Chapter 8

Petrovitsch jännitti koko paikkakunnan mielet puoleensa. Semmoinen puhe kävi, että Petrovitsch, vaikka hän tosin ei itse pitänyt siitä mitään suurta ääntä, aikoi koko paikkakunnalle perustaa jonkun suuren armeliaan laitoksen. Jokainoa kamari siinä suuressa talossa, jonka hän oli itselleen rakennuttanut, oli varustettu uunilla, joka osoitti, että hän talostansa aikoi laitosta vanhoille saamattomille työmiehille, mutta kun hänen kanssaan tästä asiasta otti puheeksi, hän ei siihen vastannut myöntämällä eikä kieltämällä. Hänen ainoan perillisensä mieltä niinikään kiihotettiin, sillä se tietysti pidettiin selvänä asiana, että Petrovitsch jättäisi jälkeensä hänellekin riittävän osan, mutta Lents ei koskaan pitänyt tästä peristä lukua. Hän osoitti sedällensä sitä kunniaa, jota hänen tuli osoittaa; muussa kaikessa hän oli mies omasta kohden pitämään itsestänsä murhetta. Hän antoi oppipoikansa pitää hyvässä kunnossa tien, jota setä mielellään käveli, vaan ei hän itse eikä Petrovitschkaan puhunut asiasta sanaakaan. Kun hanhet ja kanat puolipäivän aikaan kaakottivat ja koira kuului haukkuvan, oli se merkki, että Petrovitsch tuolla tuli. Lents tervehti akkunata, jossa hän istui työllänsä; setä kiitti ja meni. Lents ei koskaan käynyt setää tervehtämässä hänen kodissaan, eikä setäkään käynyt hänen luonansa.

Eräänä päivänä setä pysähtyi seisomaan akkunan alle, ja koirakin näytti arvaavan herransa ajatukset; se muutoin tavallisesti vainosi Lentsin kanoja ainoastaan kasvitarhan aitaukselle, tytyen siihen, että sai ne kaakottaen lentämään yli aidan ja aina sitte palasi hyvillä mielin herransa luo, niin se nyt tänään vainosi kanoja kasvitarhaan ja aina huoneesen asti, kunnes pääsivät sinne Maisun turviin. Petrovitsch nyt tänäpänä torui toden takaa koiraansa ja meni kuin menikin ohitse, ajatellen itsekseen: Lents tulkoon itse sinun luoksesi, ja parempi se on, etten ollenkaan hänestä huoli, ja niinpian kuin vaan sekaantuu ihmisiin, ei heiltä enää saa pahaakaan rauhaa. Sitte on aina ajateltava tekeekö hän nyt sitä? taikka tekeekö hän nyt tuota? -- Ei häntä! ei ollenkaan! Mitä minuun koskee kukaan ihminen mailmassa! -- Kuitenkaan hän ei saanut oltua ajattelematta: kuinkahan tuon metsäasian laita oikein on? Olihan Leijonan emäntä tänäpänä päivällisaterialla istunut hänen viereensä ja sitte kun ensin oli puhunut yhtä ja toista, vihdoin ruvennut, niinkuin mitään tarkoittamatta, häntä kiittämään siitä, että hän noin joka päivä oli hiljakseen kävelemässä; se piti hänen terveenä ja siten hän tulisi sadan vuoden vahaksi ja siltä se jo päältä nähdenkin näytti. Sen hän hänelle sydämmestään soikin, hän kun aikanaan oli nähnyt paljon vaivaa, hän siis nyt ansaitsikin sen, että hänen hyvin kävi. Petrovitsch oli viisas kyllä ymmärtämään, että noitten sanojen takana jotakin muuta oli kätkettynä; Petrovitschillä ehkä ei ollut niin väärin, kun luuli Leijonan emännän sen vuoksi olevan noin ystävällisen kohtelias, että hänellä oli joku aikomus Petrovitschin veljen pojan suhteen. Siitä emäntä kuitenkaan ei hiiskunut mitään. Hän vaan vielä toistamiseen otti nuo kävelymatkat puheeksensa ja sanoi, kuinka sopivaa se olisi, että Petrovitsch ostaisi hänen mieheltään tuon ihanan Spannrenten metsän Morgenhalden vieressä; miehensä luultavasti ei siitä mielellään luopuisi eikä hän ylipäin tietänytkään, luopuisiko hän siitä ollenkaan, mutta hän itsepuolestansa soisi sen hyvän, että sitte saisi joka päivä kävellä omassa metsässään, sehän olisi vielä hauskuttavampaa. Petrovitsch kiitti tuosta ylenmäärin hellätuntoisesta huomaavaisuudesta ja sanoi lopullisesti menevänsä yhtä halukkaasti toisenkin metsään kävelemään: hänellä päinvastoin siinä tapauksessa ei ollut yhtään harmiakaan, jos hän tapaisi metsänvarkaita, ja semmoinen harmistuminen ei tekisi hyvää ennen päivällistä.

Leijonan emäntä naurahti ylen älykästä naurua ja arveli niin, että jos ken hyvänsä oli aprikoinnut jotakin vaikka kuinka sukkelaa. Petrovitsch sentäänkin aina oli sukkelampi. Hän kiitti toistamiseen, ja molemmat olivat oikein makoisia ystäviä, vielä makoisempia kuin se sokerinpalanen olikaan, jonka Petrovitsch hippeistä pisti taskuunsa.

Nyt oli tänäpänä Petrovitschin päähän pistänyt, että metsänosto olisi Lentsille kelpo kauppa, jos sen ostaisi kolmannen kautta, sillä häneltä itseltään Leijonan isäntä vaatisi liian korkean hintaa. Se nyt se olikin, josta hänellä olisi ollut puhumista, mutta josta hän kuitenkin luopui, koska hänen jalo peri-aatteensa oli, ettei sekaantua yhteenkään ihmiseen. Johan siinäkin oli vähän liikaa, että hän senkin verran otti asiaan kiini. Hän huomasi sen, että nousu vuorelle tänäpänä tuntui hänelle paljon raskaammalta; sillä vuorelle noustessa ei saa lainkaan ajatella, ei ollenkaan ajatella mitään, ei muuta kuin hengittää hyvin. Koirallensa, joka juoksenteli myyrän perään, vaikka valmis, lämmin ruoka sitä odotti, Petrovitsch komensi: tule tänne! Tyhmä rahjus, mitä sinuun myyrä koskee? Anna myyrän kaivaa! Kun koira sitte käveli aivan hänen rinnallaan, hän taas komensi: taappäin! Nyt koira käveli hänen perässänsä, ja näin hän oli karkoittanut kaikki tarpeettomat ajatukset taaksensa; hänen ei tehnyt mieli tietää mistään mitään eikä hänen levollista elämäänsä mikään saanut häiritä.

Leijonan ravintolassa Petrovitsch tapasi koko perheen pahoilla mielin. Emäntä oli sanonut miehellensä, että hän oli Petrovitschille tarjonnut Morgenhalden vieressä olevan metsän, mutta hänen ei huolivan siitä. Isäntä oli kovasti suuttunut tuosta malttamattomasta liehakoitsemuksesta, ja sanoi lopuksi: "Nyt Petrovitsch vissiinkin levittää sen huhun, että minä tarvitsen rahaa".

"Olethan sinä sanonut olevasi rahan tarpeessa", vastasi emäntä nuristen.

"Mutta minä en tarvitse sinua välittäjäksi. Minä vaan en tahtoisi nykyisellä rahakursilla myydä arvopapereitani!" huusi Leijonan isäntä tavattoman lujaa, juuri kun Petrovitsch tuli sisään. Tämäpä veti suunsa mieleiseen nauruun ja ajatteli itsekseen: koska sinä noin huudat ja kerskaat, sinä olet kuin oletkin rahan tarpeessa. Kun oltiin pöytään istumaisillaan, toi kirjeenkuljettaja useita kirjoja ja niitten joukossa muutamia vakuutettuja rahakirjeitäkin. Leijonan isäntä todisti ne ottaneensa vastaan, vaan ei aukaissut kirjeitä, istui vaan pöytään ja toisti lujaa saman, jonka hän jo monta kertaa ennen oli sanonut: "Minä en lue koskaan kirjeitä ennen ateriaa; olkoot hyviä taikka harmittavia, ne aina pilaavat ruokahalun. Minun lepoani ei saa rautatietkään häiritä".

Toisessa pöydässä tuo ilkeä pilkkakirves, joka ei ottanut velvollisuudekseen kummastella tuota viisautta, vaan ajatteli itsekseen: kyllä sinun kimppuusi sentäänkin joku höyryhevonen käy, vaikka tekisit elämäsi kuinka mukavaksi hyvänsä. -- Tuo pilkkaaja tietysti oli Petrovitsch.

Päivällisen jälkeen käveli Pilgrim monta kertaa Petrovitschin pöydän ohitse ja aikoi nähtäväsi pysähtyä sen viereen. Tätä tehdessään, neljä silmää häntä kummastellen katseli. Koira, joka istui herransa sylissä, katseli tuijotti häntä ja murisi, kun älysi herraltansa jotakin tahdottavan. Petrovitsch itse tirkisti monta kertaa sanomalehtensä takaa. Mitähän tuo mies tahtoo? Mahtaneeko hänelläkin olla metsä myytävänä? Korkeintansa hänellä on tuo metsä päänsä päällä, jos niin, ettei hänen ole siitäkin velkaa.

Pilgrim kuljetti monesti kättään läpi pitkän ja sileän tukkansa, mutta tämän kautta asiansa Petrovitschille ei selvinnyt; päin vastoin tämä nyt nousi ylös, maksoi ja meni. Pilgrim kiiruhti hänen jälkeensä, ja kadulla hän sanoi: "Herra Lents, minulla olisi pari sanaa sanomista".

"Hyvää päivää, siinähän on pari sanaa".

"Herra Lents, minä en tahdo itse puolestani mitään, mutta luulen velvollisuuteni olevan --"

"Teidän velvollisuutenne ei koske minuun ollenkaan".

"Herra Lents, ottakaa kuitenkin asiani teidän asiaksenne. Joku toinen on teille sanova samaa, ja siinä on tarpeeksi, kun saatte vaan tiedon".

"Minä en ole utelias".

"Sanalla sanoen: asia koskee teidän veljenne poikaa, Lentsiä".

"Sen kyllä arvasin".

"Vaan ei siinä kaikki. Te voitte vaikuttaa hänen elämänsä onneen".

"Jokaisen täytyy olla oman onnensa seppä".

"Teidän ei tarvitse muuta kuin mennä tohtorille".

"Onko Lents kipeä?"

"Ei, vaan asian laita on lyhyesti se: hänen pitää naiman, ja hän on itsekin halukas, ja paras kaikista hänelle on tohtorin Amanda. Minä olen sen asian kaikin puolin punninnut. Mutta hän itse ei pääse alkuun, hänellä ei ole sitä rohkeutta; hän ajattelee niinkin -- vaikkei hän sitä ole suoraan sanonut, mutta minä tiedän sen -- hän ajattelee, ettei hän ole tarpeeksi rikas semmoiseen naimiseen. Mutta jos hänen setänsä nyt puhuisi hänen puolestansa ja samassa lupaisi --"

"Vai niin? Sen olen arvannut, että minulta toivotaan kaikkia saatavan. Jos veljeni poika halajaa vaimoa ja tahtoo saavansa jonkun, toimittakoon itse asiansa. Minä olen vanha nuori-mies, enkä pysty semmoisiin asioihin".

"Mutta jos hänen ystävänsä ei huoli tehdä mitään, tulee Amanda naiduksi; minä tiedän erään apteikarin häntä kosivan".

"Sepä hyvä, hänelle hän on omansa. Vaan minä en ole mailman holhoja".

"Entäs jos veljenne poika taitamattomasti takertuu toisaalle?"

"Katsokoon sitte, kuinka hän itsensä suorii!"

"Herra Lents, te ette ole niin tyly, kuin näytätte".

"Minä näytän, että minä menen. Hyvästi herra Pilgrim!"

Hän meni tiehensä, ja Pilgrim seisoi siinä syvältä hengittäen. Vihdoin hänkin lähti kotiinpäin, ruvetaksensa näin sumuisella ilmalla, jolloin tuskin päivästä tiesi, kumminkin väriä hieromaan kirkkaampien päivien varaksi.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kaapit ja silmät aukenee.

"Jumalan terveeksi Maisu! Tottapa kerrankin saa sinun meillä nähdä. Oikein hauskaa, että tulit". Leijonan emäntä tervehti, kun hän tuli ravintolahuoneesen.

"Mutta", vastasi Maisu änkyttäin, "teidän luvallanne anoen, ettekö ole lähettäneet minua hakemaan? Pitäisihän minun veljeni oleman täällä".

Leijonan emäntä ei tietänyt mitään. Veli tosin oli ollut täällä, mutta oli jo ison aikaa sitte lähtenyt pois. Leijonan emäntä oli vaan käskenyt talonrenkiä joskus sopiessa viemään Maisulle sanan, mutta hän ei tietänyt tuota tänäpänä tehdyksi.

Maisu oli täällä mielestänsä kuin tiellä, pyysi anteeksi ja tahtoi kohta palata samaa tietä takasin; ja tämä näytti olevan Leijonan emännän mieleen. Mutta ei suinkaan tuo yksinkertainen palveluspiika mitään oivaltanut, oli kai päin vastoin ylen onnellinen, jos hänen kanssaan piti seuraa pari minuutia. Paras oli, velvoittaa häntä tuhansiin kiitoksiin, sen siaan kuin hänelle jäisi yhden kiitoksen velkaa. Maisu tyrkytettiin nyt, koska hän kerran oli tänne tullut, menemään perheentupaan ja siellä odottamaan vähän aikaa, siksi kun tuo moni-askaroitsia kerkeisi tulemaan. Maisu ei rohjennut tänne tultuaan istua tuolille, vaan pysähtyi seisomaan ovelle ja katseli tuijotti yhtäpäätä noita isoja kaappia, jotka ulottuivat laattiasta kattoon.

Vihdoin viimeinkin Leijonan emäntä tuli sisään ja sanoi, silitellen vaatteitaan: "Kas niin, nyt olen kaikki korteni korjannut, ja nyt tahdon hetken hauskutellakin vanhan ystävän kanssa. Mitä hyvää ihmisellä tässä mailmassa on, vaikka hänellä olisi kuinka paljon tavaraa hyvänsä?"

Maisu oli kuin armon auringon paisteessa. Hänen täytyi istua Leijonan emännän viereen, aivan viereen, sohvalle, ja piika toi kahvia ynnä hentuisia.

Maisu teki esteitä, niinkuin tehtämän piti, tekipä liiaksikin, kun kaikella muotoa tahtoi taalehikostansa, jonka Leijonan emäntä häntä varten oli reunoilleen täyttänyt, kaataa pois Leijonan emännän kuppiin, kunnes tämä viimein sanoi: "Minä täyttä totta oikein suutun, jos vaan kursailet".

Kun toista kuppia juotiin, täytyi Maisun kertoa, miten tuolla ylähällä kotona nyt oli laita, ja Maisu kertoi, kuinka ahkerasti Lents teki työtä, juuri kuin ei olisi leivänpalaa talossa, ja kuitenkin siellä oli joka lajia jäämäänkin. Lents tuskin meni ovesta ulos, ainoastansa jolloinkulloin Fallerille, jota hän kävi auttamassa panemaan hänen uusia huoneitaan kuntoon, ja Lents oli mennyt Falleria takaamaan talon kaupassa ja vielä hän oli Fallerille lahjoittanut täydet sänkyvaatteet ja Fallerin äidille oman äitinsä pyhävaatteet. Jos Lents piakkoin ei saisi jonkun, joka hänen avaimiansa hoiti, hän lahjoittaisi kaikki tavaransa pois, vaikka hän omasta kohden kyllä oli säästäväinen ja ylen ahne. "Hän ei polta tupakkia, hän ei pane nuuskaa, hän ei maistele eikä pelaa korttia, hän ei kuluta itse tähtensä mitään", kehui Maisu.

Sitte kun Leijonan emäntä vielä oli tarpeeksi kiittänyt Knuslingenilaisia, jotka kaikkea ymmärtävät, lisäsi hän niinkuin ohimennen: "Ajatteleppa vaan, hyvä Maisu, sitä huhua, että sinun isäntäsi -- mitä minä nyt sanoinkaan? sinun kotopoikasi piti minun sanomani, aikoo naida tuon tohtorin ryytimaan-mamsellin. Onko siinä mitään perää?"

"Onhan siinä vähän".

"Vai niin?"

"Minä tarkoitan, että siitä ei tule mitään. Pilgrim tosin on hänelle puhunut niinpäin, että hänen kyllä sopisi sen tehdä, vaan hän ei tahdo itse, ja minä luulen, että heidän välinsä on sen takia katkennut".

"Vai niin? Se on toinen laita. Minä sen aina sanon, että Lents tietää, mitä hän tahtoo. On sittekin paljon parempi, että hän noutaa sinun mieltäsi ja nai voutitalokkaan Katriinan".

"Kas sitä vaan!" huusi Maisu riemuiten, ja hyrähti nauruun ja nyykäsi päätänsä, ikäänkuin Lents olisi seisonut siinä hänen edessänsä. Kas! sanoohan se viisas Leijonan emäntäkin, että minulla on oikein. Kas vaan? Ja sinä aina vaan sanot hänen olevan liian moukkamaisen sinulle, ja ettei hänen suustansa saa sanaa maalle. "Mutta sen minä sanon Lentsille, että tekin olette samaa mieltä. Siitä on minulle hyvä apu. Minä olen jo kauvan kaivannut apulaista".

"Älä, Maisu, älä millään muotoa minusta puhu yhtäkään sanaa, kun tulet kotiin. Mutta siinä on hänellä oikein, ettei voutitalokkaan Katriina hänelle sovi, hänelle, joka on niin siisti mies. Semmoinen kysyy jotain erikoista".

"Niin, mutta mistä, herranen aika, se erikoinen saadaan sitte?"

"Kas vaan, hyvää päivää, Maisu!" sanoi yhtäkkiä sisään astuva Anni. "Onpa hauskaa, että kerrankin tulit meille. Istu alallasi vaan, istu! Luulisihan sinun, noin muhkeana, olevan jonkun suuren talon emäntä, ja kylläpä sinä talon asiat tiedätkin siinä kuin sen hyvänsä. Juo nyt vaan, juo, muutoin sinun kahvisi jähtyy. Oletko vaan pannut tarpeeksi sokeria sekaan?"

"Olen kyllä, olen enemmänkin". Annin sanat olivat kuin kokonainen sokeritoppa.

"Minäkin täällä mielelläni istahtaisin kuulemaan järkeviä sanojasi, mutta minun täytyy mennä ravintolahuoneesen. Siellä täytyy yhden aina olla. Tule nyt toistekin pian. Sitte kun tulet, tulet minun vieraakseni".

"Hänkös vasta on oikein armas, herttainen tyttö", ylisti Maisu, kun Anni oli mennyt. "Teillä sentään ollaan kuin taivaassa maan päällä."

"Kylläpä on monta murhettakin. Hän on ainoa lapsemme, joka vielä on kotona, mutta kuitenkin täytyy ajatella: kuinkahan saisi hänenkin turvatuksi!"

Maisun silmät meni ensin pystyyn, ja sitte hän automaisesti naurahti, mutta sanaakaan hän ei arvannut sanoa.

Leijonan emäntä nyhkäsi nenäänsä useita kertoja ja nauroi kikosti, ja Maisukin piti velvollisuutenansa nauraa. Hän kyllä tiesikin, kuinka kahvivieraisilla oltaman pitää; tulkoon Knuslingenilainen mihin hyvänsä, se aina tietää itsiään oikein käyttää. Mutta Leijonan emäntä, vaikka olikin hyvin sukkela, ei nyt oikein tietänyt, mistä päästä piti alkamansa; keksipä toki kelpo keinon.

"Sano, Maisu, eikö sinua haluttaisi nähdä kauniita liinavaatteita?"

"Se minusta hauskaa katseltavaa onkin. Jos minulla olisi varoja, hankkisin kaikkein ensiksi itselleni seitsemän arkkua täysivartisia liinavaatteita täyteen. Vihtimiehen emännällä Knuslingenissä, silläkös on --"

"Katso nyt tänne sitte", sanoi Leijonan emäntä ja avasi erään suuren kaapin molemmat ovet, jossa liinavaatteita oli kattoon asti pantuna kerroksittain ja tusinoittain sidottuna kokoon sinisillä, punaisilla ja viheriäisillä silkkinauhoilla.

"Onko tämä kaikki ravintolan pitoliinaa?" kysyi Maisu, sitte kun hän oli lakannut ihmettelemästä.

"Mitä vielä! Ei suinkaan! Tämä kuuluu Annini myötäjäisiin. Jokainoalle kolmelle tyttärelleni minä olen näin pannut säästöön siitä saakka, kuin ovat olleet seitsemän vanhat. Noista tyttölapsista ei koskaan tiedä, kuinka äkkiä naiduiksi tulevat, eikä minun sitte enää tarvitse kaivata kankuria taikka neulojaa. Näkisin vaan mielelläni, että edes yhden lapseni myötäjäiset pysyisivät kotiseuduilla, ja että yhden lapsistamme saisimme pitää likimaillamme. Minun lasteni käy, Jumalan kiitos, ulkokunnissakin hyvin, paremmin kuin hyvin, mutta hauskempi olisi nähdä kuin kuulla heille hyvin käyvän".

Maisusta oli, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksiä. Kaappi kaikkine liinavaatteineen tanssi hänen silmissään, ja nuo siniset ja punaiset ja keltaiset nauhat sulivat yhteen kauniiksi taivaankaareksi. "Emäntä kulta, arvaanko minä sanoa jotain? Jos se olisi häpeemätöntä, pyydän tuhannen kertaa anteeksi. Eipä mailman päivinä! Kun tätä on tässä näin paljon, mitähän kaikkea muualla löytyneekään? Kuinkahan se olisi? Uskaltanenko sanoa... Jos meidän Lentsimme...?"

"Minä en siihen sano mitään, minä olen äiti, ja minun tyttäreni on siinä iässä, että häneltä sopii kysyä itseltä. Huomaatko? Minä tarkoitan ... minä en oikein tiedä --"

"Siinä jo on tarpeeksi sanottu, enemmän kuin tarpeeksi. Oi armas luojani! Minä lähden lentämällä kotiin, minä olen häntä kantanut kätteni päällä, ja minä häntä kannatan vieläkin, mutta hänen täytyy juosta, juosta yli seitsemän aidan, yli joka huoneen. Emäntä hyvä, älkää sentään paheksuko, minä olen tyhmä, aivan yksinkertainen".

"Mitä hyvää? Sinäkö yksinkertainen? Sinä urkit sielun salaisimmatkin ajatukset. Sinä pistät seitsemän raatimiestä pussiisi! Mutta näetkö, Maisu, me olemme tässä kahden kahtuustamme, kaksi hyvää ystävää, Jumalan silmäin edessä; minä en ole sinulle sanonut mitään, vaan sinä olet itsestäsi asian arvannut. Minun mieheni tietysti tähtää korkeammalle. Mutta minä tahtoisin pitää yhden lapsistani kotitienoilla, jos Jumalan tahto niin on. Minä puhun sinulle suoraan, minä en osaa olla petollinen enkä salavehkeinen, minä sanon suoraan, ett'en hylkää sinun esitystäsi".

"Siinä on minulle kyllä. Minä näytän, että me Knuslingenilaiset emme turhaan tuota nimeämme kanna!"

"No, kuinka sinä nyt sitte aivot?"

"Ohhoh!" huusi Maisu vastaan ja näyttäikse samassa oikein sukkelalle. "Sen pitää nopiasti käymän. Minä tempaan kaikki hänen työkalut käsistään ja kiidätän hänet kotoa. Tänäpäivänä vielä hänen pitää oleman täällä. Mutta olkaa tekin apumiehenä; vieraitten ihmisten kanssa hän on hiukan ujomainen --"

Leijonan emäntä rauhoitti kiihoittunutta Maisua, joka milloin nousi seisoalleen, milloin istui alas, milloin nosti kätensä taivaasen päin, milloin taas pani ne hiljakseen ristiin. Hyvitellen hän teroitti Maisun mieleen, että hän oikein näyttäisi älyänsä eikä ilmaisisi Lentsille, että Annin äiti häntä suosi. Hän antoi Maijulle vielä senkin viisaan neuvon, että hän ylipäin puhuisi halveksimalla kaikista muista tytöistä, se tahtoo sanoa, varoittaisi Lentsiä jokainoasta, mutta tuskin mainitsisi Annista mitään; "näetkös", lopetti Leijonan emäntä, "sillä lailla täytyy hiukkasen teeskennellä, ja kuuluuhan sananlaskussa: ei tarvitse salamaa sormin näyttää".

Maisu teki ehtimän takaa menoa, muttei siitä tullut sen enempää. Viimein hän sai oveen kiini, heitti vielä hyvästijättöä suurelle kaapille, ja hänen muotonsa sanoi: sinä tulet ennen pitkää meille. Hän nyykytti jokaiselle huonekalulle: te kaikki kuulutte meille, ja minä se olen, joka teitä sinne saatan... Hänen menonsa kotiin kävi kuin olisi kaikki nuo kauniit liinavaatteet muuttuneet purjeiksi ja kuljettaneet häntä tuiman syksytuulen vallassa vuorelle.

Mutta Anni sanoi ravintolan tarjoilupöydän takaa äidillensä:

"Äiti, minkätähden tuota vanhaa hassahtanutta noin hyväilette? Jos siinä on jotain täyttä totta, täytyy hänenkin luonansa käydä kunniaterveisillä, ja ellei käydä, hän poraa ja parkuu kiittämättömyydestä. Ja mikä pakko teillä on tuota tekemään?"

"Älä huoli olla kuin et olisi tietävinäsi mitään. Hyvinhän se on tarpeellista, ettäs tulet turvatuksi".

"Minä en ole olevinani enkä tiedä mitään. Ettehän ennenkään ole piitannut Lentsistä mitään; minkätähden nyt sitte piittaatte?"

Äiti katseli Annia suurin silmin. Eiköhän tuo kielekäs todellakaan aavistanut mitään? Äiti vastasi vaan: "Nyt on asian laita toinen; nyt on Lents yksinänsä, ja hänellä on talo täynnä tavaraa. Mutta anoppimuorille en olisi sinua laskenut". Hän lähti huoneesta ulos, ajatellen itsekseen: jos sinä aivot vilpistellä, minäkin teen samaa sinulle.

Morgenhaldessa Maisu askaroitsi ja hääräsi aina naurussa-suin, ja nauru-suin hän soimasi kaikkia tyttöjä, soimasi tohtorin tyttäriä, soimasi voutitalokkaan Katriinaa, mutta ei hiiskunut Annista sanaakaan, puhui vaan tavattoman paljosta liinavaatteesta ja kelpo-ihmisistä. Lents arveli, että vanha-piika yksinäisyydessään rupesi käymään sekamieliseksi; Maisu kuitenkin teki askareitansa hiljakseen, vaikka oli lystikkäämpi kuin ennen, ja yhtä tytyväinen itseensä Lentskin oli työllänsä eikä hän isoon aikaan käynyt kylässä.

VIIDESTOISTA LUKU.

Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen.

Lents istui kotona ja teki lakkaamatta työtä. Hänen onnistui Knuslingenin vihtimiehen kautta saada myydyksi toisen pienemmän, jo melkein valmistamansa pelikellon. Oikein hyvällä työ-halulla hän sitä laittoi valmiiksi, ja ilman sitä hän oli puuhissa ryhtymään tuon uuden soittokellon tekoon, jonka Leijonan isäntä oli puolittain tilannut; hän tunsi itsensä niin onnelliseksi näissä askareissaan, että hän usein ajatteli: ei sinun tarvitsekaan naida, etkä saatakaan sitä tehdä. Kuinka sinä taitaisit huolta pitää vaimosta ja lapsista, kun taiteesi sinulta ottaa koko pään ja sydämmen?

Pilgrim oli taas ryhtynyt noihin entisiin mallikellojensa tuumiin ja suunnitelmiin, ja askaroitsi siinä työssä ehtimän kautta ehtoopuhteilla, koska hän ei tahtonut varsinaista aikaansa tuohon työhön tuhlata. Näin ollen molemmat ystävät harvemmin tapasivat toinen toisensa, eikä Lents tätä nykyä myöskään käynyt lauluyhteyden harjoituksilla.

Fallerin häät kuitenkin saivat Lentsinkin taas menemään kylään. Tuo hyvä toveri ei ennen helpoittanut, kuin hänen onnensa perustaja lupasi, vaikka hänellä suruakin oli, tulla hänen vihkiäisillensä kirkkoon.

Häät olivat pienet vaan, ilman vieraita ja ilman soitantoa, sillä Faller selitti asian näin: "Jos minulla joskus mailmassa on varoja liikenemään, kutsun vieraitakin, ja musikantti olen minä itse".

Häissä Lents sai kuulla kiitossanoja summittain kaikesta hyvästä, jota oli hääparille tehnyt, ja Fallerin äiti sanoi: "Jahka sinäkin, jos Jumala suo, vietät häitä, minä käyn kirkkoon äiti-vainaajasi vaatteissa. Minä en ollenkaan häpee käydä hänen vaatteissaan, päin vastoin jokikinen sanoo minun samassa saaneeni kunniaakin".

"Ja minulla puolestani on pyhä sia valmiina", sanoi Faller, ja hänen tuntuva äänensä tuntui mielenliikutuksen tähden melkein naurattavalta. "Oi Lents, tänäpänä minä en lähes ollenkaan rukoile Jumalaa itse edestäni, minä rukoilen sinua edestäsi. Varjelkoon sinua Jumala kaikesta vaarasta, mutta minä soisin kuitenkin saavani sinua auttaa, jos joskus suureen vaaraan joutuisit. Minä tahtoisin kääntyä koko kirkkoväen puoleen ja heille huutaa: katsokaa, Jumala on minua auttanut, että tässä suorana seison, mutta hän on minua auttanut ystäväni kautta, ja siunaa, hyvä Jumala, häntä siitä hyvästä ja hänen vanhempiansa taivaassa. Lents, sinä mahtanet olla onnellinen, sillä sinä olet koko perheen onnelliseksi tehnyt".

Tuo vahva, vakava Faller ei saanut enempää puhutuksi ja väänteli nyt vanhan sotilaan tapaan viiksiänsä.

Häähuoneessa osoitettiin Lentsille kunniaa melkein enemmän kuin nuorelle pariskunnalle, ja Lentsin oli oikein mieli hyvä, kun vihdoin lähdettiin kirkkoon.

Lauluyhteys veisasi kauniisti kirkossa; kuitenkin huomattiin, että kaksi kelpo ääntä puuttui, Fallerin ja Lentsin.