Part 1
VIRRAN VARRELTA
Runoja
Kirj.
ERKKI KIVIJÄRVI
WSOY, Porvoo, 1917.
SISÄLLYS:
JOELTA
Suven sointuja. Juhannusiltoja. Serenaadi. Halla. Syys. Jäähyväiset.
KOSKILTA
Koskilla. Kosken kohinoita 1. Kerran laulun kuuli lapsonen. 2. Ihminen kuinka on pieni. 3. Ei onni ole kiilto auringon. 4. Ystävän kuolinvuoteen ääressä. 5. Aallon tuoda, toisen viedä. 6. Viisahat vanhat porttien pielissä istuu.
KOSKIEN KAUPUNGISTA
Kotikaupunki. Rouva Riccardini. Fredrikson.
KULJEKSIVA LAULAJA
Kuljeksiva laulaja. Donna Velata. Onni. Olis vierellä hän... Pieni kuutamolaulu. Mitä toivoisit --? Punahilkka. Kerran kesässä. Kaks yksinäistä. Tornionjoen tuolta puolen. 1. Säivi. 2. Metsäpirtti. 3. Erojuhla Pyynyssä.
JOELTA
Suven sointuja.
1.
Myrsky viuhuu. Ryskyen kaatuvat metsien puut. Salamat sinkovat ilmojen halki. Virran laineet lentävät. Pärskyvät paasien kylkiin. Vapisevat ilmojen pielet. Repeää mustien pilvien peittämä taivas, tulta syöksyy halkeamasta, keltaisten liekkien kieli kuin kultaisen miekan terä.
Pitkäisen jylinä käy. Ja tuuli ulvoo, huokaa, huutaa niinkuin parkuisi hullujen parvi, soisi sieluton kirkaisu yöhön: sanatonta tuskaa ja murhetta mieletöntä. Kunnes taas jylinään hukkuvat äänet muut ja välähtää taivahan tulinen säilä.
Tunnit vierivät verkkaan, kaameat kauhun tunnit, täynnä pelkoa, ankeaa ahdistusta. Vuoteilla valvovain nousevat hartaat huokaukset kohti taivasta, halki pilvien synkkäin, tummain, läpi salamanvälkkehen tulentuiskun eteen valtaistuimen Elon ja Kuolon Herran, anoen auvoa, lohdutusta, sielun hädästä pelastusta. Tuskan hikeä, kätten vääntelyitä, lapsuususkojen muistonsirpaleita...
Tärähtää maa, kumahtavat ilmojen äärettömyydet. Salaman sinisin välkkehin vastaus piirtyy kuparinkiiltoista pilven päärmettä pitkin tulikirjaimilla:
"Mato maan, tunnetko tahtosi voimattomuuden?"
2.
Öisen kauhun jälkeen koittaa päivä, Huomen tyyni, kirkas, kastekiiltoinen. Ruskohohtein loistaa pilven häivä, Nousee lakoon lyödyt korret peltojen.
Lintukuoro virret virittääpi, metsä havahtuu ja latvat humajaa. Huomenkiiltoon kauhu häviääpi, onnen aalloissa jo kylpee tuore maa.
Niin on leyhät lännen tuulahdukset, pihan pihlajista kukkain lemu käy. Niin on kaukana jo huolten huokaukset, kuolon varjoa ei auringossa näy.
Kultasiipi perhot karkeloipi, kimalaisten lauma parveilee. Metsätieltä paimenlaulu soipi, sanat kaiku kauas kantanee...
3.
Saapuu ilta, satuhämyyn hienoon verhoo tienoon, metsät, pellot, ahomaat lehdot, niittyhaat.
Kukkuu käki. Karkeloon käy nuori väki.
Kesäilta -- vanha juttu, kylän keinu -- paikka tuttu. Viulut soivat tanssin tahtiin; keli' ei kultaa, käyköön vahtiin, ettei ämmät kielikellot tänne pääse urkkimaan, kylvämähän juorupellot, kademielin kurkkimaan!
Kell' on jalan nousu paras, se on sydämien varas. Kellä pyörein punaposki, siihen varkaan käsi koski.
Säihky silmäin, hymy huulten sukua on suvituulten, yhtä herkkää, herääväistä, yhtä kirkkaan poutasäistä.
Vielä, vielä viulu soi, kaukana on aamun koi!
4.
Aamun ruskossa kun hohtaa metsänranta, punertuvat varret honkapuitten, käypi vasta kotihinsa nuorten parvi. Kell' on rinnassansa metsäntähti, kellä lakissansa valkee kukkaterttu huojuu sulkatöyhdön uljaan lailla.
Mutta riemu, joka täyttää nuoret mielet, elon rikkaat sykähtelyt, soitot, sävelihin syttää sydämet ja sielut, paisuu laulelmaksi täytten rintain, puhkee kiitosvirreksi ja vierii sävellainehina yli tienoon.
Juhannusiltoja.
1.
Jo painuu päivä laskuansa kohti ja sammuu liekki lännen ruskojen, ja virran kalvo, joka äsken hohti kuin kulta, tummuu utuun peittyen. Mut katso! Tuolta vastarantamalta nyt tuli taivahalle leimuaa. Ja etkö kuule? Heljanmäen alta soi sävel vieno, laulu kajahtaaa.
Lie portit auki sadun valtakuntaan, käy keijukaiset karkeloihin kai, ja lehto uneksuupi onnenuntaan, kun Paanin taikahuilun kuulla sai... On metsän menninkäiset matkoillansa, ja kääpiöitten valkeita on tuo, he helskyttävät kultaseulojansa ja hiekka heille aartehia suo...
Mut eihän unta voine laulu olla, mi kirkkain ihmisäänin korviin soi? Ei, juhlat nyt on Heljan vainiolla, ja nuori väki siellä karkeloi! Ja kokkovalkea on tuli tuolla, mi säkeniä räiskyin roihuaa. Hei! Pyssyt paukkuu Hakkarilan puolla ja menninkäiset metsiin karkoittaa.
Nyt käymme, armas, mekin karkeloihin ja riemujuhliin suven sunnuntain! Ja sydänsuru, mielen murhe, joihin soi elo ilon pisaroita vain, ne tänä yönä kaikki unhoitamme. Me käymme piiriin nuorten seppelpäin, Ja todeks' uskomme me unelmamme, ah, todeks' onnen öitten kiitäväin!
2.
Oli juhla ja Juhannusilta ja koivut ja seppeleet, soi laulelot rantamilta ja helkähti säveleet.
Oli suvisen riemun raiku Ja liekissä kokkopuut kävi karkelo, kiiri kaiku, oli naurussa nuorten suut.
Sinä ylinnä karkelossa, tuli silmissä, hymysuin, minä piilossa pimennossa sulountani uneksuin:
On kammari lehvitetty, kukat pihlajan tuoksut luo, ja seinät on sivelletty -- mies nuorikon taloon tuo.
Sävel viulujen vastassa varmaan, kujan päästä kun käännytään -- hyvä vauhti on hiirakon harmaan kotitaivalta mennessään.
Nyt nousemme rattahilta, minä vien sinut kammariin. Ja ulkona sammuu ilta yön valkean hämäriin...
-- Sävel vingahti marssin tahtiin minä silmäni aukaisin. "Sinä jäänetkin nuotion vahtiin!" Hävis naurusi lehtoihin.
1900.
Serenaadi.
Taas hämärän hopeasiipi kun pyyhkäsi yli maan, yö hiljaa kun kyliin hiipi, joen varrella nukutaan.
Talot rantojen töyrähillä, talot punaiset, puhtahat, kylät kirkkojen ympärillä, kylät valoisat, valkeat, mökit mäkien ahtehissa, mökit pienet ja harmajat, kuin onnensa unelmissa nekin nukkuvat, nukkuvat.
Ja onnensa unelmissa tytöt uinuvat aitassaan, mut niittyjen kukkasissa soi tuulonen lauluaan -- soi lemmestä suvisen ehtoon ja kaihosta kesäisen yön -- kunis kuiskaten kuolevi lehtoon, mä aitan kun ovehen lyön...
Halla.
Heleimpänä heinäkuu, kedot kukkii kauniimmillaan, leipälaihot tuleentuu. -- Hiipii yöllä varpaisillaan hyinen, jäinen jättiläinen soitten sumusokkeloista, hämärän ja härmän koista.
Se on Halla. Kasvojaan ei tohdi näyttää. Huurtehisen vaipan alla jäiset pihdit kalisevat. Kalman tuntu ilman täyttää. Korret hennot vapisevat aavistellen kuolemata.
Pysähtyypi jättiläinen, hetken viipyy, hengähtääpi -- hyytyy korsi ensimmäinen, taittuu toinen, kohta sata elottomiks oljiks jääpi. Harmaa öinen peikko nauraa: "Poltan ruista, poltan kauraa, paistan leivät omiin suihin!"
Jos sen naurun joskus kuulet, se käy ytimiin ja luihin, vetää verettömiks huulet, seisahuttaa sydämesi. Ripsiin riittyy kyynelesi.
-- Tuolla tuvan ovi aukee. Mies on tullut kynnykselle. Kasvot kalpeet, katse raukee. Nyt hän astuu pientarelle, taittaa korren saran päässä. Päänsä painuu: "Se on jäässä." Risahtaa kuin hauras lasi. Vavahtavi partahuuli, käsivarsi hervahtaapi, kiroukseen kasvot vääntyy, sanotuksi vain hän saapi: "Siinä pelto auraamasi!" Tuvan usta kohti kääntyy.
Mutta jäinen jättiläinen vetää pihdit piikkiniekat, jotka yltää yli pellon. Kuuluu niinkuin ääni kellon, on kuin siukuis sirpit, miekat, kun hän raiskaa raivoissansa, minkä osti vaivoillansa karuimmalle kamaralle sukupolvet temppeliksi työn ja sadon jumalalle.
Miks sai tehdä tuhon, miksi?
Syys.
Syys tullut on huomenin hohtoisin ja korkehin taivaankaarin ja on täyttänyt aulihin antimin se aumat ja aitan laarin. Suven kruunu ja täyttymys toiveitten sadon kullaksi siunasi siemenen, loi verta ja tulta se lehtoihin -- sitä tervehdin!
Se on tullut myös tuhansin tähtivöin ja miettehin tuonentummin, se on saapunut möyryvin myrskyöin ja kauhujen kuvin kummin. Sen illat toi mielehen ikävää -- sitä sittenkin tahdon mä tervehtää, näet mulle on soittoa sydämen sävel syksyinen!
Laps' syksyn mä lienenhän itsekin ja tuttava tumman ehtoon, oma tuskani tyyntyvi myrskyihin kuin viihtyvi lapsi kehtoon. Kesän kukkien painuvat kuoloon päät, sinisiintoiset seljät peittävät jäät -- syystaivahan tähtöset tuhannet ovat ikuiset!
Jäähyväiset.
Joen varsilla kultaiset kuhilaat, kesän kuollehen kunniavahti -- pian hankien peitoss' on kukkaismaat ja pakkasen pauloissa Ahti. Pala tähtönen illan ja kiillä kuu! Suven haudalla myrsky jo soittaa ja lehtoni vihreä kellastuu ja murhe mun mieleni voittaa...
KOSKILTA
Koskilla.
I.
Urut Siitarin suuret soivat, vastaa Oterman torvet, yhtyy Nuojuan neitsytkuoro, kaikuu rantojen korvet.
Astu äärelle virran uoman! Näet voiman ja mahdin: pyörre pärskyvi, ärjyy aalto valkovaippana Ahdin.
Järkkyy allasi rannan töyräs, lehvät lehtojen liikkuu. Katso, kuohussa kuumimmassa venhe kiitävä kiikkuu!
Läpi lainehen, hyrskyn halki vaahtoväylänsä viiltää, runko notkuvi, melan tiestä pärske sauhuna kiiltää.
Koski nielevi pitkän purren nythän onpi se poissa -- säästä pelkosi, hetken päästä soutaa se suvannoissa!
Soutaa lampea lehtirantaa uutta koskea kohti -- näitkö, kuinka sen tervalaita päivänpaisteessa hohti?
Kestää laita ja kestää miesi melan varressa varmaan, jollei aaltojen lauleloista ääntä keksinyt armaan...
II.
Koskivenheessä neito nuori, hipiä sametinhieno --. Nousi laine kuin lumivuori, värähti ääni vieno: "Katso, kiidämme surman suihin, kulkumme niin on huima!" Neito tuijotti rannan puihin, rinnassa tuska tuima.
Ällös katsele rannan puita, venhon on vauhti vinha -- Katso aaltojen vaihteluita, tyyntyvi pelko inha! Yllä aurinko, aalto alla -- elomme onhan kuva: kosket laskea laulamalla osamme uusiutuva.
Kosken kohinoita.
1.
Kerran laulun kuuli lapsonen, kohu kosken oli kaukaisen.
Nuorukaisen soitti haavehet -- hennot, herkät kevään sävelet
Miete miehen sekin säveliin kosken kuohun pyrki sointuviin.
Virta vereen loihti poljennon: syke syömen kohu kosken on.
2.
Ihminen, kuinka on pieni voimasi valtakunta -- ikuiset sankarityötkin ovat vain unta, unta! Voimaton, kurja ja köyhä syntymästäsi hautaan: koko sun elosi taru muutamaan mahtuu lautaan.
Kätkyt ja vainajan arkku, paljon ei muuta mitään, vaikkapa mainees kulkis ääreltä lännen itään! -- Miksi siis taisto on tarpeen, miksikä palaa veri? -- Kysele aalloilta kosken -- nieleehän nekin meri!
3.
Ei onni ole kiilto auringon, ei kimmellä se kultakipinöinä, se tähdenvälke, tyyni, vieno on, mi loistaa lempehinä syksyn öinä.
Ei ilo ole riemun räminää, mi kaikuu pitopöydän melskehessä, vaan sydänsävel, joka väräjää, kun kahden istumme me himmetessä.
Ei lempi ole myrtinoksa, ei, ani kellastuupi muine muistoinesi, vaan voima, joka syömet yhteen vei ja sadun siivet antoi sielullesi...
4.
YSTÄVÄN KUOLINVUOTEEN ÄÄRESSÄ.
[Anto Södermann k. 4/1 1916.]
Tummuu ilta ja tähdet syttyy, pitkä, pitkä on pimee yö, synkän synkäksi särkyy mieli, verkkaan tunteja kello lyö...
Tyhjäks' jäänyt on lieden ääreen paikka parhaimman ystävän. -- Kuinka ahtaaksi kaikki käykään: mik' on tarkoitus elämän?
Miten säälittä tuoni tempaa, kuinka armotta kuolo vie! Aina ensiksi parhaimpamme, joill' ois voittohon täällä tie.
Kesken sortunut työn ja toimen mies on taittunut tarmossaan. Kuinka rohkeena vielä äsken piirsi pilvihin linnojaan!
Kuinka uljas ol' uskos eilen, mieli nuori ja miehekäs -- tänään varromme vaitiollen, milloin sammuvi elämäs.
Tummuu ilta ja tähdet syttyy, pitkä, pitkä on pimee yö, synkän synkäksi särkyy mieli, verkkaan tunteja kello lyö...
l/l 1916.
5.
Aallon tuoda, toisen viedä ajatukset annan -- kohtaavatko, kohtaavatko milloinkaan ne rannan?
Vähät siitä, kunhan saavat häipyväisen hetken päivän kullan kimmelteessä tehdä uljaan retken!
6.
Viisahat vanhat porttien pielissä istuu, katsovat nuorten kulkua hullua kulmien alta, puistavat päitään hymyten säälistä heille: vielä te taltutte, virmat varsat!
Säälistä -- niinkö? Valhetta. Kateudesta. Tiedänhän itse, vaikka en viisasten piirihin vielä päässyt mä, käärme kuinka se pistää syrjään jäänehen sydänjuureen.
Katso ja kuule! Sulkien töyhdöt ja ruusut, rintojen riemut, silmien säihky ja uljahat aatteet, laakerin lehvät, laulujen, naurujen kaiut, voittajan viirit ja kättenpauke!
Viisahat vanhat porttien pielissä, kuulkaa! Ettekö hiukan siirtyä voisi ja viereenne soisi penkillä paikkaa? Iltasin yhdessä hiljaa lietemme liekkiä hoideltaisi...
KOSKIEN KAUPUNGISTA
Kotikaupunki.
Takaa taivalten, tasangoitten kotikaupunki silmiin saa: yli kattojen kirkontorni kultaristinen kohoaa, talot hiipivät kylki kylkeen, pienet, turvaten toisiaan -- satavuotista unta uinuu valkee kaupunki Pohjanmaan.
Mutta kaunis on kaiku kosken, joka vierellä virttään soi, vailla ääriä Pohjanlahti, etäämmällä mi unelmoi. Sadun siintoa valonvälke, kevätillat ja kesän yöt, tarun hohtoa talven hanget, sinisilkillä tähtivyöt!
Tääll' on ihmiset toisenlaiset: tutut tuttuja toisilleen -- sanat lähtevät sydämestä sekä sattuvat sydämeen. Kädenanti on heillä toinen, katse suora ja valheeton -- kukin hoitavi leiviskänsä, kunnes nukkuvi kuolohon.
Verkkaan vierivi aika täällä, päivä sammuu ja syttyy koi... Aina tuntien täyttyessä teräskolmio tornin soi. Jalkapuolinen torninvahti, yhä valvotko, ystäväin -- oli hiukses jo harmajissa sinut viimeksi kun ma näin?
Rouva Riccardini.
Syyspäivän synkän muistan muutaman, kun merituuli ulvoi ulapoilta. Maa peitoss' oli usvan kostean, mi sokas silmät kadun kulkijoilta. En ikävääni saanut haihtumaan -- ma keksinyt en muuta huvitusta kuin mummon kera käydä ikkunaan kai kuullakseni jotain kertomusta.
Kuink' kauan siinä istuttu jo lie, kun alkoi kirkontornin kellot soida. "Vai nyt ne sitten hänet hautaan vie!" niin mummo alkoi hiljaa vaikeroida. "Ken viedään?" -- "Rouva Riccardini vaan!" Suu värähteli, pitsimyssy liikkui. "Sois Herra hälle anteeks' armossaan!" Ja silmäripsissänsä kyynel kiikkui.
Ah, rouva Riccardini! Hänpä siis, tuo kummallinen, kutistunut akka. Häll' oli kotonansa kissaa viis ja aina kädessänsä -- almanakka; hän hämärissä hiipi portistaan, ties minne, arin katsein, yksinänsä, ei tervehtinyt ketään milloinkaan, ja katinlöyhkä kävi ryysyistänsä.
Me lapset pelkäsimme puolittain, jos vahingossa katukäytävällä hän vastaan sattui. Ja jos päästiin vain niin pakoon juostiin. Vasta etähällä me pysähdyimme, mutta silloinkin vain varkain tirkistimme kummitusta, joll' oli turkki kesin, talvisin ja lakiss' aina korpinsulka musta.
Näin kertoi mummo: "Näätkö, hänenkin -- suo, Herra, rauha hänen sielullensa! -- tie kerran kylvettihin kukkasin, kun uneen äiti lauloi lapsosensa. Hän kasvoi kauniimmaksi päivittäin, niin ihanata impeä ei monta: mi päivän välke hänen silmissään, ja punahuulten hymy verratonta!"
"Hän oli kuningatar kutsujen ja tanssisalin kadehdittu tähti. Hän syttymään sai liekit sydänten, ja valot himmeni, kun pois hän lähti. Kuin perhosparvi kiilloss' auringon, niin herrat hyöri, hänet piiriin sulki; ken katseettansa jäi, ol' onneton, ken hymyn sai, kuin voittaja hän kulki."
"Mut kukkuloilta sortui kunnian hän alennuksen synkkiin syvänteihin". Mä kysyin: miksi? Kuulin huokaavan ma mummon ja hän puhkes kyyneleihin: "Hän punakukkasia poimi, joihin ei saa nuori neito koskea ja siksi ah, paratiisistansa Herra vei ja muutti hänet pellonpelätiksi".
En ymmärtänyt tuota, muistin vain ma Lootin vaimon, portit Eedenissä. Ja samassa ma kuvan silmiin sain, min kerran nähnyt olin hämärissä: Me kurkistamme pieneen ikkunaan ja näämme rouva Riccardinin huoneen. Se saapi noidan luolaa muistamaan, kun noita ryhtynyt on taikajuoneen.
On likaista ja mustaa kaikki niin, kuin oisi noennut sen palon sauhu. Mut noita vaipunut on mietteisiin ja katseessansa palaa kumma kauhu. Hän käsivarsillansa kiikuttaa ties mitä ryysynukkea ja laulaa kuin ois se lapsi, jota liikuttaa. Mut silmät tuijottavat lapsen kaulaa.
Ja uunin luona loikoo vuoteillaan viis kissaa kaikenkarvaista ja suurta. Tuo ruosteenruskea, niin kerrotaan, on jotain metsäpedon alkujuurta. Kas, kuinka silmät kissan kiiluu nyt ja valkohampaitaan se miten näyttää! Se ryysymyttyä on silmäillyt ja villi viha petosielun täyttää.
Mut yllä vuoteen Kristus kipsinen ikäänkuin siunaa taikatoimitusta, ja vastapäätä, päällä kissojen on miehen kuva likainen ja musta. Nyt siihen sattuu silmät laulajan ja kasvot vääntyy, nauru kajahtaapi. Käy käsi laiha nuken kaulahan ja noita naurain lapsen kuristaapi.
Nyt nousee pystyyn, kädet kohottaa ja viskaa kirkuin käärön käsistänsä. Mut kissalauma äkin pystyyn saa ja syöksyy saaliin kimppuun nälissänsä. Me lapset säikähdämme, huudahtain nyt pakoon juostaan, mutta korvissamme soi mielipuolen naurun kaiku vain ja kauhu ahdistaapi rintojamme.
-- Tuon muistin mummon kera istuissain, kun varroimme me ruumissaattuetta. Se tuli. Jäless' arkun pappi vain, ja musta kirstu paljas, kukkasetta. Ma muistan: mummo käänsi poispäin pään ja kädet risti, huokas syvään kerran. Mut piltti pieni mietti mielessään: mit' on ne punakukat, kirot Herran?
* * *
Ah, vuodet vierii... Mummo haudassaan on levännyt jo kauan pitkää untaan, ja mulle aukee enää harvoin vaan nyt ihmeportit sadun valtakuntaan. Mut punakukat -- liian hyvinkin mä tiedän, miten huumaa niiden tuoksu, sen myöskin, miksi päättyi kiroihin tuon rouva Riccardinin elonjuoksu.
*
Hän aivan orvoks jäi, niin kerrotaan, ja vietti suruvuotta ikävissään. Ja kaiho kalvoi hänen sieluaan, ei löytänyt hän lohdutusta missään. Niin tuli kerran luokseen tumma mies, tuolt' eteläisen sinitaivaan alta. Kas, silmät paloivat kuin päivän lies, mut ääni sointui kumman kaihoisalta.
Hän valoi kipsiin kuvat jumalain ja muovas kaiken mailman kruunupäitä, mut myöskin Kristuksia tukuttain ja taivaan enkeleitä siivekkäitä. Ja salinnurkat kunnon porvarein sai Venuksensa hältä halpaan hintaan, ja uuden valkovärin yksin tein loi mestari myös vanhain kuvain pintaan.
Ol' aurinkoinen päivä huhtikuun, kun saapui kuvineen hän surutaloon, ja asettuen luokse ovensuun hän nosti Venuksensa päivänvaloon. Ja kaupat syntyi, mutta emäntään mies tuijotti kuin outoon ilmestykseen, ja neiti hymyili, ja syttymään sai lempi liekin neidin silmäykseen.
Ja tuskin suruvuos' ol' loppunut, niin kiersi uutinen jo kaupungilla, sen soitti juorukellot riivatut ja toisti rouvat toriostoksilla: on sormus neidillä jo sormessaan ja Riccardini herrain pukimissa. Oi, koko kaupunki on kauhuissaan, maakunnan kaikki mielet kuohuksissa!
Syysillan pimetessä oli häät. Ei kutsutuista niihin kukaan tullut. Ja vanhain porvarien viisaat päät ne nyökkäsivät: hehän ovat hullut. Ja pappi vihkiessään, sanotaan, hän nyyhkytti kuin ruumiinsiunausta, mut yhteen liitti heidät kaavallaan. Voi taivaan Herra, sitä toimitusta!
Kuin erämaa ois eteen auennut, niin jäivät aivan yksikseen nuo kaksi, ei heitä kenkään edes katsellut, heist' elo muitten siirtyi loitommaksi. Mut ilo loisti heidän kasvoiltaan, jääkylmä ilma hehkui ympärillään. Ja iva, pilkka -- heidän sieluissaan sen korvas lempi riemunsävelillään.
Näin vieri vuosi, tuli jälleen syys, ja tuuli ulvahteli uhkaavasti. Ol' eessä talvi, pitkä iäisyys, mi kestää jäitten lähdön aikaan asti. Mies musta muisti kaihoin etelää, siell' loistaa lempeänä illan tähti... Hän pelkäs pakkasta ja pimeää, kuin tuli poltti häntä -- ja hän lähti.
Niin sortui pilvilinna. Kyyneliin ei sula synkin tuska sydänsurun. Ja rouva Riccardinin itkemiin ei mahtunutkaan kato onnenmurun. Hän taittui niinkuin taittuu metsän puu ja kävi köyryiseksi varreltansa, ja niinkuin ilta yöksi sumentuu, niin sammui valo hänen sielussansa.
Siit' asti pellonpelättinä vaan ja lasten kauhuna hän raukka eli, niin yksin, ettei muita seuranaan kuin kissat, joille surut kertoeli. Mut almanakka, jota kantoi hän -- sen lehdet arkkuun pantiin kukkasiksi sen vuoden oli, josta antoi hän ah, pitkän elon tuskat lunnahiksi.
Fredrikson.
Hän on pitkä ja tumma ja tuima, sysisilmät ja suuri suu, hän on vankka ja rohkean huima, kun hän suuttuu ja tulistuu. Kun hän juo, niin hän viikkoja viertää, mutta viikkoja juomatta on ja kaartaen krouveja kiertää, Juho Kustavi Fredrikson.
Hän on kaupungin maalari parhain, katot, seinät hän kaunistaa. Hän on sälliksi pääsyt jo varhain ja on kulkenut maailmaa. Hän on tyttöjen piirissä tuttu, ovi hälle ain auki se on, soi nauru ja luistavi juttu, kun on joukossa Fredrikson.
Hän on herra ja herrojen kanssa hän on tottunut haastamaan eikä jätkiä vertaisinansa ole sietänyt milloinkaan. Pyhäpäivin jos mestarin kohtaa kadunvierellä, hieno hän on, punakukkanen rinnassa hohtaa. -- Mihin matkasi, Fredrikson?
Älä kiellä, mä tiedänhän kyllä, tuli tyttö jo vastahain pyhähamonen parhain yllä -- sua varmasti vuotteli vain. Hymysuin sinä tietäsi jatkat, sysisilmissä tulta nyt on -- kuka laski sun lempesi matkat, sinä tyttöjen Fredrikson!
Mut annahan olla, kun viina sinun sielusi villitsee -- miss' onpi se vilkkuva liina, joka raivosi hillitsee! Minä muistan, kun viimeisen kerran sinut näin. Kuva mielessä on: isäs haudalla tarhassa Herran sinä ryyppäsit, Fredrikson.
Sinä itkit ja nauroit vuoroin, sinä kumpuhun pullon löit: "Isä keskessä enkelikuoroin, minut miksikä pirulle möit? Vähät siitä! Mä kohtahan lähden, pian kulkuni päättyvä on. Toki vielä ja juuri sen tähden ota ryyppy nyt, Fredrikson!"
KULJEKSIVA LAULAJA
Kuljeksiva laulaja.
Sinä ylpeä linnanneito, sano, muistatko ollenkaan, että laulaja kerran eksyi luo ikkunas laulamaan.
Oli lempeä, tyyni yöhyt, suven tuoksuja tulvillaan, oli taivahan tähti kalpee, joka tuikahti ikkunaan.
Sinä kuuntelit, ah, sen muistan alas kaunihin painoit pään. Minä katselin -- sävel sammui epäsointuhun särkyvään. --
Olen sitten mä sinut nähnyt seläss' orhisi korskuvan, olen hiipinyt muurin varjoon kadun joukon ma suojahan.
Mutta jos sinut tänään kohtaan kukan rinnasta irroitan sekä uhmaten sulle heitän kevätlahjaksi laulajan.
Tämä siunatun kirkas päivä, sinisiintoinen avaruus, minut uudeksi onpi luonut, sävel laulunikin on uus'.
Kuka tiesi sa kerran kuulet kevätyönä ne säveleet -- varo itseäsi -- tuskin lienee syvät vallisi haudan veet.