Chapter 4

Lents kuunteli ainiaan ja aivan tarkoin ja totisena vanhan Pröblerin puheita, kun hän jutteli paljon taitavansa ja kyllä osaavansa laittaa _perpetuum mobile_-koneenkin [_Perpetuum mobile_ ylimalkaan on kone, joka lakkaamatta käy, mutta erittäin se tietää jonkunlaista monin kerroin harkittua tehokonetta, jolla itsessään ja itsestään on käymävoimansa ja siis kuluttamatta mitään muuta käyttövoimaa jaksaa vielä toisiakin koneita käyttää. Semmoinen tehokone on yksinkertaisimmankin koneelliskäsitteen mukaan mahdoton. Suom. muist.]; häneltä ei puuttuisi tuohon muuta, kuin nuo neljäkymmentä kaksi timanttia, joitten päällä koko värkki välttämättömästi olisi käytettävä. Tästä hyvästä Pröblerikin kernaasti oli auttanut Lentsiä, hänen puuhatessaan tuota mallikellon, jota koko seudun työkansan tulisi noudattaa, ja Lents kertoikin suoraan ja kaikkein kuullen, että Pröbler sitä paitsi oli tehnyt toisenkin hyvän asian siinä, että hän tyrkytti mallikelloa valmistettavaksi viittä eri suuruutta.

Tänäpänä Pröbler ei kuitenkaan tullut minkään uuden keksinnön vuoksi, eikä liioin _perpetuum mobile_-koneen tähden, päinvastoin hän tarjosi -- sitte kun hän ensiksi oli ottanut tuon välttämättömän nuuskapriisin -- itsensä Lentsille puhemieheksi, jos niin, että hän aikoi mennä naimisiin. Hän esitteli koko sarjan tyttöjä naima-iässä, joitten joukossa oli tohtorinkin tyttäret, ja puheensa hän lopetti näin: "kaikki ovet avataan sinulle leveilleen, ja sinä olet tervetullut joka taloon, mutta sinä olet liian ujo. Sano minulle vaan suoraan, ketä sinä mielit, ja minä laitan niin, että sinua tullaan puolitiessä vastaan ottamaan".

Lents vastasi tuskin mitään, ja Pröbler meni tiehensä. Kappaleen aikaa Lents kuitenkin mietiskeli sitä, että hän voisi saada yhden tohtorinkin tyttäristä! Siinä nyt oli kolme aimollista sydänkäpyä. Vanhimman muoto oli jotain tarkkaa ja melkein äidillistä huolta täynnä, ja toinen vuorossa taisi niin erinomaisesti soittaa klaveria ja laulaa. Kuinka usein Lents oli seisonut akkunan alla ja kuulellut häntä! Soitto ja musiki oikeastaan olikin hänen ainoa intohimonsa, ja musikia hän oikein kaipasi, kuin janoova lähteen silmää. Kuinkahan olisi, jos hän saisi vaimon, joka hyvin osaisi klaveria soittaa? Hän se ensin soittaisi kaikki ne säveleet, joita oli kelloihin pantava, ja siitä sitte kelloihinkin tulisi ihan toisenlainen sointo. Mutta ei sentään, et sinä niin suuresta suvusta mene naimaan, eikä se, joka hyvin klaveria soittaa, ei se osaa askaroita talossa, pellolla ja navetassa, niinkuin kellosepän-aviovaimon asia on. Sitte tulee vielä lisäksi se, että sinulla on kyllä miettimisaikaa.

Kun rupesi hämyttämään, puki Lents päällensä ja meni laksoon.

Pröbler oli sanonut: sinä olet tervetullut joka taloon. Niinkö, joka taloon? Se on paljon se, juuri yhtä paljon, kuin ei mitään. Jos sinä tulet johonkuhun huoneesen, eikä sisällä olevat hervahda paikaltaan, niin sinä olet omaa väkeä, eikä yksikään silmä, ei sävyt kysy: mistäs tulet? Mitä nyt haluaisit? Kuinka laita on? Jos taas et ole omaa väkeä, sinulla ei myöskään ole siellä omaa kotoa.

Lents ajatuksissaan tuli ja meni talosta taloon, kävellen koko kylää ylös alas, ja joka paikassa hänelle kättä lyötiin ilomielin, mutta ei yhdessäkään hän tuntenut olevansa oikein kuin kotona. Mutta sentään, sentäänkin hänellä on yksi ystävä, jonka luona hän on kuin kotona, ihan juuri kuin omissa huoneissaan. Kylttimaalari Pilgrim, sehän olisi eilenkin seurannut häntä maahanpaniaisista kotiin, mutta kun setä Petrovitsch meni mukaan, ei Pilgrim seurannutkaan, vaan jäi, sillä Petrovitsch pitää Pilgrimiä halpana miehenä, sentähden että hän on köyhä saakeli, ja Pilgrim taas pitää Petrovitschiä halpana, sentähden että hän on rikas saakeli. Siis Pilgrimille nyt menet.

Pilgrim asui kappaleen matkaa laksoa alaspäin Don Bastianilla, -- siksi Pilgrim isäntäänsä kutsui. Se mies oli aikanaan ollut kellojen kauppias, joka oltuansa kaksitoista vuotta Spaniassa, oli koonnut siellä melkoisen omaisuuden. Tultuaan kotomaille takasin, osti hän talonpoikaistilan ja käveli talonpoikaisissa vaatteissa, eikä hänellä olostansa Spaniassa ollut muuta muistoa kuin rahansa ja pari spanialaista sanaa, joita hän ajoittaisin mielellään käytti, varsinkin sydänsuvella, kun mailman matkusteliat kaikilta tahoin palasivat kotiin.

SEITSEMÄS LUKU.

Ravintolan tytär pitää emännyyttä.

Leijonon ravintolan suuressa pitohuoneessa istui yksinään nuori mies hyvin valmistetussa pöydässä ja söi niin hyvällä ruokahalulla kuin pulskan nuoren miehen kahdella kymmenellä iällään tulee, sitte kun koko päivän on kävellyt vuorilla ja laksoissa. Monta kertaa hän vaan katseli kuin unen alta noita erinomaisen raskaita hopeisia pöytäkaluja. Ne ovat kätköjä vanhoilta ajoilta, jolloinka kaikkea koron kasvavaa ei pidetty kulutettavana. Nyt nuori mies -- se ei ole kukaan muu kuin Taitelia, jonka parissa eilen istuimme tohtorin luona -- sytyttää sikaarinsa ja suorii pienellä taskuharjalla tuuheaa, hallavaa partaansa; hänen kasvonsa ovat ylevät, korkea otsa juoksee kaareen ruskean tukan alta, ja hänen siniset silmänsä, hiukkasen syvällä, puhuvat sulaa hellyyttä; posket ovat pyöreät ja verevät.

Vilpoinen ehtootuuli huokuu avatun akkunan kautta ja vetää nopiasti muassaan tupakin haituvat ilmaan.

"Vai jo maakan poltatte, Herra Kurt? Ette siis enempää syökään?" sanoi sisään astuva tyttö erinomaisen siistissä vaatteissa ja valkoinen esiliina rinnustimineen edessä; hänen ruumiin vartensa oli hoikka, noria ja liukkaasti notkistuva; hänen soikeat ja samassa täysiposkiset kasvonsa olivat heleänverevät, joista ruskeat vuohen silmät sukkelasti pilkkivät, ja hänen tummat hiuksensa, pantuna kolmeen vahvaan palmikkoon, oli kuin kruunu päässä.

Vikkelän-kielevä tyttö jatkoi: "Teidän täytyy nyt pitää hyvänänne. Emme enää uskoneet teidän näin myöhään syövän päivällistä",

"Kaikki oli hyvin laitettu. Tulkaa nyt vähäksi aikaa istumaan luonani, neiti kälyni".

"Kohta, jahka ma vaan olen nämä korjannut. Minä en saa istutuksi, niin kauan kuin kaikki on näin huiskin haiskin".

"Niin, teillä pitää kaikki oleman niin nättiä ja siivottua, kuin te itsekin olette".

"Kiitoksia paljon kohteliaisuudestanne. Se on hauskaa, ett'ette ole kaikkia hukannut tohtorilla".

"Tulkaa nyt pian vaan takasin, minulla on teille paljon kertomista".

Nuori mies taas yksinään hiukan aikaa, siksi kun ravintolan tytär tuli kutimillansa istumaan vastapäätä häntä ja sanoi: "No, kertokaa nyt sitte".

Nuori mies kertoi tänäpänä olleensa tohtorin seurassa yli vuorien ja laksojen, hänen matkallansa sairaita katsomassa, eikä hän taitanut tarpeeksi kiittää, kuinka paljon hän oli perehtynyt ihmisien elämään täällä. Ihmiset täälläpäin elivät, niinkuin tohtori oli sanonut, kahdesta asiasta: ahkeruudestaan ja hurskaudestaan, ja heidän hurskautensa ei ollut mitään ulkokultaisuutta. "Me olimme tänäpänä myös neljässä ravintolassa", sanoi hän; "muutoin, kun suvikin tulee päivällisaikana johonkuhun ravintolaan, niin tavallisesti tapaa jonkun häviölle joutuneen ihmisen, joka, ikään kuin tekisi loppuansa tuolla penkillä pöydän takana, silmät puoli ummessa ja laimistunut olut- taikka viinalasi vieressä, viheliäisenä katselee töllöttää sisään tulevia ja korskuu ja puoli selvästi jollain tapaa herjaa kaikkia ihmisiä. Sen olen muualla usein nähnyt, mutta täällä en missään".

"Niin", sanoi Anni, "meidän kylätuomarimme, tohtori, on ankara mies kaikkia juoppolalluja kohtaan, ja me puolestamme tässä talossa emme koskaan anna semmoiselle yhtään mitään".

Taitelia rupesi nyt, tosin jotenkin liikanaisesti, kuvailemaan tohtorin luontoa: kuinka hän, tuli mihin paikkaan hyvänsä, aina tuli kuin päiväpaiste, ja yksin köyhän mökkiinkin hänen avosydäminen luontonsa toi juurikuin jotakin ravintoa, ja tuo vakaa uskallus, joka oli hänen luonnossaan kuin joka sanassansakin, reipastutti joka miestä.

Tyttö, joka istui ja kuunteli, oli kuin hiukan hämillänsä tästä intoisesta kertomuksesta eikä hän muuta kuin pinnisti sukkavarrasta huuliensa välillä ja sanoi: "kyllähän se niin on, meidän tohtorimme on hyvin ihmiskerno".

"Hän on teidänkin ystävänne! hän on puhunut hyvää teistä".

"Vai niin? Onko hän tehnyt sen? Sitä hän rohkenee sanoa ulkona kävellessään, mutta kotona ei. Hänen viidet vaimoväkensä sitä ei kärsi. Mutta tätä minä en sentään sano vanhasta kylätuomarin leskestä, hän on herttaisen hyvänluontoinen, hän.

"Eiköstä ne toiset sitte ollenkaan? Muutoin minä olisin uskonut, että --"

"Minulla ei ole koko väkeä vastaan mitään. Minä en sano pahaa yhdestäkään ihmisestä. Minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea omaa kiitostani siitä, että laittaisin muita eli leikkelisin vieraan vuodasta hihnoja, niinkuin Lentsin leskellä oli sananpartena. [Saksalainen sanalasku, joka tietää samaa, kuin helppoa hyötymistä muitten kustannuksella. Suom. muist.] Ihmisiä käy meillä tuhansittain ulos ja sisään, jotka kaikilla kaduillakin taitavat kertoa, kummoinenka ma olen, ja yksi ravintola on kuin avonainen huone, jossa ei niinkuin muualla saa siivotuksi pariin päivään eikä rauhassa olluksi niin kauan kuin vieraita on, ja vielä sittenkin kestää semmoista roskailemista, että silmää päästä riitelee, ja kun tietää kohinan olevan ohitse, sopii taas laulaa hyryellä taikka hauskuudeksensa ottaa työn käteensä ja istua alallaan. Minä en sano kenestäkään mitään, tahtoisin vaan varoittaa sinua olemasta noin pintapuolinen -- mutta suokaa anteeksi, että teitä sinuksi puhuttelen, kun te minun mielestäni olette kuin teidän veljenne, minun lankoni, ja siitä se sinutteleminen tulikin".

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään sanomista; sinutellaan vaan toinen toistamme".

"Ei millään muotoa, ei. Jos vaan vielä niin tulee sanotuksi, minä en jää tähän istumaan. Missä se isä taas viipyy?" sanoi ravintolan tytär punehtuen.

"Niin, missä isä on sitte?"

"Asioimis-toimissaan; hän taitaa tuossa paikassa tullakin. Jospa hän kerrankin jättäisi koko asioitsemisensa! Minkätähden hänen tarvitseekaan noin reuhtoa? Mutta sitä ilman hän ei eläisikään ja hän sanoo usein: jos kauppatoimeni jättäisin, kohta paikalla kuolisinkin, mutta huolet ja valvomiset ja ajatukset ja puuhat, ne pitävät ihmisen terveenä. Ja se onkin totta, enkä minä voi ymmärtää, kuinka ihminen terveillä jäsenillä taitaa istua aamusta varhain klaveria soittamassa, taikka tyhjän vuoksi ja turhin päin rallattaa ympäri huoneessa; ei, vaan täysi työ ja nopsat kädet, se terveenä pitää. Tosi kyllä on, ettei se tee suurta, mitä me vaimoväki ansaitsemme, jos sen laskee rahassa, mutta maksaa sekin jotain, kun pitää ja hoitaa taloutta".

"Maksaa kaiketi", sanoi Taitelia, "ja täälläpäin ollaan merkillisen kestäviä työssä; useimmat kellosepät tekevät työtä neljätoista tuntia päivässä. Sitä ansaitsee korkeimmasti kiittää".

Tyttö katseli häntä hämmästynein silmin; mitähän hänellä aina oli tekemistä noiden yksinkertaisien kelloseppien kanssa? Eikö hän ymmärtänyt taikka eikö tahtonut ymmärtää, mitä tyttö puheellaan oli tarkoittanut?

Nyt oltiin molemmin ääneti, kunnes Taitelia taas kysyi: "Missä teidän äitinne on?"

"Hän on puutarhassa, palkoja noukkimassa, eikä hän sieltä malta erota. Tulkaa, käykäämme sinne hänen luoksensa".

"Ei, jääkäämme tänne. Mutta kuulkaa, neiti kälyni, saanenhan luvan siksi sanoa: eiköstä tohtorin vanhin tytär Amanda ole oiva, sievä tyttö?"

"Sekö? Miksikä hän ei olisi oiva? Hänellä on sen lisäksi ikääkin tarpeeksi, ja jos ei hän kaupungista hankkisi itsellensä niin näppärät liivit, suitsaisi nähdä hänen korkean selkänsä".

Ravintolan tytär puri huuliansa: tuohan oli sinulta tyhmästi sanottu; koska hän tutkii Amandasta, on hän mieltynyt Berthaan. Niin se onkin. Ajatuksiansa kooten lisäsi hän sentähden: "Mutta Bertha, se on lystikäs --"

"Niin oikein, hän on muhkea tyttö", keskeytti Taitelia, ja ravintolan tytöltä putosi varras pöydän alle, jonka vieras otti ylös. Nuorta miestä näytti myös harmittavan se, että hän oli niin ajattelemattomasti sanoa tokaissut; hän rupesi sentähden muuhun ja sanoi: "Eilen ehtoolla tohtori kertoi minulle paljon Pilgrimistä".

"Mitäpä hänestä juuri paljon on kertomista? Tohtori vaan osaa tehdä vaikka tikusta asian".

"Kuka se Petrovitsch sitte on? Te sanoitte minulle tietävänne hänestä yhtä ja toista".

"En enempää, kuin mitä joka mies tietää. Hän syö päivällistä meillä ja maksaa joka kerta päivällisensä. Hän on ykspäinen vanha karskuttaja, upporikas, mutta sydän kova kuin kivi. Hän on ollut monta monista vuotta vierailla mailla eikä sekaannu yhteenkään ihmiseen. Yksi ainoa asia häntä näkyy ilahuttavan, ja se on tuo kirsikkatuomilla istutettu käytävä, joka laksosta vie päin kaupunkia. Ennen siinä kasvoi turmeltuneita puita, mutta Petrovitsch --"

"Minkä tähden häntä sanotaan Petrovitschiksi?"

"Hänen nimensä on oikeastaan Pietari, mutta koska hän on oleskellut tuolla etäällä, luullakseni Serbiassa, sanotaan häntä täällä Petrovitschiksi".

"Kertokaa vielä tuosta kirsipuu-käytävästä".

"Sen laita on niin, että Petrovitsch aina käveli veitsi kädessä ja leikkeli tien varrella olevista puista liikavesoja pois, ja tämän tähden teitten vartia kerran haastoi hänet puitten pilauksesta, ja sitte hän omalla kustannuksellansa istutti ihan uuden kirsipuu-käytävän, ja kuusi vuotta peräkanaa hän jo on antanut noukkia marjat niistä raakiloina, ettei varkaat puita turmelisi, ja ne ovatkin kauniiksi kasvaneet. Mutta ihmisiin hän ei ollenkaan sekaannu. Katsokaa tuossa menee hänen ainoa veljensä poika Lents Morgenhaldesta, joka ei taida kehua, että hän sedältään olisi saanut sen verran kuin silmään pistäisi".

"Vai niin, tuoko se Lents on? Soma mies, hienot kasvot, semmoisen olen ajatellut hänen olevankin. Käykö hän aina noin kumarruksissa?"

"Ei aina, mutta nyt hän käy, kun suree äitiänsä. Hän on hyväluontoinen ihminen, kentiesi kuitenkin liiaksi pehmoinen mies. Noin kun hän tuonnepäin menee, tiedän, että kaksi silmää eräästä huoneesta häntä intonaisesti noudattaa ja mielellänsä viittaisivat sisään, ja ne silmät ovat Berthan".

"Vai niin? Onko heidän välillänsä mitään?" kysyi Taitelia, ja hänen valkoinen otsansa punehtui.

"Ei, enhän minä sitä ole sanonutkaan. Hän kaiketi ottaisi hänen mielellänsä mieheksi, koska Lentsillä on hyvin varaa, vaan hänellä ei ole muuta kuin kaunis olkihattu ja rikkiömet sukat".

Ravintolan tytär eli, niinkuin hänen oikea nimensä oli, Leijonan-Anni ilakoitsi itsekseen: kas niin, nythän kumminkin teidän soppanne on katkera. Tämä ajatus pani hänen oman harminsa lauhtumaan.

Taitelia sanoi, että hänen teki mielensä vieläkin mennä tuulehtumaan.

"Mihin sitte?"

"Tuonne ylöspäin, Spannrentea päin".

"Siellä on kaunista, mutta jyrkkää kuin katon harjalla".

Taitelia meni menojaan. Anni kiiruhti vuoripuistoon huoneen taustalla ja katseli sieltä hänen peräänsä. Hän meni todella kappaleen matkaa vuorta ylöspäin, mutta pian hän kääntyi ja meni nopeilla askeleilla laksoon, tohtorin taloa päin.

"Mene hiiteen", sanoi hän itsekseen, "minulta sinä et enää saa hyvää sanaa".

KAHDEKSAS LUKU.

Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa.

Kun Lents tuli vuoriniittyä ylöspäin, huusi Don Bastianin emäntä hänelle: "ei hän ole kotona; hän on arvattavasti mennyt teille. Eikö hän tullut tiellä vastaan?"

"Ei. Onko hänen kamarinsa auki?"

"On".

"Minä menen sinne vähäksi aikaa".

Lents meni tuttuun tupaan. Kun hän avasi oven, oli hän permannolle putoomaisillaan. Hänen äitinsä seisoi tuossa ja hymyili hänelle. Mutta pian hän malttoi mielensä ja kiitti sydämessään ystäväänsä, joka oli taululle pannut nuo armaat, hyvät, hellät kasvot, ennenkun ne muistosta haihtuisivat. Tuommoisilla, ihan tuommoisilla silmillä on hän katsellut! Pilgrim on minun hyvä ystäväni ja on sinä aina pysyvä. Kun hän ei ole taitanut olla luonani, on hän sillä välin ollut hyväntekiäni. Mikä parahinta olla taitaa sinä minulle tehnyt olet.

Kauan ja lakkaamatta Lents katseli näitä rakkaita kasvoja. Hänen silmänsä vuotivat kyyneliä, mutta yhä vaan hän kuvaa katseli. Niin kauan kuin silmäni auki pysyy, saan nyt sinun nähdäkin, mutta kuulla -- jos ma vaan saisin sinua kuullakin. Oi, joska saisi edesmenneen äänenkin ilmestyneeksi!... Tuskin hän taisi kamarista erota. Hänestä oli niin ihmeellistä, että äiti tulisi jäämään yksistänsä katselemaan katselemistansa eikä kukaan katselisi häntä...

Vasta kun yö joutui eikä enää mitään voinut nähdä, hän meni pois, ja tiellä hän sanoi itseksensä: no, nyt on aika antaa surun lentää. Itsekseni tahdon olla se, kuin tiedän olevani, mutta mailma ei saa minusta sanoa muuta, kuin että olen mies. -- Tohtorin talon kohdalle tultuaan, oli akkunat auki, ja sieltä kuului mies vahvalla bariton-äänellä laulavan vieraita lauluja. Tuo ääni ei ole tästä laksosta kotosin. Kukahan se mahtanee olla? Olkoon kuka hyvänsä, mutta ääni on kaunis.

Nyt kuului vieras sanovan: "Neiti Bertha, laulakaa nyt tekin minun kuullen".

"Ei, herra Storr, minä en saata nyt laulaa. Meidän täytyy kohdakkoin ruveta ehtoolliselle. Vasta sitte laulamme vielä yhdessä. Silmäilkää siliä välin näitä nuottia".

Tämä muistutus ehtoollisesta ynnä Lentsin äsköin tekemä päätös elää reippaasti näytti hänessä yhtäkkiä vaikuttaneen sekä nälkää että janoa, ja kohta paikalla hän teki riuskan päätöksen. Sinä menet Leijonaan, sanoi hän itsekseen, ja sitte hän vakavilla askeleilla ja pää suorana meni kylään.

"No, hyvää ehtoota, Lents, onhan se hauskaa, ettet sinä surussasi unohda hyviä ystäviä! Ei ole monta minuutia kun juuri pääsin sinusta puhumasta, ja jos sinä tänään olisit ollut täällä, olisit omin korvin kuullut koko päivän sinusta puhuttavan; kaikki ihmiset jotka ovat menneet ulos ja tulleet sisään, ovat sinusta puhuneet. Eikö ole oikea korva soinut? Niin, hyvä kyllä sinulle vielä mailmassa palkitaan, mitä äiti-vainaallesi olet ollut. Ja senkin sinä hyvin tiedät, että äiti-vainaasi ja minä olemme olleet parahimpia ystäviä, vaikka me, Herra nähköön, ainoastaan harvoin tapasimme toinen toisemme, kun äitisi ei ollut mielellänsä kotoa pois, enempää kuin minäkään -- -- -- Eiköstä sinua haluttaisi juoda lasi vanhaa taikka tänvuotista viiniä? Juo sinä tänvuotista; se on aivan hyvää, eikä tuota silmään jyvää. Sinä näytät niin kuumettuneelta, sinua punottaa. Niin, niin, sehän on luonnollista siltä, joka on kadottanut semmoisen äidin. Minä en sano muuta, vaan..." Leijonan emäntä, se joka Lentsiä näin puhutteli, viittoi nyt kädellänsä, tahtoen täten sanon, ettei hän liikutuksesta saanut enempää puhutuksi.

Sitte hän jatkoi, laskiessaan pullon ja lasin pöydälle. "Mitäs me voimme sen tehdä? Me olemme kuolevaisia ihmisiä; sinun äitisi oli toista vuotta kahdeksallakymmenellä, siinähän jo on runsas vuosi liikenemäänkin, ja huomenna kentiesi minunkin täytyy mailmasta erota, niinkuin sinun äitisi. Jumalan avulla tulen jättämään jälkeeni minun lapsilleni myös hyvän nimenkin. Tosin kyllä äitisi vertaista ei voi olla. Mutta ethän pahaksune, jos uskallan antaa sinulle hyvän neuvon? Minä totta kyllä en sinulle soisi muuta kuin hyvää".

"Kyllä minä kuulen. Minä otan mielelläni hyviä neuvoja korviini".

"Minun oli mielessäni sanoa sitä vaan, kun sinulla on niin hellä luonto, ettes antaisi surun sinua voittaa. Eiköstä niin, ethän vaan suuttune minulle?"

"En suinkaan, en, kuinka minä siitä suuttuisin? Päin vastoin, nyt vasta huomaankin, kuinka monta hyvää ystävää äidilläni on ollut, ja kuinka minä niitä häneltä perin".

"Oi, jo maakan sinä niitä omasta kohdenkin ansaitset; sinähän olet niin --"

"No, Jumalan terveeksi, Lents!" kuului heleä nuori ääni äkkiä keskeyttävän Leijonan emäntää, ja uhka ympyriäinen käsi ojentui Lentsille, ja kasvot, joihin käsi kuului, olivat yhtä ympyriäiset. Se oli Leijonan Anni, joka tuli sisään kynttilä kädessä, ja siitä koko huone kohta valkeni, ja kääntyen äitinsä puoleen, sanoi hän: "Äiti, miksi ette ole antanut minulle sanaa siitä, että Lents oli täällä?"

Omituisesti naurahtaen vastasi äiti: "Minä mahtanen saada hämyssä puhella vaikkapa nuorenkin miehen kanssa, vaan sinä et sitä saane". Tämä leikkipuhe ei näkynyt ollenkaan olevan Lentsin mieleen, ja Anni lisäsi: "Oi hyvä Lents, sinä kaiketi näöstäni huomaat, kuinka minä eilen ja tänäpänä olen äitiäsi itkein surrut. Se tuntuu vielä polvissanikin. Semmoisten ihmisten ei pitäisi ollenkaan kuoleman, ja kun ajattelee, että kaikki se hyvä, jonka ovat aikaan saaneet, yhtäkkiä on kuin sitä ei olisikaan -- siitähän voisi ajatella itsensä uuvuksiin. Minä kyllä käsitän, mitenkä sinun kotonasi nyt on laita. Sinä katselet joka nurkkaan, sinä odotat oven aukenevan; se ei voi olla mahdollista, että sinun olisi käynyt niin, ettei äitiä enää olisi olevassa; hänen täytyy tulla sisään. Oi hyvä Jumala! minun on täytynyt koko päivän ajatella näin: voi sentään sitä hyvää Lentsiä, jos minä vaan taitaisin hänelle huojennusta tehdä! Kuinka mielelläni minä tahtoisin huojentaa hiukankin vaan! Tänäpänä sinua odotettiin toden takaa tänne päivälliselle. Sinun setäsi sinua ensin odotti. Kun hänelle muutoin täytyy laittaa kaikki kellon lyömältä valmiiksi, hän tänäpänä sanoi: Anni, odotetaan hiukan, laske pois vähäksi aikaa; minun Lentsini kaiketikin tulee tänne, ei hän suinkaan jää yksistään siellä ylähällä kotona istuskelemaan. Sitte Pilgrim sanoi sinun tulevasi syömään hänen kanssaan; tiedäthän, että Pilgrim käy meillä rualla, hän on kuin oma veljeni. Siinä miehessä on sinulla ystävä, oi, oikea todellinen ystävä. Sitte piti sedällesi ypi yksistänsä katettaman hänen omalle pöydällensä ja minun täytyi istua hänen viereensä juttelemaan. Hän on leikkiä laskeva mies, mutta liukas kuin ilmetty piru itse. Nyt sinun pitää huomenna tuleman päivälliselle. Sanopas nyt mitä ruokaa sinä mielelläsi syöt?"

"Minulla ei ole oikeata ruokahalua lähes ollenkaan. Minun olisi mieluisinta jos saisin maata kahdeksan päivää perätysten, yhtäpäätä maata vaan, tietämättä mistään mitään".

"Kyllä siitä muutos tulee. -- Malttakaa, minä tulen paikalla!" huusi Anni toista pöytää päin, johon äsköin oli istunut muutamia vuurmannia. Heille hän pian toi ruokaa ja juomaa ja asettui sitte jälleen Lentsin tuolin taa. Vastatessaan muille vieraille piti hän kättänsä tuolin selkälaudalla, ja Lentsistä tuntui niin kummalliselta kuin olisi sähkövoimaa juossut läpi koko ruumiin. Mutta nyt muitten syöminen muistutti hänelle omaa nälkäänsä ja kohta Anni nopiasti kuin leimaus meni kyökkiin, tuli takasin, levitti hienon valkoisen liinasen Lentsin eteen, pani ruat pöydälle ja asetti siihen pöytäkalut niin maukkaasti ja sanoi niin herttaisella äänellä: "Siunatkoon Jumala ruokasi!" että se oli oikein Lentsin mieleen.

Kyllä se niin on, ettei äkkiä löydä toista noin vikkerää ja nättiä tyttöä kuin Anni on. Paha vaan, että hän pitää koko mailmaa pilkkana: hän osaa vastata niin että sanat paukkuvat ja tietää panna puheen alkuun ja jatkoon, eikä se sitte kesken katkee.

Lents oli tyhjentänyt ensimmäisen viinilasin ja oli paikalla valmis tuomaan ja kaatamaan toista sisään.

"Ethän sinä polta, vai kuinka?"

"Minulla ei ole siihen pakkoa, mutta kyllä mä polttaa osaan".

"Oikein, minä menen ja tuon sinulle niitä sikaaria, joita isäni polttaa. Vieraille niitä ei tavallisesti anneta". Anni toi yhden sikarin, viritti kynttilästä paperin palaseen valkeeta ja piteli sitä Lentsille.