Chapter 3

Tohtori ei näyttänyt tahtovansa yhtyä nuoren parin tuumiin, sillä hän alkoi nyt yhä enemmän kertomaan Taitelialle täkäläisien asujainten omituisuudesta; hän oli kyllä kauan ollut muilla mailla, taitaaksensa olla siihen kaiheesti katsomatta, ja myöskin tarpeeksi perehtynyt kotiseutuunsa, tunteaksensa ja kunnioittaaksensa kansalaistensa salatut omaisuudet; hänen puheensa oli niin selvää saksaa, kuin kirjoissakin on, mutta hän lausui sanat paikkakunnan murteiskorolla.

"Hyvää ehtoota teille kaikille", kuului eräs ohikulkia huutavan seurustelioille.

"Kas vaan, sinäkö se oletkin Pilgrim? odota hiukkasen aikaa", huusi tohtori. Tervehtiä jäi seisomaan aitaukselle, ja tohtori kysyi: "Kuinka Lents jaksaa?"

"Minä en tiedä. En ole tänäpänä häntä nähnyt sitte maahanpaniaisien. Minä tulen Leijonan ravintolasta, jossa minä hänen tähtensä tyhmän tavalla suutuin".

"Vai niin? mitä se sitte oli?"

"Siellä kerrottiin, että Lents tänäpänä on koko puolipäivän aikana tehnyt työtä, ja he panettelivat ja haukkuivat häntä kitunikiksi. Lentsikö olisi kitunikki? Se on varsin mieletöntä!"

"Älä sitä pahaksesi pane! sinä ja minä ja moni muukin tietää vallan hyvin, että Lents on vilpitön ja nuhteeton ihminen. Eikö Petrovitsch ole tänään käynyt Lentsillä?"

"Ei, vaikka minäkin olin siinä luulossa enkä sen vuoksi mennytkään hänen luoksensa. Herra tohtori, minun pyyntöni olisi, että huomenna tulisitte käymältä minun luokseni, jos aikanne antaa myöden. Minulla olisi teille jotain näytettävää, jonka olen valmiiksi saanut".

"Hyvä vaan, kyllä tulen".

"Hyvästi kaikki yhteisesti!"

"Hyvästi Pilgrim! Makiaa unta".

Matkustaja meni menojaan.

"Lähetä minulle huomenna minun lauluni takasin", huusi Bertha hänen jälkeensä.

"Minä tuon ne itse", vastasi Pilgrim, ja vähän ajan takaa hän kuului kaukana kauniisti ja taitavasti viheltelevän.

"Siinä nyt näitte eriskummallisen ihmisen", sanoi tohtori Taitelialle. "Hän on kylttimaalari ja Lentsin paras ystävä, hänen, jonka äiti tänäpänä pantiin hautaan. Pilgrimin luonnon-lahjat ovat kehityksessään keskeyntyneet, ja hänen elämäkertansa on merkillinen".

"Kertokaa se minulle, minä pyydän".

"Joskus toisten, kun olemme kahdakesken".

"Ei toiste, vaan nyt oitis; me kuulemme sen mielellämme vielä toistamiseen", huusi rouva ja lapset, ja tohtori alkoi kertomaan:

VIIDES LUKU.

Pilgrimin matkustuksista.

Tämä Pilgrimi on erään kylttimaalarin poika, ja koska hän aikaisin jäi orvoksi, otti vanha koulunopettaja hänen kunnan kustannuksella kasvatikseen. Mutta hän oleskeli enemmän tuolla ylähällä Morgenhaldessa, kelloseppä Lentsin luona, kuin koulunopettajan luona. Emäntä talossa, jonka maahanpaniaisia tänäpänä vietettiin, oli kuin hänen oma äitinsä. Perheen ainoa lapsi, joka on jäänyt eloon, myös Lents nimeltään, se sama, joka tänään on tehnyt on työtä, on ollut kuin veli hänelle. Pilgrim on aina ollut toimekkaampi ja näppärämpi kuin Lents, joka ammatissaan kyllä kelpo työntekiä kuitenkin on haaveksivainen luonnoltaan, ja eipä ole tietoa, vaikka Lents oikeastaan olisi nerokas musikantti ja Pilgrim nerokas maalari! Kumpaisenkaan nero ei ole tullut täyteen teräänsä. Teidän pitäisi kerran kuuleman Lentsin laulavan; hän laulaa ensimmäistä tenoria lauluyhteydessä, ja kiittäköön meikäläinen lauluyhteytemme häntä siitä, että on saanut palkinnon neliäänisestä laulustaan soittojuhlilla, ensi kerran Constanz'issa ja toisen kerran Freiburgissa. Kun sitte molemmat olivat puolikasvuisia poikia, tuli Lents isällensä oppiin ja Pilgrim eräälle kylttimaalarille, mutta he pitivät kuitenkin uskollisesti yhtä. Suviehtoisina sai aina nähdä nämä molemmat yhdessä niin varmaan kuin kaksoistähdet tuolla taivaalla; lauleskellen ja vihellellen kävelivät toinen toisensa rinnalla lakson läpi ja vuorien ylitse, ja talviehtoisina käveli Pilgrim hangessa ja myrskyssä Lentsin luokse -- sillä tämän täytyi olla kotona, koska äiti aina on häntä liioin määrin hemmotellut, kun hän, kuin sanottu, on kaikkiastaan viidestä lapsesta ainoa elossa -- ja tällöin he yhdessä lukivat puoli öihin asti, erinomattain matkakertomuksia. Minä olen heille monta kirjaa lainannut; molemmilla nuorukaisilla oli suuri tiedon halu. Sitte, kun arpa vapautti Pilgrimin sotapalveluksesta -- Lents oli ainoana lapsena itsestään vapaa -- molemmat ilmoittivat nyt aikovansa yhdessä matkustaa avaraan mailmaan; sillä nähkää, vaikka meidän kansamme kyllä mielellään pysyy paikoillaan kotimaallansa, siihen sentään tarttuu suuri vaelluksen halukin. Nytpä Lents vasta ensi kerran näytti olevansa kovin itsepäistä luontoa, jota hänestä ei lainkaan olisi uskonut; hän ei tahtonut millään muotoa luopua matkustuksesta. Isä kyllä puolestansa olisi laskenut hänen menemäänkin, mutta äiti oli tuskissaan, ja kun ei itse papinkaan kehoitukset auttaneet, kutsuttiin minäkin, ja minun piti Lentsille rakentaman koko lasareetin, jos mun ei auttaisi. Tietysti minä koin muuta keinoa. Minulla oli näiden molempain eroamattomien luottamus, ja he uskoivat minulle kernaasti kaikki heidän tuumansa; Pilgrim oli oikiastaan se, joka oli pannut asian alkuun. Lentsillä on kaiken herkkätuntoisuutensa ohella raitis käytännöllinen luonne, tietysti siihen määrään kuin tajunsa ulottuu, ja kun häntä ei mikään häiritse, niin hän terävällä älyllä osaa oikean paikallensa, ja kaikessa työssään ja toimessaan on hänen kestäväisyytensä samaa laatua kuin palava hartaus. Minä näytän teille huomenna kellon, jonka hän on tehnyt malliksi, ja jos sitä ruvettaisiin yleisesti käyttämään, se olisi koko maakunnallemme lykyksi. Lents ei oikeastaan vielä ollut päättänytkään niin lujasti matkalle lähtevänsä, kuin oli saanut luvan jutella hänen vanhemmillensa. Lents tahtoi, että Pilgrim ensin oikein oppisi kellosepän työtä, ennenkun hän lähtisi kellokauppiaan retkelle, sillä semmoisen kauppiaan tietysti alinomaa täytyy osata kelloja korjata, niin hyvin vieraitten, kuin omiakin, joita kuljettaa kaupan; ja nyt Pilgrim todella rupesikin kellosepän oppiin. Mutta sitte kun hän oli tarpeellisimman oppinut, hän taas oli täydessä puuhassa matkalle. Tuon Pilgrimin päässä pyöri yhtä ja toista: välisti hän halusi matkallansa ansaita sen verran, että pääsisi taideakatemiaan, välisti hän itse matkalla tahtoi oppia taideniekaksi, ja välisti hän taas ei muuta tahtonutkaan kuin hyvin runsasta rahanansiota ja sitte palata suurella, täysinäisellä rahasäkillä kotiin reipastelemaan rahavaltilla. Oikeastansa hän rahaa halveksi, mutta juuri sen vuoksi hän olisi suonut paljon rahaa saavansakin. Kuitenkin tämän ohessa hänen mielessään siihen aikaan hehkui eräs lempi-aate, minä uskon niin. Hänen matkansa maalina oli Kreikan maa ja Athena, ja kun hän vaan sanoi Athenan nimenkin, niin hänen silmänsä kiilsivät ja puna hänen poskillansa vivahteli. Athena! sanoi hän useasti, eikös tunnu, sitä nimeä lausuttaissakin, juuri kuin astuisi sukevia marmoriportaita ylös korkeaan pylväs-saliin? Hän ajatteli sen asian olevan laita niin, ettei hänen tarvitsisi muuta kuin hengittää Kreikan klassillista ilmaa, muuttuaksensa uudeksi ihmiseksi ja ennen kaikkea suureksi taideniekaksi. Minä tietysti koitin saada semmoiset harhaluulot hänen päästänsä, ja se minulle onnistuikin sen verran, että hän lupasi tytyä ainoastaan rahavoittoon, josta sitte kaikkea muutakin perästäpäin seuraisi. Vanha Lents ja minä sitte takasimme hänelle ne tavarat, jotka hän mieli ottaa mukaansa. Hän Lähti siis matkalle, mutta yksistänsä, Lents jäi meidän kehoituksestamme kotiin. Minä kuljen kuin Mustametsän (Schwarzwald'in) pölkky, Mustalle merelle, sanoi Pilgrim monesti. Hän tahtoi koittaa, eikö meikäläisiä kelloja saisi perehtymään itämailla ja Kreikassa, joka tähän saakka ei ainakaan ole onnistunut yhtä hyvin, kuin pohjoismailla ja uudessa mailmassa. Lystillistä on, kun Pilgrim kertoo, kuinka hän kulki läpi maitten, kaupunkien ja kylien, ja hänen ylt-ympärinsä oli Schwarzwaldin kelloja roikkumassa, joita hän lyötti ja soitatti, yhä katsellen ylisten-ympäri; mutta siinä oli se vaan, että hän liiaksi vaihetti silmiään ihan muihin esineisin: tapoihin ja menoihin, kauniisin rakennuksiin ja maisemiin. Se ei ole kauppamiehen tekoa. Yhtä vähän kuin kellon sisävärkki toisenlaiseksi muuttuu, kuljetettakoon sitä läpi maitten taikka merien, yhtä vähän meidän maalaisemmekin sanottavasti muuttuvat, jotka kuljeskelevat kaikissa ilmanaloissa. Heidän mielessänsä ei ole muu kuin alinomainen ansio, ja kurja elämä, ja vasta sitte alkaa hyvät päivät, kun kotiin on päästy kukkuraisella kultasäkillä, menköön kaikki muut mailman asiat sillä aikaa miten tahansa. Se onkin oikein ja kohtuullista; sillä eihän käy yhtaikaa päässään pitää monta erilaista asiaa. Mutta tänlaatuinen säästäminen ja kuljeskeleminen talosta taloon on nyt ollutta ja mennyttä. Meidän täytyy hankkia teollisuudellemme aina vaan kaukaisempia markkinapaikkoja ja meidän tavaramme menekki pitää asetettaman alituisille varastoille, kauppamiehen tapaan".

"Tuliko Pilgrim perästäkään Athenaan?"

"Tuli kuin tulikin, ja hän on monesti sanonut: ristiretkeläiset, kun Jerusalemin näkivät, eivät mahtaneet olla hartaampia ja onnellisempia, kuin hän oli nähdessään Athenan ensi kerran; hän hieroi silmiään, vakaantuaksensa, oliko se oikein totta, että tämä oli Athena. Marmoriset kuvapatsaat olivat häntä tervehtävinään, päitänsä nyykyttäen. Hän käveli kilistellen kellojaan pitkin katuja, mutta ei edes ainoatakaan kelloa hän saanut myydyksi: hän kärsi kurjaa puutetta ja kiitti onneansa, kun hän vihdoin viimeinkin sai työtä, mutta minkämoista! Neljätoista päivää perätysten hän sai Kreikan sinitaivaan alla sutimaalarina sivellä erään kasvitarhan säleaitaa viheriäiseksi, ihan vastapäätä Akropolista".

"Mikä se Akropolis on?" kysyi Bertha.

"Selittäkää te se hänelle, herra Storr", sanoi tohtori.

Taitelia kuvaili kerkeimmiten ja harvoin tämän Athenan linnan entistä kauneutta ynnä sen niukkoja jälkijäännöksiä; hän lupasi toiste tullessaan tuoda kuvan muassaan, ja sitte hän pyysi jatkamaan kertomista.

"Ei ole suurta enää kerrottavana", sanoi tohtori. "Pilgrim sai töin tuskin kellonsa myydyksi siihen hintaan, ettei hän tullut meidän takauksellemme rasitukseksi. Sen lisäksi hän tarvitsi koko joukon rohkeutta, palataksensa takasin vanhoille oloille vielä köyhempänä ja pilkattavaksi; mutta juuri sentähden, että hän innokkaalla taideaistillansa perin pohjin halveksii rahan-rähjäystä -- tätä sanaa hän mielellään käyttää -- osoittikin hän olevansa suora ja teeskentelemätön ja teki pilkkaa pilkasta. Palattuansa kotiseudulle hän ensiksi tietysti meni Morgenhaldeen. Täällä paraikaa seisottiin kädet ristissä ja luettiin päivällisaterialle, kun nuori Lents äkkiä kiljahti niin, että äitinsä sittemmin usein sanoi, että hän kuolisi, jos vielä kerran semmoista kuulisi. Molemmat ystävät nyt syleilivät. Pilgrim kumminkin pikaa reipastui ja sanoi täällä kotona kohtaavansa korkeimman onnen, kun tuli valmiille pöydälle, eikä kukaan mailmassa hänelle parempaa soisi, kuin vanhemmat ja heidän poikansa Morgenhaldessa. Vanha Lents tahtoi ottaa Pilgrimin huoneesensa ja ruokaansa, mutta tämäpä kielsi pois kiveen kovaan; hän kiivoittelee tavattomasti itsenäisyyttään ja tahtoo olla mies omasta kohden. Hän laittoi itsellensä tässä naapurissa nätin verstaan Don Bastianin talossa. Ensimmältä näki hän suurta vaivaa saadaksensa uudenmoisia kellontauluja kauppaan -- hän osaa panna monenlaisia väriä, mutta hänen piirustustaitonsa on sangen vaillinainen --, vaan siinä kohden hän on varsinkin erehtynyt, kun on tahtonut muuttaa meidän schwarzwaldilaisen kellon-taulumme perusmuodon, joka on neliskulmainen ja ylipuolelta kaareva. Kun hän nyt huomasi, ettei hän saanut uudistuksiaan käymään, rupesi hän tilausta vastaan tekemään tavalliseen vanhaan malliin, ja onhan siinä kaunista ja hyvää tehtävää. Asian laita on, nähkää, se, että eri maissa on ihan eri mieliä kellontaulujen suhteen: Franskan maalla on heleänkirjavat värit mieleen ja taulu on täyteen maalattu, mutta pohjois Saksassa, Skandinaviassa ja Englannissa halutaan enemmän aivan yksinkertaisia viivoja, jotain rakennustaiteellista, niinkuin päätyjä, pylväitä taikka korkeintansa, muutamia kukkakiehkuroita; ne kellontaulut taas, joihin on lammaslaumoja ja lampurin asuntoja maalattuna, ovat Voralbergilaisien mieleen. Itämaihin ei tarvitse ollenkaan lähettääkään kelloja, joitten numerotaululla on ihmisten kuvia, siinä ei saa olla muuta kuin turkkilaisia numeron merkkiä, ja vasta viime aikoihin on roomalaisia numeroitakin siellä suosimaan ruvettu. Amerikassa ei ole värikoristuksesta mitään, siellä on seinäkellot kuin kirstuja, enemmän tai vähemmän varustetut veistokoristuksilla, koska täällä luodit pannaan kellovärkin sivustalla juoksemaan monikiekkoisilla kinungilla. Näitä kelloja sanotaankin vaan amerikalaisiksi. Unkarissa ja Venäjällä on hedelmän kuvat ja maisemat mieluisia. Kaikki, jota taide pitää kauniina, ei käy aina kaupassa: päin vastoin on liikamainen koristelu usein mieluisinta. Jos joskus tahtoisitte tuota koittaa meikäläisten kellojen kaunistukseksi, taitaa Pilgrim siinä olla teille suureksi avuksi, ja te puolestanne kentiesi saatatte kohottaa hänen siipiään korkeampaan lentoon, vaikka hän tuskin sitä tarvinnee, koska hän onnea saavuttamatta tietää olla onnellinen, jota harvat osaavat".

"Minä pyytäisin teitä hyväksi tekemään minua hänen tuttavaksensa".

"Kyllä vallan; saatatte käydä kansani huomenna; kuulittehan, että hän pyysi minua tulemaan. Mutta tulkaa hyvin aikasin, niin saatamme samassa kävellä vuorien poikki; minä taidan teille näyttää kauniita paikkoja ja vilpittömiä ihmisiä".

Taitelia jätti hellästi hyvästi, ja tohtori meni omaisineen sisään.

Kuu paistoi kirkkaana taivaalla, kukkaiset lemusivat itseksensä yöllä, tähdet tuikkivat niille; hiljaisuus oli yltä ympäri, mutta tuolla, täällä, kun huoneen ohitse kulki, kuuli kellon lyövän napsuttavan.

KUUDES LUKU.

Mailma alkaa ikääntymään.

"Hyvää huomenta Lents! Sinä olet makoisasti maannut. Sinä olet sentään vielä kuin lapsi: sekin makaa hyvin, kun ensin on tarpeeksensa itkenyt". Näin kuului Fallerin jyreä baasiääni aamulla, ja Lents sanoi: "veli kulta, se on uutta surkeutta vaan kun herää, taas uudestaan herää ja muistaa, mitä eilispäivänä on tapahtunut. Mutta minun täytyy rohkaista mieltäni. Minä otan nyt oitis ja kirjoitan takauksen sinulle. Mene sillä sitte kylätuomarille, ennenkun hän ajaa pois ja sanoo hänelle terveisiä minulta. Nyt ikään johtuu mieleeni, että minä näin hänestä untakin. Jos sopii, mene Pilgrimin luo ja sano hänelle, että minä odotan häntä kotona. Toivotan sinulle onnea, kun pääset omiin huoneisin. Minullekin tuntuu hauskalta, että sinulla nyt on oma suojus".

Faller meni takuukirjeellä laksoon, ja Lents istui työllensä, mutta sitä ennen hän veti ylös yhden pelikelloista ja pani sen soittamaan koraalia. Hän nyykytti päätänsä monta kertaa viilatessaan yhtä ratasta: soitto käy hyvin, sehän olikin äidin mieluisin virsi, ajatteli hän itsekseen. Tämä suuri pelikello kauniisti vuolitussa pähkinäpuisessa kaapissaan, joka oli yhtä iso kuin kohtalainen vaatekaappi, oli saanut nimekseen "Taikahuilu" siitä syystä, että samanimisen operan ouvertyri oli paras kappale kuudesta, joita kello kaikkiastaan soitti. Se oli jo myyty eräälle teeravintolalle Odessassa. Toinen pienempi pelikello seisoi tän suuremman vieressä ja kolmatta pelivärkkiä Lents paraikaa valmisti. Hän teki lakkaamatta työtä päivälliseen saakka. Hänen oli nyt hyvin nälkä. Mutta kun hänen nyt piti ypi yksistään istuman päivällispöytään, oli hänen mielestään koko ruokahalunsa kadonnut.

Hän käski vanhaa palveluspiikaa istumaan kanssansa rualle niinkuin äitinsä eläessäkin. Piika kainosteli ja ujosteli kovasti näin kahdakesken nuoren miehen kanssa. Mutta viimein hän kuitenkin oli taipuvainen istumaan, ja kohta kun soppa oli syöty, hän jo sanoi: "oikeastaan sinun ei ollenkaan pitäisi naiman".

"Kuka on sanonut sitte, että minä aivon naida?"

"Minä tarkoitan vaan sitä, että jos naisit, sinun pitäisi naida voudin Katriinan, hän kun on kasvanut kelpo perheessä ja pitää sinua niin kunniassa, ettei hänen mielestään ole toista sinun vertaistasi. Semmoinen vaimo vasta olisi oikea. Mutta se olisi kauheaa, jos saisit semmoisen, joka panisi sinua kenkiänsä siivoomaan. Tytöt tähän aikaan ovat ... niin käypämäisiä eivätkä tahtoisi muuta kuin koreilla ja levitellä liepeitään".

"Minun ei tee mieleni naimisiin, vähintänsä nyt".

"Siinä teetkin oikein. Ei se ole tarpeellista. Paremmin et voi tehdä, usko minua. Ja minä kyllä tiedän, kuinka sinä vanhastaan olet tottunut, ja kyllä minä laitan ja toimitan kaikki sinulle niin, että luulisit äitisi vielä olevan elossa. Eikös ole totta, että pavut maistuivat hyvältä? Minä olen äidiltäsi oppinut laittamaan papuruokaa näin, ihan näin. Hän ymmärsi kaikki, suurimmasta pienimpään. Saatpas nähdä, että tulet olemaan tytyväinen, jos me olemme kahden kahtuustamme"

"Niin Maisu", sanoi Lents, "mutta minä en usko, että sillensä jää".

"Vai niin? Joko sinulla on joku kultaluiru silmässä? Kuuleppa vaan! Kukapahan luulisi Lentsin päässä pyörivän muuta kuin kellonsa ja äiti-vainajansa! Jos nyt vaan tuo joku olisi kelpo sukua. Niinkuin minä sanoin, tuosta voudin Katriinasta tulisi kelpo vaimo sekä sunnuntaiksi että arkipäiviksi, hän se osaa askaroita kotona ja pellolla, hän taitaa kehrätä, -- sanotaan, että hän kehräisi vaikka oljet katostakin alas. Kaikki sanansa hän vahvistaa sinun kauttasi, ja kaikki, mitä sinä teet, ja kaikki, mitä sinä sanot, on hänestä kuin uskonkappale. Alinomaa hän sanoo: Lentsistä ei tule muuta kuin hyvää, vaikka päältä nähden näyttäisikin toiselta, niinkuin työntekosi eilen. Ja sen lisäksi hänellä on tavaraakin kelpo lailla ja vielä hän saa periä äitinsäkin, ja sitte kyllä kerran kelpaa lastansa varustaa, ja lapsi hyvin henkeänsä elättää".

"Maisu, eihän nyt ole naimisesta ollenkaan ollut kysymystäkään. Kukatiesi minä -- vaikken vielä oikein tiedä, kuinka se kävisi päinsä -- kukatiesi minä myyn taikka annan arennille kaikki, mitä minulla on, ja lähden vastakin vieraille maille".

Maisu katseli nolotti Lentsiä eikä enää saattanut lusikkaa talrikilta suuhunsa. Lents jatkoi: "Kyllä minä sentään sinusta, Maisu, pidän murheen, ett'ei sinun tarvitse puutetta nähdä; mutta minä ajattelen niin, etten minä vielä ole ollut missään ulkona mailmassa, ja minun pitäisi joskus mennä mailmaa katsomaan ja kokemaan, ja kentiesi minä kartuttaisin taitoani, ja eipä tiedä vaikka -- -- --"

"Minä en siihen sano mitään", sanoi Maisu, "minä olen tyhmä, yksinkertainen ihminen, vaikka meitä Knuslingenilaisia muutoin ei tyhminä pidetä. Mitä minä paljon tiedän mailmasta! Mutta tiedän minä sentään sen verran, etten minä turhaan ole mailmassa kahtakymmentä seitsemää vuotta palvellut. Minä tulin tähän taloon, kun sinä olit neljän vanha, ja sinä olit nuorin lapsi ja talon silmäkultakin. Entäs sinun veljesi ja sisaresi, jotka ovat kätketyt maan poveen -- mutta kas nyt, siitä minun ei pitänytkään puhumani sinulle. Minä olen ollut kaksikymmentä seitsemän vuotta äitisi luona. Minä en taida sanoa olevani niin ymmärtäväinen, kuin hän; sitä saa hakea likeltä ja kaukaa, jotta saattaisi sanoa samaa. Semmoista ei koskaan löydy, niin kauan kuin mailma seisoo. Mutta minä kumminkin tiedän sanoa hänestä paljon. Kuinka monesti hän on minulle sanonut: Maisu, sanoi hän, noita ihmisiäkös karkaa ulos mailmaan, ikäänkuin tuolla kauempana, tuolla Rheinin, taikka valtameren toisella puolen onni itse juoksentelisi pitkin katuja huutamassa: hei, hyvää huomenta Hannu ja Mikko ja Risto, oikein hauskaa minusta, että tulet; näin se vaan huutaisi Hannulle ja Mikolle ja Ristolle. Maisu, sanoi äitisi, se jok'ei kotona saa mitään toimeen, se ei saa muuallakaan, ja kaikissa mailman äärissä, tultakoon mihin hyvänsä, on myös ihmisiä entiseltä, ja vaikka siellä sataisi kultaakin, ne kyllä olisivat nopsat noukkimaan, odottamatta siksi, kuin muukalaiset tulisivat sitä korjaamaan. Ja mitähän onnea tässä maailmassa löytää sitte? Tuskin saa enempää kuin syödyksi, juoduksi ja maatuksi. Maisu, niin hän sanoi, minun Lentsinikin -- anna minulle anteeksi, sinun äitisi se oli, joka niin sanoi, minä en sano sitä itsestäni -- minun Lentsinikin päässä hehkuu nuo vaelluksen hullutukset, mutta missä hän paremman kodon löytää? Eikä hänestä ole hurjassa mailmassa mihinkään. Mailman oloissa täytyy olla semmoinen veijari, kuin Petrovitsch, yhtä hävytön, itara, ahne, armoton ihminen, mutta näitä sanoja minä, totta puhuen, en pane vainajan suuhun, hän ei puhunut pahaa yhdestäkään ihmisestä; vaan ne sanat olivat omasta päästäni ja minä olen ne lausunut ja minun suustani ne ovat tulleet maalle, eikä hänen, vainajan. Mutta nämä sanat hän pani sydämmeeni: näetkös Maisu, jos minun Lentsini joutuisi ulos mailmaan, hän antaisi ainoan paidan yltänsä, nähdessään kerjäläisen, hän kun on niin sääliväinen luonteeltaan, ja kuka hyvänsä, joka vaan tahtoo, saa hänen petetyksi. Maisu, sanoi vainaja, kun minua ei enää ole maailmassa ja hän taas saa vaellushalun, sitte Maisu, niin hän juuri sanoi, käy kiinni hänen takkinsa liepeisin, äläkä laske häntä menemään; mutta sitä, Herran tähden, sitä minä en tee, kuinka minä sen saisin tehtyä? Minä kuitenkin uskallan puhua siitä sinulle, sillä vainaja on sen teroittanut mieleeni. Katsopa ympärillesi vähän vaan: tässä on sinulla huoneet täydessä kunnossa ja ruoka suruti suussa, sinua kunnioitetaan, kaikki sinusta pitävät, ja jos menet vieraille maille, ei sinua tunne kukaan. Kukapa siellä taitaisi sanoa: se on Lents Morgenhaldesta? Ja sitte aina kun sinulla ei ole yösijaa, vaan täytyy ollasi yötä metsässä, kuinka monesti sinä ajattelet: voi hyvä Jumala! minulla on sentään ollut omat huoneet ja seitsemän tehtyä siaa, ja astioita tarpeeksi, ja lekkerillinen viiniä kellarissa... Enkömä mene tuomaan sinulle lasin viiniä? Maltappas, minä tuon! Alakuloisena pitää juoman viiniä. Monta tuhannen kertaa on äitisikin sanonut: se ilahduttaa sydäntä ja panee ajatukset toisaalle".

Tuota pikaa Maisu riensi ovesta ulos kellariin ja pian hän sieltä toi mitallisen viiniä. Hänen täytyi tuoda itsellensäkin lasin, muutoin ei Lentsikään olisi maistanut. Hän kaasi Maisun lasiin ja kilahti hänen kanssaan, ja Maisu vaan kasteli kainosti huuliaan, mutta vei kuitenkin mennessään lasinsa muassaan kyökkiin.

Lents teki taas ahkerasti työtä, siksi kun ehtoo tuli. Mikä lienee ollut syynä, vai viinikö sen teki, että hän oli levoton työssään ja vähältä piti, ettei hän monta kertaa korjannut työkalujaan pois ja mennyt ulos johonkin vieraisin. Mutta taas hän ajatteli toisin, ettei hän saisikaan mennä mihinkään; varmaankin tänään tulisi hyviä ystäviä häntä yksinäisyydessään lohduttamaan, ja heidän piti tapaaman hänet kotona. Mutta kukaan muu ei tullut, paitsi Pröbler. Hän piti Lentsistä paljon sen vuoksi, että Lents oli yksi niistä harvoista, joka ei tehnyt hänestä pilkkaa eikä ilkkunut, jos hän ei päässyt niin pitkälle, että olisi myynyt edes yhden taideteoksistansa eikä aina pantannut niitä niin isoksi ajaksi, ettei hän enää saanut niitä lunastaa, ja semmoinen puhe kävi, että Leijonan isäntä, joka pakkaajana -- niinkuin varsinaisia kauppa-asiamiehiä ja tukkukauppiaita täällä kutsutaan -- teki oikein "krossissa", sai kauniin rahavoiton Pröbleristä, joka sanottiin panttaavan mestariteoksensa hänelle.