Part 5

Boonella oli hyvä halu väittää vastaan ja häntä suretti, että hänen ystävänsä panee itsensä alttiiksi niin toivottomaan yritykseen. Mutta hän vaikeni kuitenkin; sillä hän tiesi, että Kenton oli harkinnut kaikki seikat myötä ja vastaan ja että estelyt eivät enää auttaisi mitään.

-- Olkaa te täällä, sanoi Kenton käyttäytyen yhtä rauhallisesti kuin olisi ollut kysymys nukkumaan menosta. Luultavasti eivät intiaanit hätyytä teitä ennen aamua. Jollen minä ole sitä ennen täällä, niin ette enää koskaan näe minua. -- Jumalan haltuun!

Hän puristi heidän kättään, kulki virralle päin ja hävisi pimeyteen niin hiljaa kuin varjo.

Hänen jäljelle jääneet ystävänsä eivät pitkiin aikoihin lausuneet sanaakaan.

Valmiina painikamppailuun -- koska oli jättänyt pois kiväärinsä lähestyi Kenton äärettömän varovasti joen rantaa. Jos, mikä näytti mahdottomalta, hänen aikeensa onnistuisivat, johtuisi se yksinomaan siitä, että hän on voinut salata liikkeensä.

Siitä syystä hän turvautui kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin. Hän matoi maata pitkin kuin käärme päästen siten neljännestunnissa vain muutamia miehenmittoja eteenpäin. Hänen ammatissaan toimivain henkilöiden tärkein avu onkin kärsivällisyys; vähäisinkin hätiköiminen saattoi siinä tehdä tyhjäksi pitkälliset ponnistukset.

Kun hän vihdoin saattoi ojentaa kätensä virran viileään veteen, oli hän varma, ettei yksikään punanahka aavistanut hänen aikeitaan.

Useat ulkonaiset seikat edistivät rohkean erämiehen yritystä. Tuuli humisi ja metsä suhisi, laineiden loiske kattoi kaikki muut äänet, samalla kuin vilkas aaltoilu oli omiaan salaamaan uimamiehen liikkeitä.

Kuu oli pilvien peitossa, mutta Kentonin tarkka silmä huomasi, että nämä kaihtimet pian väistyivät loistavan pallon edestä sallien sen hohteen levitä sitä räikeämpänä. Silmänräpäystäkään ei siis saanut viivytellä.

Kenton makasi vielä maassa ja uskalsi tuskin tuuman vertaa nostaa päätään. Hän ujuttautui rannalta veteen ja painui pinnan alle yhtä hiljaa ja raskaasti kuin rautaharkko. Rannikolla oli matalaa, mutta hän siirtyi nopeasti syvemmille vesille, ja siellä hän viihtyi kuin kotonaan.

Hän ui taidolla ja voimakkaasti kokonaan veden peitossa ainoastaan silloin-tällöin nenänhuippu hengityksen vuoksi veden pinnan yläpuolella; sillä hän ui selällään.

Sitten kun Kenton oli pitkän taipaleen uinut veden alla, nosti hän päänsä veden pinnalle ja aukaisi silmänsä.

Kuu tuli juuri silloin näkyviin pilvien alta ja virralle ja metsiin sädehtivä valo laajensi erämiehen näköpiiriä, Ollen varma, etteivät väijyvät intiaanit olleet huomanneet hänen poistumistansa, tarkasteli hän nyt seutua entistä varmemmin.

Metsä, josta hän oli tullut, kuvastui tummana kirkasta taivasta vastaan. Virran kalvo väreili kuutamon hopeassa niin kauas kuin silmä kantoi, mutta Ohion puoleisen rannan verhosi epämääräinen synkkyys.

Jossakin paikassa sillä rannalla, josta hän oli tullut, pitäisi etsityn venheen olla. Sen saaminen oli aivan välttämätöntä, jos aikoi pelastaa uutisasukkaat vaarallisesta asemastaan, ja hän teki huiman päätöksen koettaa kaikkensa vaikkapa henkensä uhalla.

Viisaus käski hänen odottamaan, kunnes kuu jälleen peittyy pilviin. Ja muutamain minuuttien kuluttua olikin taas niin pimeää, että sopi yrittää.

Hän ui tyynesti ja varmasti rantaa kohden, kunnes oli ajattelemansa matkan päässä. Sitten hän arvioi tarkasti matkan pituuden ja sukelsi veden alle. Kun hän jälleen nosti päätään veden pinnan yli riippuvien oksien alla, ei mikään todistanut sitä, että hänet olisi huomattu. Hän oli kuitenkin vasta yrityksensä alussa. Varsinainen työ alkoi nyt.

Kenton oli kohonnut virran pinnalle paljon ylempänä sitä paikkaa, josta hän oli lähtenyt. Hän arveli näkemänsä venheen olevan sen kohdan alapuolella ja päätti jatkaa etsimistä siihen suuntaan. Hän saattoi sen suorittaa lyhyessä ajassa, mutta mitään venhettä ei näkynyt.

Hän aikoi jälleen kääntyä takaisin, mutta heitti sitä ennen katseen virralle, jota kuutamo taas kirkkaasti valaisi.

Silloin hän ällistyi, tirkisti jälleen oksien välitse ja joutui suuremman hämmästyksen valtaan kuin koskaan ennen elämässään; sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin pöyristyttävää.

Urhea erämies kauhistui niin sitä, minkä hän näki, että hän unohtaen väijyvät intiaanit, unohtaen uutisasukkaita uhkaavan vaaran, unohtaen kaiken muun kuin oman valtaavan kauhistuksensa syöksyi ylös vedestä ja samosi varustukseen, johon hän oli jättänyt ystävänsä huutaen kumealla äänellä:

-- Me olemme hukassa, pojat! Me olemme hukassa! Virralla kulkee kummitus!

17. Onnistunut vankeudesta marssinta.

Meidän on välttämätöntä kiinnittää jälleen huomiomme Jetroon.

Muistamme hänen viimeksi saaneen sen päähänpiston, että hän poistuu laatikon sisässä intiaanien vartioimasta mr Ashhrigden pirtistä. Ja hän varustautui toteuttamaan tätä mainiota tuumaa. Hänen piti kaataa suuri laatikko alaspäin omalle päälaelleen ja sen suojuksessa astua raivatun alueen yli metsään. Lähemmin harkittuaan ja kokeita tehtyään havaitsi hän kuitenkin pian eräitä vaikeuksia, jotka osottautuivat voittamattomiksi.

-- Juhlallista se on, mumisi hän tyhjennettyään suuren laatikon, mutta vaikea minun on sitä ja kivääriä kantaa. Sillä kun minä pidän sitä päälaella, en saata nähdä, missä kuljen. Minä kaadun, menen ympäri kolme neljä kertaa. Minun täytyy tehdä aukko silmille.

Siitä tuli työtä; mutta kuusilaudat olivat jotenkin pehmeät ja veitsi oli terävä.

-- Tämä on hyvä, mumisi hän tutkittuaan aukkoa, johon mahtui melkein käsikin. Se ollaan liian suuri, mutta jos minä näen pakanain tähtäävän siihen, pyöräytän minä laatikkoa. Minä koetan!

Hän nosti laatikon pään ja olkapäiden varaan ja huomasi sen sopivan oivallisesti. Hän katsoi ikkunasta ulos eikä nähnyt mitään epäiltävää.

Silloin aukaisi hän oven ja astui ulos suuri puinen kypärä päässä. Hän tuli kuun valaisemalle kentälle ja jatkoi kulkuaan suurella vaivalla kenties noin kymmenen tai kaksitoista askelta. Sitten hän kääntyi äkkiä ympäri ja riensi avonaisesta ovesta pirttiin niin kiireesti, että kaatui nurinniskoin pirtin permannolle.

-- Varjelkoon! Minähän olla aivan hullu! huudahti hän, eikä kukaan tuttava olisi varmaankaan väittänyt sitä vastaan.

Hän oli kauhukseen tehnyt useita havaintoja. Ensinnäkin ei tähystysaukko ollut oikealla paikalla. Hän oli pannut laatikon takaperin päähänsä, eikä sen kääntäminen tahtonut onnistua. Samalla hän huomasi, ettei hän ollut ottanut kivääriä mukaansa. Ja pahinta kaikesta oli se, että hän äkkiä pääsi selville, etteivät ohuet kuusilaudat voineet ollenkaan pidättää kiväärin luoteja. Hänellä ei siis ollut minkäänlaista suojaa.

Tästä kaikesta joutui neekeripoika kauhun valtaan ja syöksyi huutaen ja kolisten pirttiin ennen kuin edes kunnolla ennätti yrittääkään aikeensa toteuttamista.

Ainoana lohtuna oli, ettei punanahkoja näkynyt eikä kuulunut. Hän ajatteli, että ne kyllä olisivat ilmaisseet läsnäolonsa, jos olisivat nähneet hänet.

Häntä vaivasi niin suuri turvattomuuden tunne, että hän alkoi miettiä uutta keinoa ja luulikin sellaisen taas pian keksineensä.

Paetessaan intiaaneja olivat uutisasukkaat jättäneet pirttiinsä m.m. paljon sänkyvaatteita, enimmäkseen lakanoita, peitteitä ja huopia. Miksi ei voisi kääriytyä niihin mieluummin kuin käyttää hassua laatikkoa?

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sen tyytyväisemmäksi hän tuli keksintöönsä ja ryhtyi sitä pian toteuttamaan.

Hän otti esille lakanoita yhden toisensa jälkeen, kunnes niitä oli siinä kuusi kappaletta, suuria vahvoja, pellavakankaisia.

Sitten hän aukaisi oven, että kuutamoa pääsisi sisään valaisemaan hänen pukeutumistaan. Katsottuaan, ettei rakas kivääri tällä kertaa joutuisi unohduksiin, kääri hän ensimäisen lakanan ympärilleen, sitten toisen, kolmannen, neljännen j.n.e. Hänestä tuli siten paksu ja pyöreä, hän muistutti pystyyn asetettua vuodetta.

Tämä ihmeellinen varustus ulottui pään yli ja jalkoja se verhosi nilkkoihin saakka.

Jetro päätti nyt noudattaa kaikkea mahdollista varovaisuutta. Hän pilkisti ulos ovesta ja tarkasti avonaisen paikan virralle asti, mikäli se kuun piiloon mentyä oli mahdollista. Sitten katseli hän itään ja länteen, eikä kummaltakaan puolelta näyttänyt mitään vaaraa uhkaavan. Ikkunasta katseli hän taaksepäin, jonne hän aikoi juosta.

Oliko tämä harhanäkyä, vai seisoiko intiaani liikkumattomana tuolla metsänreunassa ikäänkuin odotellen, että pirtissä oleva mies tulisi kiväärin tavattaviin?

Jetro katsoa tuijotti uhkaavaan olentoon useampia minuutteja, kunnes kuun hävitessä pilvien taakse miehen haamukin hävisi.

-- Ei siellä kai ollutkaan mitään, ja minä juoksen sen syliin, jos se on siellä, mumisi neekeri sitten.

Epävarmuus sai hänet kuitenkin muuttamaan pakenemissuuntaa. Hän päätti juosta metsään lähelle sitä paikkaa, jossa Kenton sieppasi venheen nukkuvan intiaanin nenän edestä. Lähellä oleva proomu vaikutti niin puoleensavetävästi. Jetro oli liikkunut sillä niinkauan, että hän tunsi sen varsin hyvin; siinä hän voisi puolustautuakin kiväärinsä avulla.

Hän lähti päättävästi kulkemaan harkitsemaansa suuntaan, ja silloin hän huomasi, että se huolellisuus, jolla hän oli suojannut jalkansa, arveluttavasti esti hänen liikuntoaan. Hän saattoi ottaa vain kovin lyhyitä askeleita, ja häntä kiusoitti näin hidas kulku.

Hän oli sangen hassunkurisen näköinen. Lakanat olivat tehneet hänen paksun ruumiinsa vielä paksummaksi. Pään yli ulottuvat poimut viruttivat hänelle pituutta, ja niin muistutti hän kummituksentapaista jättiläistä, joka tepsutteli hiljaa rantaa kohden.

Se merkillinen onni, joka oli seurannut mustaihoista nuorukaista m.m. hänen pirttiin saapuessaan, ei luopunut hänestä nytkään. Kun Kenton illan lähestyessä saapui yksin raivatun alueen ympäri pirtin luo, liikuskeli paikalla kaksi intiaania. Kenties Pantteri järjestäessään väijyntää Kalkkalokäärmelahden luo epäili, että uutisasukkaat kääntyisivät takaisin pirtilleen pitääkseen siellä puoliaan, ja sentähden käski kaksi sotilasta jäämään sinne ja sitten antamaan hänelle tarpeellisia tietoja tältä seudulta.

Kun näistä sotilaista yksi kierteli läheistä metsää, jäi toinen venheen luo ja nukkui hetkiseksi. Silläaikaa Kenton vei kanootin ja myöskin Jetro hiipi pirttiin. Heti sen jälkeen saapui toinen intiaani metsästä ja nukkuja havahtui huomaten venheen häviämisen. Silloin toinen sotilas lähti etsimään venettä -- kuinka hän siinä onnistui, olemme kertoneet toinen jäi vartioimaan pirttiä, ja kun hän näki, että joku mies oli pirtissä, koetti hän ajaa häntä sieltä pois.

Ne äänet, joita Jetro luuli kuullensa oven takaa, saattoivat kyllä olla yhdestä samasta kurkusta lähteneitä, koska intiaani ja neekeri koettivat pettää toisiaan. Intiaani tuli sitten rauhattomaksi toveristaan, joka ei palannut -- koska kaatui kaksintaistelussa Kentonin kanssa --, ja niin hän lähti virralle jättäen pirtin asujineen oman onnensa nojaan. Hän, kuten olemme kertoneet, valtasi sitten onnellisesti Kentonin palkovenheen.

Siitä johtui, että Jetron varovaisuustoimenpiteet pirtistä lähtiessään osottautuivat tarpeettomiksi. Sillä hän olisi voinut rauhallisesti marssia pois vankilastaan kuin herra oman puutarhansa poikki.

Mutta jos hän olisi niin tehnyt, ei se ihmeellinen tapahtuma, josta nyt on kerrottava, olisi voinut sattua.

18. "Pahaa ennustavia tuulia puhaltaa".

Jetro katsoi oikeaan ja vasempaan; vaaraa ei uhannut mistään. Hän päätti silloin vapautua siteistään ja yritti kumartua niistä päästääkseen. Mutta voi! Hänen ruumiinsa oli niin lujissa kääreissä, että hän sai sitä vain hiukan taipumaan; kädet ulottuivat tuskin polviinkaan saakka.

-- Voi minua poloista! vaikeroi hän. Olen tehnyt itsemurhan, en milloinkaan saa jalkojani enää vapaiksi. Saan elää tässä kääreessä koko ikäni eikä se tule pitkäksi!

Ensi säikähdyksen asetuttua ajatteli hän, että koska hän on voinut itse kääriytyä, täytyy hänen voida vapautuakin, pitää vain alkaa ylhäältä eikä alhaalta.

Muutamassa minuutissa hän saikin kääreet irti potkaisten ne viimeksi jaloistaan, ja niin oli hän jälleen "vapaa mies".

Hän heitti lakanoita vasemmalle käsivarrelleen ja piti kivääriä oikeassa. Kulkien eteenpäin päätti hän tehdä tarkastusretken proomuun, vaikka tiesikin ajan olevan täperällä. Se oli lähellä rantaa, johon se oli jäänyt, kun lasti siitä päivällä purettiin. Sitä ei oltu ennätetty vielä särkeä, tahi ehkä aijottiin sitä käyttää vielä toisenkin kerran; intiaanitkaan eivät olleet tehneet sille mitään vahinkoa.

Jetro kiipesi jykevän laidan yli ja katseli ympärilleen tarkkaavasti. Tuolla oli pitkä peräsin -- airo kääntyvässä hankaimessa. Sen ponsi ulottui melkein keskelle proomua. Peräpuoli, joka muuten oli keulanmuotoinen, oli kannellinen ja siellä oli makuupaikat. Etukeulassa keitettiin ruoka.

Pohjalla oli kaksi pitkää tankoa, joilla voitiin sauvoa proomua. Sen köydenkin, jolla Pantteri oli sidottu, löysi Jetro, samoin laudanpätkiä y.m. arvotonta sälyä.

Jetro viskasi lakanat keulaan, istuutui kannalle ja mietti.

Ei ole niin velttoja aivoja, joihin ei joskus ihmeellisiä ajatuksen salamoita välkähtäisi. Silloin ihmissielu työskentelee sen jumalallisen voiman ohjaamana, joka sen on luonut. Kun Jetrokin mietti merkillisiä kokemuksiaan siitä saakka, kun hän lähti lapsuudenkodistaan Virginiassa, syntyi hänen päähänsä uusi suunnitelma, joka uutuudellaan häntä itseäänkin hämmästytti.

Lähemmin asiaa tarkastaessa huomaa, ettei siinä mitään erinomaista ollut, mutta näillä seuduilla se silloin kaikessa tapauksessa oli uutta.

Tuossa oli kaksi vahvaa tankoa, tuolla köydenpätkiä proomun pohjalla, keulassa tavattoman vahvoja lakanoita. Hänellä oli terävä puukko, jota hän oli tottunut käyttämään. Tuuli puhalsi voimakkaasti vastavirtaan. Miksikä hän ei purjehtisi proomulla virtaa ylös?

Tämä suurenmoinen ajatus ihmetytti ja hämmästytti Jetroa, mutta hän päätti sen toteuttaa. Hän ei aavistanut, mikä hyöty siitä koituu, eihän hän edes tiennyt, kuinka epätoivoisessa asemassa hänen ystävänsä tällä hetkellä olivat. Hän mumisi:

-- Metsässä on paha kulkea pimeällä. Voi astua kalkkalokäärmeen päälle, jäädä leuvastaan puunoksaan ja kaatua selälleen, intiaani voi hyökätä kimppuun... Kun ne näkevät minun purjehtivan vastavirtaan, tulevat ne iloisiksi; mr Altman ei vaadi niin kovaa työtä ja hänen puolisonsa ei moiti minua paljosta syömisestä...

Jetro teki pian tarvittavia reikiä proomun laitoihin. Näihin reikiin pujotti hän köydenpäitä ja asetti niiden avulla toisen tangoista pystyasentoon proomun toiselle sivulle ja toisen sen vastaiselle puolelle.

Nyt oli hänellä rinnatusten kaksi vahvaa mastoa.

Sitten hän liitti lakanoita kulmistaan toisiinsa, kunnes sai tarpeeksi suuren purjeen, jonka hän kiinnitti mastoihin.

Tämän kaiken hän teki taitavan työmiehen huolellisuudella. Ja kun laitos oli valmiina, oli hänellä noin kuuden neliömetrin laajuinen purjepinta aluksessaan. Ei mitään muuta kaivattu kuin vakavaa tuulta.

-- Voi tulla vastatuulikin, mietti Jetro ja silloin tämä röhä kulkee Ohiovirtaa alas, kunnes tullaan Missisippiin ja sitten -- en muista, mihin virtaan se laskee, ehkä Punaiseen mereen, ja sinne minä tahdonkin. Siellä minä hyppään pois proomusta ja juoksen taas metsään.

-- Jos Kenton on pelastunut, vaikka en ole ollut häntä suojelemassa, ja jos Boonekaan ei ole vahingoittunut, hämmästyvät he, kun näkevät minun tulevan... Nyt onkin hyvä tuuli -- mutta miksi ei proomu lähde liikkeelle?

Purje pullistui ja vahva tuuli painosti tanakasti, mutta sittenkin jämötti proomu paikallaan kuin virran pohjaan uponneena.

19. Matkustajatoveri.

Jetro koetti kääntää airolla proomun keulaa vastavirtaan. Alus kääntyikin vähän, mutta painui pian entiselle paikalleen.

-- Sepä kiusa! mutisi hän, hereten soutamasta. Tuuli on kova, eikä purjelaiva kuitenkaan liikahda. Asiaa täytyy tutkia.

Se olikin pian tutkittu. Neekeri ei ollut nostanut ankkuria.

-- Siitä ei saa muille puhua, sanoi hän häpeissään ja korjasi laiminlyönnin.

Sen jälkeen oli helppo työntää alus väylälle, ja niin alkoi purjehtiminen vastavirtaan.

Tumma-ihoinen nuorukainen oli sanomattoman ihastunut seistessään laivansa perässä ja katsoessaan, kuinka hyvin se kävi. Kun hänellä sitten ei ollut mitään tekemistä, istuutui hän kokkaan proomun reunalle, piti kivääriä käsissään ja antoi jalkojen viilettää vettä. Hän arveli, etteivät Kenton, Boone, Altman ja Ashbrigde yhdessäkään olisi keksineet sellaista mainiota kulkuneuvoa.

Proomu tärähti nyt johonkin kariin ja pysähtyi äkkiä, jolloin neekeri tuiskahti virtaan. Pahemmatta onnettomuudetta kiipesi hän pian märkänä ylös jälleen. Vahvoin käsivarsin sai hän sauvan avulla aluksensa irti ja työnsi sen syvemmille vesille.

-- Tällaista luiskausta ei saa toisen kerran tapahtua, virkkoi hän päättävästi.

Proomu kulki lakkaamatta vastavirtaan, vieläpä nopeammin kuin oli tullut virran mukana alaspäin. Pilvet kaihtoivat joskus kuun, joka taas toisin ajoin hohti niin kirkkaasti, että rannalta saattoi eroittaa jokaisen puun oksan. Vesi lotisi keulan edessä, ja aallot läikkyivät molemmilla sivuilla.

Hänen tähystelevä silmänsä ei huomannut mitään ihmisliikettä, ainoastaan eräs kiväärinlaukaus Kalkkalokäärmelahden luota ilmaisi, että elämä sittenkin vielä kuohuu, valppaana, hurjana, väkivaltaisena.

Ja silloin sattui, että se intiaani, jonka oli onnistunut siepata Kentonin vene, palasi.

Tuo älykäs soturi tiesi, että erämies huomaa pian varkauden ja lähtee omaansa etsimään. Sentähden hän aalloilla meloessaan tähysteli alinomaa vain rantaa kuunnellen ja katsellen yht'aikaa.

-- Kuka siellä?

Rämeällä äänellä lausuttuna olisi tällainen kysymys yön hiljaisuudessa säikähdyttänyt rohkeintakin.

Intiaani käänsi nopeasti päätään ja näki ilmiön, jollaista hänen rotunsa jäsenet eivät olleet koskaan ennen nähneet -- Ohion proomun, joka kulki vastavirtaan äänetönnä kuin kuolema ja suurin, valkoisin siivin.

Kun intiaani tuijotti kauhistuttavaan alukseen, näki hän sen keulassa seisovan voimakkaan, leveäharteisen miehen kivääri kädessä. Sitä näkyä hän ei enää voinut sietää. Luonnottomalla voimanponnistuksella käänsi hän melaansa ohjaten venheensä huimalla vauhdilla rantaa kohden ja samosi kauhuissaan metsään.

-- Tuo mies käyttäytyy kuin mieletön, sanoi Jetro harkiten, olisiko hänet ammuttava?

Proomun vauhti tämän jälkeen hiljeni ja lopulta pysähtyi kokonaan, nuorukaisen hämmästykseksi ja harmiksi; vihdoin alkoi laiva liukua alaspäin virran mukana. Tuuli oli näet äkkiä kokonaan tauonnut.

Jetro laski ankkurin. Hän arvaili, kuinka kauas hän oli ennättänyt kulkea.

Palkovene, joka oli niin kovalla vauhdilla samonnut rantaan, lähti jälleen vesille; valkoinen mies meloi sitä suoraan proomua kohden.

Tuo ei voi olla Kenton eikä Boone, arveli Jetro tarkasti seuraten vierasta katseellaan. Minulla ei ole kunnia tuntea häntä. En ole ennen nähnyt.

Kun venhe oli tullut lähemmäksi, huomasi neekeri, että siinä oli voimakas keski-ikäinen mies puettu samaan tapaan, kuin mr Altman ja Ashbrigde.

-- Hyvää iltaa! sanoi hän nyökäten tervehdykseksi.

-- Kuka te olette? kysyi Jetro epäillen, sopisiko hänen päästää outoa miestä alukseensa.

-- Te olette kai yksin laivallanne?

-- Ei, herra, sanoi Jetro, joka ei tahtonut tunnustaa turvattomuuttaan; te olette erehdyksessä. Siimon Kenton ja Taneli Boone sekä yksitoista muuta miestä on minun kanssani. Ja jos te...

-- Joutavia! huudahti vieras ja nauroi niin makeasti, että neekeri joutui aivan hämilleen.

-- Anteeksi, näyttää kuin pyrkisitte tänne?

-- Meistä tulee hyviä ystäviä, poikaseni; minua ei sinun tarvitse milloinkaan pelätä. Minun rumeni on Finley.

Näin sanoen nousi vieras proomuun ja puistalti sydämellisesti Jetron kättä. Venhe sidottiin proomun sivulle. Neekeri kehotti vierasta istumaan perään ainoalle vapaana olevalle lakanalle; hän ei luullut koskaan ennen tavanneensa niin herttaista miestä.

James B. Finley oli kuuluisa lähetyssaarnaaja, jonka toiminta on kauneimpia muistoja Lännen historiassa; se on valokohta julmuuksien, paheiden ja kaikenlaisten rikosten rinnalla, joista niiden seutujen aikakirjat muuten tietävät kertoa. Hän eli niissä metsissä monta vuotta koditonna, turvatonna, samoili erämaiden halki kivääri olalla, elätti itseään metsänriistalla, joita itse ampui tai joita hänelle tarjottiin intiaanien teltoissa ja uutisasukkaiden pirteissä. Hän nukkui metsässä, värisi yksinäisen nuotion ääressä ja hikoili keskipäivän auringon polttavassa paahteessa.

Ja minne ikänä tämä harras ja innostunut mies saapui, siellä hän puhui Mestaristaan, jonka palveluksessa hän väsymättä työskenteli ja vaikutti syvimmästi esimerkin voimalla. Useita ohjasikin hän oikealle tielle, ei ainoastaan raakain rajaseutulaisten ja erämiesten vaan myöskin hurjain intiaanisoturien joukosta. Mainittakoon, että hänen vaikutuksestaan m.m. Siimon Kentonista muutamia vuosia myöhemmin tuli erinomaisen hurskas ja rakastettava mies.

Lähetyssaarnaaja osoitti menettelytapansa älykkäisyyttä siinäkin, ettei ollut tietääkseenkään Jetron äskeisestä suunnattomasta valheesta. Hän laski isällisesti kätensä nuoren miehen olkapäälle ja sanoi:

-- Saat uskoa minua, kun sanon, että minä hämmästyin.

-- Minä hämmästyttää usein ihmisiä.

-- Mikä on nimesi? jos saan kysyä.

Jetro vastasi todenmukaisesti kaikkiin kysymyksiin, ja niin sai lähetyssaarnaaja selon kaikista tapahtumista ja nuorukaisen nykyisestä asemasta.

-- Minä olen tällä virralla nähnyt monta proomua, mutta tämä on ensimäinen, joka kulkee ylöspäin.

-- Minä keksin uuden tavan.

-- Mutta miksi nyt olet paikallasi?

-- Koska olen heittänyt ankkuriin.

-- Mutta etkö huomaa, että tuulee jälleen, niin että alus voi kulkea?

Sen Jetro huomasi vasta tämän kysymyksen johdosta. Hän kiiruhti nostamaan ankkurin, ja niin proomu jatkoi ainoanlaatuista kulkuaan virtaa ylöspäin.

20. Sotataitoa.

-- Rakas poikaseni, sanoi lähetyssaarnaaja, meillä on vielä matkaa jäljellä; mutta älä ole rauhaton. Ymmärrän kertomuksestasi, että valkoisten ja punaisten välit ovat näillä seuduilla kehittyneet surulliselle kannalle.

-- Niin, herra.

-- Minä ja monet ystäväni olemme sitä jo kauan peljänneet, ja me olemme koettaneet tehdä voitavamme sellaisten hirmutekojen ehkäisemiseksi, jotka nyt ovat odotettavissa.

-- Kuinka te ajattelitte estää? kysyi Jetro sanoakseen jotakin, kun lähetyssaarnaaja vaikeni. Kai ajattelitte vangita kaikki punaiset, ripustaa heidät puuhun ja kaataa puut, jolloin he ruhjoutuvat?

-- Ei, kyllä meillä on ollut parempia aikomuksia. Minä olen vaeltanut intiaanien eri heimojen joukossa ja puhunut heidän päälliköilleen; olen koettanut osoittaa, että sotapoluille lähteminen on vaarallista ja että he itse saavat siitä enimmän kärsiä.

Jetro käänsi päänsä ja katsoa tuijotti puhujaan.

-- Olitteko te pakanain joukossa aivan yksin?

-- Kyllä; ainoastaan sillä tavalla minä voin heitä lähestyä. He eivät ole antaneet minun ottaa seuralaista mukaani; sillä se osoittaisi, että minä epäilen heitä.

-- Ettekö te heitä sitten epäile? kysäsi nuorukainen pitäen kuuntelemiaan ajatuksia ihmeellisinä.

-- En voi kieltää, että minä joskus olen ollut vaarassa tulla kidutetuksi; mutta sitä mahdollisuutta silmällä pitäen, minä lähdinkin Mestarin työhön. Jos se oli Jumalan tahto, että minä kuolisin intiaanien käsiin, niin olin minä valmis. Tiedäthän, poikaseni, että sitä tietä saadaan oikea elämä?

-- Kyllä, herra.

-- Siksi en ole ollut rauhaton. Ainoa rauhattomuuden syy onkin vain siinä, ettei ehkä ole valmis kutsumuksen tullessa. -- Mutta palatakseni asiaan, intiaanit ovat nyt siinä uskossa, että he voivat voittaa kaikki valkoiset. Hehän ovat äsken voittaneet kaksi hallituksen retkikuntaa. Näiden asioiden tähden olen liikkeessä. Kun tulin virran rannalle, näin sinun älykkäät laitoksesi. Näin myöskin kauhistuneen intiaanin, joka pakeni metsään. En häntä tahtonut oikein tuntea pimeässä. Huusin hänelle, mutta kun hän jätti venheensä, ajattelin, että voin puhella sinun kanssasi.

-- Miksi te tahdotte virran yli?

-- Minä etsin intiaanipäällikköä, jonka nimi on Wa-on-mon eli Pantteri.

-- Tunnetteko te sen paholaisen? kysyi hämmästynyt neekeri ylös hypäten ja katsoen säikähtyneenä lähetyssaarnaajaan.