Chapter 20

"Sinun äidilläsi", sokersi Pröbler taas, "oli hyvä sananlasku. Enkös minä ole teille jo sanonut, että tämä mies tässä on Lents, Morgenhaldesta? Sinun äitisi, minä sanoin. Hänellä oli tapana sanoa: parempi on kävellä paljain jaloin, kuin rikkinäisissä jalkineissa, sanoi hän. Ymmärrättekö, mitä se tietää? Mutta, on minullakin puheenparsi, ja se kuuluu näin: Ennenkun hevoskaakki viedään myllärille, otetaan ensin kengät pois. Ravintola, hoi! Tässä on yksi hevosen kenkä. Viiniä tänne!" Näin huusi Pröbler ja paiskasi taalerin pöytään.

Kun äitinsä muistoa mainittiin tämmöisessä paikassa ja näin sopimattomassa tilassa, se manasi Lentsiä lähtöön, ikäänkuin äidin silmät olisivat terävästi häneen tungeneet.

Hän nousi istualtaan, vaikka Pröbler piti hänestä kovasti kiini. Lents tahtoi ottaa Pröblerin mukaansa pois kotiin, mutta häntä oli mahdotoin saada paikaltaan, ja Lents puhui sitte isännälle, ettei hän tänäpänä enää laskisi vanhusta menemään kotiin eikä antaisi hänelle enemmän juotavaa.

Kun Lents oli pannut oven jälkeensä kiini, heitti Pröbler tuohitoosansa hänen peräänsä ja huusi: "Nyt minä olen nuuskani nuuskannut".

Syvältä hengittäen, ikäänkuin olisi hän päässyt kuumasta ummehtuneesta hornan luolasta, käveli Lents raikkaassa ilmassa. Rupesi hämyttämään jo; jäälintu lauleli tuolla jäätyneellä puron partaalla, korpit lentelivät päin metsää; tuossa tuli kauris metsästä, pysähtyi seisomaan isoksi aikaa rinteelle ja katseli törötti Lentsiä lakkaamatta, kunnes hän pääsi aivan likelle, mutta sitte se äkisti juoksi takasin tiheikköön, ja sen jäljet näkyi ison matkaa lumessa, joka varisi alas nuorista kuusista.

Lents pysähtyi monta kertaa, sillä hän luuli kuulevansa jonkun huutavan nimeänsä. Kentiesi Pröbler sentään tuli perässä? Lents vastasi korkealla äänellä, ja kaiku matki häntä. Lents vielä kääntyikin takasin kappaleen matkaa, mutta ei Pröbler'iä, eikä ketäänkään kuulunut eikä näkynyt. Sitte hän käveli eteenpäin; puut ja vuoret tulivat hänen vastaansa ja tanssivat hänen silmissään, ja tuolla kauempana tulee vaimoihminen ja sillä on juuri kuin hänen äitinsä muoto. Entäs jos äiti nyt näkisi hänen tämmöisessä tilassa! Vanha vaimo, joka häntä vastaan tulee, tervehtää ystävällisesti; Lents kiittää, ja vaimo sanoo, että Lents vaan koittaisi päästä laksosta ennen yötä, kun lumessa näkyi tummia paikkoja ja laviinia kierteli joka korkeudelta alas eikä ollut tietoa, koska ja millä lailla tiet menisi tukkoon.

Vaimon ääni kuului niin ihmeelliseltä. Se oli sittekin kuin äidin ääni. Ja tuo sydämmellinen varoituskin!

Lents teki sydämmensä pohjasta pyhän lupauksen. -- -- --

Hän ei kuitenkaan tahtonut tyhjin käsin palata kotiin. Hän meni kaupunkiin lankonsa, puukauppiaan luo, ja hänen oli onni tavata hänen kotona.

Vaikeata Lentsin oli sanoa asiansa, sillä "patruuna" oli taikka oli olevinaan harmissansa. Hän antoi Lentsille nuhteita sen tähden, ettei hän appensa keinotteluja pidättänyt, ja ettei hän ollut ottanut koko komentoa häneltä pois. Lents oli onnettomuuteen syypää. -- Jos tuo lanko nyt oli harmissaan taikka vaan teeskenteli, se ainakin oli paras keino avun kieltoon. Lents anoi ojennetuin käsin lankoa auttamaan häntä, muutoin olisi hän vallan hukassa. Lanko vaan nytkäsi olkapäitään ja käski Lentsin kääntymään rikkaan setänsä Petrovitschin puoleen.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Tämä on kuin toista mailmaa.

"Hyvää ehtoota herra Lents", kuuli tiellä kotiinpäin turruksissa kävelevä hänelle huudettavan. Se häntä säikähti. Kukahan se on, joka huutaa: "herra Lents?"

Yksi hankireki pysähtyi, ja taitelia laski nahkakaulurinsa alas sanoen: "Täällä on siaa kyllä; eikö teitä haluta ajaa kanssani?"

Hän astui maalle re'estä, otti pälsyt päältänsä ja sanoi: "Ottakaa nämä yllenne, te kun olette kävellessä lämminnyt; minä käärin loimen ympärilleni, siitä on minulle tarpeeksi lämmintä."

Ei auttanut vastaväitteet. Lents istui pällyihin puettuna rekeen taitelian viereen, ja hevoset lähtivät juoksemaan täyttä laukkaa. Se oli suloista, helisevää ajoa, melkein kuin lentoa, tällä erinomaisen vienolla öisellä säällä, ja Lents ajatteli köyhässä tilassansakin: Annilla on kaiketi sentään ollut oikein. Niin pitkälle täytyisi koittaa, että aina ajaen kulkisimme. -- Tämä ajatus siitti hänestä palvan himon; oli, kuin tänään olisi joku näkymätön, juonikas henki laatinut kaikki käymään niin, että Lents omin silmin huomaisi, sekä sen, kuinka hairahtunut hänen elämänsä oli, että myös herättämään hänessä pahoja himoja.

Taiteilia oli hyvin puhelias, ja varsinkin halukkaasti hän kertoi, kuinka suuresti se häntä ilahutti, että hän oli saanut Pilgrimin ystäväkseen. Pilgrimillä oli erinomainen aisti värien puolesta, mutta hänen kuvaanto-taitonsa oli säännöllisyyden suhteen vaillinainen; taiteilia itse oli vuoden aikaa ollut akatemiassa maalaustaidetta harjoittamassa, mutta oli hyvään aikaan huomannut, ettei hänestä ollut maalaustaiteiliaksi, vaan hänelle soveltui paremmin joku käytännöllinen toimitus. Mutta nyt hän taas väli-aikoina oli ruvennut harjoittamaan maalausta, ja silloin Pilgrim väriaistillaan oli hänelle avuksi, ja hän puolestansa oli Pilgrimin apumies kuvaannossa. Näin he toivoivat yksissä neuvoin päästä pitemmällekin; varsinkin he valmistivat uusia mallikaavoja nikkareille, varvareille ja puukoristuksien veistäjille ja monenmoisia piirrossuunnitelmia heillä oli valmiina kellotaulujen malliksi. Toivon mukaan oli tästä kaikesta kellosepillekin suuri etu. Pilgrim oli avuiltansa sangen kekseliäs ja kiitteli onneansa, että hänen mielihauteensa kuitenkin kerran oli käymässä toteen.

Tätä kaikkea Lents kuulteli kuin unen-päin. Mitä tekoa se semmoinen onkaan? Löytyykö niitä semmoisiakin ihmisiä, joilla on hupaa askaroita sillä lailla ja auttaa toinen toistansa edistymään? Lents ei puhunut suurta mitään, mutta ajo teki hänelle oikein hyvää. Semmoinen kulku on toki parempaa kuin vaivalloisesti kävellä yli vuorten ja läpi laksojen.

Ensi kerran elämässään tunsi Lents jotain niinkuin kateutta.

Tohtorin pihalla nousi Lents reestä, mutta nuo ystävälliset ihmiset eivät helpoittaneet, ennenkuin Lents tuli sisään.

Kuinka hauskat huoneet siellä oli! Lieneekö muualla mailmassa niin mielenmukaisia huoneita, joissa on niin hyvä ja lämmin olla ja joitten asunnoissa kukoistavat hyasintit tuoksuttavat lemuansa? Ja ihmiset ovat niin ystävällisiä ja hiljaisia, ja sen näkee kaikesta, ettei täällä kuule ankaraa, ei pahaa sanaa, ja kun näin istutaan kaikin yhdessä ja kaikkein sydämmet ovat kuin uskollisesti sulaneet yhteen, se lämmittää enemmän kuin paras uuni.

Lentsin piti juoman teetä. Amanda tarjosi ja sanoi: "Olipa se oikein hupasaa, että kerran meillekin tulitte. Kuinka Anni voi? Jos minä tietäisin, että se olisi rouanne mieleen, niin tulisin häntä joskus tervehtimään".

"Minä en ole sitte kello neljältä tänä aamuna ollut kotona -- minun mielestäni on kuin olisi jo kahdeksan päivää kulunut -- mutta minun luullakseni Anni voi hyvin, ja kyllä minä sitte lähetän sanan, jos joskus tulisitte meitä tervehtimään". Näin sanoi Lents lujalla äänellä ja katseli samassa ympärilleen, sinne tänne, ikäänkuin hakisi hän jotain. Kuka tiesikään, mitä kaikkia ajatuksia hänen mielessään vaihteli.

Toista olisi ollut, jos hän oli kosinut jotakuta tän talon tyttäristä. Olisihan Pilgrim vahvasti vakuuttanut, ettei häntä olisi hyljätty. Sitte hän nytkin täällä istui kuin oma poika, ja hänellä olisi tyyssia mailmassa, ja kummoinenko se olisikaan! Hänen rouvansa kunnioittaisi ja pitäisi häntä arvossa, ja kaikki nämä hyvät ihmiset olisivat hänen omaisiansa.

Ensimmäinen siemaus teetä, jonka Lents joi, melkein istui hänen kurkkuunsa.

Vanha kylätuomaritar -- tohtorin äiti --, joka istui teepöydässä erikoisella keitollansa, oli erittäin mielihyvissään Lentsin seurasta. Lentsin piti istuman hänen viereensä ja puhuman oikein lujaa, koska hän oli huonokuuloinen. Hän oli ollut Lentsin äidin leikkikumppani ja tiesi kertoa hänestä paljon, kuinka he nuorina ollessaan olivat yhdessä hauskutelleet erinomattain huviajoissa laskiaisaattona, joita ei nyt enää vietetty, ja silloin Maria aina oli ollut ensimmäinen laskemaan hauskinta leikkiä. Vanha kylätuomaritar myös kysyi Maisun perään, ja Lents kertoi tavanneensa hänen -- Maisun rahantarjouksesta hän tietysti oli ääneti --, ja niinikään hän kertoi Katriinan avuliaisuudesta, jota hän kaikkia kohtaan osoitti, ja kuinka hänen teki mielensä kasvattia. Tätä kaikkea Lents osaavasti kertoi.

Koko kotikunta kuulteli häntä tarkasti ja katkomatta, ja Lents näytti olevan kuin hiukan hämmästynyt siitä, että hän näin sai puhua ilman kinaa sekä tuntematta tuota tavallista: "Oih, mitä ne semmoiset asiat minuun kuuluu!"

Vanha kylätuomaritar käski Lentsiä tulemaan useammin ja tuomaan rouansa muassaan. "Sinun rouasi tuntuu olevan niin toimelias ja hyvä; sano hänelle ja lapsillesi terveisiä minulta". Lentsin mielestä oli niin outoa, kun hän sai tätä kaikkea omakohtaisesti kuulla ja kiitollisuudella vastaan ottaa. Vanhus puhui niin sydämmen pohjasta eikä hän suinkaan sitä tehnyt pilan viteeksi. Tässä perheessä ei suinkaan puhuta ihmisistä muuta kuin hyvää, ja siitä on ollut seuraus se, että vanhuskaan ei ole muuta kuullut kuin hyvää.

"Vähää ennenkuin sinä tulit", sanoi vanha kylätuomaritar, "lakkasimme juuri puhumasta sinun isästäsi ja minun miesvainajastani. Täällä kävi kerran eräs kellokauppias Preussista, joka sanoi, ettei tänaikaiset kelot käy yhtä oikein kuin siihen aikaan, kun sinun isäsi ja minun mieheni vielä elivät; ne eivät enää käy niin paikalleen. Päinvastoin, sanoin minä, kellot, kaikella kunnioituksella kuolleita kohtaan, varmaankin tähän aikaan käyvät yhtä paikalleen kuin ennen aikaankin, mutta ihmiset silloin eivät vielä olleet niin tarkkoja ajan suhteen kuin nyt ovat. Siinä se ero on. Onko minussa oikeus, vai eikö, Lents? Sinä olet rihti mies, onko minussa oikeus, vai eikö?"

Lents sanoi, että se oli oikein puhuttu, ja erinomaisen hupaista oli hänen mielestään kuulla, ettei vanhoja aikoja kiitetä uuden ajan kustannuksella.

Taiteilia sanoi, että ajan tarkempi noudatus tuli rautateistä ja sähkölennättimistä.

Kun kanssapuhe nyt kävi yleiseksi, vei tohtori Lentsin erikseen ja sanoi: "Lents, älä nyt vaan pane pahaksesi sitä, kuin minulla on sinulle sanomista". Lentsin sydän vavahti. Tohtorikin aikoo puhua talouteni rappiotilasta.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lents.

"Minä vaan tahtoisin sinulle sanoa, vähässä se ei olisi sinulle vastoinmielistä, ja minun luullakseni sinä siihen suostut -- mutta mitä minun tarvitsee pitää pitkiä esipuheita! Minun tarkoitukseni on lyhyesti se, että rupeisit työnjohtajaksi minun poikani ja vävyni kellotehtaassa. Heidän aikomuksensa on nyt laajentaa tehtaansa ja heille olisi sinusta hyvä apu, ja paitsi palkkaa he tarjoovat sinulle ajan päälle määrätyn osan voitosta".

Tämähän oli kuin käsi taivaasta, ojennettu häntä auttamaan. Lents kävi kuumeen palavaksi ja vastasi: "Kyllä, kyllä vallan sen teen. Mutta, herra tohtori, te tiedätte minun koittaneen ahkeroita sitä, että saisin kaikki paikkakuntamme kellosepät yhtymään yhteydeksi. Se asia on nyt, muitten syrjäseikkojen tähden, saanut minulta levähtää. Nyt saattaisin ryhtyä tehtaan toimiin ainoastaan sillä ehdolla, että teidän molemmat poikanne sopivat kanssani siitä, että tehdaskin tulisi kuulumaan yhteyteen ja kentiesi aikaa voittaen joutuisi yhteyden omaisuudeksi".

"Se on ihan meidänkin aikomuksemme, ja se minua oikein ilahuttaa sinusta, että sinä oman onnesi sattumoilta alati pidät muistakin murhetta".

"Sitte on kaikki hyvin, ja nyt pyydän vaan teiltä yhtä asiaa: älkää puhuko tästä mitään, ennenkuin olen" -- -- -- Sanat istuivat Lentsin suuhun.

"No, ennenkuin olet?"

"Ennenkuin olen siitä keskustellut vaimoni kanssa; hänellä on oma päänsä".

"Sen tiedän hyvin, mutta hän on myös taipuvainenkin, jos vaan hänen kopea sisunsa antaa myöden. Hänen uljuuttansa täytyykin ennen kaikkea kunniassa pitää".

Lents painoi silmänsä alas. Tohtori oli antanut hänelle opin ja sen tehnyt hyvässä tarkoituksessa ja säädylliseen tapaan. Niin tehtämän pitääkin, ja siten kaikesta opista on hyvää.

Lentsin ajatukset kuitenkin pian taas kääntyivät tehtaasen ja hän sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi vielä yksi kysymys, jos suvaitsette".

"Kysy vapaan, äläkä ole noin arkamainen".

"Kuka täkäläisistä mestareista muutoin ensiksi tehtaasen menee?"

"Emme vielä ole juuri ketään puhutelleet. On sentään siitä ollut puhetta Pröblerin kanssa. Hänen olisi myös määrä tulla tehtaan jäseneksi, ei kuitenkaan johtajaksi, niinkuin sinun, vaan tietysti käskynalaiseksi. Hänellä on kekseliäs pää ja hän on keksinytkin yhtä ja toista, josta on ollut käytännöllinen arvo. Mies raukan puolesta olisi suotava asia, että hän tulisi turvatuksi vanhoilla päivillään; sitä paitsi on hän muuttunut hyvin narrimaiseksi aina siitä saakka kuin hänen salakeksimänsä teos tuli huutokaupassa myydyksi".

Lents oli ison aikaa ääneti. Sitte kertoi hän tavanneensa Pröblerin, ja lopetti näin: "Minulla on vielä yksi pyyntö, herra tohtori, minä kun en itse saa puhuttua setäni kanssa. Te olette paikkakuntamme ylhäisin mies, ja se, joka jotain teiltä kieltää, ei ole saanut sydäntä rintaansa. Herra tohtori, puhutelkaa te setääni minun puolestani, että hän minua auttaisi. Minä luulen niin, -- jota enemmän minä asiaa itsekseni mietin --, ettei minun vaimoni suostu näihin tehdastuumiin, ja sanoittehan tekin äsköin, että hänen uljuuttansa täytyy ennen kaikkia kunniassa pitää".

"Hyvä, minä menen oitis. Tahdotko siksi aikaa jäädä meille, taikka seuraatko minua kylään saakka?"

"Kyllä minä teen seuraa".

Kaikki toivottivat Lentsille sydämmellisesti hyvää yötä. Jokainoa häntä kätteli, ja kun vanha kylätuomaritar antoi hänelle oikean kätensä, laski hän vielä vasempansa kuin siunaten Lentsin käden päälle.

Lents meni tohtorin kanssa, ja kun he tulivat Pilgrimin huoneen kohdalle, kuului sieltä vihellys ja kitarin soitto. Tuo uskollinen kumppani otti sydämmellisesti osaa Lentsin kovaan onneen, mutta toista on osan-otto, toista itse kokea. Itse kokenut kaikki tietää.

Siinä, missä tie poikkesi ylös vuorelle, erosi Lents tohtorista, joka vielä lisäsi: "Odota minua kotona, minä tulen vielä luoksesi. Tämä ilta on erinomaisen lämmin. Saadaan nähdä, että ennen pitkää saamme vesisuoja ilman".

Minä olen, ajatteli Lents, kaukaa hakenut, mitä likeltä löydän. Onpa vielä hyviäkin ihmisiä mailmassa, ja ne ovat paljon parempiakin kuin sinä itse, ajatteli Lents, kävellessään vuorta ylös kotiinsa.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas.

"Minä tiedän, mitä asiaa teillä on", sanoi Petrovitsch sisään astuvalle tohtorille, "mutta istukaa alas". Hän nosti tohtorille tuolin likelle kakluunia, jossa paraikaa paloi iloinen valkia.

"No, mitä asiaa minulla on sitte, herra profeetta?" kysyi tohtori niin leikillisesti kuin suinkin taisi.

"Rahaa te haette, rahaa veljeni pojalle".

"Te olette vaan puoleksi profeetta; minä haen myös kernoa sydäntä".

"Raha, raha on kuitenkin pääasia, mutta minä sanon lyhyesti ja ilman mutkia: minä en ole niitä miehiä, jotka armeliaasti auttavat juopunutta ojasta ylös, ja vaikka hän vielä olisi taittanut jalkansakin, se on hänen oma syynsä. Yhden minä sanon teille, koska te olette yksi niistä harvoista, joita minä kunnioitan".

"Kiitän kunniasta; mutta kunnon lääkärin asia on parantaa ei ainoastansa ansaittuja, vaan ansaitsemattomiakin vammoja".

"Te kyllä olette tohtori, mutta kuitenkin olette sairas, niinkuin koko paikkakuntamme, niinkuin koko sukukuntamme nykyjään on".

Ihmeekseen sanoi tohtori oppivansa tuntemaan Petrovitschiä muuksi mieheksi; hän kun tähän saakka oli luullut Petrovitschin halveksivan ihmisiä sentähden, ettei hän viitsinyt itseään vaivata, huomasi nyt hänen sitä tekevän mieltä mielin.

"Haluttaako teitä istumaan luonani hetken aikaa? Tänäpänä on minun seitsemäskymmenes syntymäpäiväni?"

"Toivotan onnea".

"Kiitoksia!"

Petrovitsch lähetti palveluspiikansa Ibrahimin luo sanomaan, että hän vasta tunnin takaa tulisi korttisille, ja sitte hän istui tohtorin viereen ja sanoi: "Minä olen tänäpänä semmoisella päällä, että vaikka purkaisin sydämmeni. Minä en ollenkaan pidä väliä, mitä ihmiset minusta ajattelevat; yhtä vähän tämä puu, jonka panen pesään, välittää, ken sen palamaan heittää".

"Erinomaisen hauskaa olisi kuulla, jos teitä haluttaisi minulle kertoa, kuinka teistä on paisunut niin lujaa visaa".

Petrovitsch naurahti, ja vaikka tohtori tiesi Lentsin kipeästi odottavan, hän kuitenkin toivoi saavansa äreän vanhuksen taivutettua, tultuansa hänet tarkemmin tuntemaan. Tohtorin tarkoitus oli se, että Petrovitsch lainaisi vissin rahasumman, jotta Lents oitis tulisi tehtaan osakkaaksi.

"Te ette vielä olleet kahdeksan vanha", alkoi Petrovitsch, "kun minä matkustin ulkomaille, ettekä siis minusta paljon tietäneet".

"Kyllä sentään paljon puhuttiin yhtä ja toista teidän kujeistanne".

"Minun kutunpaimen-ajoiltani, eikö niin? Oikein, ja se aika kuuluukin elämäni pääkohtiin. Minä olen oleskellut ulkomailla neljäkymmentä ja kaksi vuotta, sekä merillä että mailla, joka kuumassa ja kylmässä ilmanalassa, jota vaan ihminen ja koira sietää voi, ja tuo koiran-nimi on minua vaivannutkin kuin koira, ja se on ollut omaa tyhmyyttäni, etten sille antanut potkausta iäksi päiväksi.

"Meitä oli kolme veljestä, vaan ei ainoatakaan sisarta. Meidän isämme oli ylpeä siitä, että me niin kauniisti kasvoimme, mutta siihen aikaan ei lapsia hyväilty niin, kuin tähän aikaan, ja parempi se olikin, sillä se teki mietteliääksi, ja yksi ainoa sana, oli se sitte hyvä tai paha, vaikutti enemmän kuin sata nyt. Veljeni Lorents, jota tavallisesti sanottiin Lentsiksi sukunimemme mukaan, nykyisen Lentsin isä, oli meistä vanhin, minä olin nuorin, ja keskimmäinen meistä, nimeltä Matti, oli ihmeen kaunis mies. Hänen vei se suuri ihmisteurastaja Napoleon mukaansa, ja sillä tiellä hän kuoli Spaniassa. Samalla tappotantereella, jossa hän kaatui, minä olen käynyt. Siinä seisoo korkea vuori, ja siellä vuoren juurella sanotaan lepäämän pelkkiä sotamiehiä, ja niitten joukosta on mahdoton veljeänsä löytää. Mutta minkätähden minä tätä mainitsen? -- Ei aikaakaan sen jälkeen kuin meidän Mattimme tuli sotamieheksi, matkusti veljeni Lorents vieraille maille, Schweitsiin, ainoastansa neljäs-osa vuodeksi, ja otti minun mukaansa. Kuka olikaan onnellisempi kuin minä? Minun veljeni oli luonteeltaan tyyne, varovainen mies, ei taida sanoa muuta. Hän oli aina kuin hyvin käypä kello, säännöllinen sekä sen ohessa ankara, hirmuisen ankara. Minä taas olin hurjapää-poika, vallaton, en kelvannut mihinkään, eikä minulla ollut lainkaan kykyä istumaan työpöydän takana. Mitäs teki veljeni nyt? Hän vei minun, kohta kynttilänpäivän jälkeen, poikamarkkinoille Santta Gallen'iin. Siellä pidettiin vielä siihen aikaan joka vuosi poikamarkkinoita, joille nuo isoset Schweitsin talonpojat tulivat hakemaan paimenpoikia Schwabenista.

"Kun minä nyt näin veljeni kanssa seisoin markkinatorilla, tuli luoksemme pöyhkeä Appenzelliläinen, seisahtui jalat leveellään meidän eteemme ja kysyi veljeltäni: 'mitä poikanulikka maksaa?'"

"Minä vastasin rohkeasti 'hinta on kokonainen syli Schweitsiläistä järkeä, kuusi jalkaa leveä ja kuusi jalkaa korkea'.

"Tuo paksu Appenzelliläinen veti suunsa nauruun ja sanoi veljelleni 'Poikahakkeli ei ole tyhmä; minä miellyn häneen'. -- Minä vastasin miehen kaikkiin kysymyksiin niin hyvin kuin vaan taisin.

"Veljeni ja Appenzellin mies sopivat pian kaupasta, ja hyvästi jättäissäni sain veljeltäni tämän ainoan opin: 'Jos sinä vaan ennen talvea tulet kotiin, saat selkääsi'.

"Sitte minä koko suven olin kutunpaimenena. Se oli oikeastaan lystiä elämää, ja minä vietin aikaani laulaen vahvasti, mutta monta kertaa minusta oli kuin olisi taivaasta huudettu minulle: mitä poikanulikka maksaa? Mielestäni minä olin myyty kuin Jooseppi Egyptiin; veljeni myi minun, niinkuin hänkin myytiin, mutta tiesi, tulisiko minusta kuningas.