Part 8

-- Valkoinen erämies ei vapauttanut päällikköä sentähden, että vihasi häntä. Hän tahtoi kohdata hänet kaksintaistelussa; mutta kun hän meni sille paikalle, jossa Wa-on-mon oli luvannut hänet tavata, ei päällikköä ollutkaan siellä. Suuri Wa-on-mon ei ole voinut pelätä valkeaa miestä; hänen on täytynyt unohtaa sopimus ja mennä jonnekin muuanne.

-- Wa-on-mon kiiruhti kokoamaan sotilaitaan lyödäkseen kaikki valkea-ihoiset kuoliaaksi.

-- Hän kadotti useampia urhoja kuin valkeaihoiset; mutta valkea erämies ei saa jäädä siihen uskoon, että Wa-on-mon pelkää häntä.

Tämä huomautus oli sangen lähellä vilppiä; sillä kukaan ei, ei edes Siimon Kenton, luullut Pantterin pelkäävän ketään valkeaa miestä. Mutta tämä huomautus sattui päällikön heikkoon kohtaan.

-- Uskooko valkoinen erämies, että Wa-on-mon pelkää kohdata häntä metsässä, jossa vain suuren hengen silmä näkee heidät?

-- Mitä muuta hän voisi uskoa? Wa-on-mon tekee sopimuksen kohtauksesta, mutta kun valkoinen erämies saapuu määrätylle paikalle ja odottaa, ei Wa-on-mon tulekaan.

-- Wa-on-mon on sanonut lähetyssaarnaajalle syyn, lausui Pantteri uhkaavin liikkein ja vihaisin silmäyksin.

-- Wa-on-mon ei ole sanonut sitä valkoiselle erämiehelle, huomautti horjumaton Finley.

-- Lähetyssaarnaaja saa sen sanoa.

-- Sen hän tekee; mutta mitä hän sanoo valkoiselle erämiehelle, jos tämä kysyy, eikö Wa-on-mon tahtoisi uudella kohtauksella osoittaa, ettei hän ole pelkuri.

-- Sano valkoiselle erämiehelle, että Wa-on-mon kohtaa hänet! huudahti Pantteri hänellekin aivan tavattomalla raivolla. Hän tarttui uhkaavasti puukkoonsa ikäänkuin aikoen iskeä lähetyssaarnaajan rintaan.

Tällaista tilannetta lähetyssaarnaaja oli juuri toivonut. Kaksintaistelu, josta vain toinen saattoi hengissä päästä oli hengelliselle miehelle kovin vastenmielinen. Mutta nyt oli olemassa niin pakottavat syyt, että sellaiseen keinoon, ainoana mahdollisena, oli turvauduttava.

Finley jatkoi taitavasti asian kehitystä toivomaansa päämäärään.

-- Valkoisen erämiehen sydän riemastuu, kun hän saa kohdata Wa-on-mon'in kahdenkesken metsässä niinkuin eilen oli aikomus. Saanko sanoa sen valkealle erämiehelle?

-- Wa-on-mon on sanonut sanansa; hän kohtaa valkean erämiehen.

Sitten vain sovittiin ajasta ja paikasta. Yhtymisen piti tapahtua auringonnoustessa virtaan pistävällä kalliolla lähellä leiriä.

-- Wa-on-mon menköön, sanoi Finley, sille kalliolle, se on vedenrajassa; tunteeko minun veljeni sen?

-- Wa-on-mon tietää, mitä hänen veljensä lähetyssaarnaaja tarkoittaa, vastasi päällikkö Finleyn mielihyväksi.

-- Lähetyssaarnaaja järjestää niin, että valkea erämies on kalliolla itäisen taivaanrannan kirkastuessa.

-- Mitä aikoo lähetyssaarnaaja itse tehdä?

-- Hän tulee takaisin Wa-on-mon'in leiriin odottamaan päällikön palaamista kaksintaistelusta.

-- Wa-on-mon ei anna hänen kauan odottaa, vastasi päällikkö varmasti.

-- Ja kun hän palaa?

-- Saa minun veljeni, lähetyssaarnaaja, lähteä vapaana.

-- Ja tuo pieni tyttö, joka nukkuu tuossa?

-- Hän kuolee.

-- Eikö Wa-on-mon palaa ennenkuin valkea erämies on saanut surman hänen puukostaan.

-- Ei; mutta sitä ei tarvitse odottaa kauan.

-- Oletetaanpa, ettei Wa-on-mon tulekaan takaisin? sanoi Finley välinpitämättömästi, vaikka tämä oli asian tärkein kohta.

-- Hän tulee, vastasi päällikkö.

-- Luuleeko hän, että valkoinen erämies säästää häntä? Ei, lausui lähetyssaarnaaja omaan kysymykseensä vastaten. Mutta olettakaamme, että minun veljeni, mahtava Wa-on-mon, ei tulekaan takaisin.

-- Silloinkin saa veljeni, lähetyssaarnaaja, palata omainsa luo.

-- Sen lupauksen antoi veljeni jo aikaisemmin. Eikö hän nyt lupaa, että jos Wa-on-mon ei tule takaisin, saa lähetyssaarnaaja mennä vapaasti ja ottaa pienen vangin mukaansa.

-- Wa-on-mon lupaa veljellensä sen; hän on sen sanonut.

Nyt oli asia selvä!

Lähetyssaarnaajan pyynnöstä selitti Wa-on-mon lupauksensa sotilailleen.

28. Paluu.

Poistuttuaan intiaanileiristä kulki lähetyssaarnaaja virran rantaan. Hänen ei nyt tarvinnut olla varovainen liikkeissään. Ja niinkuin hän oli odottanutkin, hän kuuli pian tunnetun merkkiäänen. Hän pysähtyi heti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Siimon Kenton hänen edessään.

-- Näin teidän puhelevan Pantterin kanssa, sanoi erämies, ja minä ehdottomasti aavistin, että punanahka sanoi minusta jotakin.

-- Niin, minä olen varma, että te liikuskelitte lähellä, ja kun Wa-on-mon piti joskus hyvin kovaa ääntä, luulin minä teidän ymmärtävän meidän keskustelumme.

-- En kuullut niin paljon, mutta haluan tietää.

-- Minä lähdin leiristä juuri teitä etsimään. Tunnetteko kallion, joka on heti lahden takana virran tällä rannalla?

-- Tunnen yhtä hyvin kuin paalumajan paikan.

-- Wa-on-mon on luvannut olla siellä päivänvaljetessa, ja minä olen luvannut, että te ette jää pois.

-- Minä tulen! sanoi Kenton matalalla ja tyynellä äänellä.

-- Aseina on vain puukot. Ketään muita ei saa olla läsnä, en minäkään. Jos Wa-on-mon voittaa ja te saatte surmanne, täytyy mr Ashbridgen pienen tytön kuolla.

-- Ja jos minä voitan?

-- Silloin minä saan viedä lapsen vahingoittumattomana vanhemmilleen.

-- Olen kuullut tarpeeksi; minä tulen.

Lähetyssaarnaaja ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt pitää hyvänä tai huonona enteenä tätä kerskumatonta hiljaista suostumusta, joka oli vastakohtana Pantterin käytökselle.

-- Toivottavasti hän ei nyt livistä, pastori?

-- Aivan varmaan ei. Mutta saanko sanoa teille jonkun sanasen, Siimon?

-- Niin monta kuin pastori haluaa.

-- Minä olen saanut kaksi lähimäistäni taistelemaan keskenään elämästä ja kuolemasta. Siinä on minusta paljon vastenmielistä ja hyvin surullista...

-- Ei minusta, keskeytti Kenton hymyillen. Minä vain pelkään, että punanahka keksii taas jonkun verukkeen ja jää pois.

-- Sanoin jo, ettei sellaiseen pelkoon ole syytä. Minä tahdoin teille sanoa seuraavan seikan: Kun nyt käytte taisteluun, niin muistakaa, että todellisesti urhoollinen mies on sääliväinen.

-- En ymmärrä teitä, pastori.

-- On ehkä parasta, etten selittele -- mutta muistakaa sanani.

-- Ainakaan minä en livistä! Lähden suoraan kalliolle, aamu valkenee pian.

-- Minä seuraan.

Muutaman minuutin ripeän astunnan jälkeen he olivat paikalla.

-- Nyt jätän teidät tähän ja palaan jälleen intiaanipäällikön luo, sanoi Finley. Jumala olkoon kanssanne -- ja älkää unhottako, mitä äsken sanoin.

He puristivat toistensa kättä ja erosivat.

Intiaanileiriin palatessaan oli pastori sangen varovainen, ettei sattuisi punaisiin sotilaihin. Ja oltuaan varma, ettei ihmissilmä häntä näe, laskeutui hän polvilleen öisen metsän juhlallisessa hiljaisuudessa ja anoi Jumalalta apua ja selvitystä nykyiseen pulmalliseen tilaansa.

Hänen poissa ollessaan ei intiaanileiri ollut paljoakaan muuttunut. Soturit nyt istuivat keskustellen, toiset nukkuivatkin.

Pikku Mabel makasi ruohikolla hirren luona entistä mukavammassa asennossa. Lähetyssaarnaaja sai sen kummallisen ajatuksen, että ehkä Pantteri itse on kohentanut heikkoa vankiaan.

Päällikkö jutteli jonkun matkan päässä neljän sotilaansa kanssa. Näistä oli kaksi tullut leiriin lähetyssaarnaajan lähdettyä; he siis olivat vakoojia.

Finley koetti päästä heitä niin lähelle, että olisi voinut kuulla, mitä he puhuivat, mutta Pantteri ja hänen miehensä eivät sitä sallineet. Hän istuutui siis hirrelle, odottamaan Pantterin puhuttelua.

Tämä tulikin pian ja istuutui hänen viereensä. Raivoisan päällikön mokkasiinit olivat niin lähellä nukkuvan lapsen kiharaista päätä, että jos pienokainen olisi vierähtänyt viisikään senttimetriä, hän olisi satuttanut Pantterin varpaisiin.

-- Onko veljeni tavannut valkean erämiehen? kysyi Wa-on-mon synkempänä kuin äsken.

-- Erosin hänestä hetkinen sitten.

-- Iloitseeko hänen sydämensä siitä, että Wa-on-mon tahtoo kohdata hänet?

-- Hänen sydämensä paisuu riemusta, vastasi Finley syvästi alakuloisena odotettavan pöyristävän tapauksen johdosta.

-- Eikö hän aijo juosta tiehensä?

-- Hänkö se eilen juoksi? oli pureva vastaus, joka vaikutti päällikköön. Hän on jo kalliolla.

-- Wa-on-mon on siellä auringon noustessa.

-- Ja valkoihoiset virran takana odottavat lähetyssaarnaajan palaamista.

-- Minun veljeni puhuu nyt yhdellä kielellä, sanoi Pantteri tunnustaen niin toisen vilpittömyyden.

Hän oli tyytyväinen ajatellessaan, että hän tapaa Kentonin, jonka intiaaneja vahingoittavat retket hänen mielestään nyt jo olivat ikäänkuin lopussa.

-- Sillä miehellä on itseluottamusta, ajatteli lähetyssaarnaaja. Siitä sukeutuu kauhea kamppailu. Minä pelkään, että Siimon halveksuu Pantterin urheutta. Toivon, ettei hän niin tekisi, mutta minä pelkään...

Vähitellen alkoi taivaan ranta idässä kirkastua.

-- Wa-on-mon lähtee tapaamaan valkeaa erämiestä, sanoi päällikkö yhtä tyytyväisenä kuin sulhanen, joka aikoo käydä morsiantaan vastaan.

Hän ei heittänyt jäähyväisiä sotilailleen eikä yleensä puhunut mitään. Hän kääntyi vain vakavamieliseen lähetyssaarnaajaan ja sanoi ikäänkuin vahingoniloisena:

-- Wa-on-mon tulee pian takaisin.

-- Kuinka pian? sai Finley väkinäisesti kysytyksi.

-- Kun aurinko on tuolla noin, sanoi Pantteri viitaten paikkaa, jossa aurinko on tunnin kuluttua nousemisensa jälkeen. Wa-on-mon tuo tullessaan valkean erämiehen päänahkan. Jollei hän tule, kun aurinko on tuolla, saa lähetyssaarnaaja tarttua pienen vangin käteen ja palata kansansa luo. Shawanoe-soturit eivät sitä estä.

Turhaa olisi ryhtyä kuvaamaan sitä rauhattomuutta, joka vallitsi lähetyssaarnaajan povessa seuraavan tunnin kuluessa; pahempaa tuskaa hän ei ollut koskaan tuntenut.

Useimmat soturit nukahtivat, myöskin haavoittuneet, jotka näyttivät paljon toipuneen.

Kolme intiaania valvoi pitäen tulta vireillä ja vartioiden leiriä. Pieni Mabel Ashbridge tietämättä kauheasta vaarasta, joka uhkasi hänen nuorta elämäänsä, nukkui myöskin, mutta hyvä pastori oli kuin kidutuspenkissä.

Hän tuijotti lakkaamatta lehtikattoa. Samassa silmänräpäyksessä, kun aurinko saavutti Pantterin osoittavan paikan, jakaantui pensaikko ja päällikkö lähestyi.

Lähetyssaarnaaja näki hänen kasvoissaan ilmeen, jollaista ei ollut koskaan ennen huomannut.

29. Kaksintaistelu.

Siimon Kenton oli unen tarpeessa ja teki lähetyssaarnaajasta erottuaan uskomattoman teon. Hän istuutui maahan nojaten selkänsä puuta vasten ja nukkui tunnin ajaksi. Täsmälleen päivänkoitossa hän havahtui, pesi virrassa kasvonsa ja kätensä ja meni määräpaikalle odottamaan tummaihoista pakanaa.

Erämies asettui puuta vasten seisomaan valvoen, ettei kukaan voinut huomaamatta lähestyä häntä eikä kulkea ohi. Siinä hän muisteli entisiä kohtauksiaan Pantterin kanssa ja lähetyssaarnaajan äskeisiä sanoja, jotka antoivat hänelle paljon ajattelemista. Samalla hän harkitsi taistelusuunnitelmaa. Hän päätti ärsyttää vastustajansa, niin että tämä vihan kiihkossa unhottaa välttämättömän tarkkaavaisuuden ja varovaisuuden.

Sivulta kuuluva hiljainen ruohonkahina sai Kentonin pikaisesti kääntämään päätään. Pensaat jakaantuivat ja Wa-on-mon, shawanoejen päällikkö seisoi siinä noin kymmenen askeleen päässä ja katseli erämiestä loistavin silmin.

Intiaanin karheat mustat hiukset riippuivat olkapäille. Kolme maalattua kotkansulkaa kohosi takaraivolta pystyyn. Kasvot olivat maalatut: otsassa valkea risti, poskilla mustia ja punaisia juovia. Kuparinvärinen rinta oli paljas vyötäisille saakka, jossa näkyi päällikön ainoa ase -- hänen peloittava metsästyspuukkonsa, joka tumman pakanan raivoisassa kädessä heiluessaan oli ollut osallisena monessa hirmutyössä.

Pantteri pysähtyi vasen jalka hiukan eteenpäin ojennettuna, tarttui oikealla kädellä puukonkahvaan ja nojasi eturuumiinsa hiukan eteenpäin niinkuin syöksyyn valmistautunut urheilija.

Kentonillakin oli metsästyspuukko vasemmalla sivulla riippuvassa tupessa. Hän tarttui siihen ollakseen valmis vetämään sen esille heti tarvittaissa, ettei vastustaja yllättäisi häntä.

Kentonin ryhdissä ilmeni voimaa ja sopusuhtaisuutta. Hänen pesukarhunnahkainen hattunsa, päärmetty metsästyspuseronsa, sääryksensä ja jalkineensa olivat hänen ammattilaistensa tavallista kuosia. Hän oli pitempi, lihaksiltaan täyteläisempi ja yhtä notkea kuin intiaani, jota hänen siniset, taistelunhalusta loistavat silmänsä tähystelivät.

Hänen laihoilla kapeilla kasvoillaan väreili uhmaava hymy, ja kädellään edelleen puukon kahvaa puristaen lausui hän intiaanien kielellä:

-- Vai niin, onko Pantteri vihdoinkin vihamiehensä edessä? Mutta hänellä on varmaankin muassaan sotilaita, jotka piilottelevat puiden takana ja syöksevät esiin, kun päällikkö rukoilee armoa valkealta mieheltä?

-- Pantteri ei tarvitse kenenkään apua pakoittaakseen valkean miehen, sellaisen koiran, polvilleen, sanoi intiaani tahallisesta loukkauksesta hämmentymättä.

-- Miksi sitten punainen mies juoksi tiehensä, kun hänen olisi pitänyt kohdata minut murretun puun luona lähellä raivattua aluetta?

-- Valkoinen koira puhuu kuin narri. Hän tietää, että Wa-on-mon kiiruhti kokoomaan urhokkaita sotureitaan estääkseen valkeaihoisten matkan. Hän kokosi soturinsa ja valkeaihoisten matka keskeytyi.

-- Intiaanit yrittivät kyllä viime yönä, mutta eivät onnistuneet; punaiset koirat saivat purra ruohoa. Kiväärini, joka on tuolla puuta vasten, teki hyvää jälkeä ja tekee edelleenkin. Minä ajoin teitä jälestä, mutta te juoksitte metsään?

Kiihoitus ei ottanut pystyäkseen; Pantteri hillitsi itseään erinomaisen hyvin.

-- Miksi eivät kaikki valkoihoiset koirat tulleet maihin shawanoeja ajamaan? kysyi hän jotenkin levollisesti.

-- Yksi teki niin -- pieni lapsi, ja sinä, punainen koira, vangitsit lapsen ja astuit ylpeänä ja kerskuen sotilaittesi keskelle; sillä olithan sinäkin nyt kerran elämässäsi saanut yhden vangin. Mikä urhoollinen ja suuri päällikkö!

Puhuessaan Kenton seurasi tarkoin vastustajansa kasvonilmeitä ja eleitä. Tämä ei enää näkynyt voivan hillitä itseään, Intiaanin käsi jännittyi puukkoa puristaessa, poskilihakset vavahtelivat ja vasemman mokkasiinin kärki värisi. Äkkiä Pantteri otti valtaavan hypyn niinkuin se petoeläin, jonka nimi oli hänelle annettu, tempasi puukon ja tähtäsi sillä vastustajansa rintaan.

-- Kuole, valkea koira! kähisi hän.

Mutta isku sattui tyhjään ilmaan; sillä Kenton lähättäytyi taakse jonkun askeleen ja iski sitten yhtä nopeaan ja voimakkaasti eteenpäin kumartunutta hirviötä tämän vielä ilmassa ollessa.

Verrattomalla notkeudella heittäytyi Pantteri kuitenkin samassa sivulle ja karttoi siten iskun. Hän sai heti vankan jalansijan ja oli vähällä saada taistelun siinä tuokiossa ratkaistuksi onnistuneella iskulla vastustajansa selkään.

Kentonkin ennätti toki kiepahtaa pois iskun alta.

Pantteri muuttui varovaisemmaksi, samoin teki Kenton. He olivat niin pian oppineet kunnioittamaan vastustajansa rohkeutta ja voimaa.

Kumpikaan ei virkkanut mitään; kiihoittavien pistopuheiden aika oli jo ohi. He olivatkin jo kumpikin tarpeeksi kiihoittuneita.

Pantteri alkoi hitaasti kiertää vastustajansa ympäri, kumarassa asennossa, puukko iskuun nostettuna odottaen sopivaa silmänräpäystä.

Seisten keskipisteessä tarvitsi Kentonin vain hitaasti kääntyä ollakseen aina silmä silmää vasten. Niin oli helppo pitää rintama mahdottomana murtaa. Mutta tuskin kuitenkaan Pantteri oli tehnyt ensimäisen kierroksensa ennenkuin sopiva tilaisuus tarjoutui ja hän käytti sitä hyväkseen salaman nopeudella.

Mutta Kenton olikin tahallaan tarjonnut viholliselleen ansan. Kun julma punanahka syöksyi ilmassa häntä kohden, oli hän itse silmänräpäyksessä valmis iskemään koko taidollaan ja voimallaan.

Mutta hän ja Pantteri sattuivat tekemään aivan saman iskun ja heidän käsivartensa sattuivat yhteen. Valkean miehen isku oli voimakkaampi, ja heikompilihaksisen intiaanin käsivarteen sattunut sysäys lamautti käden ja lennätti hänen puukkonsa kymmenen metrin päähän pensaikkoon.

Ennenkuin notkea intiaani pääsi syrjään, tarttui Kenton vasemmalla kädellään hänen kaulaansa ja paiskasi hänet kumoon kuin lapsen. Sitten hän asetti polvensa hänen rintaansa vasten ja piti puukon valmiina kauheaan tehtäväänsä.

-- Sinä punainen koira! kähisi kiihtynyt erämies. Nyt olet viimeinkin voitettu. Ano nyt armoa!

Kaadettu vihollinen ei olisi ollut uhkamielisempi, vaikka asemat olisivat olleetkin vaihdoksissa.

-- Sinä, valkea koira, et uskalla iskeä!

Näin hän tahtoi kiihoittaa erämiestä tekemään viimeisensä.

Jokaisen ihmisen povessa, kuinka tahrittu ja musta se muuten lieneekin, on ainakin pienoinen hyvyyden kipinä, joka enkelin henkäyksen siihen sattuessa leimahtaa liekkiin ja polttaa vuosikausien pahaintekojen kokoaman kuonan. Siimon Kenton ei voinut koskaan käsittää, mistä se johtui, mutta hän väittää kuulleensa ikäänkuin lähetyssaarnaajan ääni olisi hänelle huutanut:

-- Ole laupias hänelle, niin saat itse laupeutta hädän hetkenä!

Vastustamattoman voiman pakottamana nousi Kenton, otti polvensa pois Pantterin rinnan päältä ja sanoi entisestä aivan muuttuneella äänellä:

-- Pidä henkesi, intiaani; minä lahjoitan sen sinulle!

30. Loppu.

Lähetyssaarnaajan sydän herkesi sykkimästä, kun hän näki Pantterin ilmestyvän metsästä ja saapuvan leiriin. Hän tiesi, että peloittava päällikkö ja erämies olivat taistelleet elämästä ja kuolemasta, ja mitä muuta päällikön palaaminen olisi voinut merkitä kuin sitä, että erämiesten valiourho oli saanut surmansa intiaanipäällikön kädestä.

Häntä itseäänkin hämmästyttävällä lujuudella lähetyssaarnaaja kuitenkin katsoi intiaania suoraan silmiin, ja kun hän huomasi tämän ihmeellisen katseen, sanoi hän:

-- Wa-on-mon on tavannut valkean erämiehen ja voittanut hänet?

Pantteri pysähtyi kolmen askeleen päähän ja katsoa tuijotti lähetyssaarnaajaan.

-- Wa-on-mon on tavannut valkean erämiehen -- valkea erämies on voittanut hänet.

Lähetyssaarnaaja tavallisesti aina käsitti aseman ja olot; nyt oli hän ällistynyt. Lopulta alkoi hän aavistaa asian yhteyttä.

Hän piti kuitenkin vaarallisena kysellä intiaanilta lähemmin. Hän siis vain hillitsi mielenliikutuksensa ja sanoi:

-- Mitä tahtoo veljeni, mahtava Wa-on-mon?

-- Tyttö on avannut silmänsä; hän on valveilla!

Pantteri viittasi pieneen vankiin, joka juuri silloin katseli kummastellen ympärilleen, nousi istumaan ja hieroi silmiään.

-- Missä isä? Missä äiti?

-- Ota vanki! sanoi Pantteri. Hänelle ja veljelleni ei saa tapahtua mitään pahaa heidän mennessänsä omiensa luo.

Finley osoitti taas harkintakykyään kieltäytyen kaikista kysymyksistä. Hän ei yrittänyt kiittääkään Pantteria. Hän ei häneen katsonutkaan eikä puhunut hänelle sanaakaan.

-- Tule, lapseni, lausui hän hellästi Mabelille ja tarttui tytön käteen; minä vien sinut isän ja äidin luo!

-- Oi kuinka hauskaa! huudahti tyttö ja pisti kätensä vanhan miehen kouraan.

Ympärillä olevat sotilaat lienevät myöskin tunteneet kummallisia tunteita; sillä tällaista ei ollut tapahtunut ennen intiaanileirissä. Kukaan heistä ei kuitenkaan uskaltanut puhua mitään, niin suurta kunnioitusta nautti Pantteri. He katselivat valkeaa miestä, kun tämä tyttöä kädestä taluttaen vähääkään hätiköimättä verkkaan poistui leiristä ja hävisi metsään.

Kun lähetyssaarnaaja onnellisesta päätöksestä sydämessään Jumalaa kiittäen saapui venheensä luo, tapasi hän Kentonin mela kädessä odottamassa.

Kumpikin mies hymyili merkitsevästi ja puristaen toisensa kättä istuutuivat venheeseen, Mabel heidän välillään, sekä lähtivät rannasta.

Ja kun hento alus liiti eteenpäin Ohiovirran tyynellä pinnalla kauniina kesäaamuna alun toistasataa vuotta sitten, kertoi erämies tarkoin kohtauksensa intiaanipäällikön kanssa ja kysyi lopuksi:

-- Missä te olitte silloin, kun Pantterilla ja minulla oli pieni ottelumme?

-- Menin erottuamme suoraan intiaanileiriin ja olin siellä, kunnes näin päällikön tulevan ja sain luvan poistua lapsen kanssa.

-- Ettekö todellakaan ollut lähellä?

-- En sitä lähempänä.

-- Kun minä kaadoin Pantterin ja aijoin päättää jutun, kuulin teidän sanovan jotakin.

-- Todellako? Mitä minä sanoin?

Kun Kenton sitten mainitsi lauseen, jonka hän luuli kuulleensa, ymmärsi pastori tapahtuman.

-- Teille puhui omantunnon ääni, Jumala. Eikä se varmaankaan ensi kertaa kuulunut teille, vaikka ehkä nyt tavallista voimakkaampana.