keskellä ja katseli ihmetellen ja haaveksien illan hämyyn. Salamoita suihkaili silloin tällöin puiden lehvien lomitse. Matalan niemenkaistaleen päässä törrötti salaman iskemä tammenrunko, joka ojensi molemmat jälellejääneet, puoleksi hiiltyneet oksansa yli lammen. Illanhämärässä näytti sen tumma, outo muoto jättiläisnoidalta, joka, laihat käsivarret levällä, pitkään, laahaavaan viittaan verhottuna, astuu yli vetten ja taikojansa yön selkään sopottaa. Sen takana leijaili yli suon juhlallisia utukulkueita. Toisinaan seisoivat usvahaamut ikäänkuin jähmettyneinä paikoillaan, toisinaan liehuivat ne taas hurjassa leikissä ristiin rastiin, kun vaan uinuva yöviima henkeänsä veti ja kaisla humisten huokaili. Yksinäinen sirkka sirkutti iltavirttänsä. Viidakosta kajahti huuhkajan huuto. Valter lepäsi pää käden nojassa. Haaveksien hänen silmänsä seurasivat suolla leijailevia sumuhaamuja ja ajatukset pyrkivät väikkyvän usvan lailla lentelemään sinne tänne. Jo painuivat silmät umpeen. Olkihattu vierähti kiharoilta maahan ja väsynyt, raskas pää vaipui sammaleiselle puunjuurelle.

Kahta kovemmin ja surullisemmin valittivat silloin sammakot lammessa. Kahta kolkommin huusi metsässä huuhkaja. Yötuuli havahti ja ravisteli kiivaasti puitten latvoja. Kylmästi pyyhkäisi se nukkujan kuumaa otsaa. Mutta poika ei kuullut mitään, ei tuntenut mitään. Hän nukkui sikeässä unessa. Ja lepoon laskeusi taas tuulikin. Hiljaa seisoivat taas, kuten ennenkin, metsän puut. -- Kesäyön tummimmat varjot verhosivat metsän, tuonentarhan ja sammakkolammin. -- Silloin tällöin kajahteli kautta ilmojen kaukaisia ääniä; -- yksin, -- parittain, -- useampia peräkkäin. Nordingenin kirkko, ijankaikkisuuden harmahtava vartio, luki tornissansa kuluvat tunnit ja neljännekset ja antoi yksitoikkoisen saarnansa ajan katoovaisuudesta päivin ja öin kaikua laaksoon. Päivänvalossa, elämän hyörinässä, puhuu kellon ääni useimmille ainoastaan maallisista asioista. Työhön kehottaa ja kiiruhtaa se seudun ahkeria maamiehiä ja ketteriä kankureita, kutsuu heitä työhön, yksinkertaiselle aterialle ja iltalevolle. -- Mutta öisin, heidän vuoteella levätessään, mitähän vanha tornikello heille silloin virkkaa? -- Onnelliset ja terveet, jotka sikeätä, rauhallista unta nauttivat, eivät kyllä sen ääntä kuulekkaan. Mutta niille, joita ruumiin tahi sielun vaivat valveella pitävät, joiden uupuneissa jäsenissä tauti polttaa, joilta suru ja huoli tahi kalvava omatunto riistää rauhan sydämestä ja unen silmistä, -- mitä tuntilyönnit niille puhuvat? -- Ovatko ne armottomia matkapylväitä, joista nuo onnettomat huokaillen laskevat, miten lyhyt ilo ja riemu on ollut ja kuinka pitkä jo tuska sekä okaitten ja kuilujen kautta johtava polku? Tietävätkö, että noista matkapylväistä eräs, ehkä jo seuraava, on heille oleva rajapyykki sen tuntemattoman maan, johon heidän on astuminen, kun maailman ilo ja maailman suru ijäksi ovat lopussa, -- ja vavistenko he tätä rajapyykkiä kammoovat, -- raukat? -- Onnellinen sinä, jolle tuo rajapyykintakainen maa ei ole hämärä, tuntematon maa, vaan lupauksen valoisa valtakunta! -- Onnellinen sinä, -- jos kohta taudin tuskat jäsenissäsi vavahtelee, jos kohta murhe ja huoli, jos kohta synninkin suru sydäntäsi kalvaa! -- Tunnethan toki toivosi perustuksen! Joka kellonlyönti on sinulle Jumalan sormi, joka sinunkin pientä ihmis-elämääsi ohjailee, joka lukee sydämesi lyönnit ja tyynnyttää sen arkaa tykintää, joka pyyhkäisee kyyneleet silmistäsi, -- Jumalan sormi, joka kompastuessasi nousee sinua varoittamaan ja kehottaa: ole valpas, ole uskollinen, oli kärsivällinen ja toivo alati! --

Taas Nordingenin tornikello löi. Kaksitoista kumeata lyöntiä kajahti verkalleen yöhön. Viimeisen vaiettua kuului metsässä kummallinen sihinä ja suhina, kihinä ja kuhina, ikäänkuin lukemattomia hyönteisparvia olisi liidellyt edestakaisin, tai niinkuin tuuli olisi joutunut riitaan vanhojen jättiläispuitten lehvien kanssa. Mutta ei tuuli ollutkaan, herännyt. Puut ja pensaat seisoivat liikkumattomina ja siitä suuresta siivekkäästä hyönteis-armeijasta, joka vuoden juhannusharjoitusta varten oli leirinsä metsään pystyttänyt, oli näkyvissä vaan pari myöhästynyttä, tänään lomalla olevaa kultakuoriaista. Kiiltävässä virkapuvussansa palasivat nämä mehiläiskuningattaren toimeenpanemista tanssijaisista, joita tänään oli pidetty eräässä puutarhassa laaksossa. Ne olivat varmaankin kurkistaneet hiukan liian syvään seljakukkien silmiin, sillä ne harhailivat nyt, tuoksusta huumauksissaan, hämärässä sinne tänne, etsiskellen vihantaa telttaansa rinteen pensaitten alla. Hurmaavain tuoksujen tavalla kumpusi kosteasta maaperästä ihmeen hiljainen soitto ja kuiske: lauhassa kesäyössä kautta tienoon kuuluvia, hentojen keijuisten metsätarinoita. Pienet nurmenkukat ja heinänhelpeet tyhjensivät sydämensä toisillensa ja valittelivat kulunutta, raskasta työpäiväänsä. Aikaisesta aamusta asti oli niiden näet täytynyt kantaa sadepisaroita, kastella vanhoja puunjuuria ja janoisia pieniä sammalmättäitä, jotka aina tuppautuvat tielle, kun tammet ja pyökit jotakin tarvitsevat. Vedenkanto on koko lailla vaivaloista työtä ketoneilikoille, vienoille sinikelloille, hennoille kieloille ja lempeille nummenkukille.

"Vieläpä näin myöhään yölläkin tässä täytyy seisoa kumarassa, kannattamassa suuria vesipisaroita!" nurkuivat nyrpeinä nummenkukat. "Eikä edes pieninkään tuulenhenki meitä armahda, nostamalla taakkaa hartioiltamme ja vierittämällä vettä maahan!"

Kolme hentoa, pitkää heinänkortta seisoi likekkäin. Ne pudistivat moittivasti hienoja helpeitänsä. Yksi puhkesi kiivaasti torumaan:

"Mitäpä oikeutta tuollaisilla tukevilla nummenkukkasilla on pitää noin suurta puhetta ja nostaa sellaista melua, kuin olisi heille suurikin vääryys tapahtunut, ell'ei vaan kaikki tuulet heidän avuksensa riennä. Katsokaapas vain meitä, kuinka paljon enemmän meillä on kannettavana!"

Ja heinänkorsi ojensihe oikein suoraksi ja piteli vapisevine, heikkoine käsivarsineen raskasta, hopeakirkasta sadepisaraa korkealla. Sen toverit huusivat silloin: "Katsokaa, katsokaa! Meidän ovat vielä isommat!" Mutta kun he kaikki koittivat nostaa taakkaansa oikein korkealle, horjahtivat he ja törmäsivät yhteen. Kolme raskasta vesipisaraa suli yhdeksi ja tämä suuri, kylmä pisara vierähti nukkuvan pojan otsalle.

Säikähtäen kavahti Valter pystyyn, hieroi unen silmistänsä ja jäi, vaahteranrunkoon nojaten, istumaan. Yö ei ollut enää hänelle pimeä. Hänen aistinsa olivat tulleet ihmeellisen tarkoiksi ja tajusivat nyt täydelleen keskiyön metsän salaperäistä elämää. Suhina ja kuhina hänen ympärillänsä puhui nyt hänelle täysin ymmärrettävää kieltä, kasvit ja hyönteiset olivat kuin vanhoja ystäviä. Ihastuksissaan kuunteli hän heidän salaisia keskustelujansa ja tunsi niistä virkistyvänsä ja reipastuvansa, niinkuin janoinen pyhiinvaeltaja, jolle vilpoisesta lähteestä virvoittava vesi suihkuaa.

Kun Valter herätessään liikahti ja muutti asentoa, häiritsi se kunnian-arvoisen sammakon suloista lepoa, joka oli vaipunut mietelmiin rannalla kasvavan leveän leskenlehden alle. Hädissään ja kauhistuksissaan vetäytyi viaton haaveilija ihmissaappaan kamalasta läheisyydestä, -- se kun ei ollut sellaista kapinetta koskaan ennen nähnyt, -- ja heittäytyi päistikkaa lahdelman keskelle. Vesi sulki sen syliinsä, mutta roiskahti samalla korkealle ja kasteli kokonaan valkoisen, veden kalvolla keinuvan kukkasen. Hajalleen hypähtivät kultakuoriaisetkin, jotka jo hiljan olivat huomanneet nuoren lummekukan ja ihaillen ladelleet sen ympärillä. Nyt lensivät ne sille palvelustansa tarjoomaan ja saivat auttaa sitä pudistamaan kirkkaita pisaroita pois valkeilta lehdiltään. Siten solmittiin tuttavuus.

Kummallinen, hillitty yskä kajahti nyt pensaikosta.

"Kas, hyvää iltaa, herra professori! Eipä ole ollut mulla kunnia teitä pitkään aikaan tavata!" huusi yölepakko, joka kieppuen lenteli sinne tänne hiiltyneen tammenrungon ympärillä. Ja kun lummekukka ja kultakuoriaiset uteliaasti vilkaisivat ympärilleen, kiilui heille rannan pimennosta vanhan huuhkajan suuret silmälasit vastaan.

"Sotaharjoituksia varten kai tekin olette metsään saapunut?" kuului taas yölepakon ääni. "Paljon on teiltä jo hukkaan mennyt, herra professori! Turilasten juhlaparaati on jo ohitse; kovin oli komea! Turilasrykmenteillähän on, kuten tunnettu, paras musiikki koko armeijassa."

"Vähätpä minä paraateista ja kenttäharjoituksista!" ärähti ylenkatseellisesti huuhkaja. "Yksinomaan muinaistieteellisiä tutkimuksia varten olen tänne vuoristoon tullut. Täällähän kuuluu vuoren onkaloissa olevan roomalais-aikuisia, harvinaisia rahoja löydettävissä. Niitä täytyy etsiskellä. Totta puhuakseni olen tieteellisiä tutkimuksia varten lähtemässä pitemmälle matkalle, sisarenityttären, nuoren tarhapöllön kanssa, jonka hyväksi matka oikeastaan tapahtuukin. Tuolla rakkaalla lapsella on nimittäin suuri perintö saatavissa, mutta kun emme voi tarpeeksi selvään todistaa hänen polveutumistansa suoraan Minervan pöllöstä, niin on asia vielä riidan-alainen. Tuo sukuperä ei suinkaan ole paljas sukutarina. Sentähden lähdemme nyt Italiaan ja Kreikkaan, vanhoista rahoista ja kuvapatsaista kokoomaan todistuskappaleita asian ratkaisua varten. Katselkaapas vain, kunnian-arvoisa ystäväni, nuorta neitiä, miten komeasti kaareva hänen nokkansa on ja kuinka syvämietteinen pääkallon muoto!"

Nuori tarhapöllö lentää lehahti moitteettoman somasti yli lahdelman, laskeutui hiiltyneelle tammen rungolle ja tervehti armollisella päännyökkäyksellä yölepakkoa.

"Rikas ja jalosukuinen perinnönsaaja!" kuiskasi kultakuoriainen toverilleen.

"Niin kyllä! Perinnönsaaja ja hyvin vanhaa aatelissukua, -- mutta suostunpa kunniatta räpytteleimään kuoliaaksi lähimmässä hämähäkin verkossa, ellei hän ole olevinaan kauheasti oppinut! Veressä on vika, luota siihen, -- huomaahan sen jo nokanpäästä!"

Ja ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen, niin että kirkkaaksi kiillotetut olkaliput kauvas yön pimeyteen välähtivät, kääntyi kultakuoriainen pois ja alkoi taas liehakoida hiljaista lummekukkaa. Se kertoi tälle mehiläiskuningattaren tämänpäiväisistä hovitanssijaisista, luetteli kaikkien siellä enimmin ihailtujen kaunottarien nimet, mainitsi purppuraruusun, sammalruusun, iloisen burgundiruusun ja pienen, keikailevan Dijon-ruususen. Sitä huvitti suuresti kertoella kaikista näistä tuntemattomista ihanuuksista viattomalle, nuorelle vesikukkaselle, joka ei ainakaan ollut liian oppinut, eikä ollut koskaan luonut silmäystäkään ulos maailmaan. Oli niin hauskaa nähdä sen lapsellista ihmettelyä ja vastata sen teeskentelemättömiin kysymyksiin.

Yksinkertaisempaa kasvatusta tuskin lienee, kuin minkä vesikukkanen saa tyynen ruohikkolammin kalvon alla, varsinkin jos lampi sijaitsee tiheän metsän ja syrjäisen vuorilaakson yksinäisyydessä. Siellä vilpoisesta pohjasta kasvavat vesikukkaset ovat vaatimattomia luonnonlapsia. Eivät ne tiedä mitään puutarhakukkien turhasta itsetunnosta. Ja kun kultakuoriainen ei voinut ymmärtää, kuinka suloinen vesiruusu oli jäänyt kutsumatta mehiläiskuningattaren tanssijaisiin ja kun se sanoi pitävänsä huolen siitä, että erehdys pian korjattaisiin, pudisti kukkanen kieltävästi päätänsä, arvellen, ettei hänen laisensa väritön ja tuoksuton vesikukka ollenkaan sopisikaan kukoistavaan ruusutarhaan. Sanoi kuolemaksensa pelkäävänsä, jos täytyisi, muitten ruusujen lailla, seisoa huimaavan pitkän varren varassa, okaitten ja piikkien keskellä. Ja jos mehiläiset ja kultakuoriaiset, suloisia sanoja ja sukkelia kysymyksiä kuiskien, hyörisivät hänen ympärillänsä, niin ei hän varmaankaan kykenisi vastaamaan niin mitään. Kultakuoriainen selitti, ettei hovissa väri ja tuoksu merkinneet mitään, sillä kukapa siellä edes saattoi tietää, oliko väri luonnollinen, vai keinotekoinen! Ei, hovissa riippui kaikki suvusta. Kaikki ruusut saivat tulla hoviin ja olihan lumpeenkukkakin ruusu, vedenruusu. Kuoriainen kertoi vielä, että siellä tänään suuresti oli kunnioitettu kahta kalpeata ranskatarta: "Madame Hardi" ja "Madame Plantier" ruusuja ja ennen kaikkia ihanata etelätärtä "Centifolia unicaa", joka oli lumpeenkukkaakin kalpeampi.

Tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö oli hetken aikaa kuunnellut kuoriaisen ja lumpeenkukan keskustelua ja huomannut sen kovin typeräksi ja mitättömäksi. Nuori tarhapöllö näet piti kaikkia keskusteluja typerinä, joihin hän ei itse ottanut osaa. Sentähden armahti hän nyt heitä ja puuttui puheeseen. Hän pilkkasi kuoriaista siitä, että tämä liian hätäisesti oli lukenut lummekukkaa kuuluvaksi laajalti haaraantuneihin ruususukuihin, vaikka hänessä huomasi selviä merkkejä sukulaisuudesta suuresti ihaillun, vasta muutamia vuosia sitten Eurooppaan tuodun, intialaisen ruhtinattaren "Viktoria regian" kanssa.

"Viktoria regia" oli lumpeenkukalle ventovieras nimi. Se ajatteli kaikkia tuttuja ja tuntemattomia sukulaisiansa. Tätejä hänellä oli kahdeksan ja serkkuja seitsemänkolmatta, mutta Viktoria regiaa ei niiden joukossa ollut. Se kyseli rannan pienoisilta kukkasilta, mutta eivät edes siniset lemmikitkään, joilla kuuluu olevan parhain muisti, muistaneet nähneensä niin muhkeammista kukkaa. Jos kohta nuoren lumpeenkukan turhamielisyys ei ollutkaan kovin kehittynyt, oli hänessä sen sijaan sitä enemmän naisten toista sukuvikaa, uteliaisuutta. Se koitti sentähden kärsiä nuoren tarhapöllön vastenmielistä, rikkiviisasta ääntä ja kyseli ja tiedusteli tarkemmin ruhtinatar Viktoriasta.

Nuori tarhapöllö alkoi nyt kertoa erittäin romanttista tarinaa siitä, kuinka Viktoria regia oli tullut Eurooppaan rakkaudesta oppineeseen luonnontutkijaan, joka eräällä matkalla oli siihen tutustunut, ettei se oikein voinut kärsiä tätä pohjoista ilmanalaa ja ainoastaan hellimmän huolenpidon kautta saattoi hengissä pysyä, että se tavallisesti kuului asuvan taiteellisesti rakennetuissa lasilinnoissa ja vahvistavan voimiansa haaleilla kylvyillä.

Nuoren tarhapöllön kertomus oli vielä kesken, kun kaikkien silmät kääntyivät tuonentarhaan päin. Siellä sukelsi suoperäisestä maasta monessa kohden esiin pieniä loistavia liekkejä, jotka hyppivät ja liehuen kiitelivät yli suon, pysähtyivät, huojuivat tuikkelehtien, sammuivat, leimahtivat taas kirkkaasti palamaan, lähestyivät tanssien ja vajosivat sitten yhtäkkiä veteen. Taas syttyivät ne toisessa paikassa ja liitelivät heinien huipuilla piirissä pyörien, hyörien, suorastaan lampea ja pientä lahdelmaa kohti.

"Oi, mitä tuo on? Ketä nuo ovat?" kysyi säikähtäen lummekukka ja kätkeytyi vavisten valkeain lehtiensä suojaan.

"Kas vaan, tanssijoita!" huusi hilpeästi kuoriainen. "Mainioita tanssijoita yöllä ja sumussa, mutta eivät kuulu metsäoopperan tanssijoihin! Eivät ole heinäsirkkoja!"

"Mahtavat olla unkarilaisia tanssijoita", tuumasi toinen kuoriainen. "Mustalaisten kanssa kuuluvat maahan tulleen ja tanssivat kernaasti kuuttomina öinä taivas-alla. Virvatuliksi niitä luullakseni kutsutaan."

Ja kun nyt taas solakka, säihkyvä liekki hitaasti soljui aina vedenrajaan asti, vetäisi kuoriainen välkkyvän miekkansa, ojensi sen liekkiä kohti, astui aivan sen eteen ja huusi kaikuvalla äänellä:

"Seis, virvatuli, seis! Puhu ja vastaa! Ken olet?" Pieni tirskunta kuului vastaukseksi ja ivallisesti sähähtäen vajosi liekki veteen.

"Oi, nuo eivät ole oikeita tanssijoita!" kuiskasi peloissaan lummekukka. "Aaveita ne ovat!" Ja kun taas suon laidassa liekki vilkahti ja jäi, jalka melkein vedessä, seisomaan veden rajaan, huusi lummekukkanen hädissään:

"Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa!"

"Ijankaikkisesti, amen!" vastasi pieni liekki, seisoi siinä vakavana ja kirkkaana sekä jatkoi vielä: "Kernaasti vastaan ja ilmoitan kuka olen, kunhan vaan siivosti kysytään."

"Ilmoittaako se mikä virvatuli on!" ajatteli vaahteran alla kuunteleva poika ja siirtyi vielä lähemmäksi rantaa. "Saankohan täällä kuulla, mitä ei kukaan opettajakaan tiedä?"

Mutta kuivettuneella tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö, joka oli saanut parhaimman uuden-aikuisen kasvatuksen, hypähti, ylenkatseellisesti nokkaansa korottaen, pari oksaa alemmaksi, paremmin kuullaksensa. Hänhän oli vasta muutamia viikkoja sitten pääkaupungissa suorittanut opettajatartutkintonsa ja silloin pitänyt pari tuntia kestäneen vapaan esitelmän sähköstä ja vetykaasusta. -- Tahtoiko nyt todella tuhma virvatuli tietää enemmän, kuin hän kaikessa viisaudessansa? -- Kultakuoriaiset asettuivat lumpeenkukan vieressä uiskenteleville, leveille, vihannoille lehdille kuuntelemaan ja heidän kehoituksestaan rohkaisi kukka mielensä ja kysyi hiljaisella, ystävällisellä äänellä virvatulelta: "No, sano minulle sitten keitä te olette -- sinä ja toverisi?"

"Vainajain henkiä olemme, -- sammutettujen valojen sieluja. Vähän aikaa me maan päällä ihmisiä palvelimme, mutta pikainen, väkivaltainen kuolema tempasi meidät pois, ennenkuin sydämemme paloi loppuun ja me saatoimme tuhkaan sammuen tuikahtaa. Mutta ken väkivallan kautta henkensä heittää, ei saa haudassa rauhaa, Ilkivaltaisesti maahanheitettyjen, eli halveksimalla ennen aikojaan sammuksiin puhallettujen kynttiläraukkain sielut ovat tuomitut kauvan harhailemaan mailla, mantereilla ja petollisella, yliluonnollisella hohteella huikaisemaan ja hämmentämään. Sellaisia harhailevia valosieluja olemme minä ja toverini."

"Ihmisiäkö olette palvelleet?" kysyi lummekukka. "Oi, kerro minulle minkälaista se oli? Minä en ole oppinut palvelemaan, enkä ole koskaan ihmisiä nähnyt."

"Etkö koskaan ole ihmisiä nähnyt!" ilkkui nuori tarhapöllö. "Luultavasti et edes tiedä mitä ihmiset ovatkaan!"

"Tiedän toki! Tiedän vähän ihmisistä! Tiedänhän, mitä sammakot ovat mulle kertoneet erään hukkuneen luista, jotka sata vuotta ovat maanneet lammen pohjalla. Mutta sammakkojen kertomukset ovat vaan niin kovin surulliset. Ja kerran -- hyvin, hyvin kauan aikaa sitten, -- luulenpa kahdeksan päivää sitten, -- kun minä vielä olin hyvin pieni silmikko, enkä läheskään ylettynyt vedenpintaan, -- silloin soljahti tiheä, tumma varjo yli lammen. Vesi sen ympärillä kohisi. Sammakot sanoivat, että varjo oli venhe ja että sen sisällä oli ihmisiä. Kuinka mielelläni olisin katsahtanut siihen! Minä koitin voimieni takaa ojennella suoraksi, mutta olin sittenkin liian pieni. Kerran laidan yli kumartui hymyilevät kasvot, joissa oli kirkkaat, loistavat silmät, mutta samassa loiskahti airo veteen ja turmeli ihanan kuvan kohta kun se oli ilmestynytkin. Vellova vesi keinui sinne tänne ja ennenkuin se uudelleen oli ehtinyt luoda kuvan kokonaiseksi, oli venhe kiitänyt ohitse. Oi, kerro mulle oikein paljon ihmisistä! Tahtoisin niin mielelläni oppia jotakin uutta!"

"Minulta et opi yhtään mitään", sanoi virvatuli, "enkä myöskään voi sulle paljon kertoa, sillä elämäni oli hyvin lyhyt, enkä saata kertoa muuta kuin mitä itse olen kokenut itse nähnyt ja kuullut. Mutta se ei olekkaan mikään opettavainen, pyöristelty ja silitelty kirjakertomus, täynnä hyödyllistä moraalia, vaan pieni palanen elämää, -- katkelma, ilman alkua, ilman loppua. Et siitä mitään selvää saa."

"Oi, ala vaan, hyvä virvatuli, ala vaan kertoa," rukoili lummekukka, -- ja liekki yskähti, leimahti kirkkaammaksi ja alkoi:

"Olin joulukynttilä! -- Mutta oletteko kuulleet joulukynttilöistä?"

"Josko olemme niistä kuulleet!" virnisteli nuori tarhapöllö. "Eipä tässä tarvitse kauvaksi lentää, -- jo lähimmässä vuorenrotkossa seisoo nuoria kuusia kaikilla rinteillä. Ja illanhämärässä juttelevat ne tulevaisuudestaan ja kaikesta siitä ihanuudesta, mitä tuollainen kuusilapsonen haluaisi kokea. Eilen minun täytyi oikein ihmetellä kuullessani, kuinka monen tuollaisen nuoren puun hartaimpana toivona oli tulla joulupuuksi ja antaa koristaa itseänsä kiiltävillä joulukynttilöillä ja kirjavilla paperiliuskoilla. Mutta eipä tuollainen nuori havupehko ollenkaan ajattele sitä, että lyhyt ilo on kalliisti maksettu ja tuottaa sille kuoleman."

"Kauniin kuoleman ne kuitenkin saavat, ne nuoret kuuset, jotka ovat saaneet olla joulukuusina ja kantaa joulukynttilöitä," virkkoi virvatuli. "Me joulukynttilät kuulumme ikivanhaan, hurskaaseen veljeskuntaan. Veljeskuntamme sai alkunsa siitä kirkkaasta tähdestä, jonka Herra Jumala kerran sytytti johdattamaan tietäjiä itämailta Vapahtajan syntymäpaikalle. Niinpä mekin loistamme pimeään yöhön ja tahdomme tuon tähden tavalla viedä ihmisiä Vapahtajan luo. -- Mutta mitäpä te, -- yöllä metsässä liikkuva roskaväki: tarhapöllöt, yölepakot, puut ja pensaat ja juhlapukuiset, kiiltävät kultakuoriaisetkin, -- mitäpä te tietäisitte siitä ammoisesta, ijankaikkisesta valosta, joka pimeydessä loistaa ja tähdestä, joka siitä ilmoitti!"