Chapter 25

"No sitte vaikka vannon, että asian on ollut laita näin: minä tiesin, ettei isäni silloin enää ollut mikään rikas mies, mutta varakkaaksi minä hänen aina luulin. Minä pidin Lentsistä silloin kun olimme rikkaat, mutta siihen aikaan äitini ei sitä ollenkaan suvainnut. Minun äitini on aina tahtonut, että me naitaisiin isoisiin sukuihin ja sen ohessa hän ei olisi laskenut minua taloon, jossa anoppimuori oli elossa".

"Sinä puolestasi olisit siis kyllä tullut tähän taloon, äitini eläissäkin, ja kuitenkin on Pilgrim sanonut, ettet sinä olisi millään muotoa sitä tehnyt".

"Jos Pilgrim on niin sanonut, on hän sanonut totta. Minä olen tyttöpäivinäni sanonut monta tarpeetonta sanaa ja ladellut liikaa senkin vuoksi, että ihmisiä on naurattanut rohkeat sanani".

Lents katseli Annia suurin silmin, mutta Petrovitsch sanoi hänelle: "Älä sinä puutu puheesemme, ennen kun sinulta kysyn. Te olette molemmin pettäneet toinen toisenne ja itsekin pettyneet. Te olette molemmin luulleet naivanne sulasta rakkaudesta ja hellyydestä, vaikka oikeastaan kumpikin on toivonut saavansa rikkautta, ja kun sitte on selvinnyt, ettei niin ollutkaan, on mielipaha ja turhat luulot yhtaikaa ja äkki-arvaamatta heränneet teidän sydämmissä. Sano Lents: etkö ole uskonut Leijonan Annia rikkaaksi?"

"Olen, sen olen tehnyt. Mutta, setä, kun kurjuus minua ahdistaa, kun sydäntäni särkee ja otsaani polttaa, se ei tule siitä. Minä en ole rikkautta etsinyt, mutta minä olen uskonut Leijonan isäntää rikkaaksi".

"Entäs sinä, Anni?"

"Minä en ole uskonut Lentsiä rikkaaksi. Ja vaikka te molemmin repisitte minun kahtia, se ei ole totta".

"Hyvä, mutta sillä et ole vielä itseäsi puhdistanut, ja sen sinun täytyy antaa myöden, että te molemmin olette sairastaneet samantapaista tautia. Sinä Lents olet ylpeillyt hyvyydestäsi, ja sinä, Anni, ymmärtäväisyydestäsi. Eikö ole totta sekin, Anni?"

"Minä en ole ollenkaan ylpeillyt ymmärtäväisyyttäni, mutta minä kuitenkin olen ymmärtäväisempi ja kokeneempi kuin hän ja tiedän paremmin tulla toimeen. Ja jos hän olisi suostunut minun ravintolatuumiini, emme nyt istuisi kurjuudessa, kentiesi odottamassa kuolemaa".

"Millä lailla sinä sitte olet koittanut saada Lentsiä taivutetuksi myöntymään tuumiisi?"

"Minä olen hänelle näyttänyt, että hän on tyhjän-toimittaja, nastojen-nyppiä. Minä en kiellä sitä. Minä olen häntä soimannut pahasti ja hänelle sanonut, mitä suuhuni on tullut, ja jota karvaammaksi hänen mielensä on käynyt, sitä hauskempi on ollut minun olla".

"Anni, uskotko sinä helvettiä olevan?"

"Täytyyhän minun uskoa, koska te molemmat olette minun edessäni. Minä olen teidän molempainne hallussa, eikä suinkaan tuolla toisessa helvetissä mahtane pahempi olla. Te molemmat saatatte nyt minua kiduttaa, miten vaan mielenne tekee; minä en voi itseäni puolustaa, minä olen heikko vaimo".

"Heikko vaimoko?" kirkasi Petrovitsch, ja hänen äänensä oli erinomaisen karkea. "Heikko vaimo? Sepä se oikea olikin. Kun on niin uppiniskainen, että toinen epätoivoissaan on juoksemaisillansa päänsä seinään, kun tiputtelee myrkkyä toisen sydämmeen, että hulluksi tahtoo tulla, ja sen perästä sanoo: minä olen heikko vaimo!"

"Minä kyllä nyt saattaisin valehdella", jatkoi Anni, "ja tällä hetkellä luvata teille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, mutta sitä en te'e; ennen annan vaikka itseni pirstata, ennen kun poikkeen askeltakaan oikeasta. Kaikki, mitä sanonut olen, on ollut totta, ja sekin on totta, että olen sanani myrkyttänyt".

"Vai niin? Vai on kaikki ollut totta?" kiljasi Lents kalman muotoisena. "Ajattelepa yhtä vaan! Sinä olet sanonut senkin, että minun hyväntahtoisuuteni on ainoastaan verhopeite laiskuudelleni, ja vielä olet sanonut, että olen kohdellut äitiäni tylysti. Minun äitiänikö? Kuuletko, minun äitiäni? Mimmoiselta sinulle tuntuu, jos nyt vähän ajan takaa kenties astumme hänen eteensä?"

Anni oli ääneti; Petrovitsch hioi ison aikaa huuliansa hampaita vastaan. Hän ei saanut ensimmältä mitään sanotuksi, mutta viimein hän puhkesi sanomaan: "Anni, jos Lents olisi kuristanut sinun kuoliaaksi niitten sanojen tähden, olisi hän tullut mestatuksi, mutta Jumalan edessä hän olisi viattomaksi nähty. Sinä ravintolan tytär, sinä suuri suupaltti, sinä olet vissiinkin saanut hulttiomilta, hirtehisiltä ajorengiltä kuulla, että heillä on tapana panna palavaa taulaa hevosien korvaan, jos ne eivät oikein hyvin juokse, -- ja sinäkin olet Lentsin korvaan pannut palavan taulan vertasia sanoja, joista hän on tullut villiin. Kättä sen päälle, Lents, ettet sinä ole oikein miesmäinen; sinä kuljeskelet ympäri, rukoillen jokaiselta suopeaa silmäystä, hyvää sanaa; semmoinen teko on kurjamaista. Mutta sentäänkään et sinä ole ansainnut sitä, että joku pirullinen sinun tekee riivatuksi. Lapsi tänne, Anni! Sinä et ansaitse kantaa viatonta lasta käsivarrellasi".

Petrovitsch tempasi lapsen häneltä; lapsi huusi ääneensä, mutta Lents tuli väliin ja sanoi: "Ei niin, setä, ei niin. Anni, kuule minua hyvällä mielellä, minä tahtoisin sinulle samalla mielellä puhua. Anni, me seisomme auenneen haudan partaalla --"

"Voi minua!" huusi Anni ja peitti kasvojaan. Lents jatkoi: "Sinäkin seisot auenneen haudan partaalla --"

Anni ei antanut mitään vastausta; hän vaipui hengettömänä laattialle.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Nöyrtyneen tunteita.

Annin kaatuessa oli lamppu pudonnut laattialle ja sammunut; kaikki neljä oli pimeässä. Lents hieroi Annia kirsimarja-viinalla, jonka hän kaikeksi onneksi oli kahmiessaan saanut käsiinsä. Anni rupesi hengittämään ja pani kätensä silmilleen. Lents kantoi hänen kamariin ja kiiruhti takasin valkeata virittämään.

Lentsillä oli kotona suuri varasto puhdistettua terpenttiini-öljyä, jota hän tavallisesti poltti työssään öisin. Nyt oli korppi särkenyt suuren astian kyökissä, ja ovea avatessa tunki sietämätön pihkahaju tupaan. Lents pani lamppuun kirsimarjaviinaa ja viritti sen palamaan, ja lumen alle hautaantuneita kamotti katsellessaan toinen toisiansa sinisessä, vaaleanharmaassa valossa.

Petrovitsch laski lapsen vuoteelle; sen jalat olivat kylmät kuin jää. Hän käski Pojun asettumaan lapsen jaloille. Poju totteli. Sitte Petrovitsch talutti Lentsiä kädestä tupaan. Kamarin ovi jäi auki.

Korppi ja kissa kyökissä olivat taas riidassa. Ne annettiin olla aloillansa, siksi kun ne lakkaisivat itsestään.

"Eikö sinulla ole minkäänlaista haukattavaa?" kysyi Petrovitsch; "kello on jo viisi, ja minun on kova nälkä".

Syötävää oli jäämäänkin: oli kinkkua, jota oli pudonnut korsteinin piipusta alas, oli leipää, ja ennen kaikkia oli suuri säkillinen kuivatuita hedelmiä.

Petrovitsch söi hyvällä ruokahalulla ja tyrkytti Lentsiäkin syömään, mutta Lents ei saanut palastakaan alas. Hän kuulteli ehtimiseen kamariin päin. Lapsi puhui unissaan, ja se oli kuin jotakin epäselvää jokerrusta, ja kauhistavaa oli kuulla, kun lapsi nauroi. Anni hengitti hiljaa. Lents meni sisään ja tavoitti lasta, mutta kauhistuksesta hän huusi korkeaan ääneen, kun hän oli tarttunut koiraan kiini, ja se kävi hampain hänen käteensä. Anni heräsi huutoon ja kutsui Petrovitschin ja Lentsin luoksensa ja sanoi, noustuansa istumaan: "Minä kiitän Jumalaa, että vielä elän, vaikka sitä ei kestäisikään enempää kuin tunti vaan. Minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi, ja erinomattain sinulta, Lents".

"Älä nyt puhu paljon" keskeytti Lents. "Eikö sinua haluttaisi nauttia jotain? Minä olen löytänyt kahvia, mutta kahvimyllyä en löydä. Minä murennan kahvin pieneksi hakaten, jos lapsi on hereillä. On täällä hyvää kinkkuakin".

"Minua ei maita mikään ruoka eikä juoma. Anna minun puhua loppuun. Mitä täällä on tapahtunut! Minkä tähden sinä niin huusit Lents?"

"En juuri minkään tähden. Minä vaan tavoitin lasta, ja kun Poju samassa kävi minuun hampain, se minusta tuskissani ja hämmästyksissäni oli kuin joku, en tiedä mikä hirviö olisi tahtonut minua niellä".

"Niin", sanoi Anni, "se hämmästys, se tekee kaikki. Oi, Lents, niin on käynyt, kuin uneksuinkin, ja kuin sinä äsköin sanoit. Mennä yönä minä näin semmoista unta, että olin seisovinani auenneen haudan partaalla ja katselin sinne alas, syvään, mustaan, pimeesen hautaan. Pieniä kokkareita kierieli alas, ja minä koitin pidättää itseäni putoomasta, vaan en voinut; minä putosin alas, hauta nieli minun. Kannata minua, Lents! Noin, noin; nyt se on ohitse. Nyt houru katosi. Pane kätesi kasvoilleni. Noin. Oi armas Jumala, että teidänkin täytyy kanssani kuolla, että tämä onnettomuus on kohdannut meitä kaikkia sen tähden, että minä tekisin parannusta! Minä kyllä olen tämän ansainnut, vaan ette te, eikä minun lapseni! Oi minun Wilheänikin! Minun Wilhe raukkaani! Sinä katselit minua niin laupiaasti mennessäsi ja sanoit: 'Äiti, minä tuon tuliaisia tullessani'... Taivaasen sinä olet minulle tuliaisia tuova. Pysy vaan kunnollisena ja hyvänä, kilttinä poikana, ja..."

Hän ei voinut enempää itkulta puhua. Hän tarttui Lentsin käteen ja piteli sitä kauan poskeansa vastaan. Sitte hän jatkoi: "Äsköin, vähän aikaa sitte, olisin mielelläni kuollut, mutta nyt minä taas tahtoisin elää. Minä tahtoisin vielä mailmalle näyttää, mitä minä täyttää tahdon ja voin. Minä huomaan nyt, kuinka minun on ollut laita. Tästedes tahdon vaikka kerjätä itselleni jokaisen suosiollista silmäystä. Armas Jumala! Auta meitä täältä ulos, ainoastaan päiväksi, ainoastaan hetkeksi! Mutta Lents, Maisun minä tuotan tänne takasin, hänestä minä alotin".

"Nyt minä luulen", sanoi setä, "että paholainen on sinusta pakenut, ja merkkinä on minulle se, että sinä muistat Maisua, että sinä tahdot hyvittää sitä, jonka elämän sinä olet tehnyt karvaaksi. Nyt sinä olet hyvä, ja kättä sen päälle".

Lents ei saanut sanotuksi sanaakaan; hän riensi tupaan ja huomasi siellä sedän paneman totilopun. Hän maistoi sitä, nosti sitte lasia Annin suulle ja sanoi: "Malta, Anni, malta; niin monta pisaraa kuin sinä nautit, niin monta tuhatta sydämmellistä sanaa tahtoisin sinulle lausua". Anni laski lasin pois, ja Lents jatkoi: "Maista vähän vielä, juo pohjaan, ja mene sitte levolle, äläkä puhu enempää".

"Minä en saa juoduksi enempää. Usko minua, en saa", sanoi Anni ja valitti haikeasti, että heidän kaikkein nyt piti kuoleman, ja kun Lents häntä lohdutti että heillä vielä oli elatusta moneksi päiväksi, josta heidän tuli Jumalaa kiittää, ja että varmaankin apu ennätti tulla ennen kuin heidän ruokavaransa loppui, Anni taas valitti sitä, että hän vasta nyt huomasi tehneensä suuresti syntiä siinä, kun hän kiittämättömänä ja paatuneena ei ollut pitänyt sitä minään, että heillä sentään aina oli ollut yllin kyllin elääksensä. Anni valitti vielä: "Minusta on, kuin kasvaisi päässäni pelkkiä kärmeitä. Koitapa päätäni, eikö siinä ole joka hiuskarva kärme. Ja minä, joka tänäpänä vielä, taikka oliko se eilen, kun ensi kerran isosta ajasta taas panin pääni palmikkoon. Eroita kätesi! Minun täytyy päästää hiukseni palmikoista".

Vapisevin käsin ja ikäänkuin kuumetautinen hän sitte päästi hiuksensa ja nyt hän näytti sekä surulliselta että metsistyneelle yhtaikaa.

Lentsillä ja Petrovitschillä oli vastus saadessa häntä rauhoittuneeksi; viimein setä vei Lentsin väkisin kanssansa tupaan, että Anni saisi jäädä yksistänsä. Tultua tupaan sanoi setä: "Pidä nyt itsesi tyyneenä, muutoin rouasi kuolee, ennen kun apu meille joutuu. Semmoista muutosta minä en olisi yhdestäkään ihmisestä uskonut enkä ole semmoista ikinäni nähnyt. Se on melkein enemmän kuin ihminen kestää. Mutta sano minulle nyt, mikä tämä kirje tässä on, joka tuli käsiini lapsesi vaatteista, kun panin Pojun makaamaan hänen jaloillensa?"

Lents kertoi myi kauhistavan päätöksensä, jonka hän oli tehnyt, ja pyysi setää antamaan kirjeen takasin, koska se oli hänen hyvästi-jättönsä elämälle, mutta setä piti kirjeen ja luki sen hiljaa itseksensä.

Lentsin sydän vapisi, kun hänen täytyi olla läsnä tätä näkemässä, ja hänestä oli, kuin kuuluisi hänen korvissaan ne kuolon sanat, jotka hän oli kirjoittanut. Hän koki sedän kasvojen sävyistä tiedustella, sen verran kuin hän sinisessä valkean valossa taisi, mitä setä aikoisi sanoa, mutta setä ei nostanut silmiään ylös kirjeestä, vaan luki loppuun, ja sitte hän kerran vilkasemalla katsoi terävästi Lentsiin ja pisti kirjeen taskuunsa.

"Antakaa kirje minulle ja poltetaan se sitte", pyysi Lents tuskin kuuluvalla äänellä. Petrovitsch vastasi samoin hyvin hiljaa: "Ei, minä pidän sen; minä olen tähän saakka tuntenut sinua puolittain vaan".

Epätietoista oli, tarkoittiko Petrovitsch näillä sanoillaan hyvää, tai pahaa. Hän nousi ylös, otti veli-vainajansa viilan seinästä, piteli sitä ja painoi peukaloansa tuohon vuosikausien työssä kovertuneesen reikään.

Kentiesi hän samassa teki lujan lupauksen tästedes kohdella Lentsiä isän tavalla, jos he kaikin pelastuisivat. Hän ei kuitenkaan sanonut muuta kuin: "Tule tänne likemmäksi, minä kuiskasen jotain sinun korvaasi. Kaikkein kurjinta ihmistekoa on itsemurha. Minä tulin kerran tuntemaan erään itsemurhaajan poikaa, joka sanoi: minun isäni on luullut huojentavansa oman elämänsä ja tehnyt meidän elämämme raskaammaksi. Ja sitte sama poika" -- tästä Petrovitsch äkkiä pidätti puhettansa, tempasi tuimasti Lentsin likemmäksi ja huusi lujasti hänen korvaansa -- "kirosi isänsä muistoa".

Kun Lents tämän kuuli, hän horjahti ja oli melkein kaatumaisillaan maahan, ja Anni huusi kamarista: "Lents, Herran tähden, mikä sinuun tuli?" Molemmat miehet juoksivat hänen tykönsä, ja Anni sanoi: "Oi hyvä Lents, sinulla oli aikomus lopettaa itsesi; minä en tiedä, olisitko voinut sitä tehdä, mutta minun syyni se on, että semmoinen ajatus on tullut mieleesi. Sinun sydäntäsi on mahtanut kovin särkeä! Minä en tiedä sanoa, mitä pahinta minulla olisi sinulta pyydettävänä anteeksi".

"Kaikki on ollutta ja mennyttä", tydytti Petrovitsch. Oikein kummallista oli, kuinka Anni kamarissa taisi arvata mistä puhe oli ollut, vaikka hän ei kuitenkaan voinut kuulla, mitä miehet tuvassa matalimmalla äänellä olivat puhuneet.

Molemmat koittivat Annia rauhoittaa. Monta seinäkelloa nyt yhtaikaa löi kolme.

"Onko nyt päivä vai yökö?" kysyi Anni.

"Varmaankin nyt on yö".

Yhdessä he nyt rupesivat muistuttelemaan kaikkea, mitä tapahtunut oli jälkeen heidän hautaantumisensa, ja siitä päättivät puoliyön jo kuluuneeksi.

"Oi kultaista päivää! Joska minä vielä kerran vaan, yhden ainoan kerran vielä saisin nähdä aurinkoa! Tule, aurinkoinen tule! Tule tänne avuksemme!" Näin valitti Anni ainoastaan. "Minä halajan elää, minun täytyy vielä elää monta monista vuotta. Jospa vaan olisi mahdollista yhtenä päivänä sovittaa kaiken tekemänsä pahan, mutta siihen tarvitaan vuosikausia. Minun luja päätökseni on elää vilpitönnä ja kärsivällisenä loppuun asti". Anni vihdoin nukkui rauhattomuuteensa.

Petrovitsch nukkui myös, ja Lents yksin valvoi. Hän ei uskaltanut nukkua; hän piti velvollisuutenaan katsoa kuoleman vaaraa silmästä silmään ja torjua sitä niin paljon kuin taisi. Hän sammutti valkean. Valo-ainetta piti säästettämän, koska tietämätöntä oli, kuinka kauan sitä oli tarvittava. Kun Lents näin istui ja tuijotti pimeässä, hänen mielestänsä välisti oli vasta puolipäivän aika, välisti taas yö, välisti edellinen oli hänelle lohdutukseksi, välisti toinen: jos nyt on päivä, on apukin lähempänä, mutta jos on yö, on tehty isomman aikaa pelastustyötäkin korjatessa pois lunta ja kiviä ja puurankoja. Monesti oli kuin kuuluisi ulkona melua, mutta se oli harhaluuloa; korppi se oli kyökissä, joka unissaan rääkyi.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Apujoukko.

Puolenpäivän aikaan oli Faller lähtenyt menemään Morgenhaldeen sanoaksensa Lentsille, että hän oli takuustansa kuitti. Vettä ja lunta satoi vuoroitellen, ja raju tuuli ajoi lunta ja vettä vasten silmiä, ettei voinut eteensä nähdä. Faller käveli yhä eteenpäin, nostamatta silmiään maasta. Mutta kerran katsoi hän ylös ja hieraisi silmiänsä: missä minä nyt olenkaan? Olenko minä eksynyt? Missä Lentsin talo on? Hän katseli ympärillensä eikä saanut selkoa paikasta. Malta! Tuossahan on petäjät, jotka seisovat Lentsin huoneitten kohdalla, mutta huoneet! missä on itse huoneet? Hädissään oli Faller luiskahtanut ja vajonnut lumittuneesen kuoppaan, ja jota enemmän hän itseään auttoi ylös, sitä syvemmälle hän vajosi. Hän huusi apua niin paljon kuin hän jaksoi, vaan kukaan ei häntä kuullut. Hän onnistui kämpiä erääsen puuhun, mutta edemmäksi hän ei päässyt, vaan piti oksista kiini. Kaikeksi onneksi tuli veres lumivyöryke kierien vuorta alas, ja se vei mukaansa lumen hänen altansa, ja nyt hän pääsi liikkeelle. Vyörykkeen tekemää uraa hän kiiruhti alas laksoon. Pian hän näki valkeita pilkottavan, kun jo oli yö joutunut, ja hän huusi kautta koko kylän: tulkaa auttamaan! tulkaa auttamaan! niin tuskistuneella äänellä, että nukkuneetkin olisi heränneet siitä.

Joka mies kiiruhti akkunalle, ja Faller ilmotti Lentsin huoneet Morgenhaldessa olevan lumen alla.

Faller riensi kirkolle soittamaan hätäkelloa. Harvat ne olivat, jotka kaukaa tulivat, kun ilma oli niin armoton, eikä tuulikaan vienyt kellon ääntä kauaksi.

Pilgrim ja taiteilia olivat ensimmäisiä, jotka kirkolle tulivat.

Kaikki surkuttelivat tätä kauheaa kohtausta juuri yön aikaan ja tämmöisellä raju-ilmalla. Pilgrim ei saanut sanottua sanaakaan; hän oli kuin kangistunut.

Taiteilia osoitti olevansa toimelias ja riuska nuori mies. Hän huusi: "Tikapuita tänne, ja köyttä niin pitkältä kuin piisaa, ja lapioita, ja kuokkia koko joukko!"

Tulisoittoja viritettiin palamaan, mutta vihainen tuuli puhalteli niihin tuimasti.

Vaimoihmisiäkin kokoontui paikalle. He olivat lumirännän tähden nostaneet päällysvaatteensa pään yli, ja oikein kamotti katsella, kuinka nämä aaveen-tapaan huputetut vaimot tulisoittojen valossa vapisivat miestensä ja poikainsa tähden eivätkä olisi ollenkaan laskeneet heitä menemään, etteivät hekin hukkuisi lumeen.

Taiteilia sitoi ympärillensä pitkän köyden ja komensi -- tietysti tuli hänen eikä kenenkään muun komentaa -- kuusi miestä sitomaan itsensä samaan köyteen kappaleen matkaa toinen toisistaan, ettei heidän tarvitsisi hakea toinen toistansa ja siten paremmin voisivat olla keskenänsä avuksi.

Pilgrim sitoi itsensä samaan jaksoon kuin taiteilia, ja hänen jälkeensä tahtoi vielä Don Bastiankin tulla, mutta taiteilia käski häntä johdattamaan toista riviä.

Kuivia puita otettiin mukaan nuotiovalkeata varten, ja sitte mentiin vuorta ylöskäsin varustettuina lapioilla, kuokilla ja tikapuilla. Noin viisikymmentä askelta Lentsin huoneista -- lähemmäksi ei päästy -- luotiin suoja-paikalle vapaa sia valkeeta varten. Sitte pantiin tikapuut vasten lumivyörykettä, mutta ne vajosivat, niin pian kuin mies niille nousi, ja sen ohessa tuuli sammutti soitot, ja yksi ja toinen huusi: minä vajoon! Monella lailla koitettiin. Viimein sovittiin siitä, että yöllä on apu mahdoton. Lähdettiin menemään kotiin. Nuotio-valkeelle pantiin vartia-väkeä. Faller tarjoutui kohta jäämään vartiaksi, ja Pilgrimkin tahtoi tehdä samaa, mutta kun taiteilia näki, kuinka hänen hampaansa kalisivat, vei hän hänen puoliväkisin kanssansa kotiin, lohduttaen häntä sillä, että jos lumen alle hautaantuneet vielä olivat hengissä, apu heille ehtisi aikanaan huomennakin.

Kylässä saatiin tietää, että Petrovitschin luultavasti oli lumen alle hautautunut, koska hän edellä puolen päivän oli lähtenyt Lentsille päin eikä ollut palannut takasin. Hänen korttikumppaninsa Ibrahim oli hätäkellon kuuluessa juossut kortit kädessä kadulle hokien alinomaa: "Minä odotan Petrovitschiä". Pilgrim sanoi uudelle ystävällensä, taiteilialle: "Se on sentään kauheata, jos Petrovitsch vihdoinkin olisi taipunut apuansa tarjoomaan ja samassa myös saanut hukkansa!"

Pilgrim nuhteli itseään katkerasti sen tähden, että hän oli tuhlannut koko päivänsä lapselliseen leikkiin. Hänellä oli koko aikana ollut niinkuin jonkunlainen aavistus vaarasta, joka häntä veti Morgenhaldeen, mutta hän oli saanut sen voitetuksi ja rauhoittunut ristipoikansa parissa. Nyt hän istui, siksi kun silmänsä painuivat kiini, lapsen vieressä, joka makasi levollisesti eikä ollenkaan aavistanut, mimmoisenka kohtalon tämä yö hänelle toisi, kentiesi oli jo tuonutkin.

Faller pysyi uskollisesti vartiapaikallaan kuin sotamies virassaan, ja hänellä oli sotakumppanikin seuraa pitämässä, eräs vaunuseppä, joka asevelvollisuus-aikoinaan oli ollut vallin kaivajana. He pitivät neuvottelua, millä keinoin tuo lumilinna olisi valloitettava, mutta eivät keksineet. Faller korjasi valkeata vuorella ja oli kovin vihoissaan, ettei hän tällä väliajalla voinut olla miksikään avuksi.

Eräs vieraskin liittyi heidän seuraansa nuotiovalkealle; se oli sanansaattaja kaupungista, joka oli tullut hakemaan Annia äitinsä tykö, joka makasi kuolinvuoteellaan.

"Hae Anni tuolta!" sanoi Faller suutuksissaan, "tuolla hän on kätkettynä". Hän kertoi sitte, mitä oli tapahtunut, ja sanansaattaja lähti läpi yön kotiin.

Faller uskalsi mennä kiertotietä tuonne kaadettuun metsään. "Jos hän vaan onnistuisi päästä petäjiin saakka Lentsin talon kohdalle, olisi apu likempänä. Yhdessä vaunusepän kanssa hän sitte rupesi kierittelemään alas monta karsittua puuta, joita oli vuorella, alas petäjiä päin. Useammat kierivät alas saakka ja jäivät seisomaan pystyyn lumessa, mutta yksi jäi pitkinpäin petäjien päälle.

"Voi meitä", sanoi vaunuseppä, "nuo puut, joita olemme alas kierittäneet, tulevat painamaan kattoa ja kentiesi musertamaan hautaantuneita".

"Minä olen kaikkein tyhmin mies mailmassa, tyhmin ja yksinkertaisin. Kun en nyt vaan olisi sinua, hyvä Lents, surmannut", valitti Faller.

Vähän perästä hän pitkin tuota puurangon tekemää siltaa meni neljin ryömin alas ja hänen onnistui soitolla virittää palamaan puut, jotka olivat yhteen kierineet.

"Tämä panee lumen sulaamaan", huusi hän ilomielin.

"Kyllä kai se sen tekee, mutta saattaa se myös sytyttää olkikaton palamaan" vastasi kumppani.

Faller seisoi tuskistuneena ääneti. Hän rupesi nyt tekemään suuria lumipalloja ja kierittelemään niitä valkeesen, ja päivän koitteessa valkea sammuikin.

Päivä oli kaunis, melkein kevätlämmin. Aurinko paistoi lämpimästi Morgenhalden yli; se haki huoneita, joita se niin isot ajat oli säteillään tervehtänyt, mutta se ei niitä löytänyt; se haki mestaria, joka hiljaa ja uutterasti maanantai aamusin istui tuolla akkunan vieressä työtä tehden, niinkuin hänen isänsäkin ennen teki, ja hänen isoisänsä, mutta se ei löytänyt ei huoneita eikä mestaria, ja sangen oudosti kimalteli auringon säteet ja säikähtelivät ikään kuin olisivat eksyneet. Tuo petollinen lumi, se vaan makasi leveillään kuin sanoisi se: mitäs minun nyt teet! Aurinko valoi vieläkin palavampia säteitä yli päällimmäisiä kiteitä, jotka kyllä haihtuivat, mutta ei se auttanut; semmoista lumilinnaa täytyy päiväkaudet piirittää.

Kaikki pelastuskumppanit tulivat taas saapuville, Taiteilia etupäässä ja myöskin ylikylästä ynnä muistakin kyläkunnista oli väkeä kokoontunut tarpeeksi apuun.

Fallerin kierittämät puut tarjosivat kumminkin tukevan pysäyspaikan. Vuorimiesten tapaan nyt ruvettiin kaivamaan käytävää alahalta päin, ja myös ylähältä tehtiin työtä uutterasti ja määrättyyn suuntaan.

Työskentelevien läheisyydessä lenteli yksinäinen korppi yhtä päätä ylös ja alas, eikä sitä saanut peloitetuksi pois. Toiset korpit ilmassa sitte kyllä rääkyivät, mutta se ei huolinut niistä, katseli vaan lunta luovia ihmisiä, ikään kuin sillä olisi ollut heille jotain sanomista.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Lumen alla kasvaa kukkanen.

Lents istui yksistänsä yöllä kuoleman kourissa äänetönnä.

Petrovitsch oli ensimmäinen, joka nousi ylös, ja hän kertoi Lentsille, että kerran hänen nuoruudessaan niinikään eräs huonerakennus oli näin hautaantunut, ja kun hukkuneet saatiin kaivetuksi ylös, he kaikki olivat litistyneet; heitä oli neljä talonpoikaa pöydän ympärillä mäsässä ja heillä oli vielä kortit kädessä. Vanhusta väristytti tätä muistoa kertoessaan, vaan ei hän sentäänkään sitä saanut oltua puhumatta, hänen täytyi omaksi huojennukseksensa sitä kertoa, vaikka se tunkisikin läpi kuuliansa luitten ja ytimen. Hän kuitenkin kohta pikaa lisäsi, että Jumala heitä kyllä varjelisi tuon viattoman lapsen tähden, ja hän nyt jo melkein napisi Jumalaa vastaan, jos niin kävisi, että lapsikin hukkuisi.