Part 4

-- Mutta ne eivät ovat nähneet minun tulevan sisälle, mietti Jetro, muuten olisivat ampuneet.

Nuorukainen seisoi seinää vastaan nojaantuneena ja mietti ankarasti pelastuskeinoa. Viimein hän huokasi ja sanoi:

-- En olla tottunut paljon ajattelemaan; minä aivan tullaan väsyneeksi.

Virkistyäkseen meni hän jälleen leipälaatikon luo. Siellä oli vielä leipää yllin kyllin tavallisen ihmisen ruokahalun tyydyttämiseksi; mutta kun Jetro oli hetkisen viipynyt sen luona, ei siinä ollut rahtuakaan jäljellä.

-- Hyvänen aika, nyt minä keksin sen! huudahti hän iloissaan. Miksi en sitä ennen ajatellut? Minä pitää laatikon kumossa pääni päällä, niin intiaanit eivät näe minua, ja niin minä menen ulos pirtistä, kuljen raivatun paikan yli metsään. Ja kun minä ollaan siellä, viskataan minä laatikon ja juoksen! Se on mainio ajatus!

13. Kiusallinen kohtalo.

Selvittyään ankarasta kohtauksesta intiaanin kanssa tunsi Kenton jonkun verran huolta Jetrosta, josta hän ei tiennyt mitään. Mutta sitten hän ajatteli, että hänellä on lähinnä velvollisuuksia uutisasukkaita kohtaan. Ja olihan neekeripoika oman tottelemattomuutensa tähden joutunut erilleen erämiehestä.

Kentonia huoletti enimmän eräs asia. Se intiaani, joka ryösti häneltä venheen ja sitten sai ilkityönsä kalliisti maksaa, ei ollut sama, joka oli torkkunut uutisasukkaiden pirtin luona. Oli siis useampia intiaaneja uutisasukkaiden ja raivauksen luona olevan pirtin välillä. Variksen raakkuna virran toiselta puolelta ilmoitti, että noita kissansilmäisiä väijyjiä oli sielläkin.

Pantteri on puuhannut suurenmoisesti livistettyään tiehensä ilman sovittua kaksintaistelua minun kanssani. Hän aikoo nyt tuhota meidät kaikki, ja hänellä on onnistumisen mahdollisuuksia.

Kenton nosti palkoveneen maalle ja pani melan ja kiväärinsä sen pohjalle. Sitten hän veti sitä vaivaloisesi metsän läpi, sen avonaisen ulapan ohi, josta ennen olemme puhuneet, jonka jälkeen hän työnsi sen vahingoittumattomana vesille.

-- Toivon, ettei olisi monta tällaista paikkaa, mutisi hän melaan tarttuen, muuten vanha vene vahingoittuu..

Pimeys tummeni edelleen ja tuuli puhalteli kovasti, joten melojalta ei vaadittu erinomaista varovaisuutta. Mutta kuinka olikaan, jo noin viidenkymmenen metrin päässä oli Kentonin edessä uusi aukeama, jonka rannikot eivät tarjonneet mitään suojeluspaikkaa. Hän veti siis venheen keulan maalle, tähysteli hetkisen seutua ja mietti.

Hän ei tahtonut vetää enää venettä metsän läpi; sillä hän pelkäsi vahingoittavansa sitä, ja hän toivoi yhä lisääntyvän pimeyden valmistavan tarvittavan suojan veden pinnallekin.

Kenton päätti odottaa jonkun aikaa. Mutta kun hän seisoi siinä paikallaan kaikki aistit herkimmässä vireessä, huomasi hän suuren esineen veden pinnalla. Se liikkui nopeasti Ohion puoleiselta rannalta vinosti Kentuckyn rantaa kohden suuntautuen hiukan yläpuolelle sitä paikkaa, missä metsänkävijä odotteli seudun täydellistä pimenemistä.

Pian hän tunsi esineen intiaanien palkovenheeksi, jossa istui useampia miehiä. Jollei olisi tuullut niin kovasti, olisi hän kuullut melomisen, sillä intiaanit eivät nähtävästi halunneet liikkua erityisen salaisesti.

-- He nähtävästi eivät luule kenenkään meistä olevan lähellä, ajatteli erämies; ainakin he olisivat varovaisempia, jos aavistaisivat Siimon Kentonin hiiviskelevän seudulla.

Koska soutajat pyrkivät vastavirtaan ja lähemmäksi uutisasukkaita, päätti Kenton, mikäli mahdollista, koettaa saada lähemmin selkoa heidän aikeistaan. Hän käsitti, että on vaarallisempi seurata intiaaneja venheellä kuin jalkaisin. Hän epäili heidän nousevan maihin. Hän taas voisi liikkua vapaammin puiden ja pensaiden välissä, ja voisihan hän sitä paitsi palata venheelleen milloin tahtoi.

Hän veti venheen niin korkealle, ettei vesi voinut sitä viedä, ja alkoi kulkea rantaa pitkin tavallisella varmalla varovaisuudellaan sitä leiripaikkaa kohden, johon hänen ystävänsä näinä aikoina kokoontuivat hänen tuloansa odottamaan.

Kenton huomasi pettyneensä odottaessaan intiaanien laskevan maihin tai soutavan vastavirtaan niin hitaasti, että hän voisi heidät saavuttaa. He kulkivat eteenpäin aavistamattoman nopeasti.

-- Ne eivät laske maihin ennenkuin Kalkkalokäärmelahdessa tahi sen yläpuolella, ajatteli Kenton nyt, minä vain tuhlaan aikaa metsässä kähmimällä.

Kentonin tapaiset miehet antavat aina toiminnan seurata heti päätöstä. Hän kääntyi ympäri ja palasi nopeasti sille paikalle, johon hän oli venheen jättänyt.

Ajatelkaa hänen hämmästystään, kun vene oli jälleen poissa!

Hän tuskin uskoi silmiään ja tarkasti vielä ympäristöä, mutta asia ei siitä parantunut.

Tuskin koskaan eläessään oli Kenton kokenut niin kiusallista tunnetta kuin tällä hetkellä; hänelle oli tehty niin ovela kepponen, että hänen itsetuntonsa siitä kovin loukkaantui.

Häntä nöyryytti vielä enemmän se seikka, että hän luuli tämän viimeisen kepposen tekijää samaksi intiaaniksi, jolta hän itse oli tämän torkkuessa siepannut saman venheen.

Mutta kuinka harmissaan ja masentuneena hän olikaan Siimon Kenton ei kuitenkaan koskaan tuhlannut aikaa suruun ja valituksiin. Koska punanahkan ei ollut onnistunut ensi kerralla pitää venettä, ei se ollut onnistuva toisellakaan kerralla. Kenton siis läksi rientämään myötävirtaan niin pian kuin pimeässä saattoi.

Tällä kertaa eivät kuitenkaan edellisen kerran tapahtumat uudistuneet. Punanahkainen rosvo näytti olevan kylliksi viisas välttääkseen edeltäjänsä kohtalokkaat virheet.

Rantaa pitkin luovimisen sijasta hän oli joko soutanut väljille vesille tahi samosi muuten eteenpäin niin nopeasti, ettei närkästynyt valkoinen mies saavuttanut häntä.

Ennen pitkää Kenton siis pysähtyi, vakuutettuna siitä, että vene oli nyt menetetty ainaiseksi.

-- Minut saadaan hirttää, jollei se punanahka ole viisas mies! mumisi hän jossakin määrin ihaillen vastustajaansa. Onhan Siimon Kentonia ennenkin juksattu, mutta ei koskaan tällä tavalla.

Ainoastaan heikko toivo oli enää metsänkävijällä jälellä -- toinen vene, jonka hän viikkokauden päivät sitten oli kätkenyt erääseen niemekkeeseen lähelle Kalkkalokäärmelahtea. Jos se olisi säilynyt intiaanien väijyviltä katseilta, korvaisi se kärsityn vahingon.

Mutta saattoiko sitä toivoa? Punanahkoja oli nyt kaikkialla liikkeellä, ja joku heistä on saattanut huomata veneen -- vaikkapa sattumalta.

Tähän kysymykseen sai vastauksen vain yhdellä tavalla. Oli mentävä katsomaan, oliko alus siellä, jonne hän oli sen jättänyt ja josta hän toivoi sen tapaavansa.

Kenton samosi rannikkoa melkein huolettomalta näyttävällä kiireellä. Kalkkalokäärmelahtea lähestyessään alkoi hän kuitenkin noudattaa tavallista varovaisuuttaan, vaikkapa pimeys ja tuuli tekivätkin parhaansa suojatakseen häntä.

Tavallista rauhattomampana hiipi hän paikalle, johon hän oli huolellisesti venheensä kätkenyt.

Hän suoritti etsintänsä yhtä nopeaan kuin huolellisesti, ja se paljasti hänelle sen surullisen tosiasian, että toinen vene oli hävinnyt samaa tietä kuin ensimäinenkin.

14. Rauhanhäiritsijä.

Olemme maininneet, että Agnes Altman, joka istui kiveen nojaten leirivarustuspaikalla virran rannalla, oli kaikkein tarkkaavaisimpia Siimon Kentonin tuloa odottavassa valkoisten seurueessa. Sentähden hän myöskin huomasi, että intiaanisoturi kyyhötti saman kiven toisella puolella korkeintaan kolmen askeleen päässä hänestä.

Agnes kuuli, kuinka punanahkan ruumis kihnasi kiveä, ja jos hän pani korvan kiveä vasten, kuuli hän sen vielä paremmin. (Minkätähden?) Hän ei tietänyt, mitä aikeita vihamiehellä oli, mutta luonnollisesti se puuhasi heidän turmioksensa.

Tyttö harkitsi, pitäisikö hänen ilmoittaa havaintonsa Yrjö Ashbrigdelle, joka oli aivan lähellä ja jolle hän oli usein kuiskaillut. Mutta jos hän puhuisi tai liikahtaisi, niin kiven takana oleva intiaani säikähtäisi ja pakenisi. Sitä olisivat useimmat nuoret tytöt hänen asemassaan toivoneetkin; mutta Agnesin mielestä ei tuon pahantekijän pitäisi päästä niin helpolla.

Hän päätti siis pysyä hiljaa paikallaan ja odottaa, mitä siitä tulee. Mutta pian hän osoitti sukupuolensa tavallista luonnetta; hän näet päätti kurkistaa kiven reunan yli nähdäkseen, mitä intiaani teki.

Heikko kuutamo häämöitti puiden oksien välistä. Agnes toivoi, että hän ennättää vilkaista kiven taa vihollisen huomaamatta. Hänen sydämensä sykytti tavallista kiivaammin, kun hän hiljaa kuin aave nosti päätään kiven yläreunan tasalle, johon hän oli käsin tarttunut.

Mutta ennenkuin hän ennätti tarpeeksi korkealle, huomasi hän, että intiaani teki samoin, onneksi hänelle, paria sekunttia aikaisemmin.

Soturin hiustöyhtö korkeine kotkansulkineen näkyi pimeässä epäselvästi, mutta maalatut kasvot luuli tyttö eroittaneensa yhtä hyvin kuin jos aurinko olisi niihin paistanut.

Agnes oli hetkisen kuin kivettyneenä. Hän pelkäsi, että jos hän laskeutuu jälleen paikalleen, huomaa intiaani hänet ja käyttää puukkoaan tahi tomahawkiaan, ja sama selittämätön pelko esti häntä varoittamasta Yrjöä ja muita.

Agnesilla ei ollut aseita käsillä, ja vaikka olisi ollutkin, tuskinpa hän olisi niitä käyttänyt, sillä tämän peljättävän voiman, vihan ja petoksen edustajan rinnalla hän oli vain heikko lapsi. Mutta hän käsitti kuitenkin, että jotakin hänen täytyy tehdä julkean tunkeilijan karkoittamiseksi.

Hän hamusi hiljaa oikealla kädellä maassa saadakseen pivollisen multaa ja soraa, jonka hän aikoi viskata ripeästi intiaanin kasvoja vastaan. Mutta Agnes ei koskaan saanut nähdä, mikä vaikutus tällaisilla aseilla olisi ollut; sillä juuri kun hän aikoi heittää, hävisi intiaanin pää äänettömästi.

Ei näyttänyt luultavalta, että intiaani tällaisessa pimeydessä sai mitään selvää varustuksen sisustuksesta ja sen suojelijain asemasta; sillä siihen olisi ollut tarpeen kissan tahi pöllön silmät. Hän luultavasti poistui tehdäkseen uuden yrityksen jossakin toisessa kohdassa.

Tytön tarkka korva ilmoitti, että hänen vihamiehensä oli jälleen liikkeellä, ei tällä kertaa kiven takana, vaan vasemmalla, lähellä Yrjö Ashbrigdeä.

Hän tähysteli tarkoin siihen suuntaan ja harkitsi, kuinka kauan hänen pitää istua hiljaa. Hän aikoi juuri huutaa puoliääneen ystävälleen, kun joku sysäsi häntä kyynärpäähän, niin nopeaan ja näkymättömästi, ettei hän voinut huomata eikä käsittää, mikä siinä oli. Mutta silloin ei hän voinut olla päästämättä tuskaista huudahdusta, ja Yrjö oli siinä silmänräpäyksessä hänen luonaan.

-- Mikä sinulla on?

-- Intiaani on varustuksessa!

-- Mahdotonta! Sinä erehdyit!

-- Näin hänet juuri nyt!

-- Missä? Kerro, mitä näit!

-- Näin hänen tirkistävän kiven takaa aivan minun edessäni. Aijoin juuri huutaa sinua, mutta hän painui heti alas. Ja kohta sen jälkeen hän mateli sinun luonasi.

-- Onko se mahdollista? En tahdo väittää sinua vastaan, mutta kuitenkin...

Korkea haamu ilmestyi pimeydestä ja lähestyi säikähtyneitä ystäviä.

Nuori Ashbrigde aikoi juuri kohottaa kiväärinsä, mutta silloin sanoi Veber Hastings:

-- Varovasti mäkipaikoissa, junkkeri. Enpä tainnut tehdä viisaasti, kun asetin teidät kaksi niin lähettäin.

-- Päinvastoin, vastasi nuorukainen, teitte siinä hyvän työn. Tytöllä on tarkempi silmä kuin muilla; hän näki, mitä muut eivät nähneet.

-- Mitä?

Yrjö Ashbrigde kertoi tarkoin, mitä hän oli Agnesilta kuullut, ja tyttö kävi kauhuissaan tarkastamassa äitiään ja nuorta Mabelia.

-- Nuo syöpäläiset rupeavat kovin tungetteleviksi, sanoi Hastings. Pysykää nyt siinä, missä olette; minä koetan etsiä punanahkaa. Tähystäkää tarkkaan; hän ehkä pyrkii ulos samaa tietä, jota tulikin.

Jim, joka nyt oli täydellisesti selvinnyt päihtymyksestään, oli vartijapaikallaan melkein sen kiven kohdalla, jonka luona Agnes oli tehnyt havaintonsa. Hän oli asettunut pitkälleen eräiden puunrunkojen ja oksien taakse, jotka muutamia viikkoja sitten itse oli järjestänyt siihen. Kun hän siinä loikoi vatsallaan pitäen kiväärin putkea toisessa kädessään, tunsi hän jonkun pehmeästi koskettelevan jalkaansa.

Metsänkävijä ei liikahtanut eikä päästänyt ääntä, mutta tarkalla vaistollaan aavisti, miten asiat olivat, -- intiaani oli tunkeutunut leiriin ja kierteli nyt tarkastusretkellä.

Intiaani ei vahingoittaisi ketään, ennenkuin hän saisi tietää sen, mitä varten oli tullut; mutta sen jälkeen hän epäilemättä aikoi jakaa muutamia nopeita peljättäviä puukoniskuja ja paeta ennenkuin kukaan ennättäisi kostaa.

Erämies käänsi päätään, katsoi yli olkansa ja näki miehen hahmon taivasta vasten; hänellä maassa maatessaan oli näet seisaallaan olevaan viholliseen nähden edullisempi asema.

Jim ei epäillyt hetkeäkään. Hän kääntyi seljälleen, veti jalat alleen ja oli silmänräpäyksessä pystyssä.

Samassa hän viritti kiväärinsä.

Intiaani kuuli sen, hän ei kuitenkaan valmistautunut vastustamaan, vaan kääntyi pakoon.

Valkoinen mies syöksyi jälkeen voidaksensa tarkasti ampua. Pakolainen oli nähtävästi yhtä perehtynyt paikkaan kuin hänen vainoojansakin, sillä hetkeäkään epäilemättä osasi hän oikeaan suuntaan.

Hän oli lähellä ulommaista rintavarustusta ja hyppäsi jonkun esteen yli; silloin sai jälestä samoava erämies toivomansa tilaisuuden. Hänen kiväärinsä kohosi ja pamahti, -- intiaani ulvahti, kaatui eteenpäin, kaivoi hetkisen maata käsillään ja jäi sitten paikalleen hengenhieveriksi.

-- Siinä teit reippaasti, Jim, sanoi Hastings tyynesti. Lataa nyt pian vain kiväärisi.

-- Kyllä minä sen konstin osaan! Mahtaneeko täällä vain olla useampia punanahkoja?

-- Siinä tapauksessa ne ovat varovaisempia, mutta eihän sitä koskaan tiedä -- hiljaa!

Puiden lomasta kuului pöllön värisevä ääni, niin hiljainen että erämiehen harjaantunut korvakin saattoi vain tuskin ja tuskin eroittaa sen.

-- Se on Kenton, sanoi Hastings puoliääneen; ja minua suuresti ilahduttaa hänen tulonsa, sillä nyt saadaan jotakin tehdyksi.

15. Huonoja toiveita.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi kuuluisa metsänkävijä varustukseen niin hiljaa kuin maasta kohonnut. Hän istuutui maahan neuvotellakseen Hastingsin kanssa; sillä muiden täytyi olla vahtipaikoillaan. Kenton antoi alakuloisen kertomuksen seikkailustaan, jonka me jo tunnemme.

-- Minä luotin kahteen venheeseen, päätti hän puheensa, ja toisen minä sainkin käsiini, mutta nyt ei minulla ole yhtään ainoaa. Mutta ei auta jäädä sitä suremaan.

-- Ei, myönsi hänen puhetoverinsa; meidän on sittenkin tehtävä, mitä voimme.

-- Niinpä tietenkin, vaikka toiveet ovat toistaiseksi huonot. Onko Boonesta kuulunut jotakin?

-- Ei mitään.

-- Paljon riippuu hänen harkinnastaan. Hän on nähnyt enemmän intiaaneja ja hän on minua viisaampi, Eivätkä punanahkat vihaa häntä niinkuin minua; sentähden on hänen helpompi päästä selville heidän aikomuksistaan.

-- Intiaaneilla on varmaankin pari venettä, sanoi Hastings kiintyen erääseen ajatukseen.

-- Ymmärrän, mitä te tarkoitatte, eikä kukaan ole minua innokkaampi yritykseen ryhtymään, jos on vähänkin onnistumisen toivoa.

-- Sieppasittehan te niiltä äsken venheen.

-- Mutta silloin intiaani nukkui, ja hän oli yksin. Mutta täällä heitä on yhdessä vähintään parikymmentä -- luultavasti enemmänkin -- ja jokainen heistä on nyt niin valpas ja varuillaan kuin olisi maannut neljätoista vuotta ja kuusi kuukautta. Nyt ne syöpäläiset, lisäsi erämies katkerasti, eivät mitään muuta toivo niin hartaasti kuin että Siimon Kenton yrittäisi niiltä varastaa venheen. Silloin he veisivät häneltä päänahkan ja ilkkuisivat viedessään. He odottavat, että minä yrittäisin.

-- No niin, meille käy täällä samalla tavalla kuin Jimille ja hänen tovereilleen muutamia kuukausia sitten, -- eikä meillä ole niinkään hyviä toiveita, ei puoleksikaan.

-- Miksi ei?

-- Ensinnäkin he olivat kaikki karaistuja miehiä, jotka osasivat tapella ja tappelivat, vaikka sitten huomasivatkin parhaaksi väistyä suuren joukon tieltä. Meillä on muassamme kaksi iäkästä naista, yksi tyttö ja yksi lapsi; eikä meistä luonnollisesti kukaan pakene niin kauan kuin voi seistä jaloillaan.

-- Ei luonnollisesti, niin arvelee jokainen.

-- Kun taas valkenee, syöksevät punanahkat kimppuumme joka taholta. Ne ampuvat meidät yhden kerrallaan puiden takaa.

-- Pahemminkin ne voivat tehdä, huomautti Kenton.

-- Mitenkä?

-- Näännyttää meidät nälkään. Raivausalueelta ja sille rakennetusta pirtistä lähdettyämme emme ole syöneet mitään. Siitä ei vielä ole kovin kauan, mutta eihän meillä ole rahtuakaan ruokaa mukana.

-- Pahalta se näyttää, myönsi Hastings painuen miettimään ystävänsä sanoja.

-- Jospa Boone olisi täällä, että saisimme yhdessä suunnitella jotakin, onnistuipa se sitten tahi ei.

Siimon Kenton ei tahtonut istua epätoivoisena käsiään väännellen, olipa tilanne kuinka toivoton hyvänsä, mutta hän halusi neuvotella itseänsä pariakymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, joka oli uskaliaasti vaeltanut Lännen intiaanimetsiin ennenkuin Kenton oli kuullut Ohion ja Kentuckyn nimeä mainittavankaan.

-- Yksi seikka minua kuitenkin ilahduttaa, sanoi Kenton hetkisen äänetönnä istuttua, ja se on se, että täältä on vapaa pääsy virralle.

-- Jim oli sen niin järjestänyt; muutenhan hänen mielestään ei enää kukaan näkisi päivän valoa. Halloo! Kuka siellä?

Mr Altman uskalsi lähestyä neuvottelijoita pyytäen anteeksi rohkeuttaan. Hän halusi tiedustaa neekeripalvelijaansa Jetroa, joka oli lähtenyt Kentonin mukana.

-- Tuhat tulimmaista, minä olen todellakin unhottanut sen veitikan! huudahti Kenton.

-- Hän ei saapunut takaisin teidän kanssanne?

-- Ei, ja minä epäilen, näettekö häntä milloinkaan; ette ainakaan ensi käänteessä.

Sitten Kenton kertoi, mitä hän tiesi Jetron kohtalosta.

Isäntä kuunteli kertomusta mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Kuinka hän valittikaan kovaa kohtaloa, joka oli tullut itsepäisen pojan osalle, huomasi hän, ettei siitä voitu moittia ketään muuta kuin häntä itseään.

-- Jos hän joutuu intiaanien käsiin, on se hirmuista, sanoi mr Altman.

-- Punanahkat eivät pidä neekereistä, ja sitä paitse on heillä syytä vihata häntä.

-- Kuulin, että hän teki paljon teidän väkenne pelastamiseksi, sanoi Hastings.

-- Aivan varmaan, sanoi Kenton. Kun milloin syöpäläinen kaatui luodista, oli se melkein aina lähtenyt Jetron kivääristä, ja merkillisintä on, kun hän sieppasi itse Pantterin kiinni ja oli viedä häneltä hengen.

-- Punainen päällikkö kai kostaisi hänelle mielellään? kysyi Altman.

-- Kuinka hän meitä muita vihanneekaan, hän varmaankin antaisi kaksi meitä tuosta neekeripojasta. Jos hän hänet tapaa, kiduttaa hän hänet kuoliaaksi.

Tämä ajatus oli kiusallinen, mutta eihän pojan hyväksi voitu mitään tehdä. Ja uhkasihan heitä kaikkia yhtä pelottava vaara.

-- Minusta tuntuu, sanoi Hastings, mr Altmanin poistuttua, että mitä voitaneekaan yrittää näiden ihmisten pelastamiseksi, täytyy sen tapahtua heti tänä yönä.

-- Siitä ei ole epäilyä -- halloo, kuka siellä?

Pimeästä ilmestyi haamu, jonka Kenton heti tunsi ryhdistä.

-- Sinäkö siellä olet, Taneli?

-- Minä olen, sanoi vanha urho tyynesti ja istui toisten rinnalle ikäänkuin hän olisi ollut vain muutaman minuutin erillään heistä. Oli vaikea löytää teitä, -- halutti huutaa monta kertaa.

-- Miksi et tehnyt niin? Minä tein.

-- Intiaaneja on metsässä paljon. Minä kuulin heidän usein huutavan toisilleen, ja minulla oli paljon huolta karttaessani, etten törmännyt heitä vastaan. Jos minä olisin antanut merkkiäänen, olisivat he vastanneet, ja silloin olisi ollut huono juttu. Arvasin, että löydän teidät jostakin.

-- No niin, Taneli, sanoi Kenton Booneen kääntyen, mitä luulet punanahkain nyt suunnittelevan?

-- He kai odottavat aamua siellä missä ovat, ja sitten he kai ampuvat.

-- Ja pitävät meitä täällä teljettyinä, kunnes kuolemme nälkään?

-- Niin, epäilemättä.

-- Ja sinä uskot, että mitä tehdäänkin näiden ihmisten pelastamiseksi, se pitää tehdä ennen auringonkoittoa?

-- Uskon kuin raamattuun.

-- Kuinka paljon punanahkoja on?

-- Kai heitä oli parikymmentä iltapäivällä, mutta illalla tuli uusia virran takaa, niin että minä luulen heitä olevan kolmenkymmenen paikkeella.

-- Kuka on päällikkönä, Taneli?

-- Se maalattu julmuri, jota ne mainitsevat nimellä Wa-on-mon eli Pantteri.

16. Siimon Kenton säikähtää.

Siimon Kenton aavisti paljon ennen kuin hän sen Boonelta kuuli, että juuri hänen vanha vihamiehensä Pantteri johtaa sitä intiaanisoturien joukkoa, joka menestyksellisesti saarsi uutisasukkaita. Ja siinähän oli selvä syy, minkä tähden punainen päällikkö ei ollut tullut kaksintaisteluun Kentonin kanssa.

Wa-on-mon oli rientänyt kokoamaan ne irralliset intiaani-joukot, joita tiesi samoilevan ympäristössä antaakseen niiden avulla valkoisille paljon merkittävämmän iskun kuin Kentonin tappaminen. Ja hän oli juuri saavuttamaisillaan päämääränsä. Näytti kuin pakolaisia ei mikään voisi tuhosta pelastaa.

Lukijamme muistakoot, että huolenpito seurueen neljästä naisjäsenestä, jotka oli saatettava turvaan paalumajalle, oli urhoollisten miesystäviemme suurimpana kuormana. Ilman tätä huolta olisivat uutisasukkaat ja valkoiset erämiehet pitäneet kyllä uskaliaasti puoliaan.

Olemme jo huomanneet, että ystäväin ja vihollisten oli helppo päästä varustukseen. Kun Kenton ja Boone saapuivat, kumottiin entinen suunnitelma. Aikomus oli alkuaan ollut, että piiritetyt hiipisivät pois leiristä rannan puolelta, joka oli avoinna. Mutta pian havaittiin, että se oli mahdotonta intiaanien tarkan valvonnan tähden. Joku taitava erämies olisi ehkä metsän suojassa ja sukeltamalla kauan vedessä voinut käyttää tätä tietä, mutta naisille ja useille miehillekin olisi sellainen yritys tullut tuhoisaksi.

Kenton, Boone ja Hastings pitivät sotaneuvotteluja.

-- Näyttää olevan vain yksi keino, virkkoi Boone, sitten kun toiset olivat ajatuksensa lausuneet, ja sekin surkean heikko.

-- Niin, nykyisissä oloissa, myönsi Kenton.

-- Olemme jo nähneet, että joku meistä voi hiipiä täältä pois metsään. Ja miksi ei silloin pari kolme toistensa jälkiä astuen?

-- Totisesti, virkkoi Hastings.

-- Olettakaamme siis, että minä menen oikealle ja Siimon vasemmalle ja että kumpikin meistä ottaa mukaansa kaksi henkilöä ja että nämä henkilöt ovat naisia.

-- No niin -- ja jos te pääsisitte intiaanileirin läpi niiden keralla? kysyi Hastings.

-- Silloin olisi tehty, mitä tehdä pitää. Jos me selviytyisimme syöpäläisistä ja meillä olisi vielä suuri osa yötä jälellä, niin päivännoustessa olisimme paalumajalla.

Kenton ei hyväksynyt tätä suunnitelmaa ja sen hän myöskin sanoi.

-- Sinä ja minä kulkisimme kyllä, lausui hän, vartiaketjun läpi, koska olemme jo tänä yönä sen tehneet, Taneli, mutta naisia me emme voisi ottaa mukaan.

Boone luotti ystävänsä kokemukseen ja sanoi:

-- Silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla täällä ja taistella intiaanien kanssa. Me voimme surmata heistä eräitä, ehkäpä Pantterinkin, mutta kukaan meistä ei jää eloon hänen kuolemastaan iloitsemaan.

Kenton istui hetkisen äänetönnä.

Hänen ystävänsä tiesivät, että hän harkitsi ankarasti aseman vaikeutta ja että hän kenties keksii pelastuskeinonkin, joskin epätoivoisen. Ei Boone eikä Hastings tienneet ehdottaa mitään ja odottivat jättiläiskokoisen ystävänsä sanaa tahi tekoa.

Vihdoin nousi Kenton sanomatta sanaakaan.

Toiset tekivät samoin, vaikka he tällaisessa asemassa olivat enemmän alttiit hiipiväin vihollisten kuulille.

-- Ota minun kiväärini, Taneli, sanoi nuorempi erämies merkityksellisesti, jollen minä koskaan palaa, pidä se muistona niistä monista hetkistä, joita olemme yhdessä suorittaneet Lännen metsissä.

-- Sen teen, sanoi Boone ja otti kiväärin.

-- Mutta, väitti Hastings, emmekö minä ja Boone, voi jotenkin auttaa teitä.

-- Ette. Minun täytyy tällä kertaa mennä yksin. Kun te ja minä äsken juttelimme, niin muistattehan, että minä sanoin, ettei ole mitään mahdollisuutta ryöstää näillä seuduin venettä punanahkoilta -- muistattehan sen, Hastings?

-- Kyllä muistan.

-- Nyt aijon kaikessa tapauksessa yrittää saada sen venheen, jonka näin soutavan virtaa hämärissä. Minä luulen, ettei se onnistu ja ettei minulle ole siitä hyötyä, vaikka se onnistuisikin.