Chapter 24

Urkujen humina kuului kaukaa ja seurakunnan veisu kaikui tänne saakka, ja nyt se lakkasi; nyt pappi on saarnassa, vaikkei yksinäinen ääni kuulu näin kauaksi. Petrovitsch istui tuolillansa ja piti toista kättään toisessa; oli melkein kuin joku olisi pitänyt hänelle saarnan, ja yhtäkkiä hän nousi seisoalle ja sanoi melkein lujaa: se on hyvä, kun näyttää ihmisille olevansa heidän mestarinsa, mutta paremmalta kuitenkin maistuu ihmisten kunnioitus. -- Ei sentään, ei sekään suurta maksa, -- mutta jos kerran aukaisisi ihmisten silmät, jotta he sanoisivat: ei totta toisen kerran kukaan olisi hänestä sitä uskonut! Se, se vasta maistuisi jommoiseltakin.

Petrovitsch ei ollut moneen vuoteen pukenut niin pikaisesti päällensä, kuin hän nyt puki. Muutoin hänen pukeutumisensa, niinkuin ylimalkaan kaikki, mitä hän toimitti, kävi niin vaivattomasti kuin olisi se hauskaa työtä ajan vietoksi, mutta tänäpänä hän oli pikaa valmis. Petrovitsch pani itse päällensä pälsytkin ja hänellä oli paraat pälsyt koko paikkakunnalla; suottako hän oli niin ison aikaa ollut Venäjällä. Hänen vanha emäntäpiikansa, joka muutama minuuti sitte oli nähnyt hänen yönutussa, katseli nyt häntä suurin silmin, mutta ei uskaltanut sanoa sanaakaan, ennen kun Petrovitsch häntä ensiksi puhuttelisi. Nojaten kultanuppiseen keppiinsä, jonka toisessa päässä oli terävä kisko, lähti Petrovitsch sitte kävelemään kylän kautta ja meni kuin menikin vuorta ylöspäin. Tiellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä, ei kukaan katsellut akkunasta eikä kukaan ihmetellyt näkevänsä hänen olevan ulkona tämmöisellä tavattomalla ajalla ja näin pahalla ilmalla. Ainoastansa Poju haukunnallaan ilmoitti julki kaikille ihmisille: minun herrani kävelee semmoista tietä, jota ei yksikään ihminen olisi uskonut! En minäkään olisi sitä uskonut. -- Välisti se haukkui korppia, joka aatosalla istui pensastossa miettivällä katsannolla tarkastellen kuinka lumi suli sulamistaan, välisti se haukkui ihan itsekseen, ja jota syvempi hanki oli, sitä korkeampia hyppyjä se, ikäänkuin kannustettuna, teki monimutkaisilla koukkuteillään vuorta ylös ja alas. Sitte se taas katsoi herraansa päin, kuin olisi se tahtonut sanoa: meitä molempia ei ymmärrä yksikään ihmissielu; ainoastaan sinä ja minä, me tunnemme toinen toisemme.

Jos nyt teen, mitä olen aikeissa tehdä, sanoi Petrovitsch itsekseen, niin kyllä hukkaan leponi ja rauhani, mutta jos en sitä tee, en sittekään rauhaa saa, ja parempi se on sentäänkin, että minulla on kiitokset tiedossa. Veljeni poika on kuitenkin yksinkertainen, hyvä ja rehellinen ihminen, aivan ihan semmoinen kuin hänen isänsäkin on ollut; niin se on, niin.

Petrovitsch oli tullut Lentsin porstuan ovelle saakka. Ovet olivat lukossa. Poju seisoi jo kynnyksellä, ja samassa silmänräpäyksessä kun Petrovitsch tarttui lukkoon, hän kaatui maahan. Hän oli joutunut kierivän lumivyöryn alle. Semmoista sitte saa palkaksensa, kun näkee omista ihmisistä vaivaa, oli Petrovitschin ensimmäinen ajatus kaatuessaan. Mutta pian ei ollut hänellä enää ajatuksia ollenkaan.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet.

"Viritä kynttilä palamaan, Lents, viritä se palamaan. Kun joku vaara on, minun täytyy se nähdä. Sinä vaan istut pimeässä ja valitat ja itket. Minkätähden sinä valutat kättäni kyyneleilläsi? Mitä se tietää? Päästä minä irti, minä tahdon nousta ylös valkeata virittämään".

"Anni, älä nyt hätäile sentään" sai Lents tuskin sanotuksi. Hänen hampaansa kalisivat. "Anni, minulla oli aikomus murhata itseni sinun silmäisi edessä".

"Tee ennen loppu minusta. Minulle olisi kuolema oikein".

"Anni, etkö sinä ymmärrä minua? Me olemme haudatut lapsemme kanssa. Me olemme lumivyörykkeen alle hautaantuneet".

"Niinpä peräti; jos sinä olisit ollut onnettomuuteen vaikuttavainen, se ei olisi tapahtunutkaan, ja sen vuoksi on sen täytynyt tulla itsestään".

Aina vaan ja tälläkin haavaa tuo sama tuima, kimeä ääni, samat äkäiset pistosanat! Lents taisi tuskin vetää henkeään.

"Minä nousen ylös, nousen kohta paikalla", sanoi Anni, "minä en ole semmoinen kuin sinä, että istuisin kädet ristissä. Tule, onni taikka onnettomuus, ja tee kanssani, mitä tahdot! Minun täytyy tutkia, mitä tehtävänä on. Sinä kaiketi mielukkaimmin odottaisit siksi, kuin sinä kaivetaan ylös taikka lumi itsestään katoo. Minun on laita toinen. Torju! se oli meidän vanhan koiramme nimi".

"Ole rauhassa. Minä viritän kynttilän", vastasi Lents ja meni tupaan päin, mutta hän ei ollut vielä kynttilää virittänyt, kun Anni jo seisoi hänen vieressään. Hän kantoi lasta käsivarrellaan. Hän meni ruokakamariin, mutta tuli pikaa takasin ja kertoi kauhistuneena, että katto oli painunut alas. "Sitä ei ole lumi yksin tehnyt", sanoi Lents "vaan lumen kanssa on puurankojakin kierinyt alas. Sentähden niin kovasti jyskikin".

"Mitä se minuun tulee? Apu, pelastuskeino on pää-asia".

Anni juoksi paikasta toiseen. Hän koitti saada joka akkunaa, joka ovea auki. Ei ollut mahdollista mielestään, että niin suuri onnettomuus olisi tapahtunut. Vasta sitte, huomattuansa, ettei mikään antanut perään, että kaikki oli kuin kiini muurattu, hän rupesi surkiasti valittamaan ja laski lapsen pöydälle. Lents nosti lapsen käsivarrelleen ja kehoitti Annia malttumaan. Anni ei hiiskunut sanaakaan. "Kuoleman kylmä käsi on laskeunut huoneemme yli", sanoi Lents, "tässä ei auta ponnistaa vastaan. Onko sinulla Wilhekin täällä kotona? Onko hän jossakin piilossa?"

"Ei, hän on poissa; tytön minä vaan pidin luonani".

"Jumalan kiitos, ettemme kumminkaan kaikin huku; yksi meistä kumminkin on pelastunut. Oi sinuasi lapsi raukkaa! Minä sanon sinulle suoraan, että lähetin pojan pois, ettei hän näkisi, kuinka itseni lopettaisin. Nyt on toisin. Nyt on Jumala kutsunut meitä molempia yhtaikaa. Lapsi parkaani, että sinunkin täytyy kuolla vanhempaisi syntien tähden!"

"Minä en ole syntiä tehnyt; minä en taida itseäni syyttää mistään".

"Hyvä; ole vaan nytkin siinä uskossa. Sinä et tiedä mitään siitä, että olet minua kalvanut, olet sydämmeni myrkyttänyt, olet minua häväissyt vasten silmiäni, minua olet tahtonut tallata jalkasi alle ja riistänyt minulta kaikki voimani".

"Se mies, joka antaa voimiansa riistää, ei parempaa ansaitsekaan".

"Anni, mene omaan itseesi, Jumalan tähden; ennen pitkää seisomme kentiesi toisen tuomarin edessä".

"Minä en kaipaa sinun saarnojasi; pidä itsellesi saarna".

Anni meni kyökkiin tehdäksensä valkeaa, mutta päästi surkian huudon. Kun Lents tuli katsomaan, näki hän Annin tuijottavan piisiin. Siinä oli rottia ja hiiriä summittain silmät pystyssä, ja yksi korppi lensi sinne tänne kyökissä ja löi välisti talrikin rikki, välisti muun astian.

"Lyö ne kaikki kuoliaaksi", huusi Anni ja meni tupaan pakoon.

Lents teki pian lopun rotista ja hiiristä, mutta korppia hän ei saanut kiini, ellei hän samassa tahtonut saada kaikki astiat kyökissä rikotuksi, kun korppi lampun valossa oli kuin riivattu ja ilman valkeata sitä ei nähnyt. Lents meni tupaan ja sanoi: "Minulla on täällä ladattu pistooli; minä kyllä saisin korpin ammutuksi, mutta en uskalla sitä tehdä; täräys laukauksesta voisi jouduttaa huoneemme kukistusta. Koitan kumminkin saada tupamme tuetuksi. Kas näin!"

Hän siirsi suuren kaapin keskelle tupaa kurkihirsien alle, nosti toisen pienemmän kaapin päälle, pani sen täyteen liinavaatteita ja hyvin piukkaan lakea vastaan, että tukea piti oleman tarpeeksi.

"Ja nyt kannan sisään ruokavaroja niin paljon kuin täällä on", sanoi Lents. Tämänkin hän toimitti nopiasti ja tarkasti. Anni katseli häntä oudoksuen ja paikaltaan hervahtamatta: hän oli kuin halvattu.

Lents toi sitte omansa ja Annin rukouskirjan ja haki molemmista saman kappaleen nimeltä: Valmistus kuolemaan. Hän laski toisen kirjan Annin eteen, ja toisesta hän luki itse, mutta pian nosti hän silmänsä kirjasta ja sanoi: "Sinä teet oikein, kun et kirjaan katsokaan; ei siinä seisokaan meille sopivaa mitään. Onkohan koskaan mailmassa ollut kahta ihmistä, joitten olisi pitänyt, niinkuin meidän, eroitettuna muista hiljaisuudessa tehdä elämänsä kahdenkertaisesti hauskaksi ja sitä eivät ole tehneetkään, vaan yksi on vetänyt yhtä, toinen toista kynttä, kunnes he molemmin, kuin nyt, ovat vangittuna kuoleman esikartanossa ja heidän täytyy yhdessä kuolla. -- Hiljaa!" keskeytti hän puhettansa äkkiä. "Etkö kuullut huutoa? Minusta oli, kuin olisin kuullut jotain hörinää kuin kuopasta".

"Minä en kuullut mitään".

"Me emme voi tehdä valkeata", jatkoi Lents, "sillä korsteini on tukossa, ja me tukehtuisimme. Meillä on kuitenkin, Jumalan kiitos, spriilamppu, jonka äiti-vainajani on taloon hankkinut. Niin armas äitini", sanoi Lents, katsoen ylös äidin kuvaan, "sinä autat meitä kuoltuasikin. Tässä on, viritä nyt Anni, mutta pane säästäen spriitä. Ei ole tietoa, kuinka kauan meidän täytyy täällä kestää".

Anni katseli kuin köntistynyt Lentsin toimia, ja hän oli monta kertaa sanomaisillaan: "Oletko sinä se Lents, joka olet saamaton?" Mutta hän piti sanat itsekseen; hän oli kuin valekuollut; ei tullut sanaakaan suusta maalle.

"Mutta jos tännekin tunkee hiiriä", sanoi Anni, sitte kun hän oli hiukan maistanut lämmintä maitoa.

"Sitte lyön ne täälläkin kuoliaaksi ja korjaan ne lumeen, ettei mätähaju ole haitaksi. Minä korjaan kohta kyökin niistä puhtaaksi".

Anni katseli taas Lentsiä ihmeekseen. Onko hän muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi? Onko tuo se entinen hienonen, hervoton mies, joka nyt noin rohkeasti katsoo kuolemaa silmiin?

Annin huulilla juuri oli hyväksyvä sana, mutta ei siitä tullutkaan sen enempää.

"Näetkö, tuo riivattu korppi on purrut minua", sanoi Lents palatessaan kyökistä verisellä kädellä, "enkä minä voi sitä saada kiini. Se on hohko elävä, kun on lumivyörykkeen muassa sisään pyörähtänyt. Läpi koko korsteinin on tungennut pitkä lumipatsas alas saakka. Kas vaan, kun kello on kymmenen jo. Nyt juuri kylässä tullaan kirkosta. Yhteen-soitettaissa me hautaantuimme lumivyörykkeen alle. Silloin soitettiin meidän hautakellojamme".

"Mutta minun ei tee mieleni kuolla; minä olen vielä niin nuori! Ja vielä sitte minulla on lapseni! Minä en ole ikinä tietänyt, en edes aavistanutkaan sitä, että oltaisiin kuin kuoleman kaupalla, kun sioittuu asumaan tämmöiseen yksinäiseen paikkaan".

"Tämä tapaturma onkin sinun isäsi syy", vastasi Lents. "Minun vanhempani kyllä ovat kolmasti olleet lumen hädässä, kun ulkona ympäri huonetta oli niin paljon lunta, ettei kahteen kolmeen päivään päässyt ovesta ulos, mutta lumen alle emme koskaan ole joutuneet. Mutta nyt on sinun isäsi hävittänyt metsän, se on hänen tekoansa; hän se on antanut kaataa metsän, joka oli taloni turva".

"Se on oma syysi. Hän tahtoi antaa metsän sinulle".

"Se on tosi, se".

"Oi hyvä Jumala!" valitti Anni, "joska minä vaan lapseni kanssa olisin täältä kaukana".

"Minusta sinä et ollenkaan huolikaan".

Anni ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, hoki samaa vaan: "Oi hyvä Jumala, minkätähden minun täytyy kuolla näin? Mitä pahaa minä olen tehnyt?"

"Mitä sinä olet tehnyt? Vähän perästä on itse Jumala sinulle sen sanova; minun puheistani ei se parane".

Lents oli ääneti, eikä Annikaan mitään sanonut. Annin mielestä olisi hänen kuitenkin pitänyt sanoa jotain ihan toista, mutta ei siitä tullut mitään.

"Oi hyvä Jumala", alkoi Lents, "tässä olemme molemmin kuoleman kourissa, mutta mimmoinenka meidän välimme on! Pelkkää kurjuutta ja surkeutta! Ja jos tulisimme pelastetuiksikin, on taas uusi piina ja kidutus tiedossa. Minun vanhempani olivat kolme kertaa lumen hädässä, ja minun äitini hankki joka talveksi sitä varten varoja runsaasti ja meillä on aina ollut suolaa ja öljyä riittävästi. Kahta ensi kertaa en ollenkaan muista, mutta kolmas kerta on vielä elävästi muistossani. En ollut eläissäni ennen nähnyt isäni ja äitini suutelevan, vaikka he kyllä sydämmellisesti ja hellästi pitivät toinen toistansa rakkaana, mutta silloin kun isäni sanoi: Maria, tällä erää olemme yksistämme ja eroitettuna mailmasta -- silloin minä ensi kerran näin äitini suutelevan isää, ja näinä kolmena päivänä oli koko aikana, kuin olisi oltu yhtä päätä paratiisissa. Aamuisin, puolipäivän aikaan ja ehtoisin isä ja äiti yhdessä lauloivat virsikirjasta, ja jokikinen sana, jonka toinen toiselleen sanoivat, oli niin rauhallista, niin pyhää, etten taida sitä sanoa. Kerran äitini sanoi: Joska me saisimme kerran kuolla näin yhdessä, näin rauhallisesti muuttaa iankaikkiseen lepoon, ja joska minä saisin kuolla samalla hetkellä kuin sinäkin, ettei kumpikaan jäisi toistansa suremaan. Silloin samalla kertaa se oli, kuin isäni rupesi puhumaan sedästäkin, ja sanoi: jos nyt olisi aikani kuolla, ei minulla olisi mailmassa ainoatakaan vihamiestä, enkä minä ole kenellekään mitään velkaa, ainoastaan veljeni Pietari on minulle vihoissaan ja se mieltäni pahoittaa".

Yhtäkkiä Lents lakkasi puhumasta.

Ulkoa kuului raaputusta ovelle, sieltä kuului ruikutusta ja koiran haukkua. "Mikä siellä on? Minun täytyy mennä katsomaan, mitä se on", sanoi Lents.

"Älä tee sitä, Herran tähden, älä mene!" huusi Anni, ja pani kätensä hänen olkapäilleen, joka Lentsiä väristytti kuin salaman säikäys. "Älä mene Lents. Siellä on kai kettu, joka haukkuu, ei, susi se on, niin sudet haukkuvat. Minä olen kerran kuullut suden haukkuvan".

Ulkoa kuului raaputus ja haukkuminen karttuvan, ikäänkuin yllytettynä äänistä sisällä.

"Ei, se ei ole mikään susi; se on koira. Hiljaa nyt, se on Poju. Oi kummaa, se se on! Siellä missä Poju on, siellä on setäkin. Hän on myös lumen alle hautaantunut".

"Jos hän se olisi, anna hänen olla; se veitikka ei ole parempaa ansainnut".

"Vaimo, oletko oikein viisas? Etkö sinä nytkään voi hillitä myrkyllistä kieltäsi?"

"Minä olen juonut itseni myrkkyä täyteen. Minulla ei ole pitkinä päivinä muuta ollutkaan; se on ollut minun ainoa ravintoni".

Lents meni kyökkiin ja toi sieltä kirveen.

"Mitä nyt aikoot?" sanoi Anni ja piteli lasta edessään.

"Pois tieltä! Pois!" huusi Lents ja hakkasi voimainsa takaa ovea, joka aukeni ulospäin, pirstaksi. Siellä oli todellakin Poju, joka parkuen juoksi sisään, mutta pian se taas juoksi takasin ja rupesi tonkimaan lumessa, yhtä mittaa haukkuen.

Lents rupesi luomaan lunta. Ei ollut pitkä aika, ennen kun tuli pälsyjen kaistale näkyviin. Lents loi vielä varovasti, heitti kuokan ja lapion pois ja rupesi kaivamaan käsin. Hänen täytyi viskoa lumen huoneesen, saadaksensa enemmän tilaa. Setänsä tuli näkyviin. Hän oli kangistunut ja niin raskas, että oli niin paljon kuin veti. Lents kantoi hänen kamariin, riisui vaatteet hänen päältänsä ja laski hänen sänkyyn. Siinä hän häntä hieroi siksi kun hän rupesi hengittämään. "Missä minä olen?" vohkasi hän, "missä olen minä?"

"Minun luonani, setä".

"Kuka minun tänne on saattanut? Kuka on vaatteeni riisunut? Missä on vaatteeni? Missä pälsyni on? Missä on liivini? Missä on avaimenikin. Hahaa! Joko nyt olette saanut minun käsiinne?"

"Setä, olkaa rauhassa; minä haen ylös kaikki tyyni. Tässä, täss' on pälsynne, ja tässä näin on teidän liivinne".

"Anna tänne ne! Onko avaimet taskussa? Tuossa ne tuntuu olevan. Ha, Poju, oletko sinäkin vielä elossa?"

"On, setä, sehän on teidän pelastanutkin".

"Niin oikein; vasta tulee mieleeni. Me olemme lumihaudassa. Kuinka iso aika siitä on? Eikö se ollut eilen?"

"Siitä on tuskin tunti kulunut", sanoi Lents.

"Eikö kuulu apua?"

"Minä en vielä kuule mitään, mutta olkaa nyt alallanne vaan. Minä menen tuomaan teille toisesta tuvasta jotain suuhunne".

"Jätä kynttilä tänne ja tuo minulle jotakin lämmittävää".

Kun Petrovitsch oli jäänyt yksistänsä, sanoi hän itsekseen: "Se oli oikein minulle. Kuka käski minun tänne tulla!"

Lents toi sedälle pikarillisen paloviinaa. Se näytti virvoittavan häntä, ja silitellen koiraa, joka kyyristeli hänen edessänsä, sanoi Petrovitsch: "Antakaa minun maata! Mikä ääni se oli? Onko täällä korppi rääkymässä?"

"On; tänne on korppi pyörähtänyt lumen kanssa kortsteinin kautta".

"Vai niin? Antakaa minun maata rauhassa".

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Särjetty sydän.

Lents istui Annin kanssa tuvassa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Lapsi yksin naurahteli ja tavoitti välisti kynttilää, välisti isän silmiä, jotka tuijottivat häneen. "Jumalan kiitos", sanoi Lents vihdoin, "että poikamme kumminkin on pelastunut, jos meidän täällä nyt täytyy kuolla". Anni oli ääneti. Kellot seinällä yhä napsuttivat tahtiansa, ja nyt rupesi pelikello soittamaan koraalia. Ensikerran isosta ajasta Anni ja Lents taas katsoivat toinen toisensa silmään. Anni siirsi lasta helmassansa ja pani kätensä ristiin riemuitsevan lapsen rinnan yli.

"Jos nyt osaat rukoilla", sanoi Lents, sitte kun koraali oli soinut loppuun, "niin sinun sopisi mielestäni mennä omaan itseesi ja katua".

"Sinun suhteesi ei minulla ole mitään katumista, ja mitä muuta katumista minulla on, sen sanon ainoastansa Jumalalle. Minä en ole sinulle tarkoittanut muuta kuin mitä hyvää ja nuhteetonta on"

"Entäs minä sinulle?"

"Sinä minulle samalla lailla, juuri niin paljon ja sen verran kuin voinut olet. Minä olen ollut rehellisempi sinua kohtaan, kuin sinä minua. Sinä et tahdo päästää minua niin pitkälle, että saisin jotakin ansaituksi".

"Entäs sinun hirvittävät sanasi, muistatko niitä?"

"Mitä nyt vielä! Ei sanat kenenkään päätä puhkaise".

Lents pyysi ja rukoili Annia, että hän nyt kumminkin sedälle näyttäisi olevansa hyvä ja sopuisa. Anni vastasi, ikäänkuin unesta heräten: "Setä, ja korppi tuolla toisessa huoneessa, ennustavat minulle, että meillä nyt on kuolema edessämme".

"Ethän sinä ennen ole ollut taikauskoinen; oletkosta nyt? Se olisi kauheata, varsinkin sinun itse tähtesi. Olethan sinä viskannut äitini kirjoituksen ja muistolahjan ulos ja uhkamielisesti käskenyt tuulta niitä viemään".

Anni ei antanut mitään vastausta, ja Lents nousi vähän ajan päästä ylös ja sanoi menevänsä kaivamaan ontta avarammaksi, jossa setä oli maannut, ja sitte lumen läpi luomaan tietä siksi kun vuori tulisi vastaan ja hän voisi kiivetä ylös apua saamaan. Annin käsi oli jo oikoisena pidättämään Lentsiä menemästä. Jos lumi laskisi ja Lents jäisi lumen alle, ei olisi hänellä eikä Petrovitschillä voimia kaivamaan Lentsiä ylös. Annilla oli käsi jo oikoisena Lentsiä pidättämään, mutta sen siaan hän kuljetti kättänsä kasvojensa yli ja antoi hänen mennä. Vähän ajan takaa Lents kuitenkin tuli takasin ja sanoi lumen olevan niin haurasta, että se joka lapion luomalla laski, ja pahoin pelkäävänsä, että ulkona vielä yhtä mittaa lunta satoi.

Hän rupesi nyt ajamaan pois lunta, jota hän setää kaivaessa oli viskonut huoneesen, ja siirsi kaapin ovipielien väliin, kun särkyneestä ovesta alinomaa tuppasi lunta sisään.

Hänen täytyi pukea toiset vaatteet päällensä, ja ne oli pyhävaatteet, jotka hän otti yllensä.

Tänäpänä viisi vuotta takasin, sanoi hän kuin itsekseen, oli monta rekeä Leijonan pihalla; joshan vaan kaikki silloiset vieraat nyt olisivat saapuvilla meitä ylös kaivamaan.

Petrovitsch oli hiukan nukuttuansa herännyt kamarissa, mutta hän oli hiljakseen. Hän kantoi erinomaisen tyyneellä mielin tämän kohtauksensa. Ei tässä auttanut mikään kiiru, eikä liioin valituskaan. Hän oli eilen vielä kerran elvyttänyt muistia elämänsä menneistä päivistä, hän oli vähässä ajassa uudestaan elänyt monet vaiheensa, ja tähän ne nyt loppuivat. Tämän sanoi hän itselleen tyynesti. Mutta siitä hän ei isoon aikaan päässyt selville, kuinka hän käyttäisi itsensä noitten molempien tuvassa olevien suhteen. Viimein huusi hän Lentsiä ja halusi saada vaatteensa, hän mieli nousta ylös. Lents sanoi tuvassa olevan kylmä eikä sitä voitu lämmittää, ja vaatteetkin olivat märkiä. Petrovitschin teki kuitenkin mieli nousta ylös ja hän kysyi: "Eikö sinulla ole kelvollista yönuttua?"

"On, minulla on vielä säilyssä isä-vainaajani yönuttu. Haluttaako teitä ottaa se päällenne?"

"Jos ei sinulla toista ole, tuo se tänne", sanoi Petrovitsch äreästi, mutta haikealla ja melkein hirvittävältä hänestä tuntui pukea päällensä veli-vainaajansa nutun.

"Te näytätte nyt ihan isäni muotoiselta!" huusi Lents, "muutoin ihan hänen näköisensä, paitsi hiukkasen heikkovartisempi"

"Minulla on ollut nuoruuteni aikana kovat päivät, muutoin minäkin olisin vartevampi", sanoi Petrovitsch, ja katseli kuvaansa peilissä, tultuaan tupaan. Korppi kyökissä rääkyi nyt. Petrovitsch peljästy ja käski Lentsiä isännän äänellä lyömään korpin kuoliaaksi. Lents selitti, ettei hän sitä taitanut, ja nythän piti saataman Poju ja kissa sopimaan. Poju kitisi sitte ison aikaa ja sitä näkyi kipeästi sattuneen. Ei nyt muuta kuin kissa teljettiin kyökkiin, ja siitä oli kaksinkertainen hyvä, sillä korppi pysyi edelleen hiljaisena. Petrovitsch tahtoi vielä enemmän kirsimarjaviinaa, ja Lents jutteli sitä kaikeksi onneksi vielä olevan kolme pulloa jäljellä, jotka olivat vähintään kahdentoista-vuotisia; ne olivat hänen äiti-vainajansa säästöä. Petrovitsch valmisti kuumasta vedestä ja sokerista totia. Hän tuli puheliaaksi ja huusi: "Sehän vasta olisi oikein hullusti, että olisin raahannut ruumistani läpi mailman musertuakseni mäsäksi kotona vanhempaini huoneissa. Mutta se on minulle juuri oikein; miksi en olekaan tukahuttanut tuota kodin-kaipuuta! Semmoista se kodin-kaipuu tekee!" Hän purskahti suureen nauruun, kun jatkoi: "Minun henkeni on vakuutettu, mutta mitä se minua nyt auttaa? Ja tiedättekö, kuka meidän tänne on haudannut? Sen on tehnyt se kunnian-mies, tuo lihava Leijonan isäntä; hän se on ahminut suojelevan metsän päältämme".

"Samassa hän myös, sen pahempi, hautaa oman lapsensa ja lapsensa lapsen", lisäsi Lents.

"Ja te molemmat ette ole sen arvoisia, että ansaitsisitte isäni nimeä mainita", huusi Anni kimeästi. "Minun isääni on kohdannut onnettomuus, mutta sen vuoksi hän ei ole huonompi, ja jos te vielä hänestä puhutte semmoista, pistän huoneet palamaan".

"Sinä olet mieletön!" huusi Petrovitsch, "pitäisikö meidän häntä kiittää siitä, että hän on viskannut lumiläjän päämme päälle? Mutta rauhoitu, Anni, tule tänne, tule, istu viereeni, kas niin, anna minulle kätesi. Minä sanon sinulle jotain. En minäkään ole pitänyt sinua hyvänä ihmisenä, mutta nyt sinä osoitat olevasi hyvä; ne sanat olivat sinulta oikein sanotut, ja se on sinulta oikein ett'et kärsi isääsi moitittavan. Harvat ne ihmiset ovat, jotka pysyvät uskollisina sille, joka on köyhtynyt. Niin kauan kuin rahaa on kukkarossa, hoetaan: Oi, kuinka paljon minä sinusta pidän! Mutta sinun sanasi olivat oikein paikallansa". Anni katsahti vilkaisemalla Lents'iin silmiin, ja Lents painoi silmänsä alas. Petrovitsch jatkoi: "Kenties on se hyväkin asia, että vielä jonkun aikaa näin istumme yhdessä; ei ole tietoa, kuinka pian meidän täytyy kuolla! Ja nyt puhukaamme kaikki välimme puhtaaksi; Lents, siirrä itsesi hiukan likemmäksi. Minä olen sitä uskoa, että sinä olisit toivonut rouasi lohduttavan sinua onnettomuudessasi, ja juuri sen tähden, että sinä olet ollut tytymätön itseesi etkä ole voinut itseäsi kiittää, olet muilta kiitosta odottanut, sen siaan kuin sinun itse olisi pitänyt olla Annille apuna, tuolle kopealle Leijonan Annille. Niin kyllä, sinä Anni olet kopea, älä ollenkaan pudistele päätäsi. Se saattaa kyllä olla hyvä asia, jos Lentsilläkin vaan olisi sitä samaa hiukan enemmän, mutta älä sinä Lents nyt sano sanaakaan, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee."

"Niin on laita", sanoi Anni, "että Lents on valehdellut minulle ja saanut minun uskomaan hänen peruuttaneen Fallerin takuun, mutta se ei olekaan totta".

"Minä en ole sinulle niin sanonut suoraan; minä olen vaan kiertämällä vastannut sinun alituisille pakoituksillesi".

"Niinkuin äsköin juuri sanoin, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee. Mutta sano sinä nyt, Anni, minulle yksi asia", jatkoi Petrovitsch, "ja sano se toden ja omantunnon mukaan: tiesitkö, kun menit Lentsin kanssa naimisiin, että sinun isälläsi ei enää ollut mitään".

"Sanonko minä oikein kuin laita on?"

"Sano!"