Part 4

THERESE. Eikö aamun koi ole punertava?

ELPYVÄ. Jaa, kyllä se ei ole, ja kun liljasta on puhe, niin tämä väri sopii aamun koille paremmin.

POROMÄKI. Niin; ja kyllähän koit toisinaan on melkein valkoisia.

ELPYVÄ.

Siis: Kuu. Se on kuu, joka puhuu.

Oi lilja, miksi valkee noin Sa oot kuin koite aamun koin.

_Lilja_. Siks...

_Kuu_. Oi sano miks?

POROMÄKI. Lilja ei tiedä.

ELPYVÄ.

_Kuu_. Et lilja tiedä itsekään.

_Lilja_. Niin tiedä itse ehkenkään.

ADELAIDE. Ah, niin herttaista!

POROMÄKI. Minulla oli koulutoveri, jonka nimi oli Lilja, ja se ei liioin koskaan tiennyt mitään.

ELPYVÄ. Minä jatkan.

_Kuu_. Siks kalpee olet liljani, kun kaipaat ystävää, Kun saat sen, punat poskilles ne nousee, kalpeus häviää.

ADELAIDE. Ah, niin kaunista. Kaipaat ystävää. (Katsoo Kannelta).

ELPYVÄ. Tämä on nyt kuin alkusoitto.

POROMÄKI. Eli uvertyyri.

ELPYVÄ. Nyt seuraa Liljan valitus.

Ah kun katson noita tuolla surusta ma tahdon kuolla, eivät ole yksin he, eivät ole yksin he.

POROMÄKI (kuorsaa).

ELPYVÄ.

Ah, kun aattelen ma mua sydän tahtoo pakahtua. Olen yksin ma, olen yksin ma.

POROMÄKI. Olen yksin ma, olet yksin sa. Tarara...

ADELAIDE. Sangen hyvin osattu.

ELPYVÄ. Lilja valittaa edelleen:

Ah onneton oon tääll...

(Tapailee) vähän epäselvästi kirjoitettu innostuksen hehkussa...

POROMÄKI. Kuin lintu puitten pääll. (Kuorsauksia seuraavan aikana).

ELPYVÄ.

Ah onneton oon tääll, ja yksin, yksinään. Mutt luoja kaikki voi. Ehk' onnen mullekin soi.

ADELAIDE. Ah onnen. (Katsahtaa Kanteleeseen. Elpyvä taas lukee suurimmaksi osaksi Adelaidelle).

ELPYVÄ. Nyt seuraa liljan riemu; se on löytänyt ystävän.

Liljan riemu.

Nyt on minulla riemumieli kun jo sain ma ystävän. Kaunis sointu sill' on kieli, pitkä solakka on hän.

POROMÄKI. Se kielikö?

ADELAIDE. Ssssss!

ELPYVÄ (Adelaidelle lukien),

Hän on pehmyt pituudessaan, hän on niinkuin pitääkin.

ADELAIDE. Niin kaunista!

ELPYVÄ.

Iloitkaa nyt taivahalla kaikki raittiit tähtöset, enkelitkin taivahassa.

POROMÄKI. Aamen.

ADELAIDE (taputtaa käsiään).

KANNEL. Joko se loppui nyt?

ELPYVÄ. Minä olen tavotellut omituista yöllistä noktyrnitunnelmaa.

JOSEFIINA. Mitä sinä Iisakki siitä pidit.

POROMÄKI (kuorsaa).

ADELAIDE. Minun mielestäni siinä oli niin vienon surunvoittoisa, yöllisen kuiskaava tuoksu.

ELPYVÄ. Ehkä minä luen sen uudelleen?

POROMÄKI (kuorsaa).

KANNEL. Minä pelkään että se menettäisi tuoksuaan. (Helenius ja Therese ovat puhelleet keskenään koko ajan).

THEBESE. Se on mahdotonta!

HELENIUS. Saatte nähdä. Tulkaa jonkun ajan kuluttua äkkiä sisään.

THERESE. Se ei ole totta. Mutta minä koetan. Minä en usko, mutta jos se on totta, niin silloin herra Helenius, minä olen teille hyvin, hyvin kiitollinen. (Menee).

HELENIUS. Minä kiitän.

XIII kohtaus.

ADELAIDE. Te pidätte siis runosta, herra Kannel.

KANNEL. Minä olen aivan suunniltani.

HELENIUS (saatuaan viittauksia Adelaidelta). Rouva Poromäki ja sinä Eljas, tulkaapa hiukan tänne; minä olen ostanut pienen huonekalun ja minä pyytäisin teidän arvosteluanne.

JOSEFIINA. No niitä osioita minä ymmärrän paremmin kuin runoja.

ELPYVÄ. Jääkö neiti Adelaide tänne herra Kanteleen kanssa!

HELENIUS. Tule pois nyt vaan. (Vetää hänet mukaansa).

XIV kohtaus.

(Poromäki ja Skål kuorsaavat).

ADELAIDE (kävelee ja istahtaa sohvalle). Tulkaa tänne hiukan, herra Kannel, minulla olisi teille jotain erityistä sanottavaa.

KANNEL. Jos se on salaisuus, niin... (Osoittaa alkooviin).

ADELAIDE. Ei se tee mitään. Hän ei kuule. Istukaa tähän minun viereeni, aivan kodikkaasti, kas noin, ja rohkeasti. (Siirtyy lähemmäksi).

KANNEL (siirtyen pois). Mitä teillä on minulle sanottavaa, neiti Stör?

ADELAIDE (keikaillen ja siirtyen lähemmäksi). Te olette ollut niin alakuloinen näinä viime aikoina.

KANNEL. No tokko niinkään sentään. Ja eihän sitä aina jaksa olla hyvällä tuulella.

ADELAIDE. Teitä vaivaa alakuloisuus.

KANNEL. Ketä se ei toisinaan vaivaisi.

ADELAIDE (siirtyen lähemmäksi). Niin mutta teitä vaivaa jokin ajatus, jonkinmoinen tyytymättömyys, jonkinmoinen, semmoinen jokin... (Lähenee).

KANNEL (siirtyy ihmeissään poispäin).

ADELAIDE. Niin niin, minä tarkoitan jonkinmoinen niin sanoakseni onnen puuttuvaisuus.

KANNEL. Onnen puuttuvaisuus?!

ADELAIDE. Niin juuri, onnen puuttuvaisuus. Ah, älkää kieltäkö. Ettehän!

KANNEL. En millään muotoa?

ADELAIDE. Te tahdotte saavuttaa onnen, ah, te halaisitte onnea, mutta te ette rohkene ojentaa kättänne. (Lähenee, Kannel pakenee). Te pakenette.

KANNEL (siirtyen sohvalta tuolille). Niinhän minä teen, mutta tuota...

ADELAIDE. Ah, te ette ymmärrä. Ja kuitenkin te ymmärrätte. (Poromäki ilmestyy ja katselee ihmeissään). Te tiedätte että onni on teidän läheisyydessänne, mutta te ette uskalla sitä omistaa, (Skål ilmestyy) te pelkäätte, että se suuttuisi. (Lähenee). Älkää peljätkö, onni ei suutu.

KANNEL. Ei suutu?

ADELAIDE. Ah, ei, ei.

KANNEL (ei tiedä mitä ajatella).

ADELAIDE. Se on lähellä, ah, hyvin lähellä.

KANNEL. En minä ainakaan näe...

ADELAIDE. Ettekö näe, ah, ettekö --

KANNEL. E-en minä todellakaan näe muuta kuin teidät.

ADELAIDE. Ah, te näette minut!

KANNEL. Te istutte siinä, siinä niin...

ADELAIDE (ollen viehkeä). Niin, minä istun, niin...

KANNEL. Tekö olette onni?

ADELAIDE (nousee ja levittää kätensä). Ah, Knut!

KANNEL. Mi-mitä...

ADELAIDE. Älä enää teeskentele, äläkä pelkää. Ota minut!

KANNEL. Ä-älkää nyt hiidessä, neiti Stör! (Pakenee).

ADELAIDE. Sinä olet ollut sankarillinen, mutta sinä olet saava palkinnon. (Syleilee ja suutelee).

KANNEL. Herra jumala!

ADELAIDE. Niin, herra jumala. (Suutelee). Niin ihanaa. Ah Knut, kuinka sinä olet...

XV kohtaus.

Therese, Helenius, Elpyvä ja Josefina tulevat. Poromäki pääsee hetken kuluttua pujahtamaan pois.

THERESE. Adelaide!

ADELAIDE. Rakas Therese, onnittele meitä.

THEBESE. Knut, mitä tämä merkitsee?!

KANNEL (alkaa laskea leikkiä), En minä tiedä. (Sytyttää sikaarin).

ADELAIDE. Suo anteeksi, rakas Therese...

THERESE. Se ei ole totta, se ei ole, eihän Knut.

KANNEL. Ei tietysti.

ADELAIDE. Onhan se totta, Knut, onhan.

KANNEL. On on...

THERESE. Ethän sinä voi pitää hänestä Knut, hänellä on selkäydin kipeä.

ADELAIDE. Ja sinulla on vatsakatarri.

KANNEL. Ei se tee mitään. Minulla on nyt jo molemmat. (Äkkiä kuuluu riitaa ulkoa).

POROMÄEN ÄÄNI. Ä-älkää hemmetissä...

PESUMUIJAN ÄÄNI. Jaa jaa, en minä hellitä, se on minun esliinani... (Työntää Poromäen sisään; Poromäki kaatuu vatsalleen kompastuen hameisiinsa).

JOSEFIINA. Iisakki! Herra jesta!

PESUMUIJA. Vai Iisakki? -- Mutta tietääkö frouva, ne on minun vaatteeni, minä olen ne jättänyt vintille, sen näki Amantakin aivan selvän selkeesti ja tuo on ne sieltä varastanut, jaa'ah, minä en sitä asiaa valehtele...

JOSEFIINA. Kuinka sinä olet noin puettu? (Vaatteet hyvin ahtaat).

POROMÄKI. Jaa minäkö?

JOSEFIINA. Vastaa minulle!!

POROMÄKI. Odota hiukan niin kyllähän minä... Se on nääs sillä tavalla, että... tuota, että... tohtori on määrännyt minulle... tuota... hyvin väljät vaatteet... ja...

JOSEFIINA. Väljät vaatteet?

POROMÄKI, Niin, katsos se on erittäin terveellistä... Minä olenkin jo paljon terveempi.

JOSEFIINA. Iisakki, sinä valehtelet!

POROMÄKI. Joka sana on totta.

PESUMUIJA (Josefiinalle) Se valehtelee. Minun ukkoni on ihan samanlainen... (Skål yskii uudinten takana. Josefina syöksyy sinne ja tuo hänet päivän valoon).

JOSEFIINA. Skål!

SKÅL. Maljamme!

JOSEFIINA. Mi-mi-mitä?

SKÅL. Jaa mitä? (Näyttää itseään). Minä olen maannut Iisakki Poromäen vuoteessa.

JOSEFIINA. Mi-minä en...

SKÅL. On sanottu, että jos terve ihminen makaa sairaan ihmisen vuoteessa, niin sairas parantuu.

POROMÄKI. Niin, niin minullekin on sanottu!

SKÅL. Ja nyt Iisakki Poromäki on aivan terve, eikä enää tarvitse lääkkeitä.

POROMÄKI. No niin on. (Lepyttäen). So, Fiinaseni... (Paussi).

JOSEFIINA. Joko nyt olet saanut tarpeeksesi?

POROMÄKI. Olen kultaseni. Kiitoksia vaan! Mutta sovitaan nyt pois.

JOSEFIINA (alkaen leppyä). Jos vielä vähä kalanmaksaöljyä...

POROMÄKI (taputtelee). No Fiinaseni, nyt on kaikki ollutta ja mennyttä -- Mutta mitäs nää oikein häärää? (Kannel, Therese, Adelaide, Helenius ja Elpyvä ovat aivan yhdessä nipussa).

KANNEL (lyö otsaansa). Hyvät daamit. Kuulkaa minua. Minä olen onnettomin ihminen maan päällä. Minulla ei ole muuta jäljellä kuin hauta.

ADELAIDE. Hauta!

KANNEL. Haudan syvä rauha.

KAIKKI. ???...

KANNEL. Minä rakastan teitä, neiti Frasén.

THERESE. Suo anteeksi, Adelaide. (Syleilee).

KANNEL. Minä rakastan myös teitä, neiti Stör.

ADELAIDE. Ah Knut... Suo anteeksi rakas Therese!

KANNEL. Niin, minä rakastan teitä molempia.

ADELAIDE. Mutta sinä rakastat toista meistä enemmän. (Therese on kääntänyt selkänsä ja puhuu Heleniuksen kanssa).

KANNEL. En, aivan yhtäpaljon, aivan hivuskarvalleen yhtä paljon.

POROMÄKI. Jaa'ah. Se on kova paikka.

THERESE (ottaa Heleniuksen kainaloonsa ja marssii äkäisenä pois).

ADELAIDE (ottaa Elpyvän). Onnitelkaa meitä.

POROMÄKI. Vastaan ottakaa minun siunaukseni.

SKÅL. Amen.

(Adelaide ja Elpyvä menevät).

KANNEL. No nyt on kaikki hyvin. (Poromäki on hyvin miettiväisen näköinen). Mitä sinä nyt niin tuumit?

POROMÄKI. Minä tässä vaan tuumin, että mihinkähän me ensi kesänä lähdetään.

(Esirippu).