Chapter 5

Sillä aikaa tuli Leijonan isäntä sisään. Se oli suuri, hartiokas ja varteva kunnianarvoinen katsella, melkein kuin pappismies, sillä hänen lumivalkeat hiuksensa olivat harvassa ja niitä peitti musta samettinen patalakki. Sen ohessa hänellä oli ympyriäiset hopesankaiset lasisilmät päässä, joita hän käytti lukiessansa, mutta enimmästi ne olivat otsalla, ja siltä näytti, kuin hänen vakava älynsä katselisi otsasta ulos, ja vakava mies hän olikin, melkein majesteetillisen vakava, ja erinomaisen älykkäänä hän pidettiin. Hän tosin hyvin harvoin sanoi mitään, mutta mahtaneehan semmoinen mies olla sangen älykäs, joka on hyötynyt niin, kuin Leijonan isäntä? Kasvonsa olivat punertavat ja nöyryyttävät, kuin sanottu. Ainoastansa hänen suunsa, joka eniten vääntyi kuin olisi hän jotain maukkaasti imenyt, se suu ei varsin ollut nöyryyttävää laatua. Hän oli totinen ja harvapuheinen ikäänkuin pakoittaisi hän vaitiolollaan vaimonsa ja osaksi tyttärensäkin puheliaisuutta tasapainoon. Kun hänen vaimonsa laski liikoja ja kaunisteli puhettansa ylen määrin, hän välisti pudisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: kunnon miehen ei tarvitse tuota tehdä. Leijonan isäntä olikin kunnon tunnettu mies, tunnettu likeltä ja kaukaa, sekä ensimmäisen luokan asioitsia, niin kutsuttu pakkaaja; hän näet osti kelloja kellosepiltä ja sitte myi hän niitä pitkin maata mailmaa.

"Hyvää ehtoota Lents", sanoi Leijonan isäntä leveällä äänellä, ikäänkuin siinä olisi koko pitkä puhe, ja kun Lents kunnioittaen nousi ylös, antoi hän hänelle kättä ja sanoi: "istu alallasi vaan äläkä huoli ollenkaan kursailla, kunhan olet ravintolassa". Sitte hän nyykytti päätään äänetönnä, jota tiesi samaa, kuin olisi hän sanonut: sinä pidät minua kunniassa, ja minun säälini sinua kohtaan on, tietkös, yhtä taattu, kuin kolmenkertainen pantti. Hän meni sitte pöydällensä ja rupesi sanomia lukemaan. Anni otti sukankutimensa ja tuli pitämään Lentsille seuraa sanoen kohteliaasti: "istun tähän sinun luvallasi". Hän haasteli paljon ja tottuneen tavalla; ja vaikea on sanoa, onko hänen luonnossaan enemmän sukkeluutta vai hyvyyttä. Hän on oikeastaan sukkela kuin hyväkin ja niin liipattu kuin olla taitaa. Kun Lents lopuksi maksoi, sanoi Anni: "Tietkös, se on minulle oikein vastahakoista, kun minun täytyy sinulta ottaa maksoa, olisi paljon hauskempaa, jos olisit ollut kestivieraana. Toivotan sinulle hyvää yötä ja ettes sydäntäsi surulla pakahduta. Minä soisin taitavani sinua auttaa. No, kun olin melkein unohtamaisillani: milloinka sinun suuri ja kaunis urkurakennuksesi, josta niin paljon puhutaan -- sanotaanhan sen olevan kauniimman kaikista tällä seudulla tehdyistä -- milloinka se viedään Venäjälle?"

"Minä odotan joka päivä sanaa, että sitä tullaan noutamaan".

"Saanko minä äitini kanssa tulla sinne kuulemaan ja katsomaan sitä?"

"Se olisi minun kunniakseni. Tule vaan, tule, koska vaan haluttaa?"

"Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta! Sano minulta terveisiä Maisullekin, ja jos hän jotain tarvitsee, tulkoon meille vaan".

"Kiitos kaunis! Kyllä sanon". -- --

Lentsin taloon on neljännes-tunnin matkaa, hyvin runsaasti, ja jyrkkää vastamäkeä, mutta tänäpänä hän pikaa pääsi kotiin, eikä hän tiennyt, kuinka se kävi. Kun hän taas oli yksistänsä huoneessaan, tuli hän murheelliseksi. Hän katseli kauan ulos suviseen yöhön, ei hän tietänyt, mitä hän ajatteli. Mailman menoista täällä ei kuule, ei näe mitään, ainoastansa kaukana etäällä, tuonpuolisella vuorella seisoo yksinäinen huone, jossa kettinkiseppä asuu; nyt sieltä vilahtaa valkea, mutta katoo taas pian. Ne ihmiset, joitten sydäntä ei särje, saavat maatuksikin.

Sahamylly, joka ei ole kaukana kettinkisepän huoneesta, kuuluu yön hiljaisuudessa tuulenpuuskan tullessa nopiasti ratisevan. Tähdet tuikkivat kirkkaasti yli tumman vuorimetsän reunan; tuolla, jossa kuu on laskenut vuorimetsän taa, näkyy vielä sinertävän vaalea kehä, ja pienet pilvet taivaalla ovat vielä vienosti valaistut.

Lents kävi käsin polttavaan otsaansa ja tunsi suonensa lyövän. Koko mailma menee ympäri hänen silmässään. Sen vaikuttaa vissiinkin nuori viini. Sinä et ehtoisin saa viiniä juoda. Mutta Anni on kuitenkin sukkela ja herttainen tyttö. -- Älä nyt sentään ole mikään narri, mitä sinä hänestä huolit? "Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta!" toisti hän itsekseen ja sai todellakin tällä kertaa nauttia vahvaa unta.

YHDEKSÄS LUKU.

Kahden ystävän keskustelua.

Kisälli ja oppipoika, jotka Lents oli käskenyt menemään maahanpaniais-kohinan ajaksi kotiin vanhempainsa luo, tekivät jo työtä verstaassa, kun Lents seuraavana aamuna heräsi. Tuota ei ennen ollut milloinkaan tapahtunut, että olisivat olleet työssä ennenkun mestari itse. Vieläpä aurinkokin jo oli korkealla taivaalla, kun Lents avasi akkunan, ja viisi tai kuusi kelloa, niin monta kuin huoneessa oli, löivät yhtaikaa seitsemän. Lentsistä oli kuin olisi hänen toivonsa saada maattua viikkokaudet käynyt toteen. Elisestä tähän päivään näytti viikkoja kuluneen, niin pitkä tämä väliaika oli hänen mielestänsä ollut, ja niin paljon oli tällä välin tapahtunut.

Maisu toi hänelle suuruksen, istui käskemättä hänen luoksensa ja kysyi: "Mitä minä sinulle tänäpänä laitan päivälliseksi?"

"Minulleko? Ei mitään ollenkaan, minä en tänäpänä kotona syökään. Laita sinä teille tavallista ruokaa, johon tottunut olet. Ajattelepas vaan, Maisu, tuo hyvä Pilgrim..."

"Niin Pilgrim oli eilen ehtoolla täällä", keskeytti Maisu, "ja odotti sinua ison aikaa".

"Vai niin? Ja minä kuin olin häntä hakemassa. Ajattelepas vaan, se hyvä mies on eilen, puhumatta kenellekään mitään, maalannut äitini kuvan. Sinä tulet ihmettelemään, kuinka ilmetyltä hän näyttää. Luulisi kuvan juuri rupeevan puhumaan".

"Minä kyllä tiesin, että kuva oli tekeillä; minun on täytynyt sinulta salaa hänelle jättää äitisi pyhähameen, punaiset liivit, hienolaskoksisen kaulurin, kaulahuivin ja myssyn; kranaattihelmet sinä olet pannut tuonne lukon taa yhdessä muitten kapineitten kanssa, joista minä en mitään tiedä. Mutta mitä se minuun tulee. Ei minun tarvitse kaikkea tietää. Mutta sen minä vaan tiedän, että jos jotain on pidettävä salassa, niin saa vaikka iskeä kaikki suoneni, enkä sittekään hiisku sanaakaan. Olenko minä henkeänikään vetänyt tästä Pilgrimin asiasta, josta kyllä tiesin? Olenko minä sanonut edes puolta sanaa, minkätähden hän ei ole ennen tänne tullut? Minulle sinä saat uskoa mitä hyvänsä".

Koska Lents kuitenkaan ei hänelle sen enempää sanonut, kysyi hän: "Mihinkä sinä sitte eilen menit? Missä sinä olet ollut koko eilisehtoon?"

Lents katseli häntä kummastellen eikä sanonut sanaakaan.

"Sinä olit setäsi Petrovitschin luona?" kysyi Maisu.

Lents pudisti kieltäen päätänsä, mutta ei sittenkään antanut muuta vastausta, ja Maisu päästi hänen ja itsensäkin tästä pulasta, kun sanoi: "Nyt minulla ei enää ole aikaa, minun täytyy mennä puistoon palkoja leikkaamaan päivälliseksi. Minä olen kutsunut tänne päivämiehen minua auttamaan, kun meidän täytyy tänäpänä mullata potaatimme. Onkosta tämä mielestäsi oikein tehty?"

"On kyllä, on; tee sinä vaan kuin tehtämän pitää."

Lentsikin nyt meni työhön, mutta hänen päänsä oli tänään kummallisen sekamainen. Hän erehtyi monta kertaa viilojen otossa, ja isävainajansa viilan, joka muutoin oli kuin jokin pyhä kalu, sen hän mielipahoillaan heitti syrjälle.

Taikahuilu rupesi soimaan. "Kuka on pannut värkin uudestaan käymään?" kysyi Lents äkisti ja ihmetellen.

"Minä", sanoi oppipoika. Lents ei tähän sanonut mitään.

"Jo on aikakin panna kaikki uudestaan käymään. Mailma ei seisahdu siitä, jos yksi ihmissydän on iäksi lakannut sykkimästä ja vaikka yksi murehtiva iki pitkiksi päiviksensä vapaaehtoisesti olisi liikkumatta paikaltaan". Lents jatkoi tyyneellä mielin työtänsä.

Kisälli kertoi sitte, että eräs nuori mestarin poika Triberg'istä oli palannut kotiin ulkomailta ja aikoi nyt asettaa oman pelikello-verstaan ja asettua tälle paikkakunnalle asumaan.

Sille miehelle, ajatteli Lents, sinuna sopisi myydä kaikki tyyni, ja sitte sinäkin saattaisit mennä katsomaan, miltä mailma oikein näyttää. Mutta tämä matkahalu juolahti hänen päähänsä ainoastaan kuin kaukainen muisto menneitten aikojen mieliteosta. Todenperäistä halua hänellä ei enää ollut, ja sekin seikka, että hänen setänsä oli pannut huhun hänen muuttamisestansa käymään ja täten tahtoi häntä siihen pakoittaa, sekin teki hänen vastahakoiseksi. Hän otti taas isä-vainajansa viilan käteensä ja katseli sitä hetken aikaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Se mies, joka tätä viilaa on käyttänyt, on koko ikäpäivänsä -- jos lukee pois jonkun pienen matka-ajan -- pysynyt paikallansa ja ollut onnellinen; mutta sepä totta -- hän menikin jo nuorena naimisiin, se oli toinen laita, se.

Lents lähetti tavallisesti oppipoikansa valajalle, joka asui vuorella, tuolla toisella puolen, mutta tänäpänä hän meni itse sinne. Palattuansa, istahti hän hiukan aikaa työllensä. Olihan vähän väärin, jos et menisi Pilgrimille. Päivän kuluttua puoliväliin, lähti hän vuorelta alas kylän läpi ja ketoa ylös Pilgrimin luo. Tämä hyvä toveri istui maalaustelineillään ja maalasi. Hän nousi ylös, kävi molemmin käsin pitkään, sileään, vaalean-punertavaan tukkaansa ja löi Lentsille kättä oikealla. Lents sanoi nyt kuinka odottamaton ilo oli hänellä kuvasta ollut ja kuinka uskollista ja sydämellistä tämä ystävän teko oli. "Mitä vielä", kielsi Pilgrim ja pisti molemmat kätensä väljin roimahousuihinsa, "mitä nyt vielä, itsellenihän minä täten hyvää teen. Tuskalliseksi käy minusta vuodet kadoksiin maalailla noita lemmityitä kyliä ja pispan-hiipan muotoisia kirkkotornia, joissa on niin suuri reikä, että numerotaulu siihen mahtuu, ja tuo niittomies viikatteineen seisoo siinä aina eikä pääse paikaltaan, ja vaimo lapsineen on tulemassa häntä vastaan eivätkä pääse koskaan perille, ja lapsi kurottaa käsiään, mutta ei tavoitakaan isäänsä ikinä. Ja tuo mies riivattu seisoo siinä aina selin päin, enkä minä häntä koskaan kasvoiltaan tunne. Mutta täytyy vaan sata sataa kertaa maalata noita myrkyn viheriäisiä kampsuja. Mailman meno on semmoista, että alinomaa halutaan yhtä ja samaa. Mielestäni minä taitaisin noita maalata vaikka silmät kiini, ja sentään minun täytyy uudestaan samaan työhön ryhtyä. Nyt minä olen tehnyt itselleni sen hyvän, että olen maalannut äitisi kuvan. Muutoin minä en enää ota maalatakseni mitään muotokuvia; täkäläisten kasvot eivät ole minun mieleeni enkä tahdo nousevalle polvelle tehdä sitä kiusaa, että heidän vielä lisäksi täytyisi noita maalauksiani katsella. Sinun sedälläsi on oikein, kun sanoo, ettei hän anna kuvaansa maalata. Kun eräs matkustaja kautta kulkeissaan otti siitä hänen kanssaan puheeksi, sanoi hän: ei, ei maar häntä; sittehän saisin vastedes nähdä kuvani jossakin ramupuodissa riippuvan Napoleonin ja vanhan Fritzin rinnalla. -- Silläkös miehellä ajatuksia piisaa, kuin pyörää kiertäisi vaan".

"Mutta mitä sinulla on sedän kanssa tekemistä? Eikös ole niin, että olet maalannut äitini kuvan minua varten?"

"Jos vaan siitä huolit. Tule, aseta itsesi tähän näin. Minä olen vähimmin tytyväinen kuvan silmiin, niitä en tahdo saada luonnistumaan. Tohtori oli täällä tänään aikasin, ja hän sanoi samaa. Hänen oli määrä tuoda muassaan erään vieraankin, joka pystyy taideteoksiin, mutta hän nousi niin myöhään ylös. Sinulla on ihan äitisi silmät. Tule, aseta itsesi tähän, juuri tähän näin. Ole nyt alallasi, ajattele jotain hyvää minusta, eli ole kuin antaisit lahjan jollekulle. Se oli hyvä asia, että menit Falleria takaamaan. Ajattele sitä, niin saat äitisi silmät, jotka sydäntä lämmittävät. Hymyillä et saa. Ainoastaan tuo hyvä, tuo vilpitön katsanto, tuo ... tuo ... nyt, nyt on oikein. Älä räpäytä silmiäsi. -- Mutta enhän minä saakaan maalattua, kun sinä itket!"

"Minun silmiäni vaan vetisteli hiukan", vakuutti Lents, "minun täytyi ajatella, että äitini silmät..."

"No hyvä, jätetään tällä erää sikseen. Minä jo tiedän. Lakatkaamme tykkänään. Sen lisäksi on pian päivällisaikakin. Sinä toki syöt päivällistä kanssani?"

"En; älä pahaksesi pane, minä syön päivällistä Petrovitschin kanssa".

"Minä en pahaksu mitään sinulta. Sano nyt, kuinka sinun muutoin on?"

Lents kertoi nyt, että hän puolittain oli päättänyt lähteä matkoille noin parin vuoden ajaksi, ja kehoitti ystäväänsä panemaan nuo entiset rauenneet tuumat toimeen ja lähtemään yhdessä hänen kanssaan. Kentiesi nyt saavuttaisivat sen onnen, kuin siihen aikaan toivoivat saavuttavansa.

"Älä tee sitä, älä lähde", väitti Pilgrim vastaan. "Näetkös Lents, sinä ja minä, me molemmat emme ole syntyneet pohatoiksi, ja niinhän se onkin oikein. Minun isäntäni Don Bastian, se oli oikea mailman mies, joka osasi koota rahaa; hän se on matkustanut puolen mailmaa eikä kuitenkaan tiedä mailmasta enempää kuin pässi. Mihinkä hän vaan tulee, missä ikinä hän kävelee ja seisoo, hän ei muuta kuin ajattelee: kuinkahan täällä saisi raha-äyrin kokoon? Miten saisi oikein säästetyksi ja peijatuksi? Ja sen hän ymmärtääkin pitkin koko mailmaa. Spanian talonpoika on yhtä tyhmän-sukkela kuin Saksankin, ja heidän pääriemunsa on riisua toinen toisiaan liiviin saakka. Kun minun Don Bastianini palasi kotiin, hänellä ei ollut muuta hyvää matkoiltaan kuin rahansa eikä muuta murhetta kuin mitenkä hän nuo rahat parahiten tallettaisi. Se, joka semmoinen on, saa jotain kokoonkin".

"No, entäs me sitte?"

"Se, jota huvittaa muukin kuin käypä raha, ei rahasta paljon piittaakaan. Näetkös minua; minulla ei ole muuta liikamaista helisevää kuin kitarrini, ja onhan sitä siinä. Minä olen näinä päivinä kerran kuulustanut nuorinta Don Bastiania Jumalan kymmenissä käskyissä, ja silloin sikisi sukkela ajatus aivoissani. Kuinka ensimmäinen käsky kuuluu? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. -- Siinä sanotaan paljon. Ei yhdelläkään ihmisellä saata olla useampaa kuin yksi ainoa Jumala. Sinulla ja minulla on iloa taiteestamme. Sinä olet onnellinen, kun olet saanut valmiiksi soittovärkin, jossa kaikki sointuu hyvin yhteen, ja niin minäkin kohdastani olen, vaikka usein käy minulle vastahakoiseksikin se, että minun täytyy maalata tuota iankaikkista pikku kylää iankaikkisine niittäjineen, vaimoineen ja lapsineen. Mutta kun työni on valmis, se ilahuttaa minua, ja sitä tehdessäni minä olen iloinen kuin lintu, kuin tuo peipponen, näetkö, joka istuu tuolla kirkonkatolla. Ja se, jolla on iloa työstänsä, se, jonka kaikki halu ja harrastus on työssänsä kiini, se ei myöskään sen lisäksi taida mieltänsä vaihettaa siihen, kuinka rikastuisi, kuinka keinottelisi ja mailmaa kavaluudella pettäisi. Se, jolla vaan on senkaltaista iloa, jota ei saa rahallakaan, mitä se huolii rahasta ja omaisuudesta? Minulla on iloa tarpeeksi, katsellessani kasvavia puita, kuinka auringon säteet leikkivät oksissa, kuinka ne heiluvat ja humisevat niin kotimaisesti ja hauskuttavasti. Tarvitseeko minun sen puolesta olla metsän omistaja? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. Se on hyvä lause se. Tuo muu Jumala on paraasta päästä piru itse, sen saatat huomata omasta sedästäsi Petrovitschistä. Vielä olen löytänyt evankeliumissa toisenkin paikan, joka kuulluu oikein ja pitää yhtä: et sinä saata yhtaikaa palvella Jumalaa ja mammonaa".

"Muuta sinä luokseni asumaan", oli Lentsin ainoa vastaus ystävälle, "minä laitan sinulle yli-tuvan valmiiksi ja vielä kamarin sen viereen".

"Sinä tarkoitat hyvää, mutta hyvin se ei olisi. Lents, sinä olet ihmeteltävä. Sinä olet syntyäsi aviomies ja perheenisä. Sinun pitää naimasi, ja minä jo edeltäkättä olen iloissani siitä, kuinka ma sitte kerron sinun lapsillesi juttuja minun matkoiltani. Kun minä tulen vanhaksi enkä enää saa ansaittua mitään, sitte sinä saatat ottaa minut itse tähteni huoneesesi ja ruokkia minua kuolemaani asti. Mutta nyt, pidä nyt silmäsi auki. Heitä minä vaikka hiukan syrjällekin, minä en ole siitä minään, päin vastoin kehoitan sinua sitä tekemään, että setäsi Petrovitsch muistaisi sinua testamentissaan. Ei olisi hullumpaa, jos saisi periä. Minullakin kyllä on taipumusta perimään, niin suuri taipumus kuin olla taitaa, mutta, Jumala parantakoon, minulla on pelkkiä köyhiä sukulaisia, joiden ainoa rikkaus on lapsiparvet. Minä olen ainoa koko joukossa, jolta joskus on jotain perittävää. Olenhan minäkin tuommoinen perisetä, yhtä hyvä kuin Petrovitschkin".

Ystävä teki Lentsin iloiseksi, aivan niin kuin paraikaa ripeä päivänpaisteinen sade ulkona virvoitti luontoa. He odottivat, siksi kun sade lakkasi, ja nyt mentiin yhdessä ravintolaan; mutta jo ulkopuolella he erosivat, sillä Pilgrim sanoi, ettei hän Lentsin seurassa mene Petrovitschin näkyville. Ravintolan edustalla seisoi kyytirattaat ja Leijonan isäntä seurasi erästä nuorta miestä ulos, kurotti hänelle kaksi sormea hyvästijätöksi ja siirsi samassa lakkiansa hiukan takaraivolle.

Nuori mies sanoi vielä kerran jäähyväiset emännälle ja tyttärelle ja käski kyytimiestä ajamaan edellä ja odottamaan tohtorin talolla.

Kun hän kulki molempain ystäväin ohitse, tervehti hän heitä, nostaen lakkiansa.

"Tunnetko sinä tuota nuorta miestä?" kysyi Lents.

"En".

"Enkä minäkään", sanoi Lents. "Kummallista! Kuka se vieras on?" kysyi hän Leijonan isännältä.

"Se on minun vävyni veli".

"Ahaa!" kuiskasi Pilgrim hiljaa Lentsin korvaan, "minäkin muistan. Minä olen kuullut puhuttavan hänestä; hän on Annin kosia".

Lents rupesi ottamaan nopeita askeleita kuistia myöden ylös. Pilgrim ei ollenkaan huomannut, kuinka hänen kasvojaan vavahteli.

KYMMENES LUKU.

Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa.

Petrovitsch ei vielä ollut ravintolan pitohuoneesen tullut. Lents meni siksi aikaa istumaan hänen siallensa ja keskusteli tässä isäntäväen ja Pilgrimin kanssa.

Anni oli tänään merkillisen harvapuheinen; vielähän teki senkin, kun Lents tullessaan sisään tarjosi hänelle kättänsä, ettei hän ollut sitä askareistaan huomaavinansa. Hänen kätensä kaiketi on niin kiini kihloissa, ettei hän sitä taida kenellekään tarita edes tervetuloksi. Mutta ei hän sentään siltä näytä, kuin olisi hän morsian. Ja nyt setä Petrovitschkin tuli, eli oikeammin hänen juoksiansa koira, joka oli mäyrän ja rottakoiran sekasikiö.

"Hyvää päivää, Lents!" sanoi setä tultuansa kohta jälkeen, ja niinkuin vähän närkästyksissään. "Minä odotin sinua jo eilen. Unohditko sinä, että olin sinut käskenyt päivälliselle?"

"Unohdin, minä unohdin peräti, sen täytyy tunnustaani".

"Semmoisella ajan vaiheella, kuin sinä nyt, saattaa kyllä unohtaa, mutta muutoin ei ammattimiehen auta unohtaa mitään. Minä en ole päivinäni unohtanut mitään, enkä mitään kadottanut, en ole kadottanut ainoatakaan nuppineulaa enkä unohtanut yhtäkään säkkiriepua. Kaikki seitsemän aistia pitää aina oleman vireillä. No, ruvetkaamme nyt syömään".

Anni toi sopan; setä otti siitä itselleen ja pani vielä toisellekin syrjätalrikille. Sitte hän sanoi Lentsille: "ota sinä loppu". Sen perästä hän taskustaan veti sanomalehden, jonka hän joka päivä kävi postista noutamassa, leikkasi sen auki sillä välin kuin soppa jähtyi, laski tupakkikukkaronsa ja merenvahapiippunsa sen päälle, ja vasta nyt hän rupesi syömään.

"Näetkös", sanoi hän syötyänsä sopan ja taittaessaan leipää toiseen talrikkiin, tuolle tuntemattomalle, "näetkös, näin minä mielelläni elelen; kun minä ravintolassa syön, niin minulle pitää joka päivä annettaman tuoretta nisustakin. Rätingin minä joka päivä heitän nurkkaan, ja olen ainiaan oma herrani".

Kun liharuoka oli pöydällä, leikkasi Petrovitsch korkiakätisesti kappaleen Lentsin eteen, toisen hän leikkasi itse eteensä ja vielä kolmannen kappaleen tuon tuntemattoman talrikille. Tuohan mahtoi olla hänen ylimmäinen ystävänsä, koska Petrovitsch pisti pikkusormensa ruokaan, pudisti päätään ja kaasi siihen sitte hiukan vettä, ennenkun tarjosi. Nytpä kaikki selvenikin, kun Petrovitsch huusi koiralle: "tule, poju, tule! hiljaa, ei niin oitis kuumalta, poju, hiljaa, kas niin, hiljaa!"

Hän asetti talrikin laattialle, ja koira söi maiskutteli maukkaasti ruokaansa, kunnes se viimein nuoleskeli suupieliänsä ja katseli kiitollisesti ja tytyväisenä herransa silmiin.

Tämän jälkeen poju -- koko paikkakunnalla oltiin Petrovitschille vihaisia siitä, että hän oli antanut koiralle semmoisen nimen -- sai ainoastaan pieniä makupaloja vielä. Petrovitsch puhui hyvin vähän syömisen aikana, ja kun hän päivällisensä päätettyä oli virittänyt piippunsa ja tarttunut sanomalehteen, tiesi pojukin nyt olevan aika hypätä herransa syliin. Siinä se sitte levähti, puoleksi seisoen, puoleksi istuen, ja näin, koiran pään yli, Petrovitsch luki sanomalehteä.

Lents istui siinä neuvotonna, sillä setä ei ollut se jota olisi ollut luovuttaa vanhoista tavoistansa. Vihdoin Lents kysyi: "setä, minkätähden olette levittäneet sen huhun, että minä lähden matkustusretkelle?"

Petrovitsch veti kolme makiata haikua ja puhalsi vielä savun perään, sitte hän silitteli pojua ja sysäsi sen hiljaa sylistään, pani sanomalehden taas kokoon, pisti sen taskuunsa ja sanoi viimeinkin: "Lents, mimmoinenka sinä oikein olet? Sinähän itse olet minulle sanonut tahtovasi saada nuoruutesi palkituksi ja lähteväsi vieraille maille".

"Sitä minä en muistuttele".

"Enkä minä sitäkään pahaksesi pane, sinä kun et ole ollut oma herrasi; mutta hauskaa olisi, jos vieläkin lähtisit ulos mailmaan, sitte sinä tulisit sieltä miehenä takasin. Pakoittaa sinua minä en tahdo, enkä minä sitä voisikaan".

Sedän vakava puhe sai Lentsin uskomaan, että hän oli tästä asiasta sedän kanssa keskustellut, ja hän pyysi nyt, ettei setä paheksuisi hänen huonoa muistoansa.

"Lents, siirry hiukan likemmäksi", kuiskasi setä ystävällisesti, "ei tarvitse kenenkään kuulla, mitä me puhumme keskenämme. Kuuleppas, jos noudatat minun esimerkkiäni, et mene naimaan".

"Mutta setä, kuinka minä nyt tuommoista sitte ajattelisinkaan?"

"Te, nuori kansa, ette sitä asiaa ymmärrä ollenkaan. Se on tosi, se. Katsoppas, Lents, ota esimerkki minusta. Minä olen, kuin näet, onnellisimpia ihmisiä mailmassa; minä olen oleskellut kaksi viikkoa Baden-Badenissakin, ja nyt minun taas on täälläkin hauska ollani, ja mihinkä ikänä mä tulen, olen minä oma herrani, ja ihmisten täytyy minua palvella. Eikä niistä tytöistäkään tähän aikaan enää ole mihinkään. Löyhien ja mieltä noutavien parissa kuolisi ennen pitkää ikävyyteen, ja jos taas ovat älykkäitä ja hauskuttavia, heille täytyy kolmesti päivässä, juuri joka ateriaksi, hankkia jotakin huvittavaa, että heidän olisi mieli hyvä. Sittenkin saa kestämiseen kuulla: oi sentään, kuinka pitkällistä se talouden hoito onkin! Te miehet, te ette siitä tiedä mitään. -- Sen lisäksi sitte vielä tulee lasten parkunata ja sukulaisia ja koulumaksoja ja ulostekoja".

"Mutta, setä, jos kaikki ihmiset olisivat samaa mieltä kuin te, koko mailma ennen sataa vuotta kuolisi sukupuuttoon".

"Mitä vielä! Siitä ei ole pelkoa!" naurahti tuo vanha Petrovitsch ja painoi tupakkia syvemmälle piippuun pienellä posliinisella liipasimella, joka hänellä aina oli taskussaan. "Katsoppa, tuossa hyörii Anni". -- Lentsin sydäntä vavahti syvältä; hän ei itsekään tietänyt, minkätähden, mutta setä jatkoi tyyneesti: "Katsoppa, siinä on kiero naiseläjä, aina talttuva, ja hän on minun hovinarrini. Niin, nuo kuninkaat ennen aikaan olivat oikein sukkelia, ne pitivät palveluksessaan hovinarria, joittenka virkana oli naurattaa isäntäväkeänsä heidän aterioidessaan; sepä on terveellistä ja sulattaa ruokan. Tuo Annikin on minun hovinarrini ja minun täytyy jokikinen päivä häntä nauraa".

Kun Lents nyt katseli ympärillensä, oli Pilqrim jo kadonnut. Hän näytti menollansa todellakin tarkoittaneen sitä, että ystävä kieltäisi Petrovitschille ystävänsä. Mutta Lents piti velvollisuutenaan sanoa, että hän oli ja aina oli oleva uskollinen ystävä.

Sedän mielestä se oli aivan oikein ja hän kiitti veljensä poikaa siitä, eikä Lents saanut oltua ihmettelemättä sitä, että Petrovitsch kiitti Pilgrimiä. Siihen setä vastasi Pilgrimin olevan samaa luontoa, kuin hän itsekin, vaikka eri lailla; ei Pilgrimikään ollut naimisesta minään eikä pitänyt vaimoväestä väliä.

Poju kävi levottomaksi ja rupesi vinkumaan.