Chapter 10

"Minä en häntä tunne, sanot! Olen kuitenkin siinä perheessä kuluttanut karpion suolaa. Minä sanon sinulle, mimmoisia he kaikin oikein ovat. Anni ja hänen isänsä ovat oikeastaan yhtä luontoa, ja juuri sen tähdenpä he eivät toinen toistaan suvaitse, vaikka _vapaan_ he mailman silmissä ovat olevinaan hyvässä sovussa. Kaikki, mitä he sanelevat, on paljasta huulisoittoa. Kun se aterialla soi, syömä ja juomakin luiskahtaa paremmin alas. He eivät pane sydämmelle mitään; he ovat tunteettomia. Minä en olisi uskonut, että semmoisia ihmisiä ollenkaan onkaan, mutta niin se on; he saattavat sinulle paljon puhua hyvyydestä, rakkaudesta, armeliaisuudesta, vieläpä päälliseksi, kuinka vaan sattuu, uskonnosta ja yksin isänmaastakin, mutta tämä kaikki on tyhjää lorua, jota lasketellessa he eivät ajattele mitään eivätkä piittaakaan siitä mitään ja ovat sitä uskoa, että kaikki ihmiset ovat suostuneet näin keskellänsä keskustella, miettimättä keskusteltavasta asiasta mitään. Anni ei pane sydämelle yhtään mitään, ja sen minä sanon: jolla ei sydäntä ole, sillä ei ole älyäkään eikä se ikinä käsitä, kuinka toisen laita on, eikä liioin tiedä määrää eikä olla taipuvainen. Anni ottaa, niinkuin äitinsäkin, oppia kuunnellessaan, mitä muut puhuvat, ja sitä hän sitte taitavasti matkii, ja vielä hän on hyvin taitava siinäkin, että hän osaa ketä hyvänsä moittia ja panetella pahanpäiväiseksi, mutta sen hän tekee niin ettei tiedä, onko se rakkautta vai riidan-haastoa. Isä, äiti ja tytär tekevät yhteensä kolmiyhteisen soittoryhmän; Anni soittaa ensimmäistä viulua, äiti toista ja isä baassi-äänellään ärisee. Sen minä sanon, että isäntä sittekin on ainoa paras koko perheessä. Tosi on, ja totena pysyy, että ainoastaan naarasmehiläiset pistävät, ja mitenkä! Leijonan isäntä ei puhu yhdestäkään ihmisestä muuta kuin hyvää eikä ole siitä hyvillään, että vaimoväkensä on kuin toista laumaa. Heidänpä mielestä on oikein oikein, jos vaan saavat jonkun tytön tai rouvan hyvästä maineesta lopun. Tätä tekoansa Leijonan emäntä tekee jonkimmoisella ulkokullatun sääliväisyydellä, mutta Anni mielellään leikittelee ihmisten kanssa kuin kissa hiiren kanssa, ja lorun loppu on aina tämä: sinähän Lents, olet kauniin, sinä olet kaikkein raittiimpi ja älykkäämpi ja kaikista paras. -- Minä olen aikanani paljon miettinyt, mikä se oikea raakuus on, ja se suorastaan monesti ei muuta kuin käy aivan sievistelevään tapaan. Se oikea raakuus on -- pahansuonti. Oi sentään, Lents, sinä et tunne sitä sävel-lajia, sinua ei auta soitintaitosi etkä sinä lainkaan tunne sitä sävel-lajia, jonka mukaan tämä perhe sointuu yhteen. Heissä ei ole muuta kuin valhetta ja ivaa. Se väki ei koskaan käsitä sinua eikä sinun intohimoasi enempää kuin iloasikaan. Minä vielä sanon yhden asian. Ainoastaan se, joka totuutta halajaa, voi totuuden käsittää ja sitä rakastaa. Sinä olet siinä perheessä outo muukalainen iki pitkinä päivinäsi".

"Pilgrim, mimmoinenka ihminen sinä oletkaan? Saman perheen luona, josta sinä noin puhut, olet käynyt joka päivä kahdeksan vuotta umpeen, syönyt ja syöt vieläkin heidän kanssaan samasta pöydästä, pidät hauskaa seuraa ja olet hyvässä sovussa heidän kanssaan. Mitä minun pitää sinusta ajatellakaan".

"Ravintolassahan minä käyn, syön ja juon ja maksan puhtaassa rahassa. Minä maksan joka päivä rätinkini, ja joka päivä heistä selviän".

"Minä vaan en sitä käsitä, kuinka sillä lailla saa olluksi".

"Sen uskon sinusta. Minä olen saanutkin paljon maksaa, ja minulle olisi hauskempaa, jos saisin olla ja elää kuin sinä. Se ei suinkaan ole hupaista, kun saa oppia tuntemaan ihmisiä semmoisina kuin oikein ovat. Tosi kyllä, että ainahan löytyy muutamia..."

"Ja sinä olet mielestäsi yksi noista muutamista hyvistä ihmisistä?"

"Minä en ollenkaan itseäni hyväksi kiitä. Olen kuitenkin ajatellut, että sinä olisit viimeinen minua laittamaan. Sitä saan luvan kärsiä. Soimaa minua, tee minulle mitä vaan tahdot, lyö vaikka käteni poikki, niin minä menen kerjuun, mutta samassa ajattelen näin: minä olen pulasta päästänyt niin kelpo miehen, kuin sinun. Erkane Annista! Minä pyydän sitä sinulta! Sinä et vielä ole häntä anonut isältä, etkä sinä ole vielä itseäsi kahlinut".

"Nuo estelyt ovat mailmanviisaan hätätemppuja. Minä en ole niin rikkiviisas kuin sinä, minä en ole ollut ulkomailla kuin sinä, mutta minä tiedän, mikä on oikein. Minä olen Annin kihlannut äidin nähden, ja minä en sanaani syö. Suokoon Jumala vaan sen, että saan isänkin suostumuksen. Ja nyt sinulle sanon viimeisen kerran: minä en ole sinulta neuvoa kysynyt, ja itse kyllä tiedän, mitä teen".

"Mutta, Herran tähden, mieleni on hyvä, jos olen erehtynyt. Vaan sitä en ole, en. Älä, veli kulta, älä ole kovakorvainen, herran tähden, vaan kuule minua; vielä on aika. Sinä et saata sanoa, että minä olisin sinua kieltänyt naimaan menemästä".

"En saatakaan".

"Sinä olet syntyäsi aviomies, mutta minä olen ollut hohko, kun en ole sinulle sitä tukevammin vakuuttanut; yhden noista tohtorin tyttäristä sinun pitää naiman".

"Sinun mielestäsi minun siis olisi pitänyt mennä sinne ja sanoa näin: minun holhojani Pilgrim käski sanoa paljon terveisiä ja pyytää minulle yhden tyttäristä, etenkin Amandan. -- Se ei olisi käynyt päinsä, ja sitä paitsi he ovat liian isoisia minulle".

"Voi olla niin, että ovat isoisia, mutta Anni ainoastaan tekee itsensä iloiseksi. Sen vuoksi, että sinä tohtorin tyttäriä teitittelet, et ole tietänyt, kuinka heitä saisit sinutelluksi. Se on sinusta käynyt huokeammin Annin kanssa. Sinä olet voinut käydä Leijonan ravintolassa, kenenkään kysymättä: mitä asiaa on sinulla siellä ollut? Minä tiedän kaikki tyyni, alusta loppuun, kuinka käynyt on. Anni on sinulle laverrellut surustasi -- hän kun osaa jaaritella mistä hyvänsä -- ja hänen lorustansa on sydämmesi heltynyt. Annilla on joka hameessa nahkainen tasku, ja hänen sydämmensä on yhtäläinen nahkatasku, ja kumpaisessakin hänellä aina on pientä rahaa, jota vaihettaa ja jakelee jokaiselle vieraalle".

"Pilgrim, nyt sinä sanot syntiä, suuresti syntiä!" sanoi Lents, ja hänen huulensa vapisivat vihasta ja surumielisyydestä. Hän rupesi nyt kertomaan kaikki tyyni, näyttääksensä Pilgrimille, kuinka hellä ja sydämmellinen Anni oli, mitä Anni oli hänelle sanonut hänen äitinsä kuoleman jälkeen, ja mitä hän vielä oli sanonut tuon suuren kellovärkin vietäissä. Lents oli kätkenyt joka sanan muistoonsa, ikäänkuin ilmestyksen.

"Voi minun äyri-raukkojani! Voi minun pienet roponi!" huusi Pilgrim vastaukseksi. "Voi teitä, minun pikku penninkini! Kerjäläisellähän semmoisia on, ja Anni on ne häneltä riistänyt. Voi minua yksinkertaista, kirottua narria! Kaikki, mitä hän sinulle noin on sanonut, aivan joka sanan on hän minun suustani saanut. Hänen puheentapansa on monimutkainen kuin tulpan kieli, ja hän osaa kaikkia lankaa onkia. Minä olen ollut niin löyhä, että olen silloin tällöin hänelle tuota kaikkea sanonut. Mutta se on ollut minulle oikein! Joska ma vaan olisin aavistanut hänen noin solmivan sinut minun omiin sanoihini! Voi minun äyri-raukkojani!"

Molemmat ystävät istuivat ison aikaa äänetönnä; Pilgrim puri huulensa kieroon ja Lents pudisti päätänsä epäileväisesti. Mutta Pilgrim taaskin pikastui: "Tiedätkös syyn sitte, minkätähden Anni ylimalkaan sinut ottaa? Ei suinkaan pitkän ruumiinvartesi tähden, ei lempeän luontosi tähden, eikä myöskään varallisuutesi vuoksi! Ei suinkaan; nämä kaikki ovat syrjäseikkoja vaan. Pää-asiallisesti hän ilkamoitsee siitä, ettei kukaan tohtorin tyttäristä sinua saa. Piti! piti! Eipä kukaan teistä häntä saanut, mutta minä sain! -- Usko minua! Anni on semmoinen elävä, josta sinä et ollenkaan voi mitään päättää. Sinä et usko niitäkin ihmisiä löytyvän, joitten ainoa ilo ja onni on saada muille mielipahaa ja harmia aikaan ja joilla ei ole muuta ajateltavaa kuin sitä, kuinka heidän kauneutensa, rikkautensa ja hauska olonsa muita harmittaa. Minäkään en ole uskonut semmoisia ihmisiä löytyvän, ennen kun opin Annia tuntemaan. Veli kultani; älä sinä huoli oppia häntä paremmin tuntemaan; siitä on sinulle onnettomuus! Minkätähden noin minuun katsot, ja olet noin ääneti? Sano suusi puhtaaksi, tee, mitä hyvänsä, tee minulle, mitä tahdot, mutta erkane Annista, hän on myrkkyä! Minä rukoilen sinua, erkane Annista! Ja vielä yksi asia: minä olen vallan unohtanut pää-asian. Ajattele sitäkin, -- ja suokoon Jumala, ett'et myöhästyisi siinä ajatuksessasi; minä en suinkaan tahdo pahaa ennustaa, -- mutta ajattele sitäkin, että Annista ei ole vanhaksi ihmiseksi".

"Ha, haa! Vieläkö hän päälle päätteeksi on kivulloinenkin, ja kuitenkin hän on tuman terve. Onhan hänellä kasvot kuin verta ja maitoa".

"Minä en tarkoita sitä; minä tarkoitan ihan toista. Muistele äitiäsi; Löytyykö toista, jonka tykönä on ollut parempi oltava? Minkätähden niin? Sentähden, että hänen kasvoistansa näki hänen sydämmensä laadun, näki hänen ystävällisyytensä kaikkia ihmisiä kohtaan, hänen ilonsa ja hänen huolensa kaikkein ihmisten menestyksestä. Se, se tekee vanhan kasvot kauniiksi, ja se tekee laupiaaksi senkin, joka niitä katselee. -- Entäs kuinka on Annin laita? Kun hän ei enää saa hiuksiansa palmikoittua kruunuksi, kun hänen poskillansa ei enää ole punaa, kun hänen valkoiset hampaansa eivät enää nauraessa näy, -- mitä hänestä sitte on jäljellä? Hänellä ei ole mitään vanhan varaksi, hänellä ei ole elähdyttävää voimaa, hänellä ei ole muuta kuin liukas kieli, hänellä ei ole hyvä sydän, ei terävää ymmärrystä, hän ei osaa muuta kuin viisastella; kun hänestä tulee vanha, hän ei ole muu kuin paholaisen isoäiti".

Lents pusersi huuliaan kovasti hampaitten väliin ja viimein hän sanoi: "Jo nyt on tarpeeksi, jopa on liikenemäänkin. Ei enää sanaakaan! Mutta yhtä sinulta vaadin: noin et saa puhua muille kuin minulle, ja olkoon se minullekin sanottu viimeinen kerta eikä tämän perästä yhdellekään ihmiselle, ei ainoallekaan! Minä pidän Anniani rakkaana ja ... ja ... pidän sinustakin; vaikka kiivastuksissasi sanot mitä tahdot. En nyt enää pyydä sinua puhemiehekseni. Ainoastaan nämä neljä seinää tietää, mitä tänään olet haastanut. Hyvää yötä, Pilgrim!"

"Hyvää yötä Lents!"

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus ja kilvoitus yhteydestä.

Kun Lents oli mennyt, istui Pilgrim kauan yksistänsä, katseli tuijotti valkeesen ja väänteli tuimasti punertavaa poskipartaansa. Häntä harmitti; hän oli tosin sanonut suunsa puhtaaksi, mutta hän oli sanonut liika paljon ja ampunut yli maalin; hän ei voinut sanojaan peräyttää, koska kaikki oli hänen mielestään totta, mutta mitäpä sekään auttoi? Hän käveli levottomana edes takasin kamarissaan, sitte hän taas istahti ja tuijotti valkeesen. Minkätähden elämä onkin niin eriskummallinen! Kuinka harvan ihmisen kohtalo on päästä suoraan tarkoituksensa perille! Sitä ei kukaan usko nuorena ollessaan; vanhoja ihmisiä soimataan tylyiksi, ja sitte kun itse vanhaksi tullaan, muututaan samanlaisiksi ja kukin mukaantuu asianhaaroja myöten. Ei, hauskaa se elämä sentään on. Mutta ei vaan saa kaikkia mieli tehdä.

Pilgrimin mieleen johtui koko elämänsä hiljainen juoksu. Kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti ulkomaille, riuskasti, kuin olisi koko mailma voitettavana, ja häntä elähytti hiljainen onni. Hän ei ollut saanut mitään lupausta eikä ennusmerkkiä, mutta kuitenkin onni oli hänestä varma. Hänen lemmittynsä oli tohtorin kaunis, hoikkavartinen tytär Amanda, ja Amanda puolestansa suosi häntä kuin prinsessa, kuin jokin naisjumala, niin Amanda häntä suosi. Pilgrim auttoi häntä aina joutoaikoinaan pystyttäissä keppiä ulkomaisien kasvien tueksi, joihin hän ensin eräästä kirjasta oli koriasti kirjoittanut kunki kasvin nimet. Amanda kohteli tätä köyhää, turvatonta poikaa kuin lempiä enkeli, ja sittenkin, kun Pilgrim oli nuorukaiseksi varttunut, hän vielä monta kertaa rohkeni olla Amandalle apuna, ja Amanda oli edelleen yhtä armas Pilgrimiä kohtaan ja hänen joka silmänluontinsa kuin siunattu. Kun hän sitte yksistänsä lähti vieraille maille ja vielä kerran meni puutarhan ohitse, niin Amanda hänelle kurotti kätensä aidan yli ja sanoi: "Minulla on sinulta kokonainen muistokirja, nuo lautaset, joihin olet piirtänyt ulkomaisien kukkaisten nimet. Kun sinä ulkona mailmassa joskus näet noita vieraita kukkaisia kasvavan kotimaassaan, olet myös monesti muistava meidän puutarhaamme ja kotiamme, jossa kaikki ihmiset suovat sinulle hyvää. Voi hyvin, elä hauskasti ja tule takasinkin taas!"

Nuo sanat "voi hyvin ja tule takasin!" ne saattoivat matkamiestä yli vuorien ja läpi laksojen, yli meren ja kautta vieraitten maitten, ja monta kertaa kaikukin toisti Amandan nimen, joka ehdottomasti riemastutti hänen miestänsä avarassa mailmassa.

Pilgrim aikoi rikastua, aikoi mainioksi taideniekaksi ja tahtoi ansaita Amandan. Hän palasi takaisin köyhänä ja mailman nuijittuna. Kun sitte moni häntä kohteli halvalla pilkalla, sanoi Amanda, joka oli kasvanut ja varttunut suuremmaksi: "Pilgrim, olkaa iloinen, että kumminkin olette terve, ja pysykää ilomielisenä!"

Hän sen tekikin, eikä hukannut iloista luontoansa. Hän totutti itseään rakastamaan Amandaa kuin aitauksen toisella puolella, naapurin puistossa kasvavaa kaunista lehmusta, kuin tähtiä taivaalla. Ei kukaan kuullut sanaakaan, ei nähnyt mitään osoitusta hänen rakkautensa tunteista, ei yksin Amandakaan. Niinkuin satu kertoo kalliista kivistä, että ne öisin kiiltävät kuin aurinko, samoin hellä rakkaus Amandaan valaisi Pilgrimin elämän päivät. Hän ei nähnyt lemmittyänsä useasti moneen viikkoon, mutta kun hän taas hänen näki, oli hänen käytöksensä niin tyyne, kuin olisi hän oudon nähnyt. Ainoastansa sitä hän useasti ajatteli, ken se mahtaisi olla, joka Amandan morsiamenaan kotiinsa veisi. Hän halasi mailmasta päästä, armaansa aavistamatta olevansa hänen lemmittynsä, mutta saman armaansa hän olisi suonut onnelliseksi. Lents oli ainoa, jonka piti Amandan morsiamekseen saaman, Lentsille hän Amandan soi, he vetivät vertoja, ja hän itse tuudittaisi heidän lapsiansa käsivarrellaan ja hauskuttaisi heitä laulujensa ja leikkipuheensa runsaasta aarteesta. Mutta nytpä oli käynytkin ihan toisin, ja Lents seisoi paraikaa äkkisyvän partaalla, siitä Pilgrim oli vakuutettu.

Hän katseli tuijotti kauan valkeesen ja pudisti tavan-takaa päätänsä, kunnes hän viimein sammutti valkean ja sanoi itsekseen: "minä en ole taitanut itseäni auttaa enkä minä myös voi auttaa muitakaan".

Sillä aikaa Lents oli kävellyt kotiinpäin. Hän käveli hiljaksuten. Hän oli niin väsyksissä, että hänen täytyi istahtaa kiviläjälle tien viereen. Kun hän tuli Leijonan ravintolan kohdalle, oli siellä jo kaikki valkeet sammutetut, eikä yhtäkään tähteä tuikkinut, kun taivas oli mennyt pilveen. Lents oli pysähtynyt seisomaan ja hänen mielestänsä oli kuin olisi koko ravintola kukistumaisillaan hänen päällensä.

Hän rupesi kävelemään kotiin. Maisu makasi jo. Lents herätti hänet, koska hän tarvitsi kumppania, joka hänen kanssansa iloitsisi. Pilgrim oli ikäänkuin varistanut tuhkaa hänen yllensä.

Kuultuansa uutisen oli Maisu oikein onnellinen, ja Lentsiä nauratti, kun Maisu nyt, näyttääksensä toteen, että hänkin kyllä tiesi, mitä rakkaus oli, tiesi enemmän kuin hyvin, kumminkin sadannen kerran kertoi oman "hukka-rakkautensa", joksi hän sitä ainoastaan nimitti. Hän alkoi aina itkulla ja lopetti torulla, ja kummassakin hän teki oikein.

"Kuinka ihanaa siihen aikaan oli olla tuolla toisella puolella laksossa! Hän oli naapurin poika, kelpo miehen alku, uuttera ja pulska, niin pulskaa poikaa ei enää hakeinkaan löydy. Tuota ei kukaan pahaksensa panko, mutta niin on asian laita. Mutta hän -- minä sanon kuin sanonkin nimen, koska joka mies kuitenkin tietää hänen nimensä olleen Anton Striegler -- hän kuitenkin sai päähänsä lentää ulos mailmaan, ja ulkomailla hän vieläkin oleskelee kauppatoimissaan ja minä muistan kuin olisi se tapahtunut eilen meidän hyvästi-jättömme tuolla puron partaalla, kun hän sanoi: 'Maisu', sanoi hän, 'niin kauan kuin tää puro tässä juoksee, minäkin olen sinulle sydämmessäni uskollinen, ja ole sinäkin samoin'. Hän osasi kauniisti puhua ja kirjeissäänkin hän niin kauniisti sanansa pani, mutta semmoisiahan ne viekkaat ihmiset ovat, vaikka minä en olisi häntä siksi ikinä uskonut. Neljä vuotta minä sitte häneltä sain yhteensä seitsemäntoistakymmentä kirjaa Franskan maalta, Englannista ja Spaniasta. Kirje Englannista aina maksoi kokonaisen kruununtaalerin, sillä siihen aikaan Napoleoni ei olisi suonut meille tulevan mitään kahvia eikä yhtäkään kirjettä, ja sentähden kirjeet tulivat, niinkuin meidän pastorimme sanoi, Konstanttinopolin ja Itävallan kautta tänne ja maksoivat joka kerta, niinkuin sanoin, koko kruununtaalerin. Sittemmin ei ole enää mitään, ei isoon aikaan mitään kirjettä tullut. Neljätoistakynmentä vuotta minä odotin, kunnes viimein sain kuulla, että hän Spaniassa oli nainut mustan. Siitä saakka minä en ole huolinut koko hylystä, eikä sen suurempaa hylkyä ole, ja sitte minä kohta poltin hänen kauniit kirjeensä, nuo petturin kirjeet, ja rakkautenikin on mennyt samaa tietä pitkin korsteinia ja savuna hukkunut tuulessa".

Maisu aina lopetti näillä sanoilla, jotka olivat kuin suuhun valetut. Tänäpänä Maisu oli saanut kernon kuultelian, parahimman kuin toivoa taisi, vaikka sillä oli se vika, että hän oikeastaan ei ollenkaan kuulellut, mitä Maisu haastoi; hän vaan katseli häneen päin, silmät pystyssä, ajatellen Annin olevan edessänsä. Nytpä kiitollisuuden tunteet Maisuakin muistuttivat puhumaan Annista. "Mitä Anniin tulee, minä hänelle sanon, kummoinenka sinä olet, minä kun parahiten sinun tunnen. Sinä et ole ikipäivinäsi pahoittanut edes lastakaan, ja minua kohtaan sinä aina olet ollut hyvä. Mutta älä nyt näytä noin synkkämieliseltä. Ole iloinen! Minä kyllä tiedän, ja vallan hyvin tiedänkin, että, kun noin suuren onnen saavuttaa, myös luulee itsensä raukeevan. Kyllähän teidän, Jumalan kiitos, kelpaa; te pysytte yhdessä kotona, ja saatatte joka päivä, jonka Jumala teille suo, sanoa toinen toisellenne hyvää huomenta ja hyvää yötä. Nyt minäkin sanon hyvää yötä! Jo onkin hyvin myöhäistä".

Puoliyö oli ohitse, kun Lents vihdoin haki lepoa, hänkin. Hän nukkui näillä sanoilla: "hyvää yötä Anniseni! Hyvää yötä sinä hyvä tyttö!"

Aamulla oli hänen eriskummallinen ollansa. Hän muistutteli nähneensä unta: hän oli ollut seisovinaan korkealla vuoren harjalla oman talonsa takana, ja hän oli ehtimiseen nostanut jalkaansa ja tahtonut nousta ylös ilmaan -- -- --

Se nyt vielä puuttuu, että rupeisin unelmista murehtimaan, sanoi hän itsekseen, lakkasi ajattelemasta koko untansa ja rupesi muistorahaa katselemaan. Mutta paljon enemmän häntä hauskutti nuo Annin pikkuruiset kengät ja ensimmäiset vaatteet, kunnes hän viimein pani nämä pyhäköt kätköön tuonne kaappiin, muitten perintöjensä joukkoon.

Nyt tuli Leijonan emännältä semmoinen sana, että Lents tulisi heille noin yhdentoista aikaan. Lents puki pyhävaatteet päällensä, ja lähti joutuisasti menemään setänsä Petrovitschin luo.

Sitte kun hän oli monta kertaa likistänyt kelloa ja vihdoin päästetty sisään, tuli setä jotenkin jörömäisenä häntä vastaan ottamaan. "Mitä sinuun nyt tulee, näin aikaisin?"

"Setä, tehän olette isäni veli --"

"Olen kyllä, ja kun minä lähdin ulkomaille, jätin jälkeeni isällesi kaikki perini. Kaikki, mitä minulla nyt on omaa, olen itse ansainnut".

"Minä en teiltä vaiteloitse rahaa, vaan pyytäisin teitä kanssani isän siassa".

"Mitä? Kuinka?"

"Setä, asian laita on se, että Leijonan Anni ja minä, me pidämme toinen toisemme hyvänä, vilpittömästi hyvänä, ja Annin äiti on antanut suostumuksensa, ja nyt olen menossa pyytämään Annia isältänsä, niinkuin tapana on, ja teidän pitäisi käymän kanssani, koska olette isäni veli".

"Vai niin?" vastasi Petrovitsch, sitte kun ensin oli pistänyt suuhunsa sokeripalasen, käyskenneltyään edes takasin tapetseeratussa ja matoitetussa huoneessaan.

"Vai niin?" sanoi hän kerran vielä kääntyessään. "Sinä saat 'fiinin' rouvan ja minun täytyy sanoa, että sinulla on hyvä kursi. Minä en olisi uskonut sinusta sitä kursia, että menet mokomaa naimaan".

"Minkätähden sanotte kursi? Mitä se tässä kohden kysymykseen tulee?"

"Ei mitään pahaa sen puolesta, mutta minä en vaan olisi uskonut sinua niin ylpeäksi, että otat semmoisen rouvan".

"Ylpeäksi? Mitä ylpeyttä siinä minun puolestani on?"

Petrovitsch naurahti vaan, eikä antanut vastausta mitään. Lents jatkoi: "setä, kyllähän te Annin tunnette vallan hyvin. Hän on toimellinen ja tytyväinen sekä kelpo perheessä kasvanut".

"Minä en tarkoita sitä. Mutta se on sinusta ylpeyttä, kun luulet voivasi olla tytölle, joka ravintolassa on kasvanut kahdenkolmatta vanhaksi, tuolla hiljaisessa Morgenhaldessa noitten kaikkein ravintolan huoneissa mairittelevain vieraitten verosta. Se on ylpeyttä sinusta, että sinulle yksistäsi halajat semmoisen, joka osaa emännöitä suuressa ravintolassa. Täysi-ikäinen mies ei ota semmoista rouvaa, joka häneltä kalvaa puolen ikää, jos tahtoo rouvansa mieleen elää. Eikä semmoisen rouvan talossa ole helppo pitää komentoa; se on vaikeampi kuin pukkia hillitsemästä ruveta hillitsemään neljää villihevoista".

"Minä en tahdokaan komentaa".

"Sen uskonkin. Mutta jompikumpi kahdesta: joko komentaa taikka olla komennon alla. Se minun täytyy sanoa, että Anni on hyväntahtoinen, mutta tietysti ainoastaan sitä kohtaan, joka häntä kiittää taikka on hänen alammaisensa. Anni on Leijonan perheessä ainoa, josta saattaa jotain hyvää sanoa. Molemmat vanhemmat ovat kumpikin eri lailla ulkokullatuita: äiti suuripuheisuudessaan ja isä harvapuheisuudellaan. Jos isäntä vaan sanankin sanoo, se tietää samaa kuin: minun suussani jokikinen sana painaa leiviskän, punnitkaa, niin pitää olla tasan, ei ole neljännes-luotiakaan vailla. Ja kun hän vaan askeleenki ottaa, se käy niin arvokkaasti, kuin joka askel sanoisi: tässä tulee kunnian mies. Kun hän ottaa kahvelin käteensä, se tahtoo sanoa: näin syö kunnian mies, ja kun hän katsoo akkunasta ulos, hänen muotonsa sanoo kuin Jumala itse hänelle taivaasta tervehtäisi: hyvää huomenta, kunnian mies! Ja minä panen vaikka pääni vetoa siitä, että hänen on velkaa niin kahveli kädessä kuin narisevat saappaatkin jalassa".

"Mutta, setä, sitähän en ole tullut teidän suustanne kuulemaan".

"Sen uskon".

"Minä olen ainoastaan tullut kaikella kunnioituksella kysymään, jos tahtoisitte isän siassa käydä kanssani puhemieheksi".

"Ei pistä päähäni tulla. Sinä olet täysi-ikäinen itse, etkä sinä ennenkään ole minulta neuvoa kysynyt".

"Ettehän pyyntöäni kumminkaan paheksine?"

"En ollenkaan. -- Mutta malta!" huusi Petrovitsch, kun Lents oli menemäisillään, "vielä sanon sanan, yhden ainoan sanan vaan".

Lents kääntyi takasin, ja Petrovitsch laski ensi kerran elämässään kätensä veljensä pojan olkapäälle, ja kummallisesti tämä kosketus Lentsiä säikähdytti ja enemmän vielä se, kun Petrovitsch liikuttavalla äänellä puhui näin: "Minä en sentään soisi eläneeni tyhjän-toimittajana omaisiani kohtaan. Minä tahdon antaa sinulle jotain, josta moni ihminen antaisi koko elämäikänsä, jos he saman olisivat aikanansa saaneet. Lents! Jos jonkun ihmisen on kuuma ja hiki, älköön hän juoko; hän saattaisi juoda itselleen kuoleman, ja se, joka lyö lasin pois kädestä, on oikia hyväntekiä. Myös muullakin lailla voidaan olla kuumettunut eikä silloinkaan saa juoda, se tahtoo sanoa, ei saa tehdä mitään, joka koskee koko elämäkautta, sillä siitäkin saattaa pitkällinen kidunta ja kuolema seurata. Sinua ei mikään tällä haavaa pakoita menemään naimisiin, vaikka se olisi muunkin kuin Annin kanssa; sinä olet palavissasi; jähdy ensin tyyneesti ja tutki itseäsi uudestaan puolen vuoden perästä. Jätä nyt koko tämä asia minun huomaani, kyllä minä Leijonalla kauppasi saan rikki, ja haukkukoot he minua miten hyvänsä, siitä ei ole minulle haittaa lainkaan. Tahdotko neuvoani seurata ja luopua koko naimatuumasta? Muutoin sinuun sattuu pitkällinen tauti, jota ei yksikään tohtori enää parantaa voi".

"Minä olen jo kihloissa, eikä se enää puhuen parane", vastasi Lents.

Kun hän sitte lähti pois, oli hänen otsallansa kylmä hiki.