Part 7

Lapsi, jolla oli kotikutoinen lämmin puku, katseli arasti ympärilleen. Saattoi huomata, että hän käsitti odottavan vaaran suuruuden. Kyynelten jälkiä näkyi vielä hänen kasvoillaan, mutta Pantteri oli nähtävästi peloitellut hänet niin, ettei lapsi parka uskaltanut enää hakea itkustakaan lohdutusta.

Istuessaan pölkyllä pienet pulleat kädet yhteen puristettuna hän tuskin kertaakaan käänsi katsettaan pois intiaanipäälliköstä ja hänen lähimmistä miehistään. Hän ymmärsi, että he ratkaisevat hänen kohtalonsa.

Kenton kuitenkin luuli, että Pantteri neuvotteli sotilaiden kanssa, mitenkä pakolaiset voitaisiin parhaiten estää paalumajalle pääsemästä.

Erämiehen ajatukset työskentelivät ankarasti keksiäkseen keinon lapsen pelastamiseksi. Hän oli varma siitä, että intiaanit ennemmin tai myöhemmin tuomitsevat hänet kuolemaan. Pitäisi vain nyt saada tietää, milloin hänet aijotaan uhrata.

Kenton oli liian harjaantunut urho voidakseen hätiköidä. Jos Mabelille olisi neuvottu erämiesten merkkiäänet, niin Kenton olisi jollakin tavoin ilmoittanut hänelle läsnäolonsa punanahkain ymmärtämättä. Nyt ei sellaista voinut yrittääkään.

Hän harkitsi, voisiko hän hiipiä tytön taakse, kaapata hänet syliinsä ja samota pois. Hän oli jo sangen halukas yrittämään tätä uhkarohkeaa tekoa, mutta pian hän sen hylkäsi. Hän ei epäillyt, ettei hän voisi juosta metsään lapsen kanssa, mutta kun Pantteri ja tusinan verran punaisia sotilaita olisi samassa kintereillä, voisi hänen ja Mabelin henki olla menetetty muutamassa minuutissa.

-- Mutta yksi asia on varma, mumisi Kenton ja katsoa tuijotti sotilasryhmään; jos he päättävät, että tyttönen on teloitettava nyt kohta tuossa hirrellä istuessaan niin armahtakoon Jumala sitä miestä, joka häneen ensiksi koskee.

Tämä vaitelias sitkeä mies, joka seisoi liikkumattomana kuin häntä kaihtava puu ja tähysteli piilostaan kaikkea, mitä leirissä tapahtui, olisi varmasti toiminut päätöksensä mukaan. Jos Pantteri tai joku hänen miehistään olisi lähestynyt tyttöä vihamielisin aikein, olisi hän heti kaatunut maahan luodin lävistämin sydämin tahi otsin.

Yötä oli vielä paljon jälellä, ja yhä uusia intiaanisotilaita saapui leiriin, jossa päällikön ja hänen lähimpäin miestensä keskustelu yhä jatkui.

Kenton ei käsittänyt, miksi he niin kauan neuvottelivat, sillä hänen mielestään piti punasten menettelytavan olla vähemmälläkin selvillä.

Kuuluisa metsänkävijä seisoi edelleen paikallaan odotellen ja harkiten, kunnes taas eräs miesryhmä ilmestyi valaistulle alueelle ja lähestyi Pantterin ympärille kokoontuneita sotureita. Ja silloin tapahtui jotakin niin odottamatonta, että saattaa kysyä, Kentonko vaiko Pantteri seuralaisineen enemmän hämmästyivät.

24. Viimeinen toivo.

-- Meidän täytyy tehdä jotakin, huusi nuori Yrjö Ashbrigde proomun loitontuessa; me emme voi mennä paalumajalle ja jättää pienokaista punaisten käsiin. Minä tahdon mielelläni uhrata henkeni sisareni hyväksi.

-- Sen tahtoisimme kaikki, vastasi Boone, mutta meidän pitää ottaa todellisuus sellaisena kuin se on.

Nuorukainen ähkyi tuskasta; vaikeinta kaikista oli olla toimetonna, kun pientä sisarta uhkasi niin hirvittävä kohtalo.

-- Voisinhan hypätä virtaan, uida maalle ja tehdä mikä on mahdollista Siimonin auttamiseksi.

-- Te ette voi häntä auttaa, sanoi lähetyssaarnaaja hiljaisesti. Kenton suoriutuu parhaiten yksin.

-- Niin minäkin luulen, myönsi Boone; jos Siimon toivoisi apua, olisi asia toinen.

-- Jos ne teloittavat hänet heti, sanoi tytön isä värisevällä äänellä.

-- Kaikki olemme Herran kädessä, sanoi hyväsydäminen pappismies vakavasti. Jollei pienokaista ole lainkaan säästetty, ei häntä enää voida auttaa. Jos hän on elossa vielä, on hänet viety intiaanileiriin, jota Kenton epäilemättä pitää silmällä.

-- Silloinhan me voimme hiipiä sinne ja alkaa ammunnan, huudahti veli, jolle toimettomuus oli sietämätöntä.

-- Jos niin tekisimme, huomautti Finley, olisi se tytön kuolema.

-- Siis me emme voi mitään tehdä -- odottaa vain, kunnes Kenton jotakin ilmoittaa, lausui toivoton isä.

Mitään vastaamatta kääntyi lähetyssaarnaaja Boonen puoleen ja kuiskasi jotakin hänelle.

Metsänkävijä vastasi yhtä hiljaa, ja tätä keskustelua, josta toiset eivät saaneet mitään selkoa, kesti muutamia minuutteja.

Sillä välin kaksi muuta erämiestä souti edelleen ja niin taitavasti, ettei airojen loiske häirinnyt toisten keskustelua.

Proomu lähestyi hitaasti Ohionpuoleista rantaa.

Silloin lähetyssaarnaaja nousi, katsoi ympärilleen ja kysyi:

-- Minne se palkovenhe on joutunut, jonka minä ja Jetro toimme muassamme?

Kaikki kääntyivät katselemaan Jetroa ja venettä, mutta kumpaakaan ei näkynyt.

Usea ihmetteli, miksi pastori ryhtyi kyselemään sellaista asiaa, kun suuri onnettomuus painoi kaikkien mieliä.

Tuuli taas laimeni; silloin-tällöin vain puhalteli lyheitä puuskauksia, mutta pohjoisesta, ja ne painoivat alusta takaisin Kentuckyyn. Täytyi soutaa ankarasti sen vastustamiseksi. Ohion ranta oli metsän suojaama ja tyyni, ja proomu laski siellä rantaan sopivalla paikalla.

Rannalta kulki hyvä polku pohjoista kohden, joten pakolaisten oli hyvä kiiruhtaa paalumajalle. Ja siihen lähetyssaarnaaja kohteliaasti kehoittikin. Mutta mr Ashbridge vastasi tyynesti ja päättävästi, ettei hän eikä hänen vaimonsa eikä poikansa ota askeltakaan eteenpäin, ennenkuin ovat saaneet joitakin tietoja lapsen kohtalosta.

-- Teidän asemassanne menetteleisin minä luultavasti samalla tavalla, sanoi hengellinen mies myötätuntoisesti. Ja teillä on se alakuloinen lohtu, ettei odotusta kestä kauan.

Samassa kuultiin Jetron ääni ja nähtiin hänen melovan proomun sivulle. Kun hän oli suurenmoisesti liioitellen kuvaillut seikkailuistaan yön aikana ja hiljaisuus jälleen tuli, lausui lähetyssaarnaaja:

-- Hyvät ystävät, Boone ja minä olemme harkinneet uuden suunnitelman. Minä menen takaisin virran yli ja katson, voisinko tehdä jotakin lapsen hyväksi -- Jumalan avulla.

Mr Ashbridge olisi halunnut kysyä, oliko tällainen yritys hyvin harkittu; sillä häntä arvelutti, olisiko rauhan mies sopiva näin vaaralliseen tehtävään. Mutta lähetyssaarnaaja oli saavuttanut kaikkien luottamuksen, ja kun Boone oli samaa mieltä hänen kanssaan, ei mitkään epäilyt saaneet päästä kuuluviin. Hyvän pastorin kättä puristaen huudahti isä sydämellisesti:

-- Jumala suojelkoon teitä! Tahtoisin minäkin mielelläni olla apunanne.

-- Ottaisin teidät mukaani, jos luulisin siitä olevan vähänkin hyötyä. Mutta nyt on parasta, että vain muistatte minua rukouksissanne.

-- Niin teemme alinomaa, sanoi rouva Ashbridge ja puristi lähetyssaarnaajan kättä.

-- En uskalla kehoittaa teitä toivomaan parasta; sillä aikeeni voivat mennä tyhjiinkin. Pyydän, että odotatte täällä, kunnes saatte kuulla lopullisen ratkaisun.

Kun lähetyssaarnaaja laskeutui palkovenheeseen, tarttui Yrjö hänen käsivarteensa.

-- Aivan varmaan minä voin olla teille hyödyksi; ottakaa minut mukaan.

-- Jos joku ihminen voisi minua auttaa, niin varmasti te, rakas poikani, sanoi lähetyssaarnaaja laskien kätensä ystävällisesti nuoren miehen olkapäälle; mutta olkaa varma, että jokainen seuralainen olisi minulle nyt esteeksi -- te itse myöntäisitte sen ensimäisenä, jos tuntisitte suunnitelmani.

Hän hävisi pian näkyvistä, ja kuinka tarkoin jälelle jääneet kuuntelivatkaan, ei pieninkään ääni ilmaissut, mihin suuntaan hän oli mennyt.

25. Silmä silmää vastaan.

Wa-on-mon vihasi kaikkia valkoisia leppymättömästi. Hän oli aina ollut kuuro hyvän pastorin kehoituksille ja kielsi jyrkästi häntä lainkaan puhumasta lempeyttä, armahtavaisuutta, sovinnollisuutta ja rakkautta vaativasta Jumalasta.

Ja kuitenkin pastori Finley oli uskonut henkensä hänen käsiinsä ja maannut hänen teltassaan. Ja tavallisissa olosuhteissa hän ei olisi epäillyt tehdä sitä uudestaan milloin hyvänsä.

Mutta kun vihollisuudet puhkesivat ja rajut punaiset miehet maalasivat kasvonsa ja läksivät sotajalalle, silloin lähetyssaarnaajat näkivät parhaaksi vetäytyä heistä kauas, kunnes myrsky oli jälleen asettunut.

Ei ollut epäilemistäkään, että yleinen intiaanisota oli tulossa. Wa-on-mon, Pantteriksi sanottu tiikeriluontoinen päällikkö, oli saanut kestää kovasti halventavaa kohtelua valkoisten puolelta. Hänet oli kaadettu maahan, lyöty, sidottu käsistä ja jaloista ja pidetty vankina useita tunteja. Sellaista ei hänelle ollut koskaan ennen tapahtunut.

Mutta hän oli päässyt pakenemaan punaisen miehen tavallisella apukeinolla, kavalluksella, sekä sitten suunnitellut uutisasukkaiden ja heidän saattajainsa surman erinomaisessa väijytyspaikassa. Tämä suunnitelma ei ollut kuitenkaan onnistunut, ja useita hänen parhaita miehiään oli valkoisten luoti kaatanut. Ainoa taistelusaalis ja suurten ponnistusten palkka oli uutisasukasperheen pieni tyttö. Säälimätön päällikkö oli poiminut tämän aron hennon kukkasen, eikä kukaan häntä paremmin ymmärtänyt, kuinka julmasti hän niin saattoi kostaa tytön vanhemmille.

Niin, tyttö oli hänen vallassaan eikä ollut sellaista voimaa, joka voisi ottaa sen häneltä pois.

Mutta juuri nyt oli sama mies, joka saarnasi nöyryyttä, rakkautta, lempeyttä ja sovinnollisuutta vihollisia kohtaan, tulossa Pantterin leiriin pyytääkseen, että tämä antaisi lapsen takaisin vanhemmilleen.

Lähetyssaarnaaja käsitti täydellisesti yrityksen vaarallisuuden, eikä hän olisi siihen uskaltanutkaan ryhtyä, jollei Boone olisi kuiskannut jotakin aivan erityistä hänen korvaansa.

Boonen neuvo edellytti useita pikku Mabelin parhaaksi vaikuttavia seikkoja; mutta onnistumisen mahdollisuudet olivat kuitenkin niin pienet, ettei lähetyssaarnaaja tahtonut suunnitelmistaan puhumalla herättää vanhempien ja veljen sydämessä toiveita, jotka kenties kuitenkin pettävät.

Lähetyssaarnaaja antautui kaikessa tapauksessa luottamuksella yritystä toteuttamaan vaarinottaen kaikki mahdolliset varokeinot noudattaen periaatetta: auta itseäsi, niin Jumala sinua auttaa.

Hän aikoi nousta maihin Kalkkalokäärmelahden yläpuolella välttääkseen Kentonilta otettua toista kanoottia, jolla hän uskoi intiaanisotureita pian kuljetettavan virran yli. Sillä tavoin hän myöskin toivoi pääsevänsä lyhintä tietä leiriin, jossa hän tiesi tapaavansa Pantterin.

Alinomaa tähystellen ja kuunnellen meloi lähetyssaarnaaja vastavirtaan, kunnes oli tullut niin kauas kuin oli ajatellut. Hän pysyttelihe ensin kaukana rannasta, mutta käänsi sitten keulan kohtisuoraan maata kohden ja voimakkailla tempaisuilla antoi palkoveneelle pääskysen vauhdin, jolla se kiiti rantapuiden riippuvien oksien alle. Samassa tuokiossa hän hyppäsi venheestä, veti sen korkealle ja lähti kivääri kädessä etsimään Pantteria.

Moni hänen asemassaan olisi pitänyt sopivimpana saapua aseetonna vihollisten leiriin -- sillä muistuttihan hänen toimensa rauhanneuvottelijaa --, mutta Finley tunsi liian hyvin puna-ihoisten luonteen ottaakseen tällaista menettelyä edes kysymykseenkään. Tunnevaikutukset eivät heihin pysty; ja olihan mahdollista, että hänen täytyisi puolustautua, ja siinä tapauksessa oli kivääri hyvä olemassa hänen varmassa kädessään.

Tällaisessa tapauksessa olisi välittäjän vaarallista hiipiä salaa leiriin, ja lähetyssaarnaaja Finley päättikin astua sinne suoraan ja kursailematta. Hänen oli vaikea raivata tietä sinne nuoren, tiheän metsän läpi, vihdoinkin hän näki leiritulen.

Nähdessään Pantterin ja hänen raivoisan seurueensa pysähtyi hän leirin laitaan puiden varjoon, lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti öisen metsän hiljaisessa temppelissä. Läheltä kuuluva metsänkahina ei saanut häntä kiirehtimään; vasta sitten kun hän oli puhunut Jumalalle kaikki huolensa ja toiveensa, kohosi hän ja astui eteenpäin.

Hän tiesi, että jokaista hänen liikettään ja askeltaan vartioitiin, ja juuri hänen peloton rohkea esiintymisensä pelasti hänet. Intiaanien täytyi käsittää, ettei mikään vihollisen vakoilija käyttäydy näin varomattomasti. Vaikka punaiset vartiapatrullit seurasivat häntä, eivät he koskeneet häneen, vaan antoivat hänen rauhassa kulkea leirivalon piiriin.

Useiden metrien päästä lähetyssaarnaaja tunsi päällikön, joka oli kiihkeässä keskustelussa sotilaidensa kanssa. Wa-on-mon seisoi häneen selin; mutta huomasi pian toisten miesten muuttuneet kasvonpiirteet ja hämmästyneet silmäykset. Hän kääntyi ja suureksi ihmeekseen huomasi Jumalan miehen lähestyvän.

Siitä ilmeestä, joka kuvastui Pantterin maalatuille poskille, ei voinut kukaan erehtyä.

Valkean miehen tunkeutuminen hänen sotaneuvostoonsa raivostutti häntä. Hän mutisi jotakin, jonka läsnäolijat käsittivät tyytymättömyyden purkaukseksi sen johdosta, että kulkija oli päästetty tänne. Intiaanien tavan mukaan hänet olisi pitänyt ampua tahi hakata maahan paljon ennen kuin hän pääsi häiritsemään päällikön neuvottelutilaisuutta.

Mutta nyt hän seisoi siinä osoittamatta vähintäkään epäröintiä tai pelkoa.

Mr Finley, joka oli puettu melkein sivistyneen europalaisen tapaan, lähestyi kivääri vasemmassa kädessä osoittamatta enemmän erityistä rohkeutta kuin pelkoakaan. Wa-on-mon oli jättänyt kiväärinsä puunrunkoa vastaan. Hän seisoi nyt kädet ristissä rinnalla luonnollisen viehättävässä asennossa silmäillen vuorotellen sotilaitansa ikäänkuin tiedustaakseen, mitä näillä oli sanomista, ja nähdäkseen heidän kasvonilmeensä.

Lähetyssaarnaaja huomasi heti, mikä muutos tapahtui Pantterin katseessa, kun hän tunsi saapujan. Siitä ei ollut kauan aikaa kulunut, jolloin tämä katse sanoja selvemmin lausui hänet tervetulleeksi; mutta se aika oli nyt mennyt.

Mr Finley lähestyi päällikköä arvokkaasti, tervehti puoleksi sotilaallisella tavalla ja sanoi shawanoe-intiaanien kielellä:

-- Tervehdin sinua, veljeni Wa-on-mon, jonka teltassa olen rauhallisesti nukkunut, kun minulla ei ollut muuta paikkaa päätäni kallistaakseni.

Puhuessaan hän ojensi kätensä. Mutta Pantteri vain tuijotti saapujaan käärmeellisellä katseellaan, äänetönnä, uhkaavin ilmein, kädet ristissä rinnalla.

Lähetyssaarnaaja ymmärsi kyllä syyn, mutta tunsi kuitenkin jonkun verran neuvottomuutta. Hän jatkoi yhtä lempeästi ja houkuttelevasti:

-- Miksi on Wa-on-mon niin synkkä, katseeltaan katsoessaan vaaleakasvoiseen veljeensä...?

-- Hän ei ole minun veljeni, keskeytti Pantteri tavattoman raivoin ja uhkaavin silmäyksin. Hän ei ole minun veljeni; hän on koira, hänen täytyy kuolla!

26. Leijonan luolassa.

-- Wa-on-mon ei ole aina pitänyt lähetyssaarnaajaa koirana, sanoi mr Finley hiljaa ja arvokkaasti; hän sanoi häntä ennen veljeksi.

-- Hän puhui silloin yhdellä kielellä ja oli punaisen miehen ystävä, vastasi Pantteri heti yhtä kiivaasti kuin aikaisemminkin.

-- Tämä lähetyssaarnaaja puhuu aina yhdellä ainoalla kielellä ja on punaisen miehen ystävä niin kauan kuin elää.

Pantteri raivostui, jos mahdollista, entistä enemmän. Hän levitti käsivartensa ikäänkuin eleillä vahvistaakseen sanojaan ja astui jonkun askeleen lähemmäksi lähetyssaarnaajaa, niin että he olisivat voineet syleillä toisiaan. Sitten taivutti hän kamalannäköiset kasvonsa aivan valkoisen miehen kasvojen eteen ja huusi inhoittavalla vimmalla:

-- Lähetyssaarnaaja valehtelee! Hänellä on käärmeen kaksihaarainen kieli, ja hän on punaisen miehen vihollinen niinkuin kaikki valko-ihoiset.

Eräs sotilaista oli viskannut lisää risuja nuotioon, jonka loimo kirkasti Pantterin villiä hahmoa. Toiset intiaanit pysyivät visusti syrjässä, pikku Mabel oli kauhuissaan ja ihmettelyn vallassa. Hän ei tuntenut valkoista miestä, mutta jos tämä olisi jollakin ilmeellä tai sanalla antanut hänelle viittauksen, olisi hän juossut hänen syliinsä ja pyytänyt viemään vanhempiensa luo. Sellainen olisi kuitenkin ollut kovin vaarallista; siksi mr Finley karttoi tyttöön katsomastakin. Hän vastasi raivoisalle päällikölle yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.

-- Mutta Wa-on-mon sanoi kerran, että hän on lähetyssaarnaajan ystävä; miksi hän sanoo nyt olevansa vihollinen?

-- Eikö hän tänä yönä taistellut shawanoeja vastaan? Eikö hän auttanut valkoihoisia koiria pakenemaan virran yli suurella venheellä?

Finley oli odottanut näitä kysymyksiä, ja niihin vastaamiseen tarvittiin kaikki hänen pettämätön varmuutensa ja hienotuntoisuutensa. Niinkuin Pantterikin puhui hän itsestään kolmannessa tekijässä, s.o. niinkuin syrjäisestä olennosta, josta on puhe.

-- Lähetyssaarnaaja käyttää päivät ja yöt apua tarvitsevain parhaaksi, eikä hän kysy silloin, onko ihonväri punainen vaiko valkea. Hän oli matkalla punaisten miesten luo, joita Wa-on-mon kerran sanoi lähetyssaarnaajan veljiksi, ja tapasi silloin omaa kansaansa suuressa hädässä. Hän teki mitä voi auttaakseen heitä, ja sitten hän läksi liikkeelle voidakseen puhutella Wa-on-mon'ia.

-- Miksi hän tahtoo puhutella Wa-on-mon'ia?

Se oli arkaluontoinen kysymys.

Ovela intiaani aavisti lähetyssaarnaajan asian; mutta tälle olisi käynyt huonosti, jos hän olisi sen heti paljastanut. Hänen täytyi kiertää hyökkäys.

-- Kun lähetyssaarnaaja viimeksi kävi Wa-on-mon'in teltassa ei päällikkö kysynyt, mistä asiasta hän tahtoo puhua; sanoi hänet vain tervetulleeksi. Nyt puhuu Wa-on-mon toisella tavalla.

-- Koska lähetyssaarnaaja ei ole tullut Wa-on-mon'in, vaan jonkun toisen tähden; lähetyssaarnaajan sydän ei ole punainen, vaan valkea.

-- Se on punainen ja valkea, sillä se rakastaa sekä punaista että valkeaa miestä. Wa-on-mon'in sydän on punainen ja sentähden hän rakastaa kansaansa. Eikö lähetyssaarnaaja saisi tuntea samoja tunteita heitä kohtaan, jotka suuri henki on tehnyt valkoisiksi?

-- Intiaanit ovat suuren hengen lapsia; valkeaihoiset ovat pahanhengen lapsia. Nämä ovat punaisen miehen metsästysmaita; valko-ihoisilla ei ole täällä oikeutta olla.

Nämä väitteet oli Finley kuullut yhä uudestaan siitä hetkestä saakka, jolloin hän ensi kerran puhutteli intiaania, mutta hän ei koskaan niistä kiusaantunut. Hän sanoi nytkin:

-- Metsästysmaat ovat pitkät ja laajat, virrat syvät ja kalaiset, erämaat ovat riistaa täynnä -- on tilaa ja varaa sekä punaisille että valkeille asua rinnatusten.

-- He eivät voi koskaan asua rinnatusten! huudahti Pantteri synkistynein katsein. Valko-ihoiset ovat koiria; he ryöstävät punaisten metsästysmaat, he pettävät heitä, he ampuvat meidän sotilaitamme ja sanovat meitä sitten veljiksi!

Sanoin ei voi kuvata sitä kiukkua, joka kuvastui intiaani-päällikön sanoissa.

-- Monet valko-ihoiset ovat pahoja, sanoi lähetyssaarnaaja. Wa-on-mon'in sanat ovat tosia useihin nähden -- minä myönnän sen surulla -- mutta kaikkiin nähden ne eivät pidä paikkaansa.

-- Ne ovat tosia kaikkiin nähden; lähetyssaarnaajaankin.

Nuotio leimahti kirkkaammin ja valaisi lähetyssaarnaajan kasvojen punastuksen. Hänenkin povessaan asui vanha Aatami, ja loukkauksesta suuttuneena oli hänellä hyvä halu lyödä päällikkö maahan. Mutta Finley osasi hillitä itsensä. Hän painoi kiväärin perän maata kohden, pani kätensä ristiin sen suun päälle ja vastasi lempeästi:

-- Wa-on-mon'in katse ei ole päivän kirkastama; sen on usva sumentanut. Kun päivänvalo hävittää pois usvan, näkee hän lähetyssaarnaajan jälleen sellaisena kuin hän näki hänet silloin, kun he viimeksi metsästivät yhdessä puhveleita ja karhuja ja kantoivat haavoittuneen intiaanin telttaansa.

Lähetyssaarnaaja toivoi tällä viittauksella koskettavansa Pantterin sydämeen. Mutta tämä oli kovin kiihtynyt kostoajatuksestaan ja kähisi vastaukseksi:

-- Wa-on-mon on sotajalalla; hän on valko-ihoisten vihollinen.

-- Wa-on-mon on suuri päällikkö, ja hän puhuu niinkuin ajattelee. Lähetyssaarnaajan sydän suree, mutta hän ei tahdo enää kiistellä Wa-on-mon'in kanssa.

Tämä äkillinen käänne teki pikaisen vaikutuksen, joka ei jäänyt Finleyn tarkalta silmältä huomaamatta.

-- Miksi lähetyssaarnaaja saapuu Wa-On-mon'in leiriin, kun valko-ihoisten luodit ovat kaataneet useita shawanoe-sotilaita?

-- Ja shawanoe-sotilaiden luodit tehneet suurta vahinkoa valkoisten joukossa.

-- Wa-on-mon'in sydän riemuitsee, kun hän kuulee tämän. Kuinka monta valkoista on kaatunut?

-- Kansani keskuudessa on syvä suru; yksi heistä kaatui minun rinnallani ja toisia on pahoin haavoittunut.

-- Kukaan heistä ei pääse paalumajalle; heidät kaikki surmataan!

-- Käyköön niinkuin suuri henki tahtoo!

-- Voiko lähetyssaarnaaja puhua vain yhdellä kielellä? Onko hän tullut leiriin vain tavatakseen Wa-on-mon'ia?

-- Ei, vastasi Firdey heti.

-- Ketä hän tahtoo tavata?

-- Pientä vankia, joka on Wa-on-mon'in hallussa.

-- Hän on tuossa, sanoi päällikkö osoittaen puunrungolle, jossa Mabel istui. Lähetyssaarnaaja näkee hänet, saa puhutella häntä.

-- Lähetyssaarnaaja kiittää Wa-on-mon'ia, saako hän sanoa häntä veljekseen?

-- Ei, vastasi päällikkö pikaisesti, Wa-on-mon ja lähetyssaarnaaja olivat kerran veljiä, mutta eivät ole enää.

-- Lähetyssaarnaaja kiittää Wa-on-mon'ia, mutta hän ei ole vielä valmis puhuttelemaan kärsivää lasta.

-- Aikaa ei ole paljon; tyttö kuolee auringonnoustessa.

-- Siihen on vielä useampia tunteja; sill'aikaa puhuu lähetyssaarnaaja Wa-on-mon'ille lapsesta.

-- Mitä hänellä on sanomista?

-- Hänellä on anomus esitettävänä?

-- Minkälainen anomus? kysyi intiaani, vaikka kyllä tiesi sen.

-- Wa-on-mon'illa on kaksi lasta, toinen on sotilas, toinen herttainen tyttö. Lähetyssaarnaaja on leikkinyt heidän kanssaan, puhunut heille ja kiikutellut heitä polvellaan. Uskooko Wa-on-mon, että lähetyssaarnaaja panisi henkensä alttiiksi pelastaakseen heitä vaarasta?

Pantteri vaikeni hetkiseksi kuultuaan tämän vastenmielisen kysymyksen ja vastasi sitten siihen toisella kysymyksellä:

-- Onko puunrungolla istuva lapsi lähetyssaarnaajan oma lapsi?

-- Ei, mutta hän on lähetyssaarnaajan ystävän lapsi. Tyttö ei ole vahingoittanut eikä vahingoita shawanoeja.

-- Mutta hänen vanhempansa vahingoittavat. Kun lapsi kuolee, saavat he kipeämmän haavan kuin päällikön kuulan tekemä; sentähden Wa-on-mon surmauttaa hänet.

-- Kuulkoon Wa-on-mon suuren hengen ääntä, joka kuiskaa hänen povessaan; osoittakoon hän vangille samanlaista hyväntahtoisuutta kuin lähetyssaarnaaja osoittaisi suuren päällikön lapsille, kuin vangin isä osoittaisi Wa-on-mon'in lapsille, jos suuri henki antaisi ne hänelle.

-- Lähetyssaarnaaja puhuu kahdella kielellä. Hän valehtelee. Hän on koira eikä hän saa käyttää enää semmoisia sanoja! huudahti Pantteri, jonka kärsivällisyys näytti nyt kokonaan loppuneen. Lähetyssaarnaajankin pitäisi kuolla kuin koiran, mutta menköön hän omiensa luo. Lasta hän ei saa mukaansa; lapsi kuolee auringonnoustessa.

27. Viimeinen mahdollisuus.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun lähetyssaarnaaja päätti käyttää viimeistä mahdollisuutta Mabel Ashbridgen hengen pelastamiseksi. Hänen tarkka silmänsä huomasi, että vähintäänkin puolitusinaa Pantterin sotilaita liikuskeli leirin ulkopuolella tutkien valkoisten hommia virran takana, ja he kävivät kertomassa näkemiänsä päällikölle.

Se seikka ei kuitenkaan huolettanut lähetyssaarnaajaa. Valkoisia ei enää mikään vaara uhannut, ja olihan Boone heidän luonaan; Kenton taas oli jossakin vihollisten lähiseudulla.

Mabel Ashbridge istui puunrungolla ihmetellen ja suruissaan. Hän katseli päällikköä ja valkoista miestä. Kuinka konstikkaasti ne puhuivatkaan! Heitä ei voinut ollenkaan ymmärtää. Tuntui välistä kuin nuo miehet olisivat huvikseen äänessä lasten lailla; sillä eroituksella vain, että päällikkö tuntui väliin olevan paha valkealle miehelle, joka näytti niin ystävälliseltä, että hänellä varmaan on oma pieni tyttö kotona.

Kuinka ihmeellisen uutta ja kolkkoa kaikki ympäristössä olikaan, pikku tyttö siihen kuitenkin lopulta väsyi; hän asettui pitkälleen hirren kupeelle pannen päänsä sen päälle ja nukkui siihen.

Silloin juuri sanoi lähetyssaarnaaja:

-- Minä pelkään, että suuren hengen valkoiset ja punaiset lapset aina taistelevat keskenään. Lähetyssaarnaaja on koettanut rakentaa heidän välilleen rauhaa, mutta ei ole voinut. Shawanoet ovat vanginneet pienen tytön. Muutamia tunteja sitten vangitsivat valkea-ihoiset suuren Wa-on-mon-päällikön, mutta valkoinen erämies päästi hänet vapaaksi.

Pantteri aikoi kiivaasti puuttua puheeseen, mutta lähetyssaarnaaja jatkoi tyynesti ja yksitokkoisella äänellä: