Chapter 11

Mutta tommoisiahan kaikki vanhat nuoret miehet ovat. Heidän sydämmensä on paatunut. Pilgrim'in ja sedän välillä ei oikeastaan ole mitään eroa. Ja varsin somasti tämän asian on laita! Pilgrim'in mielestä isä on paras heistä, ja sedän mielestä Anni yksin. Pian saattaa kolmas ilmaantua, joka pitää äidin parahimpana. Jääkää siis kaikin hyvästi, minun puolestani! Anni ja minä emme tarvitse kolmatta kumppania; minussa on miestä tarpeeksi. Tulkoon siitä jo loppu, että joka mies ottaa sekaantuaksensa minun asioihini. Kohtasillään, tunnin kuluessa, seison vankkana tuossa kansaperheessä.

Ei kulunut tuntiakaan ennen kun Lents vakavana miehenä oli Leijonassa. Pilgrim'in ja sedän muistutukset eivät olleet häneen vaikuttaneet suurta mitään. Sen verran ne sentään olivat saaneet aikaan, että, kun Lents harhailematta, reippaasti ja vakavasti isältä Annia anoi, hänestä oli, kuin joku olisi hänelle kuiskuttanut: he kyllä vielä ymmärtävät minua kiittää, etten ole heidän muistutuksistansa lukua pitänyt.

Sepä paha se.

Anni piti toisella kädellä esiliinaa silmillään ja toisella Lentsin kättä, sitte kun oli kättä lyöty. Leijonan isäntä käveli ylös ja alas huoneessa ja hänen uudet saappaansa narisivat lujasti. Leijonan emäntä itki, ja tällä erää hän itki täyttä totta: "Oi hyvä Jumala, kun viimeinen tytär on annettava pois kotoa! Kun sitte käyn vuoteelle taikka nousen vuoteeltani, en tiedä, kuinka ma yksistäni tulen toimeen: missä minun Annini on? Mutta sen minä sanon: vasta vuoden perästä pidetään häät. Kuinka rakas sinä Lents meille olet, ei meidän tarvitse sanoa, koska sinulle annamme viimeisen tyttäremme. Oi hyvä Jumala! Joska sinunkin äitisi vielä olisi elossa! Mutta tuolla ylähällä taivaassa hän iloitsee ja teidän puolestanne hän seisoo Jumalan istuimen edessä". -- Kun Leijonan emäntä piti tämmöistä ääntä, Lentsinkin täytyi ääneensä itkeä. -- Kohta kun emäntä oli alkanut puhumaan, kuului Leijonan isännän saappaat niinkuin paheksuen narisevan, mutta nyt ne narisivat kahta pahemmin. Vihdoin ne lakkasivat, ja hänen suustansa kuului: "Kyllä jo piisaa parkunaksi, me kun olemme miehiä. Lents! nosta silmäsi tyyneesti; noin, niin pitää olla. Sano nyt, onko sinulla vaimoväen tavara takanasi?"

"Enhän minä puolestani ole mitään kysynyt myötäjäisistä. Onhan Anni teidän lapsenne, ja te ette suinkaan häntä halpana pidä".

"Siinä sinulla on oikein. Meillä pidetään arvossa tuota vanhaa sananlaskua: 'sanasta mies tutaan,'" virkahti Leijonan isäntä pikimmiten, ja sitte hän oli vaiti; hänen ei ollut tarpeellista paljon vaivata suutansa.

Lents jatkoi: "Rikas minä en ole, ja pääomaisuutenani on minun taiteeni, mutta minun tulee kiittää vanhempiani siitä, että ovat pitäneet kaikesta murhetta. Meillä ei puutu mitään. Meillä on leipä suruti suussa, ja on hiukkasen voitakin lisäksi".

"Se on oikein sanottu, oikein ja täsmälleen, juuri niin kuin minä tahdonkin. Entäs avioliiton välipuheesta, mitäs siitä tuumit?"

"En tuumi mitään; onhan siinä kohden vaan lait voimassa".

"On kuin onkin, mutta on sentään välipuhekin tarpeen. Näetkös, tiedäthän sen, että laskivaimo ei ole muuta kuin puolen väärtti ja häntä täytyy rahat auttaman eteenpäin. Entäs sitte, jos sinä kuolisit ilman avioperillistä --"

"Isä!" huusi Anni, "jos vielä enemmän noin puhutte, laskekaa minä menemään; minä en jaksa semmoista kuulla".

Lentskin oli käynyt kalpeaksi. Mutta Leijonan isäntä jatkoi vaan yhtäläisesti: "Älä huoli Anni noin teeskennellä! Semmoisia te vaimoväki aina olette. Ei saa millään muotoa rahoista puhua! Hyi! ja voi! ja siunatkoon! Teitä pöyristyttää ikäänkuin jos sammakko hyppelisi jaloillanne; mutta jos vaan ei rahaa löydy, te kyllä osaatte sitä mankua. Sinun ei ole, Jumalan kiitos, ikipäivinäsi tarvinnut rahanpuutetta nähdä eikä tarvitse vastedeskään ikänäsi, ja sentähden mitä eloon ja kuoloon tulee, niin --"

"Minä en tahdo tuommoista kuulla!" kinasi Anni vastaan. "Mitä hauskaa koko kihlauksesta on, kun täytyy tuommoista puhetta kuulella?"

"Isällä on oikein", keskeytti äiti. "Ole nyt viisas ja vaiti, pianhan tuo on ohitse ja sitte saatamme olla kahta iloisemmat".

"Minun Annillani on oikein", sanoi Lents tavattoman vakavalla äänellä. "Me naimme toinen toisemme niinkuin vaan laki säätää, ja siinä kaikki, eikä nyt enää sanaakaan siitä asiasta. Tule Anni. Mitä vielä! Vai eloa ja kuoloa! Emmehän nyt huoli muusta kuin elosta. Suokaa anteeksi, isä ja äiti, ollaanhan sovussa. Nyt joka minuuti maksaa miljoonan. Tiedätkö Anni, kuinka laulussa kuuluu?

"Suuri rikkaus ei tuota mulle kunniaa Ei suuri köyhyys mitään häpiää. Ma soisin tuhat vertaa varakkaampi olevani Ja omaa mielitiettyäni taluttavani".

Näin laulaen hän oli Annin kanssa ulos tanssimaisillaan, mutta Leijonan isäntä pani kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi arvokkaasti:

"Mutta! Vielä muutama sana".

Lents seisahti hämmästyksissään. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen suuhunsa pantu tikari, jota vastaan huulet pusertuivat. "Me olemme jo antaneet lupauksen toinen toisellemme, eikä muuta enää tarvita", sanoi Anni jäykästi.

"Me miehet, meillä on vielä keskenämme puhuttavaa", vastasi Leijonan isäntä vakavalla äänellä, ja Lentskin sen vahvisti sanoen: "Niin oikein, puhukoon isäsi". Leijonan isäntä otti samettikalotin päästään, katseli sitä, pani sen taas päähänsä ja alkoi: "Sinun tarkoituksesi on ollut rehellistä ja uskollista laatua, ja jos ihmiset sinua takana pilkkaavat, sinun ei tarvitse pitää siitä väliä, ja vaikka tarkoituksesi tähden menettäisit koko omaisuutesi, sinä et ole kenellekään edesvastauksen alainen, koska sinä tähän saakka olet ollut ihan yksistäsi".

Tässä Leijonan isäntä pidätti puhettansa, ja Lents katseli häntä kuin eksynyt, kysyen viimein: "Mitä minä nyt sitte olen tehnytkään ja mitä kauhistavaa olen tarkoittanut?"

"Niinkuin sanoin, sinun tarkoituksesi on rehellinen ja vilpitön, sitä minä aina olen vakuuttanut", sanoi Leijonan isäntä selvästi kaikkein kuullen, ja vaimoväki katselivat häntä hämmästyneinä. "Sinulla on yhdessä Pröblerin kanssa mallikello, siksihän sitä kutsutaan? Se ei oikeastaan koske minua, koko se asia -- semmoinen kello, joka on kaikille omansa. Mutta tietysti sinun tästälähin ei ole Pröblerin kanssa mitään tekemistä; minun vävyni ja Pröblerin nimet eivät sovi yhdessä mainittaa. Se on sanottu kuin sanottu. Mutta toinen asia vielä, ja se on pääasia. Sinä tahdot täällä saada yhteyden aikaan, -- sehän sillä nimenä on? Mutta olkoon siitä nimi mikä hyvänsä, siitä ei pidä tuleman mitään: se on niinikään ollutta ja mennyttä". Tässä oli emännän aikomus keskeyttää puhetta, mutta Leijonan isäntä löi tuimasti jalkaansa laattiaan ja huusi: "Salli, vaimo, minun puhua suuni puhtaaksi! Sen sanon sinulle, Lents, heitä koko yhteys mielestäsi. Älä usko minun sanovani sitä sen vuoksi, että semmoinen yhteys sotisi minun hyötyäni vastaan. Minä en pelkää mitään yhteyttä, ja vaikka pelkäisinkin, niin minun hyötyni on tästälähin sama kuin sinunkin. Mutta semmoisesta yhteydestä ei ole muuta kuin pilkkaa perästäpäin, eikä siitä sinua kukaan kiitä. Minä tunnen ihmiset paremmin. Jos yhteydestä tulee täysi tosi, sinäkin menetät kaikki omaisuutesi ja sinusta tulee kerjäläinen. Siis -- kättä päälle! Tästä alkaen et enää ajatuksiasi vaiheta koko asiaan etkä huoli yhteydestä yhtään mitään".

Lents seisoi epäröiden ja katseli maahan, ja Leijonan emäntä huudahti: "Niin, anna kättä päälle, hän tarkoittaa hyvää, hän tarkoittaa oikein, hän tarkoittaa kuin isän tulee ja hän on sinun isäsi", ja nyökkäämällä hän miehellensä osoitti kiitostaan.

Lents ojensi itsensä suoraksi. Hänen kasvonsa oli tulipunaiset ja ratkaisevan päättäväisesti hän sanoi:

"Minä en anna kättäni sen päälle! Ennen se käyköön hervottomaksi, jotta en iki päivinäni saa sillä kortta korjatuksi".

"Älä vanno, olethan sinä itse sanonut, ettei saa vannoa", virkahti Anni väliin, otti Lentsin käteen ja tahtoi kurottaa sitä isälle, mutta Lents piti vastaan ja sanoi kiivaasti: "Anna olla. Älä huoli. Mitä minä lujasti uskon, siitä minä en poikkee, ja jos minun täytyisi yhteyden tuumasta luopua, olisin samassa uskoni kieltänyt. Ja vaikka minun ajaisitte ulos täältä, jossa olen luullut tulevani kotolaiseksi, en sittekään, Leijonan isäntä, sitä tee! Minä kyllä sen uskon, että te tarkoitatte hyvää, mutta sitähän jokainoa tarkoittaa sen verran kuin hän ymmärtää. Minun ja Pröblerin keskenäinen väli ei ole juuri mitään, ja vaikka se olisikin suurempi, niin minä olen Lents ja olen kenenkä parissa ma tahdon ja pysyn semmoisena kuin olen. Minä en mielelläni sitä sanoisi, mutta nyt minun täytyy se sanoani: minua ei saastuta kukaan, päinvastoin, minusta on kunniaa muillekin ja minä kiitän Jumalaani, että niin on kanssani laita. Mitä vielä yhteyteen tulee -- aikeeni nimi on yhteys, sen te olette oikein muistissanne säilyttäneet -- niin minä olen sitä asiaa miettinyt päiväkaudet ja yöt jo vuosia sitten ja tiedän paremmin kuin kukaan mun, mitä se tahtoo sanoa. Minä tiedän varsin hyvin, ja siinä teillä on oikein, että veijaria ja yksinkertaisia ihmisiä löytyy, jotka minua sen vuoksi irvistelevät, mutta kukapahan on, joka ei ole saanut pilkkaa palkakseen, kun on tahtonut saada jotain hyvää mailmassa aikaan? Se seikka ei minua huoleta. Mutta teidän pelkonne, että minä tuumailuuni menettäisin omaisuuteni, kyllähän se oikein on, että sitäkin ajattelette, ja minä olen kiitollinen teidän hyvyydestänne. Vaan siitä jo on täyttä kymmenen vuotta kuin minä yksinäni olen hoitanut ammattiani ja talouttani, ja minä näytän teille koko kirjanpitoni, niin saatte nähdä, olenko taitamattomasti toiminut, eikä käykään niin, että omat varat menisi perikatoon, jos tahtoo saada aikaan jotain, josta kaikille on hyöty. Lyhyesti sanoen: huomispäivänä, jos vaan voin saada yhteyden varteen, panen siihen omaisuudestanikin, sen verran kuin vastata voin. Minä puhun teille suoraa puhetta, ihan niin kuin tekin minulle olette puhuneet. Minä kättäni en anna, minä kyllä otan hyviä neuvoja vastaan, mutta täytyyhän minun itsekin tietää, mitä minulla on tehtävää. Kättäni sen päälle, jota minulta haluatte, en anna, vaikka sen tähden korkein onnenikin raukeisi".

Lents tunsi, kuinka sydäntänsä puhuessa ahdisti ja vavahti, mutta hän puhui vakavasti ja kiivaasti, ja nyt hän taukosi.

"Aukaise kourasi! Tottahan minulle kumminkin kätesi annat? Sinä olet koko mies, sinä olet minun hyvä mieheni, minun uljas mieheni!" huusi Anni ja heittäytyi Lentsin kaulaan ja vuoroin itki, vuoroin nauroi, säpsähtäen kuin olisi suonta vetänyt.

"Minun velvollisuuteni on ollut puhua sinulle tästä asiasta eikä se sen enempää minuun kose", tydytti Leijonan isäntä vähän nuopeillaan, ja Leijonan emäntä sanoi, niistellen nenäänsä jotenkin ahkerasti: "Sinä olet käyttäinyt miehekkäästi, sangen miehekkäästi. Vasta nyt olemme oikein saaneet nähdä, kuinka yksvaltainen mies meidän Lentsimme on. Minun täytyy sanoa, että sitä en olisi uskonut, mutta se minua ilahuttaa kahdenkertaisesti".

Lentsillä oli paljon tekemistä saadaksensa Annin rauhoittuneeksi; hän oli kuin naulittu Lentsiin ja sitte vasta hän oikein erosi, kun Lents hänelle antoi viiniä juoda.

"Menkää nyt yhdessä puutarhaan; minä tuotan teille viiniä lehtimajaan", lopetti Leijonan emäntä ja lähti pullolla ja lasilla heidän edellä ja morsiuspari tuli kohta perässä lujasti syleiltynä.

"Hänpä on kummallinen ihminen", sanoi Leijonan isäntä itsekseen, kun Lents oli mennyt ulos huoneesta, "mutta niin on kaikkein soittoniekkain laita: heillä on kullakin oikkunsa. Siinä hän ensin parkuu, niin pian kuin äiti-vainajastansa puhutaan, sitte hänen tekee mieli laulaa kuin leivonen, ja viimein hän saarnaa kuin joku vanhanpuolinen uudestakalastaja. Mutta peräti hyvä ihminen hän on, ja kun olen voittanut tuon brasilialaisen riita-asiani taikka arpani lotterissa, hän on saava, sen vannon, kaikkein ensiksi naima-osansa, ja puhtaassa kultarahassa sen hänelle maksan pöydälle eteensä. Se on otettava päälimmäitteeksi, eikä kukaan ennen mitään saa".

Tällä rauhoittavalla päätöksellä Leijonan isäntä meni ravintolahuoneesen, virkistyi siellä noista tavattoman monenlaisista jutuista ja otti arvokkaasti vastaan vieraitten ja sukulaisien onnentoivotuksia. Hän puhui vähän ja huomautti ainoastaan sitä, että hän puolestansa ei pitänyt lukua suuresta pohatasta vävypojaksensa. Kun vaan mies on raitis ja rehellinen -- se oli hänen perusteensa, johon kaikki suostuivat päätänsä nyykyttämällä. Noin saattaa muutamalla sanalla lausua koko mainitun viisauden.

Sillaikaa Lents ja Anni yhdessä istuivat ihastuksissaan puutarhassa, ja syleiltyänsä Annia sydämmen pohjasta, sanoi Lents: "Minun mielestäni on, kuin en olisikaan kotiseudullani; minusta on, kuin olisin ulkomailla ja palaisin pitkästä matkasta".

"Sinä olet kotona ja siellä sinä olet pysyvä", vastasi Anni; "sinä olet vain vahvasti vaihettanut sanoja isäni kanssa. Minä en osaa sanoa, kuinka suuresti minua ilahutti kuulla sinun noin puhuvasi; minä toivoin vaan, että koko mailma olisi ollut sinua kuulemassa, sitte myös kaikki olisivat nähneet, mimmoinenka mies sinä olet, ja siitä sinua kunnioittaneet, mutta kuitenkin oli tarpeetonta, usko minua, se, että isäni tähden olet pitänyt noin lapsellista hälinää".

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Usko minua, isäni ei, minä tiedän sen varmaan, että hän ei toden takaa noin opettanut ja neuvonut. Hän on mielellään olevinansa periviisas, joka kaikki ennakolta tietää. Jos hänellä olisi ollut täysi tosi, hän olisi sanottavansa sanonut ennen kihloja eikä jälestäpäin. Hän on vaan tahtonut olla sinua sukkelampi, mutta sinä olit vielä sukkelampi, ja siitä on mieleni hyvä".

Näistä sanoista Lentsin silmät rupesivat kulkemaan sinne tänne, ikäänkuin hän olisi hakenut jotain, ja kun kyhkyisliuma samassa nopeasti lentäen liiti molempien rakastuneitten yli, jota lentoa yhtä nopea varjo mantereella seurasi, niin samoin sarja ajatuksia, joita Pilgrim oli lausunut, lensi Lentsin päähän vielä nopeammin, ja niistä sikisi varjoja, jotka vielä nopeammin katosivat.

"Olkoon kaikki muut minun puolestani viisaampia, mailmantaitoisempia ja arvokkaimpia", sanoi Lents lopuksi, "mutta kukaan mies mailmassa ei voi olla aviopuolisollensa armaampi, ei voi vaimoansa enemmän eikä uskollisemmasti rakastaa kuin minä".

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Koetuksia alangolla ja ylängöllä.

Ensimmäinen, joka tuli Annia onnittelemaan, oli Faller. Anni kohteli häntä kuin alhaisempaa rahjusta, mutta Fallerin nöyryys kuitenkin häntä tydytti, ja Faller osasikin hyvin pyytää anteeksi varhaisesta tulostansa; hän ei saanut itseltään lepoa, ennenkun tuli, sillä Lents oli kuin osa hänen omasta sydämmestänsä ja Lentsin edestä hän menisi vaikka palavaan pätsiin.

"Sepä minusta hauskaa, että sulhollani on noin hyviä ystäviä", virkki Anni, "voihan heistä olla jonkinmoinen apu mailmassa, oli ken olikin".

Faller ei ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä ymmärtävinään, ja nyt hän innokkaasti rupesi kertomaan, kuinka sulosydämmellinen Lents oli. Vesi oli hänen silmissään, kun hän lopetti puheensa näin: "Anni, hänellä on sydän kuin enkelillä, kuin äsköin syntyneellä lapsella; älä vaan millään muotoa koskaan ole tyly häntä kohtaan, sitenhän saattaisit tehdä syntiä Jumalaa vastaan. Ajattele aina vaan edessäsi olevan ihminen, johon yksikin tuima sana kosee kuin veitsellä leikkaisi. Hän ei ole äkki-äkäinen, mutta kaikkea hän panee liian kovasti sydämmelleen. Älä nyt vaan paheksu, että minä näin puhun, mutta minä puhun ainoastaan teidän hyväksenne; minä olisin valmis Lentsille tekemään mitä hyvänsä, mutta en tiedä, mitä tekisin. Sinä olet Jumalan valittu, koska semmoisen miehen tulet saamaan; hän on mies vapaasti edustamaan ja puhtaasti puhumaan joka paikassa, eikä löydy sitä, joka häntä pienimmästäkään asiasta soimaisi, häntä, joka ikipäivinään ei ole harha-askelta ottanut. Kohtele häntä vaan oikein hellästi, oikein hellästi ja lempeästi".

"Joko aivot lakata?" kysyi Anni -- hänen silmänsä säkenöitsi -- "taikka onko sinulla vielä mitään sanomista?"

"Ei enää ole".

"No, nyt on minun vuoroni sanoa jotain. Sinä olet käyttänyt itseäsi niin ropi-rohkeasti, että minun suittaisi heti paikalla viskauttaa sinut ulos. Mitä se semmoinen puhe on? Mitä sinä uskallat sanoa? Kuka sinun on käskenyt välittäjäksi? Kuinka sinä rohkenet minulta vaiteloita hellyyttä? Mutta hyväpä se, että sain aikanaan tiedon; nyt mä huomaan, mimmoinenka kerjäläisjoukko on takistunut minun Lentsiini. Minä otan oitis luudan ja lakaisen roskat pois. Se aika on nyt ohitse, jolloinka häntä olette mairituksillanne rasittaneet. Sen maljan, jonka jo olet tyhjentänyt, annan sinulle ilmaiseksi, ja nyt saat mennä. Mutta Lentsilleni minä sanon, kuinka sopimattomasti sinä olet puhunut, ja se on kirjoitettava sinun saatavaksesi. Hyvästi!"

Jos Faller olisi vaikka kuinka rukoillut tai vakuuttanut, pyytänyt tai kerjännyt, ei mikään auttanut. Anni näytti hänelle, missä ovi oli. Hän viimein menikin. Anni ei edes katsonut hänen peräänsä.

Kohta Fallerin mentyä tuli Maisu onnesta loistaen: Äiti vei hänen pikaa kamariin. Maisu täällä kiitteli onneansa, että oli saanut naimiskaupan käymään, hän vakuutti nyt voivansa rauhassa kuolla. Mutta Maisun kävi noloksi, kun hän näin luki ansioksensa enemmän kuin hän todella oli tehnyt, ja Leijonan emäntä opetti häntä: "Maisu, mitä sinä ajatteletkaan? Sinä et tähän asiaan ole tehnyt mitään, enempää kuin minäkään. Me emme enää ole nuoren polvikunnan mielestä kyllin sukkelia. Me tosin kyllä muutama päivä sitte keskustelimme, kuinkahan tuo kävisi laatuun, mutta sillä aikaa nuo nuoret ovat sopineet asiasta selkämme takana. Annista minä tuota olisin uskonut, vaan en Lentsistä. Mutta parempi on, että kävi, kuin kävi. Jumala on sen sallinut, ja häntä meidän tulee kiittää".

Maisu seisoi suu auki ja silmät pystyssä, mutta hänelle ei annettu suun avausta edes sen verran kuin olisi silmään pistänyt. Hänen täytyi kääntymän kotiin kuivin suin, ja Anni tuskin sanoi hänelle sanaakaan, sillä nyt juuri Pilgrimkin tuli.

Ihan toiseen tapaan täytyi Annin itsensä käyttää Pilgrimiä kuin Falleria kohtaan. Hän tiesi hyvin, ettei hän ollut Pilgrimin mieleisiä; mutta ennen kun Pilgrim oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Anni jo häntä kiitti sydämmellisestä osanotostaan, jota hän tulollansa oli osoittanut, ja Pilgrim puolestansa suoritti koko asian ylen leikillisesti ja hyvillä mielin, jonka ohessa hän kuitenkin mainitsi, ettei keneenkään ollut luottamista, koskei Lentskään edeltäkäsin ollut hänelle virkannut mitään. Täten hän oli turvannut omatuntonsa eikä kuitenkaan häirinnyt kauppaa, joka kerran oli kiini.

Vielä oli yksi väärä hirsi suorittavana, ja se oli Petrovitsch. Tuohon tehtävään tarvittiin piilukirves: isä itse. Kun Petrovitsch saapui päivälliselle, oli hän kuin ei hän tietäisi mitään. Leijonan isäntä hänelle nyt oikein julkisesti ilmoitti kihlauksen, ja että Lentskin pian oli tuleva päivälliselle. Anni oli erinomaisen lapsellinen ja nöyrä vanhusta kohtaan, ja vähältä piti, ettei hän langennut polvilleen ja anonut hänen siunaustansa. Petrovitsch antoi hyväsuotuisasti Annille kättä. Leijonan emäntäkin tavoitti hänen kättänsä, mutta ei saanut muuta kuin vasemman käden kaksi sormea. Lentsin oli mieli hyvä, kun kaikki hänen tulessaan oli suoritettu ja puhtaaksi puhuttu. Ainoastansa se häntä äköitti, että Pilgrim, joka noin oli isäntäväkeä sutinut, nyt istui samassa pöydässä. Mutta Pilgrim ei ollut koko asiasta minään, ja Lents oli samalla tapaa.

Taivas näytti pilvistä muotoa Lentsin kihlajaispäivänä, ja lakkaamatta sateli monta päivää perätysten. Sadetta ripotteli yhtä taajaan ja taukoomatta kuin harmitustuttavan jaarittelian puhetta, jolla ei ole mitään määrää. Lents tietysti usein oleskeli Leijonan ravintolassa, ja siellä on niin hyvä olla; välisti saa olla ihan itsekseen, juuri kuin oltaisiin muussa huoneessa, välisti taas on, kuin olisi lämmitetyllä "markkinatorilla", niinkuin Lents kerran Annin kuullen kutsui ravintolahuonetta, jossa oli kuusitoistakymmentä katettua pöytää.

"Sinä olet leikkipuheinen", sanoi Anni, "tuonpa matkin isälleni; hän kuulee semmoista mielellään".

"Ei se ole tarpeellista", vastasi Lents, "siinä on kylliksi, kun sinulle vaan sen sanoin; älä sitä kauemmaksi kanna".

Lents käveli tuota pitkää, tähän vuoden aikaan melkein pohjatonta tietä Morgenhaldesta edes ja takasin, ikäänkuin kävelisi hän yhdestä huoneesta toiseen. Tiellä hän usein kohtasi miehiä ja vaimoja, jotka häntä onnittelivat, ja moni sanoi: "Sinä näytät kuin olisit kihlattuasi oikein kasvanut".

Asian laita olikin, että Lents siitä ajasta alkaen käveli reippaammasti kuin milloinkaan ennen, ja häntä nauratti, kun joku hänelle sanoi: "Sinä olet korkeassa hinnassa, sillä vaimo, jonka mies saa, on se hinta, josta mies käy. En tahdo sinua loukata, mutta ei ikinä olisi uskonut Annin jäävän kotikylään. On aina sanottu hänen naivan jonkun ravintolanpitäjän Baden-Badenissa taikka taitelian... Saatat kyllä naurahtaa, sillä sinun leipäsi on hunajaan langennut".

Lents ei lainkaan ollut närkästyksissään siitä, että häntä pidettiin Annia halvempana, päin vastoin hän kopeili, kun Anni oli niin sävyisä, että hänet otti. Kun hän istui kamarissa Annin ja äidin luona, ja Leijonan isäntä joskus sinne tuli ja hyrähti jonkun painavan sanan, sanoi Lents: "Oi hyvä Jumala, kuinka suuresti sinua kiitän siitä, että jälleen olet minulle suonut vanhemmat! Oikein hyvät vanhemmat olen saanutkin! Minä olen kuin uudesti mailmaan syntynyt. Minä en tahdo saada päähäni, että olen kuin oma lapsi Leijonassa. Kun minä muistuttelen, miltä minulle lapsena tuntui, kun ylimmäinen hirsi tähän rakennukseen pantiin ja sitte peililasiruutuja joka akkunaan! Silloin me lapset sanoimme keskenämme: itse linna Kaarlsruhen kaupungissa ei suinkaan ole komeampi. Minä olin myös sillä kertaa katselemassa, kun kullattu leijona ripustettiin. En suinkaan silloin voinut ajatella, että kerran tuossa linnassa olisin kuin omassa kodossani. Se vaan on kova onni, ettei äitini enää elä".

Nämä sanat liikuttivat Annin ja äidin sydäntä, vaikka Anni samassa luki silmuksia tikkaustyössään, sillä hän oli kohta ruvennut Lentsille ompelemaan varvaskenkiparia. Molemmin he olivat ison aikaa ääneti, kunnes äiti sanoi: "Niin se on, ja ajattelepas vielä sitäkin, kuinka kelpo sukulaisia sitä paitsi saat kahden vävyni perheissä! Minä olen jo ennen sinulle sanonut, että minä pidän suuressa arvossa ja rakastan heitä molempia, mutta ihan toisella lailla kuin sinua; sinunhan minä tunnen hamasta nuoruudestasi; sinä olet kuin oman rintani lapsi. Mutta tunnethan sinä ja tiedät, kuinka jalosukuisia ihmisiä he ovat. Kauppa-asioitsioita he ovat kiireestä kantapäähän. Kyllä kelpaisi joka miehen elää, jos vaan olisi yhtä paljon rahaa, kuin molemmat vävyni ansaitsevat yhdessä vuodessa".

Annikin sanoi kotvasen kuluttua: "Joska tuo riivatun sade kerran lakkaisi. Arvaapa mitä, Lents? Sitte oitis panetamme hevoset valjaisiin ja lähdemme kerran yhdessä ajelemaan".

"Sen teemme, ja minä jo edeltäkäsin olen iloissani, että sinun kanssasi pääsen Jumalan avaran taivaan alle. Täällä huoneessa on minun ja onneni liian ahdas olla mielestäni".

"Kaupunkiin me sitte lähdemme".

"Niin, mihin vaan tahdot".

Lents sanoi vielä: "Vastikään minua ilahuttaa sekin, että minun taikahuiluni on niin huolellisesti laatikoihin säilytettynä. Sydäntäni kirvelisi, jos se jollain lailla turmeltuisi".

"Se vasta on varsin liikaa", oikaisi äiti. Onhan kapine jo kerran myyty. Jos vahinko sattuisi tulla, vastatkoon ostaja".

"Ei äiti, niin ei ole. Minä tunnen Lentsini paremmin. Hänellä on oikein, sillä kaikki hänen valmistama työnsä on lähtenyt hänen sydämmestänsä, ja hän soisi omat kätensäkin sitä alinomaa suojelevan. Tiettyhän se on, että sydäntä särkee, jos mikä hyvänsä turmeltuu, jota vaan kuukausien kuluessa on yöt päivät tarkasti silmällä pitänyt".

"Oikein sanottu, armas Annini, sinä olet minun ikiomani!" huusi Lents, innostuneena siitä, että tuo erinomainen tyttö niin perinpohjin ja hyvin ymmärsi hänen tunteensa ja tiesi kaikki niin sopivasti ja uskollisesti hänen parhaaksensa kääntää.