Chapter 12

Äiti napisi imelän sappeisella suopeudella: "Teidän rakastuneitten mieleen ei kukaan osaa puhua. Ken vaan ei ole rakastunut, sen sanatkaan ei teille kelpaa". -- Äiti meni tavan takaa ulos ja tuli taas sisään, sillä Lents oli pyytänyt, että Anni kumminkin näinä ensimmäisinä aikoina saisi olla vapaa ravintolan askareista. "Minä en ole luulevainen luonteeltani", vakuutti Lents Annille, "enkä kiivoittele morsiantani, pois se, mutta minä tahtoisin itse saada jokaisen vilkauksen, jonka muille annat; kaikki on kuuluva minulle".

Yhtenä päivänä lakkasi puolipäivän aikaan hiukan satamasta. Lents ei antanut rauhaa, ennen kun Anni lupasi tulla hänen kanssaan Morgenhaldeen. "Minusta on", sanoi hän, "kuin odottaisi sinua siellä joku esine, kaikki astiat, kaikki kaapit ja muut kapineet, joista sinulle on hupaa".

Anni oli ison aikaa tätä vastaan, mutta viimein hän sanoi: "Äidin pitäisi tulla mukaamme".

Äiti oli, vastoin heidän luuloansa, paikalla valmis. Mentiin sitä tietä, joka kulki kylän kautta. Tuskin oli tultu sata askelta eteenpäin, jo Anni valitti: "Lents, tämä on huonoa tietä, vähällä on, ettei vallan vajoo. Sinun täytyy laittaa tien paremmaksi, ja tiedätkö mitä? Sinun täytyy laittamasi oikein ajotien, että ajaen päästään kotiimme asti. Sisareni Babet'in mies myös on raivannut poikki kedon itsellensä oman tien aina talonsa edustalle saakka".

"Se työ olisi vaivalloista", vastasi Lents, "ja se maksaa paljon rahaa, ja minun täytyisi sitä varten lunastaa maatakin. Näetkö? Vasta tuolta toiselta puolelta pähkinäpensastoa minun nurmikkoani alkaa, enkä minä ammattiani varten ajotietä tarvitsekaan. Eikö totta, Anni? sinä tiedät, että minä teen kaikkia sinun mieliksesi, mutta tätä en taida tehdä".

Anni oli ääneti ja käveli edellä. Mutta äiti sanoi kuiskuttaen Lentsille: "Mitä sinun tarvitsee olla noin pitkäpuheinen? Olisit vaan sanonut: oikein, armas Annini, saadaan nyt nähdä, taikka jotain muuta semmoista. Ainahan sinä sentään teet, kuinka itse tahdot. Anni on lapsi, ja lasta täytyy tydyttää makoisilla sanoilla. Sinä voit hänen kanssaan menetellä kuinka tahdot, jos vaan olet viisas. Älä huoli joka asiasta tehdä hengen asiaa, äläkä jokaikistä sanaa tutkaile, sano yht'oikoisesti vaan ja päättäväisesti, ja jätä sitte koko asia sikseen pariksi päiväksi, mutta älä sentään perästä kohta tartu siihen kiini. Älä koskaan siinä silmänräpäyksessä asiaa ratkaise, jos luulet sen vielä sietävän miettimistä; Anni kyllä jo omin päin asioita miettii, taikka unohtaa hän ne tykkänään pois, sillä hän on lapsi".

Lents katseli äitiä suurin silmin ja väitteli vastaan: "Anni ei ole enää mikään lapsi; hänen kanssaan taitaa haastella mitä hyvänsä ja hän ymmärtää kaikkea".

"Olkoon vaikka niinkin", mutisi Leijonan emäntä, nostaen olkapäitään.

Kun oli tultu puolen matkaa nurmikenttää, Anni taaskin valitti: "Kuinka kovasti pitkä matka tämä on! Minä en koskaan olisi sitä niin pitkäksi luullut. Kestäähän tätä iänkaiken, ennenkun ylös päästään".

"Minä en voi tietä lyhyemmäksi tehdä", sanoi Lents äreästi ja uhkamielin. Anni kääntyi Lentsin puoleen ja katseli häntä visusti. Lents lisäsi änkyttäin: "Minä tiedän, että sinä vielä ihanteletkin tien pituutta. Jos tie on pitkä, on nurmikkomme sen siaan suuri, huomaapa se! Minä saattaisin pitää kolme lehmää, ellei se huoliani lisäisi".

Anni koitti vetää suutansa nauruun. Viimein päästiin perille. Anni hengitti raskaasti ja valitti, että hänen oli niin kuuma.

"Tervetultua Jumalan nimessä", sanoi Lents ja antoi kynnyksellä Annille kättä. Anni katseli häntä kuin outoa muukalaista, mutta yhtäkkiä hän sanoi: "Sinä sentään olet hyvä ja armas ihminen. Sinä sovitat kaikki parhain päin".

Lents tuli lepytetty, ja Maijukos vasta oli iloissaan. Äiti antoi ensiksi hänelle kättä ja sen perästä yhdessä he sitte molemmin kiittivät, kuinka siistiä ja nättiä oli kyökissä ja asuinhuoneissa.

"Vaivalloiseksi minulle käy tottuakseni asumaan näin matalissa huoneissa" sanoi Anni korottaen kättänsä kattoon.

"Minä en saa huoneitani korkeimmiksi, ja näinhän ne paremmin pitävät lämpimänsä".

"Niin oikein. Mutta, tiedätkö kun juuri on päässyt tulemasta niin korkeista huoneista kuin meidän ovat, tuntuu niin ahtaalta, kuin katto ottaisi päähän kiini. Mutta sen minä mielelläni kärsin, eikä mitään hätää sen puolesta".

Lents väänsi vipusinta, joka täynnä kaikenlaisia työkaluja kävi alas katosta kuin kynttilänkruunu. Hän näytti Annille noita monenlaisia työkaluja ja selitti, kuinka kukin niistä käytetään: näveri, jota myös kutsutaan vintiläksi, napakaira, jota niinikään sanotaan kieruttimeksi, ja vaaja, jota myös sanotaan kiilaksi eli purasimeksi. Ennen pitkää hän kuitenkin sanoi: "Sinä kyllä vastedes tulet tuntemaan kaikki kapineeni, joitten parissa päiväni vietän. Ne ovat minun äänettömät apulaiseni. Nyt vaan näytän sinulle huoneet".

Äiti jäi Maisun kanssa tupaan istumaan, sillä välin kun Lents vei Annin kaikkiin huoneisin ja näytti hänelle nuo seitsemän valmista siaa ja sen lisäksi vielä kaksi suurta höyhensäkkiä, joista sopi ottaa täytettä. Lents avasi arkut ja kistut, joissa oli liinavaatteita lajiteltuna kauniissa järjestyksessä, ja sanoi: "Nyt Anni, mitä tästä kaikesta sanot? Sinä kummastelet, eikö niin? Eikö tämä ole muhkeinta, mitä olla taitaa?"

"On, kyllähän kaikki on kelpoa ja hyvässä järjestyksessä kuin olla pitää. Mutta mitä minä tästä nyt sanon! Minä en puhukaan sisarestani Teresasta: hänellä kun usein on kuusikymmentä kylpöjää vieraina, niin tarvitaanhan paljon liinavaatteitakin, se kuuluu virkaan se, mutta näkisit vaan sisareni Babetin anoppimuorin kaikki kistut. Mitä nämä tässä on niitten rinnalla!"

Lents vaaleni kuin vaate ja tuskin hän sai suustansa ulos sanat: "Anni, älä ole noin, älä sano noin, älä tee mitään pilkkaa".

"Enhän minä pilkkaa tee, minä sanon täyttä totta; minä vaan en ihmettele, koska olen päivinäni nähnyt hienompaa ja parempaa ja koko joukon enemmän. Ole sinä nyt vaan viisas! Älä vaadi sitä, että pääni menisi pyörryksiin siitä, että kaikki on siistiä, vaan ei muuta mitään. Minä olen nähnyt enemmän mailmaa, kuin sinä, etkä sinä tiedä mailmasta mitään".

"Kyllä kaiketi se niin on, on kai", sanoi Lents, huulet vaalean siniset Anni kuljetti kättänsä Lentsin poskilla ja sanoi leikkiä laskien: "Sinä hyvä mies! mitä se sinuun tulee, jos sinun tavarasi minua kummastuttaa tahi ei? Sinun äitisi on laittanut kelpo lailla eteesi, oikein kelpo lailla hänen tilaansa katsoen, eikä sitä kukaan kieltää voi, mutta Lents kulta, enhän minä sinua ole ottanut tavarasi tähden, vaan _sinun itse_ tähtesi, _sinä_ olet ollut minun mieleeni, juuri _sinä_, ja sehän on pääasia, se".

Tämä oli makiaa puhetta ja yhtäkaikki karvastakin. Lentsistä se kumminkin tuntui karvaalle, ja hänen suussansakin muuttui maku äkkiä katkeraksi kuin sappi.

Nyt palattiin takasin tupaan, ja siellä seisoi valmis pöytä odottamassa, semmoisena kuin Maisu juuri oli päässyt valmistamasta.

Anni päivitteli ettei hänellä ollut ruokahalua lainkaan, mutta kun Lents sanoi: "Sinun täytyy jotain nauttia, kun ensikerran taloon tulet, muutoin ei käy päinsä", Annikin suostui, taittoi leipäpalasen ja pureskeli sitä kuin väkisin.

Lentsin täytyi monta kertaa tukkia Maisun suuta, kun hän niin paljon häntä kehui.

"Tottapa sinä olet mahtanut tehdä jotain hyvää mailmassa, koska tulet saamaan noin hyvän miehen", sanoi Maisu Annille.

"Kaiketi Lentskin on jotain tehnyt", sanoi äiti ja katsoi näin sanoen Anniin, joka vastasi vihasilmin, sillä hän luuli äidin tarkoittaneen samaa kuin: Hänkin on jotain tehnyt, kun hän semmoisen saa kuin Anni on!

"Tule Anni ja istu tähän viereeni" pyysi Lents. "Sinä olet monesti sanonut, että joskus mielelläsi näkisit, kuinka minä soittokappaletta sävellän. Olen sen vuoksi sen työn säästänyt siksi kun esikerran luokseni tulisit, ja nyt näytän kuinka se työ päinsä käy ja sitte soimistaan soi. Tämä kappale on erinomaisen kaunis, Spohr'in säveltämä. Minä laulan sen ensin, että kuulet, mutta se on paljon, paljon kauniimpi kuin mitä minun lauluni on".

Hän lauloi Faustista aarian "Rakkaus on vieno kukka". Sitte istui Anni hänen viereensä, ja hän rupesi nyt edessänsä levitettyjen nuottipaperien mukaan lyömään telapuun ennakolta merkittyihin paikkoihin nastoja, ja jokainoa nasta istui oitis ensi lyönnillä lujasti kiini.

Anni ei lakannut ihmettelemästä, ja Lents jatkoi iloinnoissaan työtänsä; hän kuitenkin pyysi Annia olemaan puhumatta, sillä hänen täytyi noudattaa metronomia, jonka hän oli pannut käymään.

Äiti tiesi että liikahtamaton istunta ja jouten katsonta kävi Annille rasittavaksi, jonka tähden hän sanoi makeasti hyrähtäen: "Sen joka mies tietää hyvin, että sinä olet erinomaisen taitava mestari, mutta meidän täytyy nyt mennä kotiin, nyt kun päivällisaika on tulossa ja meillä on vieraita. Kyllä siinä jo on tarpeeksi, että olet työn alkanut meidän ollessamme täällä".

Anni nousi ylös, ja Lents lakkasi työstä.

Maisu katseli tavan takaa Annin ja Leijonan emännän käsien liikuntoa, ja kun jommankumman käsi meni taskuun, vavahti hän ja piilotti äkisti kätensä selkänsä taa, näyttääksensä muka, ettei hän ota mitään rahalahjaa vastaan, paitsi jos hän juuri pakosta ottaisi. Mutta kyllä vissiin jotakin annetaan, oli sitte kultakäädyt, taikka hohkokivinen sormus, taikka sata ihkasen uutta taaleria. Kun noin isoiset antavat, he antavat isoisten tapaan.

Mutta ei annettu isoa eikä pientä, tuskin annettiin kättä hyvästi-jätöksi, ja Maisu meni kyökkiin, haki sieltä suurimman ja vanhimman padan, nosti sen korkealle ylös niinkuin tahtoisi hän sen heittää noitten huonojen kiittämättömien ihmisten perään, mutta hän ei raskinnutkaan sitä tehdä padan tähden. Onko tuommoista koskaan ennen kuultu? Etteivät edes antaneet sen verran kuin esiliinavaatteen! Voi sinua Lents rukka! Sinä olet mokomaan joukkoon joutunut. Jumalan kiitos, etten ole siihen asiaan sormeani saattanut. Heillä on oikein, he ovat itsekin sanoneet, että minä en ole tehnyt mitään koko asiassa. Siitä asiasta minä, Jumalan kiitos, en tahdo palkkaa; jokainoa ropokin polttaisi kuin kekäle.

Lents saattoi anoppiansa ja morsiantansa yli nurmikon ja sitte hän palasi kotiinsa, sillä niin oli päätetty tiellä, että huomispäivänä, jos ilma olisi kaunis, piti lähdettämän tervehtämään Babet-sisarta.

Lentsillä oli vielä yhtä ja toista valmistelua ja neuvottavaa kisälleille ja oppipojille.

Hänen oli niin outoa olla, kun hän taas oli yksistänsä, ja tuskin oli pari tuntia kulunut, kun hänen teki mielensä Annin luo. Hänen oli niin paha ollansa eikä hän tietänyt syytä minkätähden. Anni yksin saisi tuon poistetuksi. Hän kuitenkin jäi kotiin, ja kun hän ennen maata-panoansa sulki avatut arkut ja kistut, oli hänestä, kuin kuulisi hän jotain ääntä, mutta mitä se oli, hän ei tietänyt. Tuossa oli äiti-vainajan kehruuta, jota hän oli huulillaan kastellut ja omin sormin kehrännyt... Tuohan on niin kummallista, on kuin joku aatos alinomaa hiipisi hänen takanansa ja ruikuttaisi kistuissa ja arkuissa.

Maisu istui kamarissansa vuoteellaan ja höpisi itsekseen kaikenlaisia sadatuksia Leijonan emäntää ja Annia kohtaan, mutta siinä silmänräpäyksessä hän taas rukoili Jumalaa, että ne sanansa olisi olleet sanomatta. Semmoisia sanoja hänen ei olisi pitänyt lausuman, sillä kaikki paha, joka koskisi Anniin, koskisi myös Lentsiinkin.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Ensimmäinen huvimatka.

Seuraamana aamuna koitti tuo palavasti ikävöitty päivä. Iloiten aurinko paistoi alas maan päälle, ja Lentsin mieli myös oli iloinen. Hän lähetti kohta oppipoikansa Annille sanomaan tulevansa pian ja että Anni valmistuisi siksi. Puettuansa pyhävaatteet päällensä lähti hän menemään Leijonan ravintolaan.

Anni ei ollut vielä valmis. Lentsin pyydettyä ja rukoiltua antoi Anni hänelle kätensä kamarin oven kautta, mutta silmiänsä hän ei näyttänyt, kurotti vaan Lentsille punaisia nauhoja ja kokartia, jotka oli annettavat palvelialle pantaviksi siloihin ja piiskaan. Vihdoin ja viimeinkin hän tuli kauniisti koristettuna ulos. "Onko vaunut valjastettuna?" oli hänen ensimmäiset sanansa.

"Ei".

"Miksi et ole siitä pitänyt huolta? Sano Gregorille, että hän pukee hyviin postiljoonivaatteisinsa ja ottaa soittotorven mukaansa".

"Huoli siitä! Mitä sillä tehdään?"

"Meidän ei tarvitse hävetä silmiämme ihmisten nähden, meidän ei tarvitse kysyä muitten mieltä, ja kaikkein pitää katsoman ylös, kun me tulemme".

Noustiinpa vihdoin vaunuihin. Tohtorin talon kohdalla sanoi Anni Gregorille: "Puhalla nyt ja puhalla aika lailla!" Tohtorin tyttäret sitte katsovat ulos ja saavat nähdä, kuinka me ajamme yhdessä. Mutta eihän siellä näykään yhtäkään sielua. Nyt peitetään kulmakamarin akkunat. Ne ovat siellä. He ovat siellä sisällä kiukusta pakahtumaisillaan, ja vielä heidän täytyy siitä puhuakin, sillä minä tiedän, että vanha kylätuomaritar juuri nyt kysyy: minkätähden nyt ulkona torvea puhalletaan? Minä soisin seisovani oven takana kuulemassa, mitä kaikkia kerrotaan".

"Anni, sinä pöyhistelet tänäpänä!"

"Miksi en sitä tekisi? Varsinkin tänäpänä sinä olet minun mieleeni. Ihmisillä on oikein, kun sanovat sinulla olevan niin hellät, uskolliset silmät. Minä en ole ollenkaan huomannut niitten olevan niin kauniit ja sinä olet todellakin soma mies".

Lentsin kasvot kauttaaltaan kiilsivät ja hän kävi vielä somemmaksi. "Minä teetän itselleni uudet vaatteet, ja uutta muotia. Mitä siitä arvelet?" kysyi Lents.

"Älä huoli uusimuotisista. Ole niissä kuin olet; se näyttää paljon kunniallisemmalta ja vakavaraisemmalta".

"Ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin".

"Se on oikein; ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin. Älä nyt sentään tutki jokainoata sanaani, kuin olisi se hammas kellonrattaissa!"

"Siinä sinulla on oikein".

Nyt ajettiin naapurikylän läpi, ja Anni käski taas: "Gregori, puhalla! puhalla niin, että kuuluu! Katso, tuolla asuu kaupustelian Ernestiina. Hän on sukulaiseni ja on kauan palvellut meillä ja sitte hän nai kraatarin, joka nyt on ruvennut kaupusteliaksi. Ernestiina ei voi minua kärsiä enkä minä häntä, ja kun hän nyt näkee meidän ajavan ohitse, poikkeematta heille, se häntä harmittaa niin, että hänen viheriät kasvonsa muuttuvat siniseksi. Kas! tuossa hän tulee akkunaan. Kurkistele nyt, kurkistele sinun pullistuneet siansilmäsi päästä ulos, pane vielä kärsäsi auki, että sinun mukulaiset ikeneesi näkyisi, niin, minähän se tässä olen, ja tämä tässä on minun Lentsini. Katsele häntä nyt mieliksesi! Sinunkin tekisi mielesi, eikö niin? Älä vaan nuole, ennen kun tipahtaa! Tydy sinä vaan menneenvuotisiin silliisi!"

Hän maiskaisi ilkamoiten kielellään, ja ajettiin eteenpäin.

"Hauskuttaako sinua tuommoinen teko, Anni?" kysyi Lents.

"Minkätähden ei hauskuttaisi sitte? Pahalle ihmiselle täytyy pahaa, ja hyvälle hyvää. Kumpikin on oikein tehty."

"Minä puolestani en usko taitavani tehdä niin."

"Ole siis iloinen, että sinulla on semmoinen kuin minä. Meidän kaikkein täytyy tieltämme kontata hiiren loukkoon ja olkoot hyvillänsä siitä, että me vaan heihin katsomme."

Ennen kun kaupunkiin ajettiin antoi Anni yljälleen käytös-ohjeita. "Jos minun lankoni veli, tuo taitelia, on siellä, niin kohtele häntä hyvin ylpiästi. Hänellä kaiketi on niinkuin vanha väli suoritettavana, sillä hän on kovin vihainen siitä, etten häntä ottanut, mutta minä en kärsi sitä miestä. Ja jos minun sisareni rupee sinun kuullen ruinaamaan, kuuntele kärsivällisesti; ei sinun tarvitse häntä lohduttaa, koska se ei hyödyttäisi eikä mitään auta. Hän istuu kultakasoissa, mutta ei tee muuta kuin itkee kollottaa; hän ei ole oikein terve luullakseni. Muutoin on koko meidän perheemme terve ja raitis, senhän näet minustakin".

Morsiuspari ei tullutkaan suotuisaan aikaan sisaren luoksi. Hän makasi kuin makasikin vuoteella sairaana, eikä lanko eikä hänen veljensäkään olleet kotona. He olivat molemmin lähteneet suurella hirsilautalla Rheinin virtaa alaspäin.

"Jäätkö sinä tänne sisaresi luo, kun minä menen katsomaan kaupunkia".

"Enkö minä saa tulla kanssasi?"

"Ei sovi; minä aivon hankkia sinulle jotain".

"Sittenhän minunkin sopii olla muassa, ja siten paremmin asia käykin. Te miehet ette ymmärrä oikein hyvin valikoita".

Lents piti päänsä vaan, sanoen: "Ei, sinun ei sovi tulla mukaan". Hän otti vaunujen istuinloodasta jotensakin suuren mytyn ja meni sillä kaupunkiin päin. Babet'in koto oli näet ulkopuolella kaupunkia puron partaalla, lähellä lukuisia lautakarkkoja.

Kaupungista palattuaan sai Lents Annilta salaa myötä-otetun myttynsä, vähän suurennettuna, korjatuksi takasin vanhaan paikkaan, vaunujen loodaan.

"Mitä sinä minulle ostit?" kysyi Anni.

"Saat nähdä, jahka tullaan kotiin".

Annia oikein äköitti, kun ei saanut sisarellensa näyttää kaunista koristustansa, mutta hän oli jo huomannut, että Lents muutamissa asioissa piti oman päänsä, jota ei mitään kääntänyt.

Päivällistä syötiin ravintolassa, ja Anni kertoi, että ravintolan nuori poika, siisti mies, joka paraikaa piti suurta ravintolaa Baden-Badenissa, myös oli häntä kosinut, vaan hän ei huolinut hänestä.

"Semmoista sinun ei tarvitse kertoa minulle", sanoi Lents. "Menneitten aikojen suhteen minä sinua liivoittelen, mutta mitä tulevaisuuteen tulee, en ole ollenkaan mustasukkainen. Tässä on kättä päälle. Minä tunnen sinut. Mutta siitä minun on paha ollani, että muutkin aikanaan ovat vaihettaneet silmänsä sinuun. Anna kaikki ollut ja mennyt olla ollutta ja mennyttä. Meidän elämämme on alkava uudestaan".

Annin kasvoilla sävähti omituinen lämmin leimaus Lentsin näin sanoessa. Hänessä vivahti ikäänkuin jotain Lentsin mielen pyhyydestä ja hän oli erinomaisen hellä ja rakkautta täynnä.

Näitä tunteitaan hän ei osannut paremmin pukea sanoihin, kuin vakuuttaen omaan tapaansa näin: "Lents, sinun ei ollenkaan tarvitse ostaa minulle morsiuslahjoja. Sinun ei tarvitse tehdä, mitä muut tekee. Minä tunnen sinut. Löytyyhän jotain muuta ja parempaa kuin kultaiset käädyt". Hänen puhuessaan kimalteli kyyneleet silmissä, ja onnellisempi kuin nyt Lents ei ollut vielä ikinä ollut.

Kirkonkello löi viisi kun jälleen istuttiin vaunuissa kotimatkalla.

"Tuon tornikellon on isä-vainajani valmistanut, ja siinä työssä on Faller ollut häntä auttamassa", sanoi Lents. "Mutta malta! Olipa se hyvä, että muistin. Faller sanoo, että sinä olet pahoillasi muutamasta hänen sopimattomasta sanastansa, mutta hän ei minulle sano, mitä se oli. Älä ole suutuksissasi häneen, hän kun usein menettelee kömpelösti ja on suorasuinen, jäykkä sotamies, mutta tavattoman hyvä ihminen".

"Saattaa niin olla. Mutta näetkö Lents, sinuun on monta takkiaista takertunut, joita sinun tulee pudistaa pois."

"Ystäviäni minä en anna ylön".

"Sitähän minä en tarkoitakaan, Jumala varjelkoon! Minä en ole muuta tarkoittanut kuin sitä, ettei ken hyvänsä saisi sinua uskotelluksi kaikenlaiseen".

"Siinä sinulla on oikein, ja se on minun vikani. Muistuta minua vapaan, niin usein kuin haluttaa, että siitä viasta vieraantuisin".

Kun Lents oli nämä sanat näin nöyrämielisesti sanonut, nousi Anni äkisti seisoalleen vaunuissa.

"Mitä nyt? Mikä sinun on?" kysyi Lents.

"Ei mitään, ei ollenkaan mitään, minä en itsekään tiedä, mikä minun pani seisomaan. En suinkaan mahtanut istua oikein mukavasti. Mutta nyt on minun parempi istua. Kyllä näissä sentään kelpaa ajaa, meidän vaunuissamme, eikö totta".

"Kelpaa vallan, niinhän näissä istuu kuin tuolissa ja sentään ollaan avarassa mailmassa. Ajo on oikein hauskaa, enkä minä vielä koskaan ole omilla ajoneuvoilla matkustanut, ja sinun isäsi ajoneuvot kuitenkin ovat minunkin".

"Ovat kaiketi".

Pröbler käveli tiellä. Hän pysähtyi seisomaan siksi kun morsiuspari oli ajanut ohitse, ja hän nyykkäsi monta kertaa.

"Olisihan tuo vanha mies kernaasti saanut ajaa kanssamme", sanoi Lents.

"Sepä vasta olisi ollut kaunista!" hyrähti Anni. "Morsiusmatka Pröblerin seurassa!"

"Oikein sanot", vastasi Lents, "emmehän sitte enää olisi olleetkaan kahden, näin kahden kahtuustamme, niin sydämmellisessä yhdistyksessä, jos kolmas tässä istuisi katselemassa ja kuultelemassa. Minä en ole kovasydämminen sen vuoksi, vaikken häntä nyt ottanut mukaani ajamaan. Tämä on semmoinen hetki, jona saamme olla yksistämme ja onnellisina. Oi kuinka ihanaa on kaikki! Minun mielestäni koko mailma hymyilee. Seisoihan Pröblerkin hymysuin eikä ollenkaan pahaksensa pannut, vaikka ajoimme ohitsekin. Varmaan hänkin ajatteli, että minä en voi tätä hetkestäni mitään lahjoa pois".

Anni katseli Lentsiä suurin silmin, sitte hän painoi silmänsä alas ja tarttui hiljaa ylkänsä käteen.

Morsiusparin ensimmäinen huvimatka ei tosin ollut niin hauskuttava, kuin olevan odotettiin, mutta molemmat olivat erinomaisen iloiset kotiin tullessaan. Lents auttoi Annin vaunuista ja antoi hänen yksin mennä edellä. Sitte hän otti tuon huolellisesti käärityn mytyn vaunuista, meni myös sisään ja huusi Annia tulemaan tupaan.

Siellä käärittiin salattu kapine ilmiin näillä sanoilla: "Anni tässä sinulle lahjoitan armahimman ja parahimman omaisuuteni. Sen on minun hyvä ystäväni Pilgrim valmistanut, ja sinun omasi sen pitää oleman".

Anni katseli ällistyksissään kuvaa, johon Lents noin salavihkaa oli kaupungissa toimittanut kullatut puitteet.

"Eikö ole tosi, ettet voi kuin sanoa, kuinka kuva on äitini muotoinen?"

"Vai niin? Vai on tuo äitisi? On, kyllähän siinä on äitisi hame ja hänen kaulaliinansa ja hänen myssynsä, mutta sinun äitisikö? Ei häntä, ei! Se saattaisi yhtä hyvin olla nikkarin Anna-Liisa taikka Fallerin äiti, ja jommankumman muotoon kuva enemmän tuleekin. Mutta minkätähden sinä taaskin näytät niin vaalealta, ettei kasvoillasi näy veren pisaraakaan: Lents, pitäisikö minun siis sanoa sinulle valhetta? Sitä suinkaan et tahdo. Eihän se sinun syysi olekaan. Pilgrim on tuiki saamaton mies. Hän ei pysty taiteesen, hän ei osaa muuta maalata kuin kirkontornia".

"Kun sinä noin puhut, tuntuu minusta kuin olisi äitini toistamiseen kuollut", sanoi Lents.

"Älä nyt kumminkaan ole noin surullinen", rukoili Anni sydämmellisellä äänellä. "Minä kyllä pidän kuvaa kunniassa ja minä kohta ripustan sen vuoteeni yli. Nyt et enää ole surullinen, eikö niin? Sinä olet tänään ollut niin armas, ja tiedät, että minä, kuvaa katsellessani, kuitenkin paremmin muistuttelen äitiäsikin".

Niinkuin Lentsin koko ruumista pitkin nyt värähteli varikuuma ja jääkylmä vuoroitellen, niin Annikin taisi häntä mielensä mukaan milloin saattaa korkeimpaan autuuteen, milloin solvaista kuolemaan saakka.

Näin kului viikkoja, kuukausia. Mutta sentään ilo enemmän vallitsi heidän välillään, sillä Anniin oli tullut semmoinen helleys, jota ei kukaan ennen olisi hänestä uskonut. Yksin Pilgrimkin tuli eräänä päivänä Lentsin luo ja sanoi: "Muut ihmiset ovat onnelliset, kun havaitsevat olleensa viisaita, minua taas ilahuttaa se, että olen ollut tyhmä".

"No, kuinka niin?"

"Ei koskaan opi tyttöä oikein tuntemaan. Annissa on sentäänkin jotain, joka saattaa tehdä sinut oikein onnelliseksi. Kenties se on varsin hyvin, ettei hän ole noin herkkätuntoinen ja noin haaveksivainen kuin sinä".

"Minä kiitän sinua. Jumalan kiitos, että olemme tulleet niin pitkälle", huudahti Lents.

Molemmat ystävät löivät kättä ja pitivät ison aikaa käsiään yhdessä.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille.

Morgenhalden Lents viettää häitä!

Leijonan Anni tulee naiduksi!

Nämä sanat olivat melkein joka miehen suussa kautta koko lakson ja kaukana loitommallakin, ja monesti oli samassa huoneessa puhe milloin ainoastaan Annista, milloin Lentsistä. Molemmat eivät vielä ihmisten mielestä olleet yhtä. sen he ovat vasta vihkiäisien jälkeen, ja sitte Leijonan Annista vasta tulee Lentsin Anni.