Chapter 14

Nytkös sanottiin terveisiä, myös annettiin ystävyyden osoituksia, nytkös ihmeteltiin ja lausuttiin kiitoksia noista runsaista lahjoista: Oi, onhan tässä nyt liiaksikin! Tämäkös vasta on oikein muhkeata! Tämmöistä ei kukaan muu kuin Mettilän emäntä olisi tehnyt! Tästä tuntee Kotkan emännän, niin, se joka vaan olisi noin sukkela! Entäs Otavan emäntä sitte! Minä toivoisin, että hyvin pian saisimme kaiken tämän palkita, mutta näin runsasta kättä meillä ei ole. Oikein ihmeellistä oli, kuinka Annilla oli monta sukkelaa sanaa suussa. Lents seisoi vieressä eikä monesti saanut sanaakaan sanotuksi. Ne, jotka eivät tunteneet häntä, luulivat hänen joko ujoksi taikka typeräksi, mutta hänen mielestänsä tämä lahjominen ja kiitteleminen ei ollut oikein paikallansa.

Nyt tuli myös nuo kurjat kellosepät, Leijonan isännän veronalaiset, jotka olivat hänen armoilla ja joilta hän osti heidän teoksensa lähetettäviksi ulkomaille. Anni ei pitänyt heistä mitään lukua, ja he puolestansa luottivat erittäin Lentsiin ja lausuivat jonkinmoista ilahuttavaa mielihyväänsä siitä, että nyt oli yksi kellosepistäkin tullut Leijonan isännän vävyksi. Moni tästä toivoi kohtuullisempaa kohtelua Leijonan isännän puolelta, toiset kysyivät suoraan, aikoiko Lents nyt luopua ammatistansa ja ruveta ravintolan pitäjäksi ja kauppiaaksi. He naurahtivat siihen, kun Lents vakuutti pysyvänsä samana miehenä kuin tähänkin saakka. He myöskin pilkallaan kysyivät, mahtaisiko hän vieläkin, jouduttuansa rikkaan pakkaajan vävyksi, yhtä mielukkaasti puuhata mallikellonsa aikaan-saamista, joten sitte yhteys perustuisi ja kaikki kellosepät saisivat tasata keskenään koko voiton. Heitä ihmetti suuresti, kun Lents vahvasti vakuutti kernaammin tänäpänä kuin huomenna suovansa saavan yhteyden aikaan sekä sen jäseneksi rupeevansa. Kun sitte tämä köyhä väki, joitten kurjuus näkyi näöstäkin, ja jotka ainoastansa sillä tavoin voivat pysyä hengissä, että neljätoista tuntia vuorokaudessa tekivät ankaraa työtä ja elivät tavattoman säästäväisesti, kun nyt nämäkin raukat tyrkyttivät Lentsin käteen, yksi paperirahansa, toinen hopeapenninkinsä, kolmas vielä ainoan äyrinsäkin, niin Lentsistä oli, kuin olisi hänen täytynyt pidellä kuumia hiiliä. Hän olisi mielellänsä tälle väelle antanut heidän rahansa takasin, mutta hän ei tahtonut heitä loukata. Hän lausui tämän ajatuksensa Annille sillä välin, kun Anni hätimiten kerkesi hänen kanssaan vaihettaa muutaman sanan. Anni katseli häntä suurin silmin ja sanoi:

"Minun isälläni on oikein, kun sanoo, että sinä et ole mikään asiointimies. Sinä kyllä osaat itse puolestasi työtä tehdä ja ansaita leipäsi, mutta sinä et ole mikään työn teettäjä että muutkin voisivat sinulle ansaita. Sinä pidät liian suurta huolta kaikista, kyselet ja tutkit, kuinka kukin tulee toimeen. Semmoinen ei käy päinsä. Mailmassa on matkustettava mukavasti ja huolimatta kestään, joka avojaloin tien varrella tallustelee. Sinun pitäisi antaman tuon vanhan Pöblerin ja koko kerjäläisjoukon mennä sitä siloista tietänsä. Mutta enhän minä nyt ole sinulle oppia antamassa... Kas, tervetuloa Karitsan emäntä! Mitä myöhempi aika, sitä terve-tulleempi vieras. Minä jo ison aikaa ajattelin, ja muutama minuuti sitte sanoin äidillenikin: missä viipyy se hyvä Karitsan emäntä Edelshof'ista? Minä olisin kuin puolta iloani vailla, jos hän ei tulisi häihini. Tämä on kaiketi teidän miniänne? Entäs hänen miehensä, missä hän on?"

"Hän on vielä katsomassa hevosien perään. Eihän täällä tiedä, mihin saisi hevosensa suojaan".

"Niin, meillä on, Jumalan kiitos, hyviä ystäviä enemmänkin. Tämmöisenä päivänä vasta oikein näkee, kuinka siunattavan täynnä mailma on ystäviä. Lents, saata Karitsan emäntä ylipöydälle, minä olen siellä säilyttänyt kunniapaikan emäntää varten". -- Anni siinä silmänräpäyksessä taas tervehti toisia tulioita.

Niinkuin sivaltamalla Lentsiä kosketti, vieläpä hiukan kirveltelikin se, että Anni häntä soimasi, jo tänäpänä soimasi siitä, että hän ylen paljon sekaantui muihin ihmisiin, ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaa, että se oli totta ja että hän juuri sentähden oli vähemmin varovainen kuin muut ihmiset; juuri siitä syystä hän pidettiin vähemmän viisaana kuin hän itse luuli olevansa; yksi ainoa sana, joku vähäinen vaarinotto saattoi häntä päiväkaudet vaivata, eikä hän täten koskaan elänyt noin itsekseen. Muut ihmiset menettelevät viisaammin, he elävät yksin itsensä tähden ja haalivat itsellensä kokoon, mitä suinkin saavat, huolimatta ja kysymättä, kuinka toinen tulee toimeen. Sitä täytyy sinunkin oppiman, niin on ihmisten parissa parempi oltavasi.

Näissä ajatuksissa Lents jonkun aikaa seisoi kuin outo muukalainen, keskellä kohinaa ja riemua, ikäänkuin se ei olisi häntä ollenkaan kosenut. Pian hän kuitenkin lähti liikkeelle vieraitten joukkoon ja oli ensimmäisenä miehenä niinkuin yljän tulee.

Päivä kului täydelleen umpeen, ja onhan se oikein hauskaa, että niin monta ihmistä ovat yhden ainoan tähden kokoontuneet iloitsemaan. Häät olivat niin hauskat, että Leijonan isäntä ehtoolla, kun vieraat rupesivat hankkimaan lähtöä, oli keksinyt kelpo kolttoset. Hänen käskynsä mukaan oli Gregori koonnut kaikki asiat ja pistänyt ne piiloon. Nyt kunnioitettavat vieraat eivät päässeet lähtemään, vaan heidän täytyi viipyä ison aikaa yli puoli yön. Se kävikin sitä paremmin päinsä, kun jokainen lohdutti itsiään sillä, että kuukin vasta puoli-yön aikaan nousi.

Noita katalia kelloseppiä ei estetty menemästä ja moni heistä oli muutoinkin niin varovainen, että ennen pitkää lähti kotiinsa, koska muutoin huomispäivän työ olisi hukassa. Mutta moni myös tahtoi saada häälahjansa hyvin palkituksi, jonka tähden jäivät istumaan ja söivät syömistään, ihan kuin heidän olisi ollut pakko syödä koko vuoden varaksi. Kyllä maakan ruokaa sisään kannettiinkin aamusta alkaen sydän yöhön saakka; sekä lihaa, että sianlihamakkaraa ynnä hapanta kaalia tuotiin ehtimiseen toista sisään.

Faller käyskenteli vieraitten joukossa jotenkin kankeasti ja ujostellen, ja vasta sitte hän reipastui, kun kaupustelian Ernestiina sitoi hänen eteensä suuren valkoisen esiliinan ja pyysi häntä passaamaan. Tätä minä teen Lentsin tähden, sanoi hän itsekseen, ja olisi mielellään sanonut saman jokaiselle, jolle hän tarjosi juotavaa ja maistettavaa. Itse hän maistoi tuskin mitään. Kun hän kerran kohtasi Lentsin, sanoi hän hänelle: "Minä en ole antanut sinulle mitään häälahjaa: vähää en taida antaa ja paljon minulla ei ole, mutta koko sydämmen rinnastani tahtoisin sinulle antaa".

Lents kehoitti kelpo toveriansa pitämään pitoja hyvänänsä ja etupäässä palvelemaan itsiänsä. Vielä hänen mieleensä hyvään aikaan johtui, että hänen pitäisi kutsua Pröblerinkin häihinsä. Faller otti mennäksensä häntä kutsumaan. Vanha Pröbler tulikin, mutta häntä ei saatu tulemaan vieraitten huoneisin, kun hänellä ei ollut oikein hyviä pyhävaatteita, ja sentähden Lents antoi hänelle koko korillisen ruokaa, kolmeksi päiväksi kumminkin, ja vielä päälliseksi pullon hyvää viiniä. Tämä oli vanhukselle niin äkki-odottamatonta, että hän melkein unohti tarjota tavallista nuuskapriisiänsä ja hoki vaan tavan takaa: "Minä tuon pullon takasin". Lents sanoi: "Saat sen omaksesi". Se oli varsin ukon mieleen, ja hän meni teputteli tiehensä.

Kun Lents ja Anni jälleen palasivat kotiinsa, oli aamu jo hyvin voitolla ja kuu oli noussut, vaikka se taas oli mennyt pilvien taa. Tänäpänä he olivat ilman saattojoukkoa ja ilman tulisoittoja. Anni valitti, että oli niin kamalan pimeää ja että hän oli nääntymäisillään väsymyksestä. "Minun olisi pitänyt jäämän kotiini".

"Mihinkä kotiisi? Tuolla ylähällähän kotisi on".

Anni oli ääneti, ja niin he ison aikaa kävelivät rinnatusten sanaakaan vaihtamatta.

"Oletko laskenut yhteen, kuinka paljon rahalahjoja tuli?" kysyi Anni tiellä.

"En, mutta sen teen kotona. Paljon sitä vaan on, koska tuntuu niin raskaalta käsissäni. Se oli oikein hyvä asia, että isäsi lainasi minulle yhden tyhjistä rahapussistansa".

"Tyhjistä, sanot! Hänellä on täysiäkin yllin kyllin", sanoi Anni kiivaasti.

"Niitä minä en ole pyytänyt enkä ole ajatellut sinnepäinkään".

Kotiin tultua Anni kehoitti Lentsiä hyvin pikaa lukemaan rahat. Annin mielestä Lents luki liian hitaasti, ja hän näytti nyt, että ravintolan tytär osasi paremmin lukea.

Rahan-laskun aikana sanoi Lents: "Minäkin olen jo ajatellut toisin. Oli se sentään sopivaa, että me köyhiltäkin otimme lahjoja vastaan; siitähän heidän arvonsa omissa silmissään ylenee ja heille käy huokeammaksi tulla meiltä apua anomaan, tarvitessansa yhtä tai toista".

Kesken laskuansa Anni katsoi häneen suurin silmin. Lentsillä aina oli kaikkein tavallisimmissa asioissa aivan tavattomia syitä ja perustuksia. Hän ei hyväksynyt mitään semmoisena ja sentähden että se niin on, vaan vasta sitte, kun hän oli asiaa juurta jaksain aprikoinnut, hän myös oli perinjuurin kääntynyt mies. Anni ei sanonut mitään, matki vaan itselleen, kuinka pitkälle hän oli laskenut, ettei se unohtuisi.

Sata ja kaksikymmentä guldenia tasan teki kootut rahalahjat, kun ei otettu lukuun noita neljä kappaletta väärää pientä rahaa, jotka olivat muun rahan joukossa. Anni moitti kauheasti niitä huonoja ihmisiä, jotka sillä tavalla tahtoivat toisia pettää.

Lents koki häntä tydyttää: "Älä sentään sano noin pahoin heistä. Kentiesi he ovat olleet niin tyhjiä, ettei heillä ole muuta ollut".

Annin silmät leimahteli, ja hän sanoi: "Siltä näyttää, kuin tietäisit sinä kaikki asiat paremmin, enkä minä ymmärtäisi yhtään mitään".

"Minä en ole mitään pahaa tarkoittanut. Ole nyt vaan hyvilläsi kuitenkin".

"Minä en ole ikipäivinäni ollut paha, ja sinä olet ensimmäinen, joka minun siksi sanot. Kysy vapaan muiltakin, ja olethan sinä tänänäpä nähnyt, kuinka paljon ihmiset minusta pitävät".

"Niin se on kuin onkin, ei se mitään pyhitä, että me siitä kinaamme".

"Ei mitään kinaa minun puolestani. Enkä minä rahoista piittaa; vaikkei olisi tullut muuta kuin puolen äyriä, se on minusta yksi maku. Eikä minun tapani ole tiuskoa, kun minä sanon jotain".

"No, hyvä se, mutta malta kumminkin mielesi, muutoin Maisu saattaisi luulla meidän toruvan".

"Maisu saa luulla, mitä hyvänsä, ja sen sinulle sanon oitis kumnalta, että Maisu on pantava pois".

"Eihän kuitenkaan tänäpänä enää?"

"Ei tänäpänä, vaan huomenna taikka vaikka paikalla!"

"Puhukaamme siis huomenna siitä. Minä olen väsynyt, ja olethan sinäkin sanonut olevasi väsyksissä".

"Niin olenkin, mutta kun minulle tehdään väärin, katoo väsymykseni. Sitte minä en huoli mistään!"

"Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä enkä aivo tehdä. Ajattelepa, mitä pappi tänäpänä sanoi: meidän kunniamme on yhteinen".

"Mitä pappi kerran on sanonut, sitä sinun ei tarvitse minulle toistaa. Ne sanat eivät suinkaan olleet kauniisti sanotut. Hän saarnasi kuin olisi hän saanut asiakseen rauhaa rakentaa".

"Se, Jumalan avulla, ei ole tarpeen. Me tahdomme yksimielisesti ja uskollisesti rakastaa toinen toistamme sekä myötä- että vastoinkäymisessä, niinkuin äiti-vainaajani tapana oli sanoa".

"Niin, me tahdomme mailmalle näyttää, että me nuhteettomasti hoidamme talouttamme".

"Panenko minä vielä kerran soittovärkin soimaan?"

"Älä pane; tänäpänä olemme saaneet tarpeeksemme".

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja ensimmäinen sunnuntaivieras.

Seuraavana päivänä Anni sentään taas oli tytyväinen Maisuun. Hän osasi toimittaa kaikki niin hyvin, ja Anni sanoi: "Minä en vielä ole sinulle mitään lahjoittanut, Maisu; haluatko hamekangasta, vai rahaa?"

"Raha olisi enemmän mieleeni".

"Tässä on sinulle kaksi kruununtaaleria".

Lents antoi mielihyvillään saman verran lisää, kun Maisu hänelle näytti molemmat kultarahansa. Anni vasta muistaa kaikkia ja tietää paremmin kuin minä, kuinka mailmassa oltaman pitää; minä olisin muutoin vallan unohtanut pois, että Maisunkin mielihyväksi on jotain erityisesti tehtävä. Anni sentään eilen puhui hänen pois-panostansa. Näin Lents ajatteli itsekseen, mutta lujaa lausui hän: Anni on kujeellinen, äkkinäinen, hyvänluonteinen, armas lapsi, ja Maisu rupesi selittämään: "Anni on samanlainen, kuin meidän pormestarimme rouva nuorena oli minun kotipaikallani. Hänestä on vihtimiehen emäntä kerran sanonut: sillä roualla on alinomaa vieraita mielessä, sen seitsemän yhtaikaa, mutta tuolia on ainoastaan kuusi, ja siinä sitte yksi saa häärätä sen aikaa kuin toiset istuvat". Lents naurahti, ja Maisu jatkoi; "Me Knuslingeniläiset emme suinkaan ole tyhmäpäistä väkeä. Mutta näetkö vaan, kuinka sinun rouasi jo on pannut kaikki järjestykseen; siihen olisi joku toinen tarvinnut kolmekin päivää ja olisi kymmenen kertaa kompastunut ja lyönyt rikki puolet. Sinun rouallasi ei ole vasenta kättä ollenkaan; hänen kumpikin puolensa on oikea puoli".

Lents kertoi Annille Maisun sanoneen, että hänellä on kaksi oikeaa kättä, ja tämä kiitos oli oikein Annin mieleen. Vastikään Anni näytti taitavansa jotain uuttakin. Lents pyysi häntä lyömään yhtä naulaa seinään, ylipuolen isänsä viilaa. Anni osasi oitis naulan päähän, ja tuohon Annin ensimmäiseen lyömään naulaan oli äidin kuva pantava riippumaan.

"Nyt se on paikallansa", vakuutti Lents. "Jos kohta kuvassa ei olekaan hänen muotonsa, on siinä kuitenkin hänen silmänsä, ja ne tulevat, jos Jumala suo, katselemaan hauskaa, onnellista ja kelpo kotielämää. Käyttäkäämme itsemme aina niin, että äiti saattaa tyytyväisenä katsella alas".

Älä vaan hänestä mitään pyhimystä tee, aikoi Anni vastata, mutta piti sanat itsekseen.

Koko viikkoa -- nyt oli vasta keskiviikko -- vielä vietettiin kuin puolipyhää. Lents teki muutaman tunnin työtä, ainoastaan kuin muistutukseksi, että se oli hänen virkansa, ja hän olikin iloisempi, tehtyänsä pari tuntia työtä. Häämuistoja tietysti alusta loppuun toistettiin. Erinomaisen lystikästä oli, kuinka hyvin Anni osasi kaikkia matkia ja kaikesta tehdä pilkkaa. Niin oli juuri kuin olisi katsellut ja kuulellut Karhun emäntää, tai Karitsan emäntää, tai Kotkan emäntää ihan ilmetysti. Erinomattain Anni osasi Falleria mestarillisesti matkia: kuinka hän alinomaa väänteli viiksiänsä koko kämmenellään, ja Anni teki tätä niin sukkelasti, että melkein olisi uskonut karhean parran istuvan hänen koirankurisilla huulillansa. Näillä jälkikujeillansa hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa, hän kun aivan hauskuudekseen löi laskiaisleikkiä ja oli ylen riemastunut, ja huomeneltain hän sanoi: "Oi, kuinka kaunis, hauska ja hyvä on täällä korkealla olla! Oi, armas taivas, kuinka hauskan hiljaista oloa tää on! Minä en ole aavistanutkaan, että mailmassa olisi näin hiljainen oltava. Kun minä näin tässä istun enkä näe enkä kuule mailman kohinasta mitään, eikä minulla ole kenellekään vastausta annettavana, niin minusta on kuin nukkuisin valvovin silmin -- ja nukkuisin makoisesti. Tuolla alahalla laksossa on aina kuin olisi huhmarissa, mutta täällä ylähällä ollaan kuin toisessa mailmassa, on mielestäni kuin kuulisin oman sydämmeni tykytykset. Minä en mene neljääntoista päivään alas laksoon, minä tahdon itseäni sieltä totuttaa, ja minä sen hyvin taidankin tehdä. Ihmiset alahalla eivät ollenkaan arvaa, kuinka hyvä täällä, ulkona mailmasta on olla, poissa koko kammosta, kimmasta ja kummasta. Oi Lents, sitä et tiedä sinäkään, kuinka hyvä sinun on ollut olla koko elämäikäsi".

Näin riemusta huudahtaen aika-välittäin ja monituiseen tapaan istui Anni aamusilla Lentsin luona, ja hän vastasi ilosta loistavin silmin: "Niin on oikein, on kuin olla pitää, ja arvasin ma sen, että sinä täällä tulet hyvin voimaan, ja usko minua, että minä olen kiitollinen Jumalalle ja vanhemmilleni, kun olen saanut täällä viettää elämäni päivät. Mutta, armas Anniseni, emme suinkaan koko neljätoista päivää täällä oleskele eroitettuina, vaan täytyy meidän tulevana sunnuntaina kumminkin mennä kirkkoon, ja vielä olen ajatellut niinkin, että tänäpänä jo menisimme vanhempiamme tervehtimään pikimmältään".

"Tehdään kuin tahdot, ja hyvä asia on, että tämä siunattu rauhallisuus, joka meillä on täällä, ei mene mukaamme, vaan on meitä taas odottamassa, kun palaamme kotiin".

"Ja sinä, minun äitini", keskeytti Lents, "sinä olet meidän rauhamme haltiatar ja katselet meihin uskollisilla silmilläsi ja sanot: Jumalan kiitos, lapseni, että olette noin, ja pysykäät vaan semmoisina elämänne loppuun".

Lents katseli ylös äitinsä kuvaan ja Anni jatkoi: "Minä en käsitä sitä, että olisin asunut täällä niin vähän aikaa; mielestäni on, kuin olisin ollut täällä jo ammon ajoista. Totta totisesti, tämmöisillä rauhallisilla hetkillä tuntuu yhtä yltäkylläiseltä, kuin muutoin koko vuosikausina".

"Sinä käännät kaikki parhain päin, sinä olet viisas. Pysy aina vaan yhtäläisenä, joskin jonkun kerran päiväsi kävisi pitkäksi täällä korkeudella. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet sinun voivasi yksinäisyydessä olla onnellinen, joutuvat häpiälle".

"Kuka ei sitä ole uskonut? Varmaankin sinun ystäväsi Pilgrim'isi, tuo suuri taideniekka, niin juuri hän, hän se on oikea mies semmoista sanomaan. Ellei hänen enkelinsä onnistu, tekee hän pirun; mutta minun tähteni hänen ei tarvitse astua yli kynnyksen".

"Pilgrim ei ole sitä sanonut. Minkätähden soisit saavasi ihmisen, jota vihaisit? Minun äitini on sen sata kertaa sanonut: ei mikään mieltä tydytä enemmän kuin se, kun ajattelee hyvää kaikista ihmisistä. Minä olisin suonut hänen eläneen vielä yhden vuoden vaan, että sinä olisit saanut häneltä pitää yhtä ja toista muistossa. Eikö ne sanat olleet oikein hyvin sanotut? Sinähän kyllä ymmärrät joka sanan? Jos jotakuta ihmistä vihaa, taikka jos joku tietää olevansa vihattu -- minä puolestani olen sitä saanut kerran eläissäni kokea, yhden ainoan kerran vaan, mutta raskas, kauhean raskas se kerta oli -- niin tuntuu siltä, kuin joka paikassa, missä vaan kävelee tai oleskelee, olisi pistoolin piippu vastassa, vaikka sitä ei silmin näe. Minun korkein onneni on, ettei mailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, jota minä vihaisin, eikä minun tieten ketään, joka minua vihaisi".

Anni oli tätä kaikkea puoleksi kuulellut ja nyt hän kysähti: "Kuka sitä sitte on sanonut, ellei Pilgrim?"

"Oikeastaan sitä ei kukaan ole sanonut, vaan minä olen itsekseni monta kertaa niin ajatellut".

"Tuota minä en usko sinusta, vaan joku se on, joka sen on sanonut, mutta se ei ollut viisaasti sinulta, että sitä minulle matkit. Minäkin taitaisin sinulle matkia, mitä ihmiset ovat minulle sinusta sanoneet, ihmiset, joista sinä et semmoista uskoisi; onhan sinullakin vihamiehesi samoin kuin muillakin, mutta minä kyllä kartan sinua yllyttämästä ja matkimasta semmoista joutavaa jaaritusta".

"Tuota sinä nyt vaan sanot maksaaksesi minulle samalla mitalla. No hyvä, minä olen sen ansainnutkin ja nyt ollaan kuitti, ja olkaamme iloisia vaan. Mitä me huolimme koko mailmasta; sinä ja minä, me olemme koko mailma".

Molemmat he olivatkin totta todella autuaan onnelliset, ja kyökissä Maisun huulet rupesivat liikkumaan, niinkuin hänellä oli tapana aina kun hän itsekseen jotakin mietiskeli, ja hänen mietteensä nyt oli tämä: "Jumalan kiitos, juuri noin pitää oltaman ja elettämän, ja noin minäkin olisin elänyt Antonini kanssa, jos hän ei olisi ollut semmoinen petturi ja nainut Spaniassa mustan!" --

Sunnuntai aamulla sanoi Lents: "Minä olen vallan unohtanut sanoa, että minä päivälliselle tänäpänä olen sinun tähtesi tänne kutsunut vieraan. Eihän sinulla ole sitä vastaan mitään sanomista?"

"Ei, mutta kenen olet kutsunut?"

"Hyvän ystäväni Pilgrim'in".

"Mahdoit samassa kutsua setäsikin; se olisi ollut sopivaa".

"Olisi kyllä, ja semmoinen oli minulla aikomuskin, mutta se ei maksa vaivaa, minä kun tunnen setäni hyvin".

Kellot laaksossa alkoivat nyt ensi kerran nuoren pariskunnan kuullen soimaan, ja Lents sanoi: "Eikö tuo ole kaunista kuulella? Minun äitini on monta tuhannen kertaa sanonut: itse kelloja emme kuule, vaan se on kellojen kaiku, joka kajahtaa metsässä huoneittemme takaa, ja sehän on kuin kuulisi taivaasta soivan".

"Niinpä kyllä, mutta lähtekäämme jo menemään", päätti Anni. Tiellä hän taas pani puheen alkuun, sanoen: "Lents, mitä minä nyt kysyn, en kysy uteliaisuudesta, vaan olenhan minä sinun vaimosi, jolle sinun sopii se sanoa, ja minä vannon sinulle kirkonkellojen kautta, ett'en siitä kenellekään hiisku".

"Ei ole pakkoa vannomaan, ei ollenkaan; vannominen on minulle vastenmielistä. Sano, mitä tahdot?"

"Lents, koska sinä ja setäsi meidän häissämme olitte niin yksissä neuvoin, onko teidän keskenänne mitään sovittu perinnön puolesta?"

"Ei yhtään mitään; me emme ole sanaakaan siitä asiasta vaihtaneet".

"Mutta sinä sentään olit olevinasi, kuin olisi kaikki tyyni vahvistettu seitsemällä sinetillä".

"Minä en ollenkaan ollut olevinani, minä vaan sanoin olevani siitä sovussa setäni kanssa, ja niin onkin asian laita. Semmoisista asioista emme lainkaan puhu, ja hänellä on vapaa tahtonsa".

"Ja sinä kun noin päästit setäsi pulasta! Sillä erää hänen ei olisi pitänyt pääsemän. Semmoista otollista aikaa ei enää tule. Hänen olisi täytynyt meille, se tahtoo sanoa sinulle, testamenteerata aika tavalla".

"Niin mutta minä en voi kärsiä sitä, että vieraat ihmiset sekaantuvat siihen asiaan. Enkä minä rahakiipaleessa olekaan, ja jos ei hän minulle mitään jätä perinnöksi, minä voin ansaita itse, mitä tarvitsen".

Anni oli vaiti, mutta hänen sisunsa ei soinut kirkon kellojen tapaan, joitten ääni paraikaa kuului yli laksojen ja vuorten. He kävelivät rinnatusten ääneti, ja kirkonmenojen jälkeen poikettiin pikimmältään vanhempain luoksi.

Lähellä aukeata niittyä huusi Pilgrim heidän takanansa: "Ottakaa kurja sieluinenkin ylös teidän taivaasenne!" Molemmin he purskahtivat nauruun ja kääntyivät tuliaa päin. Pilgrim oli hauskuttava tiellä ja vielä hauskuttavampi päivällispöydässä. Viimeiseksi hän joi täyden lasin pohjaan, niinkuin onneksi ja kumminlahjaksi tulevalle ristipojallensa.

Anninkin täytyi kilistää lasiansa yhteen, ja hän oli erinomaisen ystävällinen Pilgrimiä kohtaan. Ensimmältä tämä kohtelu sen ohessa oli hänelle vaivalloista, sillä miehensä silmät, kun hän niihin kerran katsoi, sanoivat samaa kuin: "noinko kauniisti sinä osaat teeskennellä?" Sen perästä Anni ei enää katsonut sinnepäinkään, mutta hänestä tuntui kuin miehensä hänen selkänsä takana pudistelisi päätänsä, ja tuosta hän oli suutuksissaan. Mutta kun hän taas vilkasi häneen ja näki hänen ilosta loistavat kasvonsa, joihin oli niinkuin kirjoitettu, että hän kernaasti ja vilpittömästi uskoi vaimostansa hyvää, niin hän tuli siitä vakuutetuksikin ja sanoi Pilgrim'ille suoraan: "Tästä päivästä alkaen pidän sinua oikein hyvänä. Teidän on molemmin mailmassa hyvä olla, kun olette niin hyviä ystäviä".

Kun Pilgrim meni, seurasi Lents häntä kappaleen matkaa, ja Pilgrim kiitti Annia ylen määrin. Palatessaan takasin kotiinsa huudahti Lents riemuissaan: "Ei koskaan elämässäni ole mieleni ollut parempi kuin tänäpänä. Mitä parempaa voi mailmassa ollakaan, kuin kunniallinen työ, kohtuullinen ruoka ja juoma, rakas aviopuoliso ja sen lisäksi vielä uskollinen ystävä?"

"Aivan niin, ja Pilgrim on hauskuttava ihminen", todisti Anni.

"Ja se minua vielä ilahuttaa", jatkoi Lents, "että sinä olet hänen kääntänyt toiseen uskoon. Hän ei ole aina ollut juuri noin hyvä sinua kohtaan, mutta sinä olet hänen kääntänyt, ja sinä olet noita, joka saat jokaisen siksi kuin tahdot".

Anni ei tähän sanonut mitään, ja Lents katui sanoneensa Annille noin paljon, se kun ei olisi sentään ollut tarpeellista, mutta eipä rehellisyyskään haita. Hän sanoi vielä toistamiseen, että mahtoihan Annia erinomaisesti ilahuttaa se, että hän oli saanut vastustajan noin perki kääntymään. Anni yhä vaan oli vaiti eikä edelleenkään sanonut mitään, niin usein kuin Pilgrim vieläkin tuli puheeksi.

Vasta ikään Lentsiin oli käännyttävä, jos hänkin oppisi muista ihmisistä toista ajattelemaan. Anni aikaa voittaen saikin monesti voitostaan riemuita, sillä joka sopivassa tilaisuudessa hän Lentsille näytti, kuinka pahoja, turmeltuneita, kamalia ja viekkaita kaikki ihmiset olivat.

"Minä en ollenkaan ole aavistanutkaan, että mailma on noin paha; minä olen sentään elänyt mailmassa kuin lapsi", sanoi Lents, ja Anni jatkoi: