Part 6

-- Olen tuntenut hänet monta vuotta, olen nukkunut hänen teltassaan ja hyväillyt hänen kumpaakin lastansa.

Jetro ei löytänyt sanoja tulkitakseen ihmettelyään. Hän tunsi osittain omasta kokemuksesta tämän hurjan päällikön, eikä hän myöskään voinut unhottaa, mitä Kenton oli hänestä sanonut. Ja hän kertoi omalla tavallaan siitä kaksintaistelusta, johon Kentonin ja Pantterin oli ollut hengen uhalla antauduttava.

Finley kuunteli tarkkaavasti, sillä hän piti kumpaisestakin miehestä ja toivoi, että heidän keskenäinen vihansa vähitellen muuttuisi sovinnollisuudeksi.

-- Kaksintaistelusta ei tullut mitään, lisäsi Jetro; Pantteri näet peloissaan livisti pois.

-- Sinä erehdyt, sanoi lähetyssaarnaaja neekerille niinkuin Boonekin Kentonille; Pantteri ei pelkää ketään ihmistä.

-- Miksi hän siis karttoi Kentonia?

-- Pantteri vihaa kaikkia valkosia. Kun hän poistui, havaitsi hän varmaan sillä tavalla voivansa vahingoittaa kaikkia heitä, joita hän pitää oikeuksiensa loukkaajina, luvattomina hänen metsästysmailleen tunkeutujoina.

-- Mr Kenton sanoo, että Pantteri on ampunut naisia ja lapsia ja tehnyt kaikkein pahimpia ilkitöitä.

-- Siimon Kenton on uskottava mies.

-- Ja minä tiedän, että hän on yrittänyt vieläkin pahempaa.

-- Mitä vielä pahempaa voisi olla?

-- Hän aikoi polkea minun suulleni, kun minä nukuin.

Sen ajan parhaat lähetyssaarnaajat ymmärsivät myöskin elämän leikilliset puolet. Mr Finleykin oli tällä kertaa aivan katketa nauruun. Sitten hän pyysi neekerin kertomaan lähemmin, kuinka ja koska se tapahtui. Sitä kuullessaan pöyristytti häntä, kun hän ajatteli sitä raivoa, jonka täytyi vallita intiaanipäällikön rinnassa, kun tämä nuorukainen paiskasi hänet maahan, jolloin hänet sidottiin tuntikausiksi.

-- Minä rukoilen Jumalaa, ettei tämä neekeripoika koskaan joutuisi Pantterin käsiin, sanoi lähetyssaarnaaja itsekseen.

Molempain uutisasukkaiden perheiden lopullinen kohtalo -- kun Jetro oli omalla tavallaan heidän asemansa kuvaillut -- antoi lähetyssaarnaajalle paljon tuskallista ajattelemista. Kentonin ja Boonen ponnistukset pakolaisten siirtämiseksi virran vastaiselle rannalle, jossa paalumaja oli, osoitti, että heitä vaellusretkellään uhkasi ankara vaara.

Tämä vaara ei voinut olla muu kuin Pantteri punaisine sotilaineen.

Kun lähetyssaarnaaja oli saanut erikoisseikat tietää, piti hän Jumalan sallimuksena, että hän tapasi intiaanin jättämän venheen, ja varsinkin sen, että hän pääsi tähän proomuun. Nythän heillä oli kuljetusneuvoja aivan tarpeeksi pakolaisten siirtämiseksi virran yli.

Mutta mr Finley ei kuvitellut, että väylä turvalliseen satamaan olisi vapaa. Kun Pantteri oli sulkenut pakolaisten paluutien paalumajalle, hän varmaankaan ei sallisi heidän venheiden avulla päästä ahdingostaan.

Toimintahaluisen ja hyväntahtoisen miehen mielestä olisi nyt ollut ensiksi jollakin tavoin päästävä yhteistoimintaan Siimon Kentonin kanssa.

-- Tiedätkö lainkaan, missä hän on? kysyi hän neekeriltä.

-- Kyllä minä tiedän, ja sentähden olen kauhean huolissani.

-- Missä hän sitten on?

-- Hän on pudonnut tuosta palkovenheestä ja hukkunut. Minun ei olisi pitänyt jättää häntä yksin. Hän otti minut suojelemaan itseään. Ja hänen hukkumisensa on minun syyni.

-- Ole huoletta. Kenton on liian hyvä uimari voidakseen hukkua.

-- Mutta hän on voinut saada suonenvedon.

-- Olisi ehkä voinut, mutta ei ole saanut. Hän on odottanut sinua jonkun aikaa ja sitten mennyt virtaa ylöspäin ja yhtynyt ystäviinsä. Hän on jotenkin menettänyt veneensä intiaanille, joka nyt lahjoitti sen minulle.

-- Minä luulen, että hän tulee venettä etsimään.

-- Niin minäkin, ja minä toivon sitä; että saisimme niin tilaisuuden tavata hänet. Mutta hän on kai kääntynyt takaisin, koska häntä ei vielä näy.

Sillä aikaa kulki proomu laajan purjeensa vetämänä niin liki Kentuckyn rantaa kuin mahdollista.

Lähetyssaarnaaja sai vihdoin omituisen ajatuksen.

Hän oli nähnyt, kuinka tämä ihmeellinen kulkuneuvo oli herättänyt pakokauhun intiaanissa. Eikö Pantterin ja hänen sotilaittensa suhde olisi sama? Jos niin olisi, täytyisi sitä osata käyttää pakolaisten hyväksi.

-- Täytyy ainakin koettaa, päätti hän harkintansa.

Lähetyssaarnaaja ei voinut ajatella, että kummitus kauhistuttaa samalla tavalla valkoista miestä.

21. Virran kummitus.

-- Me olemme hukassa, pojat! Me olemme hukassa; virralla kulkee kummitus!

Me muistamme tämän Kentonin kauhuhuudon, kun hän juoksi varustukseen ystäviensä keskelle.

-- Rauhoitu, Siimon, sanoi Boone sekasorron keskeltä, ja ilmoita, millainen kummitus se on!

-- Se kulkee proomulla vastavirtaa soutamatta, sauvomatta. Se on heti täällä, meidän pitää juosta metsään!

Niin uskomattomalta kuin tuntuukin, olisi kiihkeä erämies aivan varmaan lähtenyt taas juoksemaan, jollei hänen vanhempi ja tyynempi toverinsa olisi tarttunut hänen käsivarteensa.

-- Oletko järjiltäsi, Siimon? Etkö muista, että syöpäläiset vartioivat meitä joka taholta?

-- Mutta oletko milloinkaan nähnyt kummitusta, Taneli? kysyi Kenton terävästi.

-- En, en todellakaan.

-- Mene virran rannalle; sieltä näet! Minä puolestani kiiruhdan tieheni ennenkuin se on täällä; -- mutta unohdin intiaanit. Minä odotan, kunnes te, miehet, olette sen nähneet; sitten me juoksemme.

Erämies alkoi nähtävästi jo tointua kauhustaan.

Useat muut malttoivat pian mielensä ja päättivät katsoa säikähdyksen syytä.

-- Odota täällä, kunnes minä olen käynyt katsomassa! sanoi Yrjö Ashbrigde koskettaen isänsä käsivartta. Minä en käsitä koko juttua. Tulen takaisin muutaman minuutin kuluttua.

Hän hävisi pimeyteen ja saapui pian virran rannalle.

Sillä aikaa osoitti lähetyssaarnaaja Finley näytteen oikeasta arvaamiskyvystään.

Hän oli päättänyt käyttää proomua purjeineen aseena. Hän tarttui peräsimeen ja tähysteli sopivaa maihinnousupaikkaa.

Lopulta hän päätti antaa merkkihuudon, jonka joko Boone tai Kenton ymmärtäisivät, jos kuulisivat sen. Ja silloin hän kuuli vanhan ystävänsä kirkunan tämän paetessa kauhun vallassa.

-- Tässä, Jetro on sopiva paikka, soudetaan nyt!

He kiskoivat airoilla väkevin käsivarsin. Raskas lotja lähestyi rantaa ja oli siitä lopulta vain parin kolmen metrin päässä.

Innostuksestaan huolimatta ei lähetyssaarnaaja voinut olla hymyilemättä, sillä hän oli kuullut Kentonin huudon, tuntenut hänen äänensä ja arvannut, mikä erämiestä kauhistutti.

-- Jos Jumala näkee hyväksi pelastaa meidät hengissä tästä vaarasta, ajatteli Finley, en minä unohda tätä tapahtumaa, ja tuskinpa Kentonkaan sitä unhottaa.

Paria minuuttia myöhemmin saapui Yrjö Ashbrigde rantaan.

Nuori mies ymmärsi kohta kaikki nähtyään proomun pitkät airot ja värisevän valkoisen purjeen. Mutta mistä se oli tullut, sitä hän ei voinut käsittää.

Toinen airojen pitelijöistä oli Jetro; toista hän ei tuntenut.

-- Onko se Jetro? kysyi Yrjö puoliääneen.

-- Minä juuri olen, vastasi Jetro ylpeänä. Varokaa mr Yrjö, muuten tämä alus lentää teidän ylitsenne. Me lennämme kuin salama!

-- No niin, nyt se riittää, sanoi lähetyssaarnaaja, kun proomu puuttui kiinni aivan sen paikan luona, missä Yrjö seisoi, paremmin emme olisi voineet päästä maihin. Hyvää iltaa, ystäväni; arvaan, että me olemme tervetulleita.

Näin puhuen iloisella äänellä hyppäsi vieras kivääri kädessä reunan yli ja puistalti Yrjön kättä.

-- Minun nimeni on James Finley; minä toimin lähetyssaarnaajana Ohiossa ja Kentuckyssä ja tapasin äsken tämän teidän nuoren ystävänne. Tulin tänne katsomaan, voisinko jotenkin olla teille hyödyksi.

-- Taivaan enkeli ei voisi olla sen tervetulleempi, sanoi nuorukainen vakavasti vastaten miehen kädenpuristukseen.

-- Täällä tuntuvat asiat olevan huonosti, sanoi hengellinen mies huolissaan.

-- Kyllä me olemme satimessa.

-- Tietääkseni on Pantteri intiaanien johtajana?

-- Niin sanoo Taneli Boone.

-- On onni, että Boone on teillä mukana.

-- Ja Kenton myöskin.

-- Niin, kuulin hänen äänensä; hän taisi tulla hiukan rauhattomaksi, kun näki meidän purjehtivan.

-- Hän oli aivan suunniltaan. En olisi sitä uskonut hänestä.

-- Kyllä hän pian tointuu; hän on oivallinen mies.

-- Nyt saatte sanoa, mitä tarvitsette, sanoi Jetro laskettuaan ankkurin, että alus pysyisi paikallaan. Minä olen hankkinut tämän proomun.

-- Se on kokonaan hänen ansiotaan. Hän kertoo siitä myöhemmin. Nyt emme saa tuhlata minuuttiakaan. Näyttää kuin kulkumme olisi kauhistuttanut punasia yhtä paljon kuin valkoisiakin, lisäsi Finley.

-- Aivan varmaan. Meihin nähden on syy Kentonin. Hän säikytteli meidät.

-- Meidän on käytettävä hyväksemme hämminkiä, jolta on tullut kuin taivaan lähettämänä apuna. Menkäämme heti ystäviemme luo.

Lähetyssaarnaaja lähti, ja nuori Ashbrigde ja Jetro seurasivat hänen kintereillään. Muutamilla ripeillä askelilla saavuttivat he joukon, joka jo alkoi tyyntyä.

Finleyllä ei ollut aikaa laskea leikkiä vanhan ystävänsä Siimon Kentonin kustannuksella. Hän puistalti kiireesti Boonen kättä samoin Kentonin ja toisten erämiesten, jotka kaikki tunsivat hänet ja osoittivat hänelle kunnioitusta.

-- Proomun ilmestyminen on todellakin niin merkillinen ilmiö, ettei ole kumma, jos se hämmästytti teitä. Se on tehnyt saman vaikutuksen Pantterin joukkoihin, muuten meillä ei olisi ollut tilaisuutta nousta maihin. Mutta intiaanitkin tointuvat pian. Meidän on käytettävä juuri tätä hetkeä.

-- Se on viisaasti puhuttu, sanoi Kenton.

-- Teillä ei, sanoi Jetro, ole mitään tavaroita?

-- Ainoastaan, mitä käsissä kulkee.

-- Seuratkaa minua; minä näytän tietä.

Lähetyssaarnaaja johti proomulle, ja Jetro olisi sen voinut tehdä yhtä hyvin.

Boone saavutti papin ja sanoi:

-- Parasta on varoa; minä en ymmärrä, miksi punanahkat ovat niin rauhallisia.

-- Koska he kauhistuivat proomua ja purjetta niinkuin tekin.

-- Siimon vain kauhistui ja hän peloitteli muita, oikaisi Boone.

-- Hyvä; hänen huutonsa, luulen minä, lisäsi intiaanien kauhua. Mutta te olette oikeassa; he voittavat pian pelkonsa -- kenties ovat jo voittaneet.

Erämiehet tavallisella varovaisuudella pitivät kiväärinsä valmiina, kulkivat kumarassa ja kuulumattomin askelin, katselivat oikeaan ja vasempaan ja olivatkin näkevinään haamuja hiipimässä kahden puolen.

Uutisasukasperheiden jäsenet sitä vastoin katsoivat suoraan eteensä ja koettivat rientää minkä ennättivät sitä kohden, mistä heidän toiveensa riippui, Mr Ashbrigde ja hänen puolisonsa taluttivat välissään Mabelia, Mr Altman puolisoineen astuivat rinnatusten, Yrjö ja Agnes kulkivat hiukan jäljempänä. Erämiehet näyttivät kulkevan epäjärjestyksessä, mutta kuitenkin he noudattivat tarkkaa suunnitelmaa.

22. Rannasta lähdetään.

Useimmille proomuun kiiruhtavan seurueen jäsenille oli intiaanien toimettomuus täydellisenä arvoituksena. Todennäköisesti he olivat, säikähtyneet kovasti, mutta nähdessään jokapäiväisen proomun rannalla ja sen yksinkertaisen purjeen täytyi heidän pian käsittää, mitä laatua tuo peljästyttänyt kummitus todellisuudessa oli, ja toipua kauhustaan.

Tuuli valitettavasti laimeni. Piti siis vain saada proomu kiireesti irti rannasta. Kun se on onnistunut, voi olla jo paljon varmempi. Väijypaikkaa voidaan kiertää.

-- Me emme voi kylliksi kiirehtiä, hyvät ystävät, sanoi lähetyssaarnaaja, joka alkoi tuntea hermostumista tällä täpärällä hetkellä. Hän auttoi naisia proomuun ja teki parhaansa estääkseen ahdingossa tavallista hämminkiä. Hän odotti joka hetki kuulasadetta mustasta metsästä ja oleksi sellaisilla paikoilla, joissa hän olisi voinut suojella turvattomia omalla ruumiillaan.

Puuha sujui yleensä hyvin. Minuutin kuluttua proomun luo saapumisesta olivat jo kaikki sen sisällä.

-- Laskeutukaa pitkällenne! kuiskasi Boone uutisasukkaille, Punanahkat antavat tänne pian sataa kuulia.

-- Tuolla menee palkovene! huusi Jetro, joka ensimäisenä kiipesi proomuun.

Pikku alus oli jätetty proomun ulkosivulle, ettei sitä voitaisi kiskaista maalle. Nyt se oli jo muutamien metrien päässä ja loitontui alinomaa.

-- Hyppää pidättämään se! käski Kenton, jota itseään tarvittiin proomussa.

Tässä helteessä ei uinti tuntunut epämieluiselta, ja pian Jetro syöksyi veteen.

Jetro ei huomannut, ettei palkovene luisunut yksinomaan virran mukana, vaan loitontui samalla sen keskiväylään. Hän. ui voimakkain ottein pientä ruuhta kohden, joka oli niin usein vaihtanut omistajaa muutamain tuntien kuluessa ja aiheuttanut kiivaita otteluita.

Hän saavutti venheen muutamissa sekunneissa ja tarttui sen laitaan.

Samassa kohosi intiaanisotilas sen pohjalta ja nosti puukkonsa iskeäkseen sen hämmästyneen nuorukaisen rintaan.

-- Siunatkoon! En luullut täällä ketään olevan, sanoi Jetro ja sukelsi äkkiä veden alle karttaen siten iskun.

Intiaani kumartui puukko korkealla tavoittamaan neekeriä; mutta silloin kuultiin laukaus, ja punanahka syöksyi pää edellä syvyyteen. Häntä ei sen koommin nähty.

-- Sitä arvelinkin, sanoi Kenton ladaten uudestaan tyynesti pyssynsä.

Silloin toinen soturi kohotti pensaikosta ulvovan sotahuudon ja syöksyi rannasta juuri irtaantuvaa proomua kohden.

Hänen intonsa voitti varovaisuuden. Hän pääsi lähelle mr Altmanin puolisoa ja oli valmis musertamaan häneltä pään tomahawkillaan, mutta samalla hän itse sai luodin rintaansa ja putosi veteen ojennetuin käsivarsin.

Ken ripeydellään esti intiaanin hirmuisen murha-aikeen, siitä ei jouduttu selvää ottamaan, sillä yleinen taistelu oli alkanut ja molemmilta puolilta ammuttiin kovasti. Mutta kuutamo kirkastui juuri sillä hetkellä, ja mr Altman väitti nähneensä lähetyssaarnaaja Finleyn salaman nopeana kohottavan kiväärinsä ja ampuvan. Kun hengenmiestä kiitettiin tästä reippaasta teosta, kielsi hän sen. Mutta hyvällä syyllä pidettiin häntä rouva Altmanin hengen pelastajana.

Jetro oli sillä välin kohonnut virran pohjasta ehkä noin parinkymmenen metrin päässä palkoveneestä. Hän ei tiennyt intiaanin saamasta surmanluodista ja katsoa tuijotti ihmeissään pikku alukseen, joka intiaanin veteen pudotessa oli mennyt kumoon ja näytti nyt suuren kilpikonnan yläkilveltä.

-- Kaikkia ihmeitä! huudahti Jetro. Nyt kävelee intiaani virran pohjaa ja pitää venettä alaspäin päälaellaan, ettei saisi kuunpistoa. Mutta silloin hänen pitäisi olla viiden metrin pituisen, enkä minä sitä usko.

Jetron uidessa pulikoivaan käteen sattui nyt kaksilapainen mela. Ja kun hän oli kierrellyt veneen ympärillä muutamia minuutteja, alkoi hän aavistaa, kuinka asia oli. Hän rohkaisi mielensä, tarttui venheeseen ja yritti kääntää sitä pystyyn. Kun se onnistui, oli vene niin täynnä vettä, ettei sitä voinut käyttää ennen tyhjentämistä. Se taas saattoi onnistua vasta maihin päästyä. Siksi Jetro pani melan venheeseen, jota piti toisella kädellä kiinni lähtien uimaan rantaa kohden.

Voimme lisätä, että hän muitta seikkailuitta pääsikin virran yli Ohion puoleiselle rannalle.

-- Laskeutukaa pitkällenne! huusi lähetyssaarnaaja ankarasti nähdessään, että hänen ensimäistä kehoitustaan ainoastaan osittain seurattiin. Hyvä rouva, suokaa anteeksi, mutta tämä on välttämätöntä.

Tämän sanoi hän rouva Ashbrigdelle, joka huolehtien miehestään ja pojastaan ei välittänyt omakohtaisesta varovaisuudesta. Lähetyssaarnaaja sieppasi hänet käsivarsilleen kuin lapsen ja laski proomun pohjalle.

-- Kas näin! Rukoilkaa nyt meidän kaikkien puolesta... Ei, se ei käy päinsä, sanoi hän äkkiä, kun Agnes Altman koetti kiivetä ylös; laskeutukaa ja muistakaa, että ainoastaan tämä lautaseinä eroittaa teidät kuolemasta.

-- Mutta -- mutta, rukoili rauhaton tyttö, sanokaa isälle ja Yrjölle, että olisivat varuillaan.

-- Me olemme Jumalan kädessä, lapseni, ja meidän täytyy tehdä velvollisuutemme.

Tärkeintä oli saada proomu pois rannasta. Se saattoi yksinkertaisimmin tapahtua sauvoilla pohjasta työntämällä; mutta sauvat olivat purjemastoina. Soutaa voitiin myöskin, mutta silloin lähtö tapahtui hitaasti ja soutajat joutuivat alttiiksi luodeille.

Siitä huolimatta tarttui Jim etuairoon ja toinen erämies hoiti peräairoa. He soutivat tarmonsa takaa.

Mustia haamuja hyöri rannalla yhä lukuisammin joukoin, vieläpä aivan proomun luonakin. Kivääritulen leimaukset välkähtelivät pimeydessä, ja ilma raikui taistelevain kirkunasta; kuoleman peloittavassa kamppailussa pitivät valkeat yhtä paljon melua kuin punasetkin.

Boone, Kenton, lähetyssaarnaaja ja useimmat muut miehet olivat hypänneet proomuun ja kumartuneet reunan taakse. Molemmat soutajat panivat parastaan, ja venhe loitontui, mutta sanomattoman hitaasti:

-- Hiukan lujemmin, Jim! huusi lähetyssaarnaaja. Saanko minä auttaa?

-- Ei, sanoi Jim; kyllä minä yksinkin. En minä tarvitse teidän apuanne -- kyllä, nyt ehkä...

Samassa hän hellitti airon ja horjahti raskaasti eteenpäin.

-- Haavoitutteko te? kysyi ystävällinen pappi ja nosti hänen päänsä polvelleen.

-- Sain tällä kertaa viimeisen nipistyksen, pastori... kaikki on lopussa... hyvästi!

Lähetyssaarnaaja olisi puhunut hänelle lohdunsanoja ja rukoillut miespoloisen kanssa taistelun temmellyksestä huolimatta, mutta siihen ei ollut aikaa. Jim sai niin kiireellisen lähdön; hän oli kuollut.

Lähetyssaarnaaja oli alusta saakka antautunut vaaroille alttiiksi ajattelematta omaa henkeään. Hänen ympärillään vonkui alinomaa luoteja, ja ihme oli, ettei häneen sattunut. Mutta pastori Finleyn koko elämä oli ollut täynnä vaaroja, kärsimystä, kieltäytymistä, toisten hyväksi uhrautumista, ja aina oli hän muistanut itseään kaikkein vähimmän. Hän oli aina valmis kuolonenkelin kutsulle, tapahtuipa se sitten puolenyön aikaan, aamuhetkellä tahi illanvarjojen laskeutuessa maan laaksoihin. Hän sai kutsun pitkän odotuksen jälkeen, monta, monta vuotta myöhemmin, jolloin tässä kuvatut tapahtumat olivat osana menneisyyden satua.

Proomun keulan luona sattui hiukan ennen Jimin kuolemaa ihmeellinen kauaksi aikaa selittämättä jäänyt tapaus.

Siimon Kenton oli juuri herennyt tarkastamasta Jetroa ja hänen venhettään ja katsahti sitten ympärilleen pitkin jokivartta, kun hän äkkiä päästi hämmästyksen huudon, jonka syytä ei kukaan ymmärtänyt, jos siihen taistelun melskeessä huomiotakaan kiintyi. Samassa silmänräpäyksessä voimakas metsänkävijä ponnistautui valtaavaan hyppäykseen ja lähättäytyi rantaa kohden.

Vaikka hän oli erinomainen hyppääjä, putosi hän kuitenkin veteen, sillä proomu oli jo liian loitolla maasta. Hän kohosi pian kuivalle, tunkeutui intiaanien keskitse eteenpäin ja hävisi näkyvistä.

Sillä hetkellä ei ollut aikaa tutkia tämän ihmeellisen teon tarkoitusta, jonka syytä ei kukaan aavistanut. Se selvisi kuitenkin pian.

Useat seurueen jäsenet huomasivat, että taas oli alkanut tuulla kylliksi vahvasti, että proomu saattoi kulkea vastavirtaan. Boone käski toisten olla alhaalla ja ryömi itse peräsimeen kääntääkseen aluksen ulomma. Lähetyssaarnaaja souti keula-airolla, ja proomu liikkui hitaasti virran yli Ohiorantaa kohden.

Kaikkia elähdytti toivo ja kiitollisuus, kun rouva Ashbridge päästi sydäntävihlovan huudon.

-- Missä on Mabel? Minne Mabel on joutunut? Oi hyvä Jumala, hänet on viety minulta!

Kauhu valtasi koko seurueen. Etsittiin proomun joka soppi: pientä kymmenvuotista Mabelia ei mistään löydetty.

Lähetyssaarnaaja Finley totesi seuraavan kovin surullisen asian:

-- Hän on joutunut shawanoe intiaanien käsiin; siitä syystä Siimon Kenton samosi metsään.

23. Intiaanileiri.

Kun Mabelin vanhemmat yön pimeydessä riensivät alas proomua kohden, taluttivat he silloin tytärtään. Suuressa tungoksessa proomun luona hellittivät vanhemmat hänen kätensä. Isä yhtyi puolustajain joukkoon, sillä intiaanit hyökkäsivät juuri. Mabel meni proomuun sen keulapuolelle ja oli siellä kumarruksissa niinkuin lähetyssaarnaaja oli käskenyt. Kuulia vinkuikin hänen ylitsensä. Mutta silloin hän ajatteli, että proomun peräpuolella on parempi olla. Ja hän lähti pyrkimään sinne kiertotietä hypäten ensin maalle kohotakseen sieltä portaita aluksen perälle. Mutta silloin intiaanisoturi sieppasi hänet syliinsä ja kiiti pois tytön huudoista ja vastarinnan yrityksistä huolimatta.

Ainoastaan Kenton näki tässä yönpimeydessä tytön ryöstämisen ja hän ymmärsi heti, että jos pienokaista tahdotaan pelastaa, on samassa silmänräpäyksessä ryhdyttävä toimeen. Hän syöksyi ryövärin jälkeen kuin myrskytuuli, juoksi niin kovasti, että oli loukata itsensä kiviin ja puunhaaroihin, mutta seuraus olikin, että hän saavutti intiaanin ehkä jo kymmenen metrin päässä rannasta. Punanahka kulki lapsi sylissä aavistamatta, että häntä ajettiin taitaa.

Bengaalilainen tiikeriäiti ei syökse kiivaammin metsästäjän kimppuun, joka kuristaa hänen kiljuvan penikkansa kuin Siimon Kenton hyökkäsi intiaania vastaan, joka vei Ashbrigden pientä tytärtä.

Oli niin pimeä, ettei silmä voinut ohjata iskua; Kenton tiesi kuitenkin, että mies oli hänen vallassaan, ja muutamassa sekunnissa oli hänestä selviydytty.

Jos metsässä olisi ollut hiukankaan valoisampaa, olisi Mabelin pelastus onnistunut hyvin; mutta nyt ei tyttö ymmärtänyt hirveän taistelun tarkoitusta, ja samassa kun intiaani hellitti kätensä hänestä puolustaakseen itseään, lähti hän pimeässä juoksemaan palatakseen omaistensa luo proomuun.

-- Hei, pieni tyttönen, missä sinä olet? huuteli Kenton ja koetti tavoittaa lasta. Tyttö ei joko kuullut hänen ääntään tahi ei tuntenut sitä; metsänkävijä huomasi pian, että lapsi oli hävinnyt, eikä tiennyt minne.

Kenton samosi niin pian kuin taisi jälleen rantaan ja pysyttäytyi siellä varjossa tarkastellakseen ympäristöä. Kuu valaisi kirkkaasti ja näytti proomun, joka oli ehkä parinkymmenen metrin päässä rannasta ja liukui yhä loitommalle. Ja niin pakolaisten ponnistellessa voimiaan siirtyäkseen toiselle puolelle jäi kaksi valkoihoista Pantterin säälimättömien soturien keskelle.

Omasta puolestaan ei Kenton ollut huolissaan, sillä hän oli usein ollut pahemmassakin pälkähässä ja osannut siitä selviytyä, mutta pienen tyttöparan kova kohtalo suretti häntä sitä enemmän.

Koska oli aivan turhaa kulkea raahustaa puiden seassa, päätti Kenton ryhtyä siihen ainoaan yritykseen, josta saattoi menestystä toivoa. Hän päätti lähteä etsimään intiaanien yhteistä kokouspaikkaa, Pantterin leiriä.

Tämä tehtävä ei ollut niinkään vaikea kuin olisi voinut luulla. Kentonin kaltaiselle erämiehelle oli helppo karttaa liikkeellä olevia sotilaita. Hänen ei tarvinnut kauan kulkeakaan nähdäkseen leiritulen kimmeltävän solan takaa, jossa intiaanit olivat aikoneet tuhota koko seurueen sekä uutisasukkaat että erämiehet.

Hän kulki varovasti pensaikkojen läpi ja saavutti vihdoin paikan, josta hän, itse huomatuksi tulematta, saattoi vapaasti katsella leiriä.

Keskellä avonaista leiripaikkaa paloi nuotio. Tulen takana istui kaatuneella puun rungolla kolme sotilasta. He olivat maalatut ja varustetut kovin pöyristyttävän näköiseksi.

Heillä oli kullakin rihlapyssy, tomahawki ja puukko, ja he puhuivat sangen kiihtyneesti. Yksi oli muistiaisiksi yön kahakasta saanut haavan käsivarteensa, joka oli siteissä.

Tulen oikealla puolella seisoi kaksi punanahkaa, jotka myöskin puhuivat vilkkaasti. Taaempana, jonne tulen loimo ei kylliksi valaissut, istui intiaaneja ryhmittäin maassa. Kenton huomasi mielihyväkseen, että monet niistä olivat saaneet haavoja.

Kaatuneita ei näkynyt, vaikkeivät intiaanit koskaan unhota surmansaaneita tovereitaan. Näille "autuaille metsästysmaille" menneille sotilaille pannaan toimeen useita kunnianosoituksia.

Saapuvilla oli vain viisitoista henkilöä, mutta, kaatuneita lukuunottamatta, oli tietenkin useita vielä poissa. Kenton ei nähnyt niitäkään kahta, joita hän etsi: Mabelia ja Pantteria.

Muutamain minuuttien kuluttua saapui kumpikin valopiiriin. Wa-on-mon talutti pientä vankia kovalla otteella käsivarresta sekä astui tyynenä kaatuneen puunrungon luo, jossa hän viittasi Mabelin istumaan.

Tyttö totteli yhtä nopeaan kuin isän tai äidin käskyä.

Pantteri jäi seisomaan. Ne kolme, jotka olivat aikaisemmin istuneet hirrellä, lähestyivät päällikköä, ja useita muitakin kokoontui hänen ympärilleen.

-- Ah! mumisi Kenton puristetuin leuoin ja katsoen raivoisasti Pantteriin, jospa minä olisin kohdannut sinut yksin tytön kanssa!