Part 1

VIRVATULTEN TARINOITA

Kertomus

Kirj.

MARIE PETERSEN

Saksasta ["Die Irrlichter"] suomentanut Ilta

Otava, Helsinki, 1898.

Useampia päiviä oli jo raju-ilmoja kestänyt. Raskaat ukkospilvet eivät vuoren-onkaloista mihinkään päässeet. Jylisten kulkivat ne huimaavia polkujansa pitkin jyrkkiä vuorenseiniä, teitä, joita ei rohkeinkaan metsästäjä voinut kiivetä; taikka painuivat ne syviin rotkoihin, jotta jokaisessa kallionkuilussa ja vuorenluolassa niitten jyrinä kumahteli. Raskasta, painostavaa ilmaa huokuivat ne puihin ja pensaisiin, jotka seisoivat liikkumatta, tuskallisesti odotellen. Arat metsän-eläimet olivat paenneet metsien ja luolien suojaan. Ei edes tunturipääskykään, joka vuoren seinämillä pesii, enään uskaltanut yläilmoihin yrittää. Maan tasalla liidellen, siipeinsä tummilla kärjillä melkein heinänkorsia hiipaisten, lenteli se epävakaisissa kierteissä sinne tänne.

Huumaavien sadekuurojen edelläkävijöiksi oli myrsky lähettänyt kiivaita; lyhviä tuulenpuuskia laaksoihin. Vähätpä raju ja julma myrsky siitä välitti, että metsän kauneimmat ja uljaimmat puut rukoillen ojensivat vihannat oksansa sitä kohden. Joskin jossakin paikassa jonkun solakan ja notkean koivahaisen onnistui vahingoittumatta kiertäytyä sen kovakouraisesta syleilystä, niin sai sen sijaan moni tuuhea tammi ja kookas kuusi kovasti kärsiä sen riehunnasta.

Myrskyn siskot, rankkasateet, olivat melkein yhtä rajut ja ilkkuvaiset, kuin veljensäkin. Saman pilven synnyttäminä syöksivät ne yhtä hillitsemättömällä voimalla ja yhtä vallattomasti vuorien ja ketojen kimppuun. Puroja äyräittensä yli paisuttaen ja rotkoissa kuohuen ja kohisten raastivat ne väkisin mukaansa mitä vain tielle sattui, vyörittivät vuorilta pieniä puita ja raskaita kiviäkin ja repivät armotta suuria kaistaleita vanhain kallioitten vihannasta samettivaipasta, jonka kevät säälien oli niiden paljaille hartioille ripustanut. Mutta ennen kaikkia, voi kasvavia viljavainioita, joihin vallaton virta tiensä raivasi! Maahan se vajotti hennot korret, eivätkä ne enää koskaan kostumaan kyenneet. Mudan ja kivien peittäminä, vihantain vesikasvien kietomina saivat ne surkean surman, -- nuo, joille joka auringonsäde oli tulevista voitoista tarinoinut: miten heitä kerran elonkorjuu-aikana kultaisina tähkäpäinä viedään kylään, miten pappi heitä siunaa ja maakansa laululla ja tanssilla tervehtii. [Saksalainen tapa.]

Eipä vaan tahtonut pimeä pilvipeite raskaita poimujansa hellittää, vaikka jo niin viljalti oli vettä taivaasta virrannut. Varjokkaalla vaipallaan verhosi se kokonaan sinitaivaan, joka muuten niin herttaisesti hymyillen lomitse lehtojen ja vieritse vuortenhuippujen nurmen kukkakenttää katseli.

Mutta tänään ei enää sitten aikaisen aamun ollut myrskyn mylvintää kuulunut. Rajut rankkasateet olivat herenneet hopeahuntujansa heiluttelemasta. Hiljalleen pisarteli vain vielä sateen jälkeen vuorilla ja laaksoissa. Tuolla suolammin tyynellä pinnalla metsän reunassa olivat sadekeijut koko jälkeenpuolisen karkeloineet. Vasta nyt he sieltä siirtyivät, kun aurinko jo oli maillensa menemässä ja iltatuuli, joka taistelusta uupuneena oli nurmikolla nukkunut, unestansa heräsi ja avasi aukkoja sinne tänne pilvien väliin. Niiden kautta lempeät auringonsäteet lähettivät ihanan iltatervehdyksensä laaksoon. Ilkkuvien tuulosten ajamina pakenivat sadekeijut korkeaan rantakaislikkoon, kävivät kaislojen töyhtöihin ja kapeisiin lehtiin kiikkumaan, taikka nousivat pitkissä sumusaatoissa vinoja päivänsäteitä myöten pilviemonsa luo takaisin, sen helmassa uusista juhlista uneksimaan.

Pilvien lomitse lankesi leveä valovirta vihantaan aukeamaan metsässä. Se oli noin puoli tiessä laaksoon oleva vuorenrinne, jolta silmä saattoi vapaasti liidellä yli seudun. Käsi kädessä seisoi tuolla ylhäällä kaksi nuorta matkustajaa, säihkyvin silmin katsellen heidän jalkainsa juuressa lepäävää, pilviin ja illan varjoihin verhottua maisemaa.

Eteläpuolelta äkkijyrkkä vuorenselänne työntää pohjoiseen kaksi valtavaa haaraa, jotka sulkevat syliinsä parin peninkulman alan aina kaukaiseen virtaan asti ulottuvaa, hedelmällistä tasankoa. Vihanta, herttainen maakaistale on tuo mahtavien selänteiden syleilemä, vanhojen vuorten välissä piilevä laaksonen, johon ei pohjois- eikä itätuulet pääse puhaltamaan. Lähteittensä kostuttamana, yhä kukoistavammaksi kehittyen, niittyjen ja vainioiden, metsäisten kunnaitten ja hedelmätarhojen kaunistamana, katselee se kiitollisesti hymyillen hohtavia vuorenhuippuja, työntää tuoresta vihanuuttansa synkimpiinkin rotkoihin, kiipeää rohkeasti jyrkimpiäkin rinteitä, niille tuoksuvia lehtoja kasvattaen, hypähtää uskaliaasti yli kauheitten kuilujen ja syvyyksien, pistääkseen yksinäiselle kalliolle pari tummaa petäjää, tai vaaleanvihreän, hennosti huojuvan koivahaisen, taikka astuu se ystävällisesti syrjään ja laskeutuu rauhallisesti levolle, vallattomien vuorivesien sitä loiskinnallaan viihdyttäessä.

Mutta eipä ainoastaan illanrusko noihin molempiin vuorenrinteellä viivähtäviin nuorukaisiin loistettansa luonut. Heidän kukoistavilla kasvoillaan kuvastui vasta-alkavan kesäluvan hurmaava päivänpaiste, heijastus siitä koulupojan innokkaasta ilosta, joka pitää paria koulupakosta vapaata viikkoa, jolloin vapaasti saa liidellä metsissä ja kedoilla, loppumattomana riemun aikana. Ja varsinkin, jos on kysymyksessä matka kaukaiseen kotiin, jossa saa tavata vanhemmat ja siskot, nähdä kaikki rakkaat paikat talossa ja puutarhassa, joita hämärästi häämöittävät lapsuuden ensimmäiset muistot kultaavat, -- kuinka sykähtääkään silloin riemusta nuori sydän!

Molemmat pojat, jotka jo olivat nuorukaisiksi varttumaisillaan, tulivat vuoren toisella puolella olevasta suuresta kaupungista. Raskaat postivaunut, joissa he matkustivat, kulkivat kovin hitaasti eteenpäin sateen huuhtomilla vuoriteillä. Kun ne jäivät viimeiseen majataloon kyytiä odottamaan, oli toinen pojista poistunut kuumasta vierashuoneesta ja kiivennyt tuttua polkua tänne ylös. Jälessä rientävä ystävä oli vasta täällä ylhäällä hänet saavuttanut ja seisoi nyt huohottaen hänen vieressään, katsellen häntä hehkuviin kasvoihin.

"Kuinka poskesi palavat!" virkkoi hän hymyillen. "Kiipeäthän kuin vuorikauris! Oikeinpa oli vaikeata pysyä perässä!"

"Oi, täällähän olen kuin kotonani!" huudahti hilpeästi toinen. "Tunnenhan täällä joka puun, joka kiven. Täällä en yölläkään eksyisi. Olenhan usein yöperhosia pyytäessäni auringon laskettuakin näillä kallioilla kiiveskellyt. Matkaseuramme on minua koko päivän ikävystyttänyt. En ole koskaan voinut noita poikia sietää ja tuolla ummehtuneessa majatalossa oli heidän hurja rähinänsä minulle kerrassaan vastenmielistä!"

"Mutta ovathan he kelpo poikia," vastasi ystävä, "tosin hiukan vallattomia ja sivistymättömiä, mutta pohjaltaan rehellisiä. Luulenpa, että he mielellään olisivat pyytäneet meitä mukaan kortinpeliin, mutta sinä katselit heihin niin ylpeästi, etteivät uskaltaneet."

"No, olipa hyvä, etteivät uskaltaneet! Mutta vilkaise toki ympärillesi, mies! Harmittaako sinua todellakin, ett'et jäänyt tuonne alas?"

"Ei suinkaan!" sanoi toinen. "Täällä ylhäällä on ihanata ja laaja näköala palkitsee runsain määrin kiipeämisen vaivan ja kostuneet vaatteet. Onpa sadekin jo kokonaan tauonnut. Auringonsäteet loistavat suoraan metsäisiin rotkoihin, joiden pohjalla vuoripuroset kimaltelevat. Katsoppas vaan taota vanhaa, pientä kirkkoa tuolla kunnaalla! Kultainen risti sen tornissa säkenöi, kuin tulessa ikään!"

"Se onkin Nordingenin kirkko," kuului iloinen vastaus. "Tuolla vasemmalla, syvällä laaksossa, metsänlaidassa, saattaa erottaa meidänkin talomme harjan. Nuo kaksi akkunaa, jotka juuri nyt niin kirkkaasti kimaltelevat, ovat meidän vierashuoneemme akkunat. Siellä sinä saat asua, kun ensi vuonna meille tulet. Oi, jospa nyt kohta voisin viedä sinut kanssani! Mitäpä se sinun sisaresi juuri lupa-aikana häitänsä viettääkään!"

"Ohoi! Onhan se päinvastoin erittäin ystävällistä, että hän viettää häitänsä juuri lupa-aikana, jotta minäkin saan olla mukana. Mutta hyvin mielelläni olisin sinunkin luoksesi tullut. Kyllä meille ensi kesänä tulee hauskaa. Kuuluvatko nuo pienet rakennukset tuolla kauvempana myöskin Nordingeniin?"

"Kuuluvat. Talonpoikien ja kankurien pienet asunnot ovat hajallaan siellä täällä puutarhojen ja peltotilkkujen keskellä. Herraskartanon päärakennuksen voisi kyllä myöskin täältäkäsin nähdä, mutta jalavat ja lehmukset puistossa ovat kasvaneet niin korkeiksi, että aivan peittävät aution, synkän kartanon."

"Eikö siellä sitten nyt asu ketään?"

"Sivurakennuksessa asuu vouti vaimoineen ja lapsineen, mutta päärakennus on kylmillään. Harvoinpa siellä luukkuja ja esirippuja avataan. Isäni menee usein sinne katsomaan, että kaikki pysyisi hyvässä kunnossa, eikä pääsisi rappeutumaan."

"Tuleeko nuori perillinen sitten aina oleskelemaan Englannissa?"

"Ei suinkaan. Hänet kasvatetaan vaan siellä isänsä sukulaisten luona ja hän palajaa tänne, niin pian kuin täysi-ikäiseksi tulee. Tuolla toisella puolella, aivan kirkon vieressä, missä korkeat kuuset yli katon harjan kohoavat, ovat hänen esivanhempainsa haudat. Isäni rakasti vanhaa herrasväkeä suuresti. Kotona ollessani antoi hän minun aina kesäisin joka sunnuntaina viedä tuoreita kukkia heidän haudoilleen ja hän itse, tai vanha Pirkko, tuli usein kanssani. Kunnaan toisella puolella ulottuu hautausmaa aivan kartanon puistoon saakka. Olen nähnyt jo monen arkun sinne kätkettävän."

"Äitisi kai myöskin on sinne haudattu?" kysyi ystävä hiljemmin.

"Oi ei!" vastasi surunvoittoisesti toinen. "Äitini kuoli matkalla, kaukana täältä, minun ollessani vielä aivan pieni. Hän ei edes lepää Saksanmaan povessa."

Jos sinä, rakas lukijani, koko päivän olisit istunut postivaunuissa noiden poikien vastapäätä ja kuunnellut heidän iloista keskusteluaan ja jos nyt myöskin olisit kuullut tämän yksinkertaisen vastauksen ja saattanut samalla vilkaista puhujan yhtäkkiä synkkeneviin kasvoihin, niin ehkä sinulle olisi selvinnyt, miksi juuri nämä kasvot sinua niin suuresti miellyttivät, miksi et malttanut olla katsomatta noita säännöllisiä, hienoja piirteitä, vakavata suuta ja haaveksivia, tummia silmiä, joista loisti lapsellinen puhtaus ja viattomuus, ikäänkuin heijastuksena puhtauden maailmasta. Niinkuin keväisenvihannalla maisemalla pilvenvarjo, niin asui näillä nuorilla kasvoilla kaihomielinen, vakava ilme. Se kertoi jostakin muusta, kuin kukoistavan nuoruuden hymyilevistä päivistä ja vasta-alkavan kesäluvan hauskuuksista, jostakin muusta, kuin kokemuksista tavallisen koulupojan, joka kotiansa tuo hyvän todistuksen, ehkäpä palkinnonkin. Kun lapsen kasvoissa näemme tuommoisen henkevän ilmeen, joka ei ole oikein sopusoinnussa nuoren ijän kanssa, on meillä tapana kysyvästi ja huolekkaasti silmäillä kohti lapsen tulevaisuutta ja ennustaa tuolle hennolle olennolle ennenaikuista kuolemaa. Mutta usein näemmekin silloin vain elämää synkistäviä varjoja surullisesta menneisyydestä, merkkejä lukemattomista, kuumista, ehkä jo lapsen kehtoon vuotaneista kyyneleistä, heijastuksen vakavista, surullisista katseista, joita kohdatessaan lapsiraukka on harjoittanut ensimmäistä hymyilyänsä, ensimmäisiä sanojansa. Ja yksinäisen, surevan sydämen ainoaan, kalliiseen aarteeseen, lapseen, jota äitivainajan tähden ja hänen rakkautensa puutteessa sitä suuremmalla rakkaudella hoidetaan ja hellitään, -- siihen painaa taivaan Herra sellaisen leiman, että jokaisen hyvän ja tunteellisen ihmisen sydän sitä nähdessään heltyy. Tämä lause otsallaan ja kasvoissaan olisi vieras poika voittanut sinunkin suosiosi, rakas lukija, etkä enään olisi kysynyt, miksi hänestä pidit, kun kerran sait kuulla, että hän oli äiditön orpo.

Nuoren toverinkin näytti tämä salainen, hellä tunne valtaavan, sillä hän laski kätensä ystävänsä olalle ja sanoi, rehellisine ja avomielisine silmineen ystävällisesti katsoen häneen:

"Kyllä vain isäsi mahtaa ihastua, kun tulet jo tänään, päivää aikaisempaan, kuin hän sinua odottaa!"

"Oi niin! Isäni, rakas, rakas isäni! Herra minua auttakoon aina olemaan hänelle iloksi! Et usko, Albert, miten minua välistä pelottaa! Tiedänhän, että isä minuun kohdistaa kaiken elämänsä ilon ja toivon. -- Entä jos en tulisikaan sellaiseksi, kuin hän tahtoisi! -- Minä -- hänen ainoa lapsensa!"

"Ei, tuo on jo liikaa!" huusi toveri ja riuhtaisihe ystävästään irti. "Ihmelapsi olet ollut ensimmäisestä koulupäivästä saakka, kaikkien opettajien ihastus! Ei ankara vararehtorikaan ole löytänyt sinussa vähintäkään moitittavaa! -- Ja sinä pelkäät, että oma, lempeä isä sinun tähtesi joutuu epätoivoon! Olethan toki luvannut heittää kaikki synkkämieliset haaveilut. Molempina matkapäivinä olit sinä sula ilo ja riemu. Aina oli pää ulkona akkunasta tähystelemässä, eikö jo rakkaita vuoria näkyisi! Mutta niitäpä sadepilvet peittivät, niin että vasta aivan läheltä näkyivät. Yöllä et silmiäsi ummistanut. Ja kun tie alkoi nousta vuorelle, rukoilit ja pyytelit niin kauniisti paksua, pörröistä kuskia, kunnes hän todella antoi sinun istua vieressään kuskinpenkillä. Mutta nyt täällä, kodin kynnyksellä, rakas Nordingen silmäisi edessä, murrat suuta, väännät päätä ja alat tuhmia tuumiskella! -- Ei, tule, tule jo! -- Varjot venyvät pitkiksi! Meidän täytyy kiiruhtaa vaunuja vastaan!"

"Oho!" huudahti toinen ja veti vikkelästi pois käsivartensa, johon toveri juuri oli tarttunut. "Elä luulekkaan minun uudestaan kiipeevän kuumiin vaunuihin, ajaakseni muka niissä metsämajataloon asti, jossa ei kukaan minua tänään odota, eikä ole vastaanottamassa. Tästä juoksen viidakon läpi alas, -- vehnävainiota pitkin, -- ja yli puron, niin olen tuossa tuokiossa kotona. Metsämajatalon isäntä ottakoon huostaansa tavarani, kunnes huomenna lähetän niitä noutamaan."

"Ei, ei, Valter! Tuo tuuma ei minua miellytä!" vastusteli ymmärtäväisempi ystävä. "Katsoppas vaan, miten laaksossa jo hämärtää. Kaikista kuiluista nousee jo sumu ja saattaa sinua vahingoittaa."

"Nuoko harsohaltijat! -- Eivät ne maalaiselle mitään pahaa tee. Oudolle muukalaiselle vaan saattaisivat ne ehkä kuiluissa käydä vaarallisiksi. Elä minun tähteni huolehdi! Kiipee sinä vaan postivaunuihin ja sano herttaiset terveiset minulta paksulle kuskille. Mutta huomenna, kun saavut kotiin vanhempiesi, siskojesi ja lystikästen pikkuveikkojesi luo, elä silloin onnessasi kokonaan unhota minua. Minä puolestani kerron isälleni paljon sinusta."

"Rakas Valter!" sanoi toveri, laskien molemmat kätensä ystävänsä olkapäille ja katsellen kaihomielin häntä silmiin. "Kokonaista neljä viikkoa täytyy minun siis tulla toimeen ilman sinutta! Mutta palausmatkalla, viimeisenä maanantaina Heinäkuussa, silloin tapaamme taas metsämajatalossa, eikö niin?"

"Kyllä! Tahi vielä kernaammin täällä ylhäällä! Jo ennen metsämajataloon tuloa, Weissbachin putouksen luona, nouset sinä postivaunuista ja astut puron vasempaa rantaa kiertelevää polkua ylös. Silloin ehdit tänne rinteelle hyvän aikaa ennen vaunuja. Ja täällä tapaat minut, sekä isäni, joka minua saattaa. Ja meheviä päärynöitä puutarhastamme ja vanhan Pirkon leipomia mainioita mantelirinkeliä pitää myöskin olla matkassa mukana."

Postitorven raikas kajahdus säesti viimeisiä sanoja. Jo kuului metsästä nuorukaisten takana hevosten hirnuntaakin ja raskaitten vaunujen ratinata. -- Vielä lämmin kädenlyönti -- reipas "Hyvästi" ja "Herran haltuun" ja toinen nuorukainen riensi takaisin kuusikkoon vaunuja vastaan. Toinen taas juoksi läpi matalan pensaikon rinnettä alas, raivaamatonta, mutta tuttua polkua, luonnonrakentamia jättiläisportaita myöten. Kulkiessaan äkkijyrkkien vuoriseinien välissä, sai hän pian matkatoverikseen kielevän, pienen vuoripuron, joka kiiltävänä ja arkana, kuni sisilisko ikään, kiemurteli kivien lomissa, mutta, kuta kauvemmaksi tultiin, kasvoi ja voimistui. Monet rankkasateet olivat puron ylpeyttä ja rohkeutta niin paisuttaneet, ettei poika pian tuntenutkaan sen hurjaa pauhinaa vanhan leikkitoverinsa tutuksi ääneksi, eikä enää voinut juosta kilpaa huimaa vauhtia kiitävän veden kanssa. Alempana, missä Nixenfall-putous, Schwarzbach-puroon laskiessaan, liehuttelee kuultavia harsojansa yli korkean kallion, oli koko vihanta kallion-uoma veden vallassa. Pitkin vuorenseinää kahlatessaan, löysi Valter vain siellä täällä kostean kiven jalan-astimeksi ja pääsi siten kuitenkin viimein vuorensolasta.

Mutta alhaalla oli vesi kokonaan vienyt pelloille johtavan sillan. Ja puro oli niin raivokas ja valtava, ett'ei Valter, niin kuin monasti ennen, uskaltanut kahlata sen poikki hyppäämällä kiveltä kivelle. Hetken aikaa harhaili hän haeskellen pitkin rantaa, mutta päätti viimein pysytellä metsässä puron vasemmalla puolella ja vasta Nordingenin luona kivisillan kautta koittaa päästä Schwarzbachin yli.

Tie, jonka Valter nyt valitsi, oli pitempi ja isä oli monasti häntä kieltänyt sitä iltasin käymästä, sillä metsässä oli suonsilmiä ja pohjattomia hetteitä, joissa varomaton ja osaamaton matkamies saattoi joutua suureen vaaraan. Mutta nytpä ei ollut valitsemisen varaa. Valterille oli polku tuttu ja olihan hän sitä paitsi kaksi vuotta vanhempi nyt, kuin silloin, kun isä häntä viimeisen kerran kielsi. Ei isäkään nyt olisi voinut vastaan panna, jos olisi läsnä ollut.

Valter siis kääntyi astumaan kapeata, purosta poispäin metsän helmaan johtavaa polkua. Mielenjännitys, joka edellisinä öinä oli karkoittanut unen hänen silmistään ja tänään saanut häntä ensin vuorelle kiipeämään ja sitten kilvan Schwarzbach-puron kanssa ahdasta vuorensolaa alas juoksemaan, lauhtui nyt iltametsän rauhoittavassa, syvässä hiljaisuudessa. Poika ei itsekkään tietänyt, miten väsynyt oli. Hitaasti astui hän puitten suojassa eteenpäin, muistellen miten usein isän seurassa oli täällä kävellyt ja ajatellen vanhoja tarinoita, joita oli kuullut tästä metsästä kerrottavan. Vanha, harmaahapsi metsästäjä, joka kuului vanhan herrasväen jälkeenjättämiin peruihin ja vieläkin eleli herraskartanossa, oli hänelle kummallisimmat jutut kertonut. Pojalle johtui mieleen, että hän itsekin oli "sunnuntailapsi". Olihan vanha Pirkko hänelle kertonut, että hän oli syntynyt pyhä-aamuna, juuri kirkonkellojen soidessa; oli kuiskannut, että hän sentähden saisi maailmassa nähdä ja kokea kummempia, kuin tavalliset tervesilmäiset, kristityt ihmiset. Hän oli silloin isältä kysynyt, miten oikein niitten "sunnuntailasten" oli laita, jotka, niinkuin hänkin, olivat kirkonkellojen soidessa syntyneet. Isä oli vastannut, että hyvin oli sellaisten lasten laita, joita rakkaat kirkonkellot kohta syntymähetkellä siunausta toivottaen tervehtivät. Kun Herra Jumala kellojensoitolla kutsuu kansaansa kokoon, tapahtuu se armon ja siunauksen antamista varten. Siunauksen lupauksena oli hänen armas äitinsäkin pitänyt kirkonkellojen pyhää kaikua, kun hän, pienoinen vastasyntynyt käsivarrellaan, palavin rukouksin kiitti Jumalaa lapsukaisestansa ja lupasi uskollisesti ja vakavasti valvoa sen kehitystä ja kasvattaa sitä Jumalan tahdon mukaisesti. Armas äiti ei tosin enään ollut poikaansa hoivaamassa, mutta itse tämä jo oli kylliksi varttunut Jumalan tahtoa tajutakseen. Kunhan hän vain aikaisin opettelee sitä noudattamaan ja Jumalan armolahjoja vastaan-ottamaan, niin hän kyllä aikaa myöten saisikin nähdä kauniimpia ja kummempia, kuin sellaiset ihmiset, jotka nukkuvat, eivätkä mistään kellonsoitosta ota herätäksensä.

Sitten oli isä ottanut hänet mukaansa huoneeseensa, missä äitivainajan suuri, kaunis kuva riippui ja oli hänelle kertonut niin paljon herttaista tuosta armaasta äidistä; miten hyvä hän oli ollut, miten kaikki, jotka hänet tunsivat, häntä ihailivat ja rakastivat ja kuinka sydämellisesti hän pientä Valteriansa rakasti. Vaikka hän olisi kärsinyt kuinka katkeria tuskia -- ja äitiraukalla oli ollut paljon suruja ja murheita kärsittävänä -- niin paikalla hän unhotti ne kaikki, kun vaan lapsi tuotiin hänen luoksensa. Sen kanssa oli hän nauranut ja leikkinyt ja sen parissa itsekin tullut lapseksi. Viimeiset voimansa oli hän pannut alttiiksi ohjataksensa poikansa ensimmäisiä horjuvia askeleita, kun tämä opetteli kävelemään. Ja kuolinhetkellään, vieraassa maassa, kun kaikki maalliset tuskat ja kärsimykset jo olivat häipyneet pois ja hän oli voittanut eronkin katkeruuden, silloin oli hän autuaallisesti hymyillen kuiskannut kuulevansa kirkonkellojen soivan, niinkuin ne Valterin syntyessä olivat soineet, -- ne olivat uuden, vasta sarastavan päivän huomenkellot.

Nuori matkamies oli käynyt hyvin vakavaksi. Ajatukset olivat siirtäneet hänet kauvas menneisyyteen ja nyt, kuten niin usein ennenkin, heräsi hänen mielessään tuhansia kysymyksiä, arkoja, himmeitä aavistuksia ja arveluita tästä aikaiseen manalle menneestä äidistä, jonka kohtalo oli hänelle kokonaan hämärään verhottu. Isä ja vanha Pirkko, jotka yksin olisivat voineet verhoa siirtää, olivat siitä kerrassaan kieltäytyneet. Kun hän kiivaasti kyseli, lohduttivat he häntä sillä, että hän kyllä, kunhan tulisi ymmärtäväisemmäksi, saisi tietää kaikki. He olivat hänelle kertoneet yksityisiä, pieniä piirteitä äidin elämästä, hänen hyväsydämisyydestään, alttiiksiantavaisuudestaan, nöyryydestään ja herttaisesta huolenpidostaan. Siten olivat he vilkkaan pojan sielussa virittäneet synnynnäisen lapsenrakkauden tulen hehkuvaksi, haaveilevaksi liekiksi, mutta joko ehdon tahdon, eli satunnaisesti, eivät he olleet antaneet tuolle pojan sydämensopukkaan pystyttämälleen pyhimyskuvalle mitään varmaa taustaa. Orpopojan etsivä silmä koetti turhaan temmaista äitinsä mielikuvituksen utu-olentojen varjovaltakunnasta ja saada hänen elämästänsä selvän ja tarkan kuvan.

Pitkällinen, parantumaton tauti oli vienyt nuoren äidin aikaiseen hautaan. Mutta kun isä ajatteli hänen vaikeita kärsimyksiänsä, kun niitä muistellessa uskollisen Pirkon ryppyisiä poskia pitkin kyyneleet hiljaa vierivät ristissä oleville käsille, silloin tunsi Valter varmasti tunnossansa, ett'ei tässä voinut olla kysymyksessä vain kuolintautia sairastavan ruumiilliset tuskat. Hänen äitinsä ei ollut eläessään onnellinen! -- Hyvä, -- ja puhdas, -- rakastettu ja vielä kuolemansa jälkeenkin omaistensa mielestä pyhimys, -- mutta täällä ollessansa onneton! -- Onnetonko? -- Olihan hänellä ollut isä, tuo kaiken mahdollisen täydellisyyden juurikuva ja pieni Valterinsa, jota niin hellästi oli rakastanut! -- Tässä oli poikaraukan elämän suuri arvoitus, arvoitus, jonka selvittämiseen hän olisi uhrannut vuosia nuoresta elämästään. Kerran, kun hän innokkailla kysymyksillä ja sydämellisillä rukouksilla oli koittanut taivuttaa vanhaa Pirkkoa kertomaan, oli tämä itkien pyytänyt, ettei Valter viekottelisi häntä tottelemattomuuteen hyvää isäntäänsä vastaan ja lupauksensa rikkomiseen. Tämä pyyntö pani esteen kaikille tutkimuksille ja tiedustelemisille, sekä sillä, että muullakin taholla. Isän tahto oli Valterista pyhä. Syvällä kunnioituksella hän nyt kavahti menneisyyden salaisuutta, joka isällekin oli niin tuskaa täynnä. Mutta miten mahtanee nyt käydä, kun hän pitkän poissa-olon jälkeen paljoa vanhempana ja vakavampana palajaa kotiin? -- Onkohan isä nyt avomielisempi häntä kohtaan? Pitäneekö häntä sen luottamuksen arvoisena, että murtaa menneitä vuosia sulkevan sinetin ja sallii pojan luoda silmäyksen vanhempainsa entiseen elämään?

Mietteisiinsä vaipuneena astui Valter näin metsän siimeksessä eteenpäin, eikä huomannut yhä sakenevaa hämärää, Nytpä kääntyi polku äkkiä jotenkin jyrkkää äyrästä alas. Siinä oli vuori työntänyt ikäänkuin viimeisen kallioportaansa laaksoon. Puita kasvoi täällä harvemmassa, ja Valter saattoi vapaammasti katsella ympärilleen. Rinteen alla, hänen jalkainsa juuressa, aukeni puitten piirittämä vehmas, vehreä niitty ja sen kupeella lepäsi kaislalampi, joka kauvempana lännessä pisti ulos metsästä ja metsän ja vainioitten vaiheilla salli Schwarzbach-puron virrata hiljaisten vettensä läpi. Vain vähäisen osan lammin tyyntä pintaa pani raju puro väräjämään.