Chapter 26

"Annikin on jälleen niin hyvänluonteinen kuin lapsi", vastasi Lents. Petrovitsch pudisti päätänsä ja varoitti Lentsiä olemasta niin äkkinäinen uskossaan, jos hän vielä päivän valoa näkisi: hänen pitäisi käyttää itsensä niin, että Anni joka päivä ja joka hetki etsisi hänen rakkauttansa. Lents väitti vastaan ja sanoi, että setä, ollen vanha nuorimies, ei tietänyt avioliiton asioita arvostella; Annissa oli kätkettynä enkeli, joka saattoi koroittaa toisen vaikka taivaasen, ja syynä koko kurjuuteen oli ollut se, että Anni tuimuudessaan oli sortanut ja runnellut yhtä paljon omaa sydäntänsä kuin muittenkin.

Petrovitsch vaan pudisti päätään eikä vastannut enää mitään.

Lapsi huusi nyt yhtäkkiä ääneensä, ja Annikin heräsi ja huusi: "Katto laskee! Katto laskee! Missä sinä olet, Lents? Ole tykönäni, ja kuolkaamme yhdessä. Pane lapsi tähän käsivarrelleni".

Anni kuitenkin rauhoittui ja voimistui, ja kaikin yhdessä nyt mentiin tupaan. Lents rupesi pienentämään kahvipapuja, jotka vielä olivat loppuja kaupustelian Ernestiinan tuomisista. Taas istuttiin himmeän-sinisen valkean valossa. Kahvi elvytti heitä kaikkia. Kellot seinässä löivät. Anni sanoi ei enää lukevansa lyöntiä, ei kysyvänsä oliko nyt päivä vai yö, kun toinen toisensa kanssa jo elettiin iankaikkisuudessa; jos vaan tuo vaikea askel olisi ohitse. Anni olisi mielellään suonut jonkun poistavan hänen pelkoansa ja vakuutustansa kuolemasta, vaan kukaan ei sanonut mitään.

Näin istuttiin ison aikaa sanaakaan vaihtamatta; ei ollut enää mitään puheen ainetta. Vähän ajan päästä sanoi Lents sedälle kaikki muut asiat jo olevan selvillä, ainoastaan sen hän tahtoisi tietää, minkätähden setä aina oli ollut niin tyly ja umpimielinen häntä kohtaan.

"Sentähden, että olen vihannut sitä, jonka yönuttu nyt on päälläni, niin juuri vihannut. Hän on sortanut minua nuoruudessani, ja hänen syynsä se on, että minua on kutsuttu kutun paimeneksi. Lujaankin puuhun, jos sitä pitelee kovin kourin, jää käden sia, niinkuin tuohon viilan varteen, saatikka sitte ihmissydämmeen, ja sydäntäni on aina rasittanut tämä ajatus: sinun ainoa veljesi on kohdellut sinua kovin kourin! Kuitenkin minua on ilahuttanut se, että kotiin tultuani vihdoinkin pääsin tuosta vihatakasta. Mutta minä saatan sanoa vihanneeni häntä kuolemaan saakka; minkätähden hän kuolikin pois, ennen kun saimme sanoa toinen toisellemme totuuden? Koko pitkällä matkallani kotiin minä iloitsin siitä, että minulla vielä oli veli elossa, mutta ei niin ollutkaan laita, kun kotiin tulin. Ja oikeastaan, totta puhuen, minä en sentäänkään ole häntä vihannut. Jos niin olisi ollut laita, olisinko nyt kodissani? Minä en enää tässä mailmassa saa kuulla veljeni ääntä mutta eheä mä pian saan toisessa..."

"Setä", sanoi Anni, "silloin kuin Poju raappi ovea, silloin samassa minuutissa oli täällä Lentsini kanssa puhe siitä, kuinka hänen isänsä kerran, kun hän täällä oli lumen hädässä, vaikkei lumen alla niinkuin me nyt, sanoi: jos minun nyt pitäisi kuoleman, minulla ei koko mailmassa olisi muuta vihamiestä kuin veljeni Pietari, ja hänen kanssaan minä mielelläni tekisin sovinnon".

"Vai niin? Vai niin?" sanoi Petrovitsch ja pani toisen kätensä silmäinsä eteen ja toisella hän tempovasti tarttui viilan varteen, samaan varteen, jota hänen veljensä vuosikymmeniä oli pidellyt kädessään.

Isoon aikaan ei kuulunut muuta kuin kellojen naputusta, kunnes Lents kysyi, taas minkätähden setä oli ollut niin kovasydämminen häntä kohtaan. Hänen oma sydämmensä oli ollut pakahtua siitä, että isänsä ainoa veli melkein koko pitkän vuoden ei ollut häntä tuntevinaankaan, ja hän olisi aina tavatessa mielellänsä lähestynyt lyömään kättä hänelle.

"Sen olen kyllä huomannut", vastasi Petrovitsch, "mutta minä en pitänyt sinusta sinun äitisi tähden, kun olin saanut kuulla, että hän oli sinua hemmoitellut ja tuhannen kertaa päivässä sinulle sanonut: Oi sentään, kuinka hyvänlaatuinen sinä olet, ja poijista paras, taitavin ja viisain. Se, se ei ole oikein. Ihmiset tulevat vähän lintuihin. Semmoisia lintuja löytyy, jotka joka minuuti kaipaavat jotain kupuunsa, ja semmoinen lintumainen mies sinäkin olet: jota minutin perästä sinä kaipaat taputusta taikka kiitoslausetta".

"Sedällä on oikein; eikö totta Anni, sedällä on oikein?", sanoi Lents karvaasti nauraen.

"Voi olla niinkin!" vastasi Anni.

"Ole rauhassa sinä!" huusi Petrovitsch, "olethan sinäkin oikea lintu, olet kumminkin ollut, ja tiedätkö mimmoinenka? Petolintu; ne voivat olla päiväkausia syömättä, mutta sitte syövätkin, mitä vaan saavat, joko viattoman laululintuisen, tai pienen kissan pojan suolineen sorkkineen".

"Minun täytyy tunnustaa", vastasi Anni, "että sedällä, paha kyllä, on oikein. Minun on ollut kaikkein hauskin ollani, kun olen saanut jotakuta sanoillani oikein raadella ja runnella. Sen sisun huomasin minussa jo silloin meidän ensimmäisellä huvimatkallamme, kun niin täyttä haluani panettelin kaupustelian Ernestiinaa ja kun sinä kysyit: hauskuttaako sinua olla tuommoinen? Ne sinun sanasi kävivät sydämmelleni, ja minä päätin itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin, koska semmoisena on paljon parempi olla. Ja sitte kun sinä paluumatkallamme kotiin mielit ottaa vanhan Pröblerin ajamaan kanssamme, olisin mielelläni viskannut sinun vaunuista alas semmoisesta yksinkertaisuudesta. Mutta kun sinä sitte aikomuksestasi luovuit ja puhdistit itseäsi Jumalan ja omantuntosi edessä, ettet ottanut kurjaa miestä maantieltä ajamaan kanssamme ja samassa sanoit olevasi niin onnellinen niin -- olisin taas mielelläni suudellut sinun käsiäsi hyvyytesi tähden, mutta sitä minun kopeuteni ei antanut myöden, päätin sen siaan hiljaa itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin, vaikka olen sentäänkin jatkanut vanhaa sisuani ja ainoastaan päättänyt joskus vastedes parantua, mutta sitä muutostani ei saisi kukaan huomata, vähintänsä oma mieheni, ja niin on käynyt käymistään, että tuo vanha paholaiseni taas on minua riivannut ensiksi häpeemään sitä, kun ihmiset tulisivat huomaamaan minun nyt tahtovani muuttua toisenlaiseksi, ja toiseksi vaikuttanut, ettei minun enää ollenkaan tehnyt mieleni parantua. Olenhan minä se Leijonan Anni, sanoin itsekseni, josta kaikilla ihmisillä on ollut hupaa semmoisena kuin ollut olen. Minun ei lainkaan tarvitse paremmaksi muuttua. Ja minä olen vihastunut sinuun, äreästi vihastunut, sentähden, että sinä olet ollut ensimmäinen ihminen, joka minussa olet moittinut sitä, jota kaikki muut ovat kiittäneet ja kehuneet, ja sitte olen sinulle koittanut todeksi näyttää, ettei sinunkaan omaisuutesi ole mistään kotoisin. Ja vihdoin viimein on ainoa haluni ja toivoni ollut tämä: minun täytyy päästä ravintolan emännäksi, niin sitte taas tiedän, mikä olen ja ihmisetkin sen tietävät. Sillä lailla olen minä ilkeästi elämöinnyt elämöitsemistäni. Entäs kuinka eilen oli -- oliko se eilen, kun pastori täällä oli? -- Kuules, setä on nukkunut. Se vasta oli hyvä asia, se. Minä tahdon vielä hetken aikaa olla kahdakseen sinua kanssasi, ennen kun astumme iankaikkisuuteen. Ei sitä kumminkaan kolmas taida tietää eikä kukaan ihminen käsittää, kummoinenka kummankin sydän on toinen toistansa kohtaan ollut kaiken kurjuuden ohella, jota olemme saaneet kokea. Oi Lents, eilen kun minä istuin täällä yksinäisyydessäni, tuli ensi kerran eläissäni mieleeni, etten vielä ikinä ole tuntenut, mimmoista oikeastaan on rakastaa toista kaikesta sielustansa. Minä tulin sinun aviovaimoksesi, mutta en minä tietänyt, kuinka rakas sinä minulle olit, ennen kuin eilen vasta, ja jos sinä silloin olisit tullut kotiin, minä olisin suudellut silmiäsi ja kasvojasi -- et sinä usko, kuinka minä saatan pitää sinua hyvänä. Mutta Faller tulikin sinua ennen ja peloitti minun ensiksi ja sitte hän kertoi, että sinä olit pettänyt minua takauksen puolesta, ja taas rupesi tuo paha henkeni minua riivaamaan -- se kuiskii minulle ja tekee kanssani, mitä se tahtoo eikä mitä minun itse pitäisi tekemän. Vaan nyt on se minusta karkoitettu. Nyt sillä ei enää ole mitään valtaa ylitseni. Tästedes tahdon sinua kantaa käsieni päällä. Jos vaan kerran saisin sinua katsella oikein päivän valossa, yhden ainoan kerran vaan! Tämmöisessä sinertävässä valossa ei näe mitään. Joska minä yhden ainokaisen kerran vielä saisin katsella sinun hyviä kasvojasi, sinun uskollisia silmiäsi kirkkaalla päivällä! Oi, kuinka tuskalliselta tuntuu kuolla pimeässä, näkemättä silmien katsantoa! Ja minä, joka niin monesti olen kääntänyt kasvoni pois, huomattuani sinun silmäsi minua etsivän! Oi, yksi leimaus, yksi ainoa leimaus vaan, että sinun vielä kerran nähdä saisin!"

Tällä välin Petrovitsch makasi koiran unta. Hän oli varsin hyvin huomannut sen, että Anni nyt tahtoi purkaa sydämensä ja ettei siinä tilaisuudessa ketään kolmatta tarvittu. Lapsi leikitteli Pojun kanssa ja Anni jatkoi: "Oi, jos vielä saisin menneet vuoteni takasin! Muistatko sitä, kun sinä kerran keskipäivällä sanoit: onko mitään parempaa mailmassa, kuin aurinko -- ja toisen kerran ehtoolla, kun sanoit: oi tätä raitista ilmaa, sehän on kuin sulaa autuutta! Minä tein pilkkaa semmoisesta sinun yksinkertaisuudestasi, minä olen kaikessa rikkonut sinua vastaan, vaikka sinussa sentään on ollut oikeus, ja olet tuntenut olevasi onnellinen. Pieninkin asia tekee sinun onnelliseksi, ja niin pitää olemankin. Ja silloinkin, kun minä paiskasin isäsi viilan laattialle, että kärki taittui, silloin se kärki meni sydämmeeni, vaikka minä en antanut sinun mitään asiasta huomata; päin vastoin; ja sinun äitisi hellän kirjoituksen ja hänen jättämänsä muiston olen minä viskannut akkunasta ulos. Ei ole mitään, ei yhtään mitään, jota ei olisi rikoksekseni luettava. Minä tiedän ja varmaan tiedänkin, että sinä minulle anteeksi annat, mutta rukoile Jumalaa minun puolestani, että hänkin minulle antaisi anteeksi niin elämässä kuin kuolemassakin".

Yksi pelikelloista rupesi nyt soimaan, ja setä väänteli itseään nureissansa sinne tänne tuolissaan, mutta pian hän jälleen nukkui, niinkuin näytti. Kun kappale oli soinut loppuun, huusi Anni taas: "Oi hyvä Jumala! Mielestäni on, kuin pitäisi minun pyytää anteeksi kaikilta ja pelikelloltakin. Vasta ensi kerran eläissäni tajuun, kuinka juhlalliselta sen soitto kuuluu, ja kuinka usein olen sitä pilkkana pitänyt. Armollinen Jumala! Minä rukoilen sinua, pelasta meitä, ei minun tähteni, vaan meidän kaikkein tähden. Oi, pelasta, auta meitä! Suo minun näyttää elämälläni todeksi, että minun puolestani voi kaikki parhaaksi kääntyä".

"Kaikki on jo hyvin, jos niinkin, että meidän täytyisi kuolla", vastasi Lents. "Sillä välin, kun kappale äsköin soi, johtui mieleeni tämä ajatus: me olemme löytäneet vilun-ihanan jälleen; se on lumen alla kasvanut hellässä sydämmessäsi ja meissä kaikissa. Minkätähden sinä vapiset noin?"

"Minun on vilu, minun jalkani ovat kuin jäässä".

"Riisu kenkäsi, minä hieron jalkojasi. Kas näin, tällä tapaa näin tahtoisin tästedes elämä-ikäni kannattaa sinua käsilläni. Onko sinun parempi nyt?"

"On koko joukon parempi, mutta päässäni tuntuu kuin juoksisi joka hiuskarva verta. Kuule! minä kuulen kukon laulavan, ja korppikin antaa ääntä. Jumalan kiitos, nyt on päivä!"

Molemmat nousivat seisomaan, ikään kuin pelastus jo olisi taattu, ja setäkin virkoi vale-unestaan; mutta nyt äkkiä kuului jyske. Petrovitsch huusi: nyt olemme hukassa! Taas oli kaikki hiljaa. Sänkykamarissa oli katto laskenut; ovea ei saanut enää auki. Ensi tuskan perästä kiitti Lents Jumalaa siitä, että vaimonsa ynnä lapsi olivat vaaran aavistaneet, ja rauhoitukseksi sanoi hän, että sänkykamari oli jäljestäpäin rakennettu, eikä sen vahingoittumisesta ollut mitään vaaraa päärakennukselle; vanhan kehän kurkihirret olivat lujat ja järkähtämättömät. Kuitenkin näytti siltä -- vaikkei Lents sitä lujaa sanonut -- kuin kallistuisi orret sänkykamaria päin, mutta kentiesi se oli harhanäköä näin epäselvässä sinertävässä valossa.

Taas oli pitkä äänetön hiljaisuus eikä muuta kuulunut kuin kaukaa kukon ääni, ja likellä Poju haukkui ja korppi rääkyi.

"Täällä ollaan todella kuin Noakin arkissa", sanoi Petrovitsch, ja siihen Lents sanoi: "Jos meidän on mennä kuolemaan taikka elämään, olemme kuitenkin pelastuneet synnin tulvasta". Anni kätki kasvonsa hänen käteensä.

"Jos minulla olisi edes piippu tupakkia", napisi Petrovitsch. "Vahinko se, ettet polta, Lents!" Muistaessaan rakastettua tupakkipiippuansa hyllyllä kotona, lienee myös samassa hänen tulen-kestävä rahakaappinsa johtunut mieleensä, kun hän lisäsi: "Sen sanon teille: jos tulisimmekin pelastetuiksi, ette sittekään rahaa minulta saa. Ette äyriäkään".

"Me emme enää rahaa tarvitsekaan", sanoi Lents, ja Anni kysyi hienolla äänellä: "Arvatkaa, kuka näitä teidän sanojanne ei usko?"

"Sinä kaiketi?"

"En suinkaan minä, vaan ihmiset sitä ei usko. Sitä ei yksikään ihminen usko, vaikka vannoisitte sata kertaa, että se, joka kanssamme on ollut kuoleman hädässä, ei tahtoisi meidän kanssamme yhdessä elää. Koko mailma lainaa meille rahansa teidän takaustanne vastaan ja rikastuttaa meitä, jos meitä vaan haluttaa".

"Sinä olet vielä yhtä kurillinen kuin ennenkin", torui Petrovitsch. "Muutoin oli mielestäni, kuin olisi entiset leikkipuheesi tiessään".

"Jumalan kiitos, että ne vielä ovat tallella", sanoi Lents. "Anni, ole leikkipuheinen vastedeskin, jos Jumalan avulla tästä haudasta pääsemme. Vireä ja ilomielinen, sanoo Pilgrim".

Anni kävi molemmin käsin Lentsin kaulaan, syleili ja suuteli häntä. Ei tietoakaan ennen kuin kaikki kolme tunsivat olevansa niin ilomielisiä, kuin olisi kaikki vaara ohitse, ja nyt se kuitenkin oli korkeimmallaan. Kukaan ei tahtonut toisellensa pelkoaan ilmoittaa, ja kuitenkin joka miehen sydän vapisi, seinät tutisivat ja siltä näytti kuin notkistuisi orret.

Anni ja Lents istuivat syleiltyinä. Anni sanoi:

"Rukoilkaamme näin ja suojelkaamme lastamme. Hyvästi mailma! Herra Jumala, anna lapsemme pelastua!"

"Kuuletko? Humina kuuluu. Se on meidän apujoukkomme; se tulee, se tulee meitä pelastamaan..."

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Hengen vaarasta pelastuneet.

"Nyt, nyt kuulin kaksi jyskäystä peräkanaa!" huusi Lents. "Minäkin annan merkin ja panen pelikellot soimaan yhteen".

Hän pani molemmat soittovärkit käymään, mutta nyt hän huomasi, että niitten kauhia epäsointu saattoi hänen melkein mielettömäksi; yksin kuoleman tuskassakin oli hairasointo hänestä mahdotonta kärsiä. Hän seisatti soittovärkit, ja kun suuremmassa värkissä hätähisestä pidätyksestä kuului rytkähdys, tuntui kuin olisi hänen oma sydän-valtasuonensa rytkäissyt.

Taas kuuntelivat niin tarkasti, että tuskin vedettiin henkeäkään. Ei kuulunut enää mitään.

"Te olette riemuinneet liian aikasin", sai Petrovitsch tuskin sanotuksi hampaittensa kalistukselta, "vielä on kuolema meitä lähempänä kuin elämä".

Ja taas kuului jyskinä ylhäältäpäin, ja lapsi rupesi matkimaan. Petrovitsch valitti, että tuo lakkaamaton kolkutus vaivasi hänen päätänsä; oli kuin joka lyömä olisi tungennut aivujen läpi.

Lents kaiketi ei saanut soittovärkkiä oikein seisatetuiksi, koska toinen niistä yhtäkkiä aikoi soitta, vaan halleluja-nuottia, ja Lents yhtyi korkealla äänellä laulamaan: "Hallelujat. Kiitosta Herralle veisatkaa!" Anni lauloi mukaan ja piti samassa toista kättänsä Lentsin olkapäällä ja toista lapsen päällä. Nyt kuului ylähältäkin ääni vastaavan: "Halleluja! Halleluja!"

"Pilgrim! minun armas veljeni!" kiljahti Lents samaan läpi sydämmen tunkevaan ääneen, kuin kerran ennenkin.

Kamarin ovi lyötiin ulkoa kirveellä rikki.

"Vieläkö kaikin olette elossa?" huusi Pilgrim.

"Vielä Jumalan kiitos olemme".

Pilgrim syleili ensiksi Petrovitschiä, jonka hän luuli Lentsiksi, ja Petrovitsch suuteli häntä molemmille poskille venäläisten tapaan.

Kohta Pilgrimin perässä tuli taiteilia. Häntä seurasi Don Bastian ja kaikki lauluyhteyden jäsenet.

"Onko Wilheni terve?" kysyi Lents.

"On oikein; hän on minun luonani kotona", sanoi Don Bastian.

Nyt ruvettiin ulkona luomaan lunta pois akkunain edestä.

"Aurinkoinen, armas aurinko, jo sain sinun nähdä" huusi Anni ja vaipui polvilleen.

Soittovärkki soitteli yhtä päätä hallelujaa, ja kaikki laulajat yhtyivät samaa laulamaan täysiäänisesti ja mahtavasti. Oli kuin lumipöykyt laulun voimasta kierielisi alas, sillä juuri nyt koko lumivyöryke luiskahti rakennuksen etupuolelta alas laksoon.

Talo oli nyt lumivyörykkeestä vapaa. Tuvan ovi oli jäänyt auki, ja kun akkuna nyt avattiin, lensi korppi lapsen pään yli ulos avaraan ilmaan.

"Korppi lensi", huusi lapsi. Tuolla ulkona oli toinen korppi odottamassa, ja molemmat sitte lensivät yhdessä poispäin lakson yli, liidellen välisti korkeammalla välisti alempana.

Ensimmäinen naisihminen, joka tuli Annia tervehtimään, oli kaupustelian Ernestiina. Hän oli saanut kuulla tämän onnettoman tapaturman ja vielä lisäksi Leijonan emännän kuolleen, ja oli sen vuoksi kiiruhtanut tänne Annin avuksi. Hän laski polvilleen Annin viereen. Lents nojasi vasten Pilgrim'in rintaa.

Petrovitsch oli jo äkääntymäisillänsä, kun ei kukaan hänestä lukua pitänyt, kunnes taiteilia juuri parhaasen aikaan lähestyi häntä, toivotti onnea hänen pelastumiseensa ja koki kaikin tavoin pitää hänestä huolta. Se oli Petrovitschin mieleen, ja taiteilia paras koko joukossa. Myöskin Pilgrim'kin teki itsensä ystävälliseksi ja sanoi ääneensä: "Pyydän anteeksi syleilemisestäni, ja nyt lyökää kanssani kättä".

Petrovitsch kurotti hänelle kätensä.

"Minä olen lumessa löytänyt erään äitisi käsikirjoituksen", sanoi Faller kähisevällä äänellä. "Kaikki muu kirjoitus on hiestaantunut, mutta vielä näkyy nämä sanat: Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria Lentsitär".

"Se paperi kuuluu minulle!" huusi Anni, nousten ylös. Kaikki nyt hämmästyksissään rupesivat häntä katselemaan, ja Ernestiina huusi: "Anni! Herran tähden, mitä sinulla on päässäsi? Onko sinulla valkoiset hiukset?"

Anni meni katsomaan peiliin, huusi haikeasti ja kävi molemmin käsin päähänsä kiini.

"Nyt olen vatunut vanhaksi! Nyt olen vanha akka", valitti Anni ja antoi päänsä vaipua vasten Lentsin rintaa. Vähän päästä nosti hän nyyhkyttäen päänsä ylös, pyhkäsi kyyneleet pois ja kuiskasi Lentsin korvaan: "Se on minun vilun-ihanani, joka minulle on lumen alla kasvanut".

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Lopussa kiitos seisoo.

Korppipari lenteli lakson yli, vuorien yli, ne lenteli erään viheliäisen huoneen ohitse, jossa istui akkunan vieressä vanhus kehräten rohtimia, ja kyyneleitä valui kehruusen. Vanhus oli Maisu. Hän oli saanut kuulla sanoman, että Lents perheineen oli hautaantunut lumivyörykkeen alle, ja Knuslingenn'istäkin oli pelastusväkeä kiiruhtanut tuonne vuoren toiselle puolen. Maisu olisi myös mielellään mennyt heidän kanssansa auttamaan, mutta hänen jalkansa eivät häntä kannattaneet, ja sen lisäksi hän vielä oli lainannut ainoat hyvät kenkänsä eräälle köyhälle vaimoihmiselle, jonka täytyi mennä tohtorille. Kesken kaikkia näitä murheitaan Maisu monta kertaa kolhaisi tyhjää kommopäätänsä sanoen itsekseen: miksi en toissapäivänä, kun Lents kävi täällä, saanutkaan sitä ajatusta päähäni? -- Mitä se nyt enää pyhittää? Ja silloin kuitenkin oli juuri huulillani muistuttaa Lentsiä siitä, että hänen pitäisi hankkiman varokeinoja lumen hätää vastaan; olimmehan kolmesti lumen hädässä, jota kerran kesti puolentoista päivää, ja sen tähden täytyy siellä olla joka talvi varoillansa. Mutta mitä nämä ajatukseni enää auttaa? Vanhalla mestarin emännällä oli oikein siinä, kun hän sen satoja kertoja minulle sanoi: Maisu, kyllä sinussa on järkeä, mutta se tulee aina penikulman perästäpäin.

Korpit, jotka nyt juuri lensivät ohitse, olisivat voineet Maisulle sanoa, että hän saattaisi pyhkiä pois kyyneleensä nyt, kun hautaantuneet olivat pelastetut, mutta ihmiset eivät ymmärrä korppien kieltä, ja ihmiset tarvitsevat ison aikaa, ennen kun saavat sanan kulkemaan yli laksojen ja vuorten.

Oli jo ehtoopuhde, kun kuului kulkusien kilinä ja yksi reki läheni ajaen. Mitä reen on täällä tekemistä? Ei ole kukaan muu kotona kuin yksin Maisu vaan.

Luikoreki pysähtyi juuri akkunan alle. Kuka se on, joka nousee reestä? Eikö se ole Pilgrim? Maisu halusi nousta ylös ottamaan häntä vastaan, mutta se ei luonnistunutkaan.

"Maisu, minä tulen sinua noutamaan!" huusi Pilgrim. Maisu hierasi silmiään. Onko tämä unen-näköä? Vai mitä tämä on? Pilgrim jatkoi: "Lents ja kaikki tyyni ovat pelastuneet, ja minun on määrä noutaa sinua, sinä tuhkimus-prinsessa. Uskotko itseäsi luikon haltuun?"

"Minulla ei ole kenkiä", sai Maisu vihdoin sanotuksi.

"Senpä tähden juuri minulla on karvanahkaiset päällyssaappaat, jotka vallan hyvin sopivat sinun pieniin jalkoihisi", vastasi Pilqrim, "ja tässä on vielä hattukin, se tahtoo sanoa, lammasnahkaturkit, Petrovitschin, sen häijyn omat. Sinun täytyy seurata kanssani tänään vielä, sinä kaikkein armahin Maisu, kotoisin Knuslingen'istä ynnä siihen kuuluvista Fuchsberg'in ja Knebringen'in kappelikunnista. Tuon lumoovaisen rukkisi sinun täytyy jättää tänne, jos niin, ettei sen tekisi mieli juosta puujaloilla perässämme.

"Sonnusta lantees kultain Ja lähde kanssani! On elot korjattuina Ja täynnä aittani".

Niin Pilgrim lauloi viimeiseksi ja tarjosi sitte Maisulle kätensä ikäänkuin olisi mentävä tanssimaan.

Maisu oli kuin hassahtanut. Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin hänen kälynsä kotiin, joka ei suinkaan pannut sitä pahaksensa, että Maisu ajoi luiko-reessä pois. Hän tahtoi auttaa Maisua korjaamaan hänen kapineitansa, mutta Maisu, joka kaikella muotoa tahtoi saada tuon salaisen aarnikenkänsä hyvään korjuun, käski kälynsä mennä kamarista ulos.

"Minulla on omat sänkyvaatteeni, etkö sinä saisi niitä sopimaan rekeen", kysäsi Maisu.

"Anna vaikka koko Knuslingen'in maata niissä", vastasi Pilgrim. "Ota päänalusesi istuttavaksesi. Jätä loput tänne. Sen siaan sinä saat telttakatteisen vuoteen ja sinä tulet tässä matoisessa mailmassa voimaan juuri kuin olisit taivaassa".

"Entäs kanani ja hanheni? Jätänkö mä nekin tänne? Ne ovat omani, ihkasen omani, ja niistä on kultasirkkuni jo muninut kuusi viikkoa".

Tuo kehuttu kana samassa pisteli päätänsä ulos häkistä kuin tahtoisi se näyttää kaunista punaista harjaansa.

Pilgrim selitti, että kanat ja hanhet itsestäänkin ja kuljettamatta juoksevat todellisen tuhkimus-prinsessan perässä, ja jos nämäkin tekee saman, se on niille kernaasti suotu, mutta mukaan niitä ei oteta.

Maisu sanoi nyt kälyllensä, että hän suurimmalla huolella hoitaisi hänen siipikarjaansa, ruokkisi niitä hyvin ja lähettäisi ne sitte sopivassa tilassa.

Kun Maisu sitte lähti tuvasta, rupesi kanat häkissä levottomuuttaan kaakottamaan, ja hanhillakin oli pari sanaa sanottavana, kun mentiin tallin ohi.

Talviyö oli kaunis ja kirkas, kun Maisu ajoi pois Pilgrim'in kanssa; tähdet taivaalla tuikkivat, ja Maisun aivoissa kimalteli taivas täynnä tähtiä. Hän tavoitteli ja puserteli tavaroitansa monta kertaa, siksi kun hän sormiinsa tunsi täysinäisen aarnikenkänsä. Tätä tekoa hän teki ehtimiseen senkin tähden, kun hän yhtä päätä luuli näkevänsä unta vaan.

"Näetkö, tuossa on minun potaatisarkani, omilla rahoilla ostamani", virkki Maisu; "siinä paikassa ei ennen ollut muuta kuin kivilouhikko, mutta neljässä vuodessa minä ne korjasin pois, ja nyt se maa maksaa neljä kertaa sen verran ja antaa niin mehuisia potaatia kuin puhdasta nisujauhoa".