Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

VILUN-IHANA

Kirj.

Berthold Auerbach

Suomennos ["Edelweiss"].

G. W. Edlund, Helsinki, 1879. Th. Tigersteedt'in kirjapainossa Porissa.

SISÄLLYS:

Kertomuksen aluksi I. Hyviä jälkipuheita II. Sureva ja hänen seurakumppaninsa III. Työntekiä hyväntekiänä IV. Kaikki kotosella V. Pilgrimin matkustuksista VI. Mailma alkaa ikääntymään VII. Ravintolan tytär pitää emännyyttä VIII. Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa IX. Kahden ystävän keskustelua X. Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa XI. Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään XII. Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle XIII. Leijona, kettu ja harakka XIV. Kaapit ja silmät aukenee XV. Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen XVI. Sydän puhkee XVII. Ystävällistä avioestelyä XVIII. Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus ja kilvoitus yhteydestä XIX. Koetuksia alangolla ja ylängöllä XX. Ensimmäinen huvimatka XXI. Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille XXII. Huomenlahja XXIII. Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja ensimmäinen sunnuntaivieras. XXIV. Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu Morgenhaldessa. XXV. Heilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa XXVI. Kirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa eipään XXVII. Kaikki nurin narin. XXVIII. Lainahattu ja säästörahat XXIX. Tämä on kuin toista mailmaa XXX. Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas XXXI. Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas XXXII. Myrskyinen yö XXXIII. Ystävä hädässä XXXIV. Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet XXXV. Särjetty sydän XXXVI. Nöyrtyneen tunteita XXXVII. Apujoukko XXXVIII. Lumen alla kasvaa kukkanen XXXIX. Hengen vaarasta pelastuneet XL. Lopussa kiitos seisoo

KERTOMUKSEN ALUKSI.

Vuoren rinteellä seisoo asuinhuone; aamun aurinko paistaa ison aikaa sinne sisään, ja ken hyvänsä huonetta katselee, sen silmät ilosta loistaa, sillä ensi katsanto sanoo: täällä asuu onnellisia ihmisiä; ja oikein omanlaatuisia ihmisiä he ovat. Heidän on täytynyt kauan ja kovasti kamppailla, ennenkun ovat onnen omassa povessaan löytäneet; he ovat seisoneet kuoleman esikartanossa ja uusina ihmisinä kuolleista nousseet...

Tuossa tulee emäntä; hänen kasvonsa ovat nuoret, kauniit, heleänvereät, mutta hänen hiuksensa ovat lumivalkeat. Hän hymyilee eräälle vanhukselle, joka askaroitsee puutarhassa ja huutelee lapsille, etteivät pitäisi semmoista melua.

"Tule nyt jo sisään Maisu ja tulkaa tekin lapset. Wilhe lähtee nyt kotoa pois", sanoo nuori valkotukkainen emäntä; vanhus seuraa häntä syvälle kyyristyneenä ja hyvään aikaan hypistellen esiliinaansa pakoittavia kyyneleitä varten.

Vähän ajan takaa astuu huoneesta ulos mies nuoren pojan kanssa, jolla on pieni reppu selässä, ja mies sanoo: "Wilhe, sano tässä äidille hyvästi ja käytä itseäsi aina niin, ettes tee mitään, josta ei saata ajatella: minun isäni ja äitini saavat sen tietää. Sitte saatat, Jumalan avulla takasin tultuasi ilomielin astua tämän kynnyksen yli".

Nuori valkohiuksinen emäntä syleilee raitista nuorukaista ja sanoo nyyhkien: "Minulla ei ole enempää sinulle sanomista, isä on sanonut sinulle kaikki. Mutta jos sinä Sveitsin vuorilla löydät vilun-ihania, tuo niistä kukkanen kotiin".

Nuorokainen lähtee matkalle, sisarukset huutavat hänen jälkeensä: hyvästi, Wilhe! hyvästi! hyvästi! Heistä on hauskaa huutaa hyvästi eikä heidän tee mielensä ollenkaan lakata.

Isä huutaa taaksensa: "äiti, minä seuraan Wilheä ja Lorentsia rajaan saakka vaan, ja Pilgrim saattaa heitä ensimmäiseen yöpaikkaan. Minä tulen kohta takasin".

"Se on oikein, mutta ole hätimättä, äläkä tee hyvästijättöä itsellesi noin raskaaksi. Ja sano Fallerin emännälle, että hän tulee meille päivälliselle ja ottaa Liisan kanssaan".

Isä menee poikinensa ja nuori emäntä sanoo vanhukselle: "Minusta tuntuu niin turvalliselta se, että Fallerin Lorentsi on meidän Wilhen matkakumppanina..."

* * * * *

Me tiedämme kertoa, minkätähden nuori äiti harmaantuneilla hiuksilla, halajaa vieraille maille matkustavaiselta pojaltansa vilun-ihania. Tämä on tuskaloinen, haikea, jopa melkein arvoton kertomus, mutta rakkauden aurinko vihdoin tulee kirkkaasti paistaen näkyviin.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Hyviä jälkipuheita.

"Se oli kelpo vaimo."

"Hänen vertaistansa tuskin enää löytää".

"Hän oli vielä noita vanhan ajan ihmisiä".

"Kuka hyvänsä sai tulla hänen tykönsä, koska vaan tahtoi, aina hän auttoi ja tiesi neuvon".

"Ja kuinka paljon hän sai eläissänsä kokea: neljä lasta ja miehensä hän saattoi hautaan, mutta sentään hän aina oli niin iloinen ja hurskasmielinen".

"Niin, kyllä nyt Lents vaan tulee häntä kovasti kaipaamaan. Vasta nyt hän oikein saa tuta, mimmoinenka äiti hänellä on ollut".

"Vastako nyt? Senhän hän on tietänyt koko elämä-ikänsä; hän on kohdellut äitiänsä kuin omaa silmäänsä".

"Nyt hänen pitää mennä naimisiin, ja se kohta".

"Hän saa valita, kenenkä vaan tahtoo; kolkuttakoon joka huonetta, kohta ovet avataan selkki selälleen, niin kelpo miehelle, kuin hän on".

"Eikä hän olekkaan mikään köyhä poika".

"Ei suinkaan, ja vielä hän sitte perii setänsäkin, tuon Petrovitschin".

"Eikös lauluyhteys veisannut kauniisti? Se meni läpi luiden ja ytimen".

"Se maar vasta mahtoi käydä Lentsinkin sydämmelle. Hän on muutoin aina ennen ollutkin laulamassa, hän on parahimpia joukossa".

"Niin onkin, ja sitte hän saarnan aikana ei itkenyt, mutta kun laulukumppanit veisasivat, hän itki ja nyyhki niin, että olisi luullut hänen rintansa pakahtuvan".

"Ensi kerran Petrovitsch'kin oli maahanpaniaisissa: muutoin hän aina muulloisti on mennyt koko kylästä. Siitä olisikin ollut hänelle suuri häpiä, jos hän ei olisi ainoalle veljensä vaimolle osoittanut viimeistä kunniaa".

Näin ihmiset puhuivat keskenänsä kävellessään pitkin laksoa ja vuoriteitä ylös. He olivat kaikki mustissa vaatteissa, kun tulivat ruumista saattamasta. Tuonne laksoon, jossa on ainoastaan muutamia huoneita -- ja niistä on suuri ja laaja Leijonan-ravintola keskimmäinen -- kirkon viereen oli uurmaakari Lentsin leski Morgenhaldesta haudattu, ja joka taholta hänestä ei muuta kuulunut kuin hyvää; oli niin, kuin jokainen olisi ollut jotakin vailla, kun tuo kunnon vaimo oli temmattu pois: saattoväki suri syvästi ja kaikkein kasvot olivat kalman muotoisia; sillä ihan niinkuin uusi murhe johdattaa vanhan mieleen, niin saattoväkikin, sitte kun äsköin luotu hauta oli mullattu, meni hakemaan omaisiensa haudat, ja siinä itse kukin itsekseen oli murehtinut edesmennyttä ja hiljakseen rukoillut.

Me ollaan kelloseppäin kotimaassa, tuolla metsäisessä vuoristossa, jossa yhdeltä puolen vesistöt juoksevat Rheinin virtaa päin, ja toiselta puolen Tonavaan, joka saa alkunsa ei kaukana täältä. Täkäläisten ihmisten luonnossa on jotain rauhallista, tyyneen miettiväistä; vaimoja on paljon enemmän kuin miehiä, sillä heitä on suuri osa kaikilla ilman-kulmilla kellojen kaupalla. Kotona olevien miesten kasvot ovat enimmästään kalpeat, ja siitä huomaa heidän askaroitsevan sisätyössä; sitä vastoin vaimoväellä, joka hoitaa ulkotöitä pelloilla, on poski-punaa, ja heidän kasvoillensa antaa nuo leveät mustat, leuvan alle sidotut nauhat, vielä jotain kauniin uljastakin.

Maanviljelys on kuitenkin pienenmoista; se ei ole, paitsi muutamilla isommilla talonpoikais-tiloilla, suurin muuta kuin lapion pitelemistä ja niittytyötä. Monella paikkaa juoksee vielä kapea metsänkaistale aina lakson päähän, puroon saakka, ja siellä täällä niittyjen syrjillä seisoo vielä korkea, latvaan asti karsittu kuusi jäljellä ikäänkuin merkiksi, että niitty- ja peltoala on metsästä väännetty. Saarnet ovat kuin hoikkamaisia kekopäisiä pajuja; niitä, näet, karsitaan joka vuosi kutun ruaksi. Kylä, eli oikeammin yhteiskunta, ulottuu paljon yli puolen saksalaista penikulmaa: huoneet ovat hajallansa laksossa ja vuoristossa, rakennetut kokonaisista, toinen toiseensa poikittain liitetyistä hirsistä; etupuolella on akkunoita yhtä mittaa, ilman väliseinustaa, sillä paljon valoa tarvitaan; sisään-ajo aittaan, missä semmoinen on olemassa, tapahtuu vuorelta huoneen takana suorastaan katos-alle, ja vahva olkikatto ulottuu etupuolelta pitkälle kuin myrskyn suojaksi. Huoneitten väri sopii hyvin yhteen vuoren ja metsän kanssa, joitten turviin ne ovat rakennetut, ja niittyjen läpi menee kapeita näkyviä polkuja ihmisasuntoihin.

Suuresta saattojoukosta, joka samaa suuntaa kulkee ylöspäin laksoa, eroo joku vaimo väliin siellä, väliin täällä: virsikirjallaan vaimo viittaa päin omia huoneitaan lapsillensa, jotka kurkistelevat ritirinnakkaisissa akkunoissa taikka hurjan huimasti juoksevat niittypolkua alas ottamaan palaavia vastaan. Ja sitte kotiin tultua, kun pyhävaatteet riisutaan, kuuluu syvä huokaus muistellessa toisen murhetta ja ajatellessa, kuinka se sentään on hauskaa, että vielä yhdessä eletään ja voidaan vieläkin elää toinen toisensa hauskuudeksi. Mutta työnteko tänään ei tahdo oikein käydä päinsä. Ajatukset ovat olleet maallisista askareista vapaat eikä ne taas tahdo niin äkkiä niissä liikkua.

Kylän tunnettu vihtiseppä Knuslingenistä (hän teki lyijystä ja messingistä mitä visuimpia vihtipainoja), joka kulki saattoväen kanssa ensimmäiseen tienhaaraan, sanoi aatosalta: "Se on sentään tyhmyyttä, koko se kuolema! Tuo Lentsin leski esim. on kyllä ollut viisas ja kokenut ihminen, mutta nyt hän on maahan mullattu eikä hänestä enää ole mailmalle mitään".

"Poika on kumminkin perinyt hänen hyvän luontonsa", vastasi nuori vaimo joukosta.

"Mitä taas viisauteen ja kokemukseen tulee sitä täytyy jokaisen itse hankkia itselleen", lisäsi pieni vanhahko mies, joka yhtäpäätä katseli ja kurkisteli niinkuin olisi jotakin vailla; häntä sanottiin Pröbleriksi, vaikkei se ollut hänen oikea nimensä, sillä vanhus oli hairahtunut siinä, ettei hän pysynyt paljaana kelloseppänä, joka hän oikeastaan oli, vaan hänen mielensä teki alinomaa keksiä jotakin uutta, ja sentähden hän kaikkea popeeraasi eli koetteli, jonka vuoksi häntä kutsuttiinkin Pröbleriksi (Propeeraajaksi.)

"Entiset ajat olivat paremmat ja hauskemmat", sanoi eräs vanha varvari vuorentakaisesta laksosta, jota sanottiin 'varvarin-Taavetiksi', "ennen aikaan pidettiin muhkeita maahanpaniaisia, joissa kumminkin kostui pitkästä matkasta ja hiukauksista -- murhe on, nähkää, sitä laatua, että se panee isoomaan ja janoomaan -- ja ennen aikaan opettajakin piti semmoisen hautapuheen, että kyllä. Ja jos monesti kyllä on tullut vähän liiaksikin maistetuksi, ei mitään hätää sen vuoksi. Mutta nyt on semmoinen komento kokonansa kielletty, ja minun on niin nälkä ja olen niin hervoton, että kohta pikaa en pääse tästä patosesta paikasta".

"Niin on minunkin laita, ja minunkin", kuului monelta tahoin, ja varvarin-Taavetti jatkoi: "Ja mitä työtä sitte enää tekee, kun kotiin tulee? Koko päivä on mennyt hukkaan. Sen suokin mielellään sille ihmiselle, joka on ollut rakas. Mutta ennen aikaan oli toisin ja paremmin; silloin palattiin vasta yöllä kotiin, eikä sitte enää tarvinnut ajatella päänsä ympäri, mitä --"

"Enempää kuin ajatuksiakaan oli päässä", katkaisi nuori kelloseppä Faller korkealla äänellä; hän oli toinen baassi lauluyhteydessä ja kantoi nuottikirjaansa kainalon alla, -- muutoin miehen astunta ja ryhti todisti, että hän oli ollut sotamies. -- "Maahanpaniaispitoja", jatkoi hän, "noitahan vanha mestaritar itsekään ei olisi sallinut. Kaikella on aikansa, ilolla on aikansa, kuin surullakin, -- aikansa kutakin, se oli hänen sananpartensa. Minä olen ollut työssä vanhalla Lents-vainaalla viisi vuotta ja kolme neljännestä päälle. Minä ja nuori Lents menimme oppiin yhtaikaa ja yhdessä me tulimme kisälliksi".

"Olisithan sitte saattanut olla opettajan verosta ja pitää hautapuheenkin", sanoi varvarin-Taavetti närkästyksissään, ja sen lisäksi hän höpisi jotain laulukuntalaisista, jotka ovat niin kovin viisaita olevinansa ja luulevat, että vasta sitte mailmasta tietää, kun nuottia vedellä osaa.

"Olisinhan kyllä vaikka niinkin", sanoi nuori mies, joka ei kuullut viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä kuulevinaan. "Olisin kyllä saattanut pitää hautapuheen, ja ansaitseehan niin perin-pohjin hyvä ihminen kuin tänäpänäkin haudattiin sen, ettei niin oitis kohta puhuta muista asioista ja kaikenlaisesta mieliteosta. Se vanha mestari, se vasta oli mies; jos kaikki ihmiset olisivat kuin hän oli, ei yhtään tarvittaisi tuomaria, ei sotamiehiä, ei vankihuoneita eikä kasarmia koko mailmassa. Meidän vanha mestarimme oli ankara; ei yksikään oppipoika arvannut siirtyä viilaustyöstä varvaustyöhön ennen kun hän käsimäärältä osasi viilata kahdeksaskanttisen niin, että se näytti kuin varvatulta, ja meidän on täytynyt oppia tekemään pikkukelloja, se joka osaa pientä työtä tehdä, osaa suurtakin. Ei hänen vertaastansa ole lähtenyt ainoatakaan ratasvärkkiä eikä lyöpäkelloa, joka olisi ollut pienintäkään vailla. Minun itseni tähden ja meidän paikkakuntamme tähden", sanoi hän, "täytyy meidän säilyttää hyvää mainettamme". -- Niin, mutta jos ma kerron teille yhden ainoan tapauksen, siitä saatte kuulla, mimmoisiksi hän nuoret väkensä sai. Kun nuori Lents ja minä pääsimme kisälliksi, me rupesimme tupakkia polttamaan. Silloin vanhus sanoi: "Hyvä; jos mielenne tekee polttaa, minä en taida sitä kieltää, enkä soisi teidän sitä tekevän salaa; minulla on valitettavasti itsellänikin se paha tapa, että minun täytyy polttaa; mutta sen minä teille sanon, jos te poltatte, minä lakkaan, vaikka se minusta on vaikeata. Se ei käy päinsä, että me kaikki poltamme". Tietysti emme siihen itsiämme totuttaneet; ennen olisimme panneet tupakkihampaamme naulaan, kuin pahoittaneet mestarin mieltä.

"Entäs mestarin rouva sitte? Hän seisoo tässä tuokiossa Jumalan edessä, ja Jumala itse sanoo hänelle: sinä olet ollut vilpitön vaimo, mimmosiaka mailmassa on harvat. Tosin sinullakin on ollut vikasi: sinä olet pitänyt poikalastasi vähän liiaksi hyvänä etkä ole laskenut häntä menemään vieraille vaikka se olisi ollut hänen omaksi hyväksensä, ja hän siitä olisi tullut vähän miehekkäämmäksi, mutta sinun monet tuhannet hyvät työsi, joita ei ole kukaan muu nähnyt, kuin minä, ja se, ettes koskaan ole kärsinyt kenestäkään pahaa puhuttavan, -- se ettäs olet kaikki parhaaksi kääntänyt ja yksin Petrovitschinkin parhaaksi puhunut -- tämä kaikki ei ole unohdukseen jäänyt. Tule tänne, sinä olet palkkasi saava. Ja arvatkaas mitä äiti sanoo kun Jumala tahtoo palkita hyvän hyvällä? Hän sanoo: suo kaikkea hyvää pojalleni, ja jos sitä vielä jää jäljellekin, katso, siellä maan päällä on se ja se, joka kurjuutta kärsii, auta heitä; ei minusta enää ole holhojaa. -- Ettekä te uskoisi, kuinka hiukan hän itse on ruokaa nauttinut, siitä on miehensä useasti tehnyt pilkkaa; mutta se on niin totta kuin minä tässä seison, että hän on tullut ravituksi siitä, ett' on katsellut, kuinka ruoka muille maistaa. Ja yhtä hyvä sydän on pojalla, kuin äidilläkin on ollut. Hän on sulaa sydäntä! Hänen edestänsä minä menisin vaikka kuolemaan".

Näin kelloseppä Faller kertoi, ja hänen raikas äänensä usein liikuttavasti vapisi. Vaan ei muutkaan olleet nuorta Lentsiä kiittämättä. Pröbler vakuutti Lentsin olevan ainoan koko paikkakunnassa, joka ymmärsi vähän enemmän, kuin vanhastaan oli totuttu ymmärtämään. "Ja jos ihmiset eivät olisi niin kovapäisiä ja kadehtivaisia, he olisivat jo aikaa hyväksyneet mallikellonkin, jonka hän ja minä yhdessä olemme valmistaneet, taikka niin se on, että hänellä on siinä työssä paras osansa, sen minun täytyy rehellisesti sanoa".

Ihmiset eivät huolineet Pröblerin sanoista suurta pitää, sentähden hän niin solkkamaisesti puhuikin ja höpisi vaan itsekseen, niin että tuskin muita sanoja selvästi kuuluikaan kuin ainoastaan "mallikello".

Sitä tyystemmin kuulleltiin varvarin-Taavetin sanoja, kun hän nyt rupesi puhumaan: "Lents ei unohda yhtäkään ihmistä, jolle hän vaan taitaa jotakin hyvää tehdä. Hän korjaa joka vuosi sokean harpunsoittajan urkuja Fuchsbergissä eikä koskaan ota mitään maksoa; sitä työtä hän tekee joutilaina sunnuntaisina. Se on varmaankin Jumalanpalvelusta sekin, josta taivaan Isä iloitsee. Myös minuakin hän on auttanut. Kerrankin hän tulee luokseni ja näkee, kuinka minä tunaan, polkiessani pyörää. Hän kohta menee myllärille, puhuu hänen kanssaan kaikki puhtaaksi, ja sitte tulee hän minun kanssani muuttamaan verstaani vinttiin ja panee pyöräni yhdistyäkseen vesirattaan kanssa, ja nyt minä pääsen puolella vaivaa ja saan kolme vertaa enemmän valmiiksi".

Joka mies nyt tunkesi esiin, niinkuin uhriarkulle, matkiaksensa jotain kiitosta nuorelle Lentsille.

Vihtimies oli ääneti ja nyökki vaan päätään, suostuen puheisin. Hän on koko joukosta sukkelin, hän tietää, että kaikki on totta, mitä sanottu on, mutta ei vielä ole sanottu tarpeeksi, hän tietää hiukan enemmänkin. "Ei ole ketään, jolle mieluisammin työtä tekisi, kuin Lentsille tekee; tosi kyllä on, että visusti pitää tehtämän kaikki, niinkuin oikein onkin, mutta sitte saakin sekä palkkansa puhtaassa rahassa ilman tinkimistä, kuin myös hyviä kiitossanoja kaupan päälle, ja niistä käy mieli hyväksi".

Faller erosi nyt joukosta ja kulki vuorta ylöspäin omaan kotiinsa; myös kaikki muutkin hajosivat, yksi sinne, toinen tänne, sitte kun jokainen oli ottanut nuuskapriisin Pröblerin tuohitoosasta. Varvarin-Taavetti jäi ihan yksistään tuumastukkineen astuskelemaan laksoa ylöspäin, sillä hän asui toisenpuolisessa laksossa ja oli ainoa siitä paikkakunnasta tänne tullut.

TOINEN LUKU.

Sureva ja hänen seurakumppaninsa.

Kylästä vie kaita polku erääsen yksinäiseen huoneukseen, joka on katettu paitsi pieni mitta tiilillä siltä kohtaa, jossa korsteini on. Luomuksen näkee vasta sitte, kun on kävellyt runsaasti neljäsosa tuntia ylöspäin. Tie kulkee kirkon ohitse, toisella puolen, ensin pensasaitauksen välillä ja sitte aukeana pitkin nurmikkoa, jossa kuuluu humina kuusikosta, joka peittää koko jyrkän vuoren. Tämän vuoren takana -- sen nimi on Spannrente -- taas ylenee toisia vuoria; mutta tämä vuoren-nokka on niin jyrkkä, ettei saa lyhteitä ylänkö-pelloilta kuljetetuksi alas laksoon muulla tavalla kuin rekiluisua.

Polkua pensasaitauksen välillä käveli paraikaa kaksi miestä perätysten: se, joka kulki edellä, oli pieniläntä vanhahko erinomaisen hyvissä vaatteissa. Hänellä oli sakarakeppi kädessä ja varovaisuuttaan hän vielä oli kietonut kepin tupsut ranteensa ympäri. Vanhuksen astunta oli vielä vakava; hänen kasvonsa, jotka olivat ryppyjä täynnä, liikkuivat ylös ja alas, sillä hän maiskutteli sokerinpalasta ja otti aina vähän ajan takaa uuden palasen taskustansa. Vanhuksen punertavan vaaleat silmänripseet olivat harjatut melkein vaakasuoraan ja hänen sukkelat heleänsiniset silmänsä kurkistelivat niitten alta. Nuori mies, joka käveli perässä, oli suuri ja hoikka, hänen yllänsä oli sininen pitkäliepeinen takki ja hän kantoi suruharsoa hatussaan ja käsivarressaan. Hän katseli maahan päin ja pudisteli aikavälittäin päätänsä. Nyt nosti hän päätään ylös, että vaaleanvereät kasvonsa näkyivät; hänellä oli siniset silmät ja hänen silmälautansa olivat punehtuneet.

"Setä", sanoi hän pysähtyen, ja hänen äänensä kaikui langenneelta.

Sokerin maiskuttaja kääntyi päin.

"Setä, kyllä jo piisaa. Minä kiitän teitä monikertaisesti, matka on pitää ja minun tekisi mieleni mennä yksinäni kotiin."

"Miksi niin?"

"En tiedä sanoa, mutta minusta on niin --"

"Älä huoli mennä kotiin ollenkaan, käy kernaammin minun kanssani".

"Setä, se kyllä on vähän pahasti, etten taida teitä seurata, mutta nyt, nyt ei minussa ole ravintolaan menkää; ei minun ole nälkä eikä jano. Minä en saa päähänikään, mitä minä vastakaan söisin, taikka joisin. Minun on paha ollani, jos te minun tähteni kävelette tän pitkän matkan".

"Ei, ei, kyllä minä käyn kanssasi, en minä ole niin kovasydämminen, kuin äitisi on uskotellut".

"Minun äitini ei ole minulle mitään teistä uskotellut, hän ei ole elämänsä päivinä puhunut ihmisistä muuta kuin hyvää, ja varsinkin sukulaisista hän ei ole tahtonut kuulla sitä eikä tätä. Hänen sananlaskunsa oli: jos tokaisen nenäni, sokaisen koko kasvoni".

"Niin kyllä, hänellä oli monta sananlaskua; koko paikkakunnalla kuulee aina sanottavan: niin sanoi Lentsin-Mari. Ei kuolleita pidä sanottavan muuta kuin hyvää, mutta hänestä ei kukaan perästäpäin saa sanoa mitään pahaakaan".

Nuori mies katseli surumielisenä vanhusta. Kun se jonkun hyvän sanan sanoi, tuntui kuitenkin aina siltä, kuin olisi antanut pienen kolauksen niskaan.

"Niin setä," jatkoi nuori mies, "kuinka useasti hän vielä viimeisinä päivinään sanoi minulle, ja ne sanat kävivät kipeästi sydämelleni: Lents, sanoi hän, minä kuolen sinusta pois kuusi vuotta myöhään. Kahdenkymmenen viiden vanhana sinun olisi pitänyt naida, mutta nyt se käy sinusta kankeammaksi, ja sinä olet nyt niin tottunut minuun eikä se voi sinänsä pysyä... Näistä ajatuksista minä en ole voinut häntä luovuttaa ja se on se ainoa, joka teki hänelle kuoleman katkeraksi".

"Hänellä on ollut oikein", sanoi sokerin maiskuttaja, "hän oli hyväluontoinen, tahtoi kentiesi pitää oman päänsäkin, mutta siihen ei tule kenenkään mitään. Kuitenkin hän on hyväluontoisuudellaan pilannut sinun. Sinä olet semmoinen ämmälauri. Minä en oikeastaan ole aikonut sitä sinulle tällä haavaa sanoakaan ja odottaa saat siksi kun sinua siitä toisen kerran torun. Vaan seuraa minua, äläkä ole noin lapsekas. Olethan sinä nyt, juuri kuin et enää tietäisi, mistä sisään. Se on mailman menoa se, että äitisi on täytynyt kuolla pois, etkähän sinä saata itseäsi nuhdella siitä, ettes olisi ollut hyvä lapsi häntä kohtaan".

"En, Jumalan kiitos, en!"

"No, käytä itseäsi kuin miehen tulee, ja jätä valitukset ja voivotukset. Olethan sinä jo kirkkomaalla itkenyt, enkä minä ikipäivinäni ole nähnyt semmoista itkutusta".

"Totta kyllä, setä, enkä minä taida sanoa, kuinka minun oli ollani. Minä itkin äitini tähden, mutta minä itkin myös itse tähteni. Kun lauluyhteytemme siellä veisasi omia virsiämme, joita itsekin olen ollut laulamassa, ja kun minä siinä seisoin, ääneti kuin kuollut, niin minusta oli kuin olisin ollutkin kuollut ja kuin kumppanini olisivat laulaneet haudallani enkä itse saanut lauletuksi --"

"Sinä olet", sanoi vanhus niinkuin tahtoen lisätä sanan pari, mutta hän nieli ne alas ja astui eteenpäin; mutta pieni koira, joka juoksi edessä, katseli vanhuksen kasvoihin ja pudisti päätänsä; semmoisia juonteita koira ei ollut ennen hoksannut herransa kasvoissa.

Vähän ajan takaa vanhus pysähtyi itsepasillaan ja sanoi; "Minä puolestani käännyn takasin sitte. Mutta vielä yksi asia. Älä nyt vaan huoli kotiisi ottaa ketään äitisi sukulaisista, jonka sinun sitte täytyisi jonkun ajan kuluttua antaa mennä matkoihinsa. Ne unohtavat kaiken jonka olet heille tehnyt, ja ovat pahoillaan siitä, ettei sitä hyvää ijänkaiken kestä. Älä myöskään lahjo mitään pois, tulkoon kuka hyvänsä. Jos taas tahdot jotakin lahjoittaa, tee se vasta parin viikon perästä. Ota avaimet sisään, kun tulet kotiin. Hyvästi nyt, jää Jumalan haltuun ja ole mies".

"Jumalan haltuun, setä!" sanoi nuori mies ja käveli eteenpäin, omaan kotiinsa. Hän piti silmänsä kiinitettynä maahan, mutta joka askeleella hän kuitenkin tiesi, missä oli; hän tunsi jokikisen kiven tiellä. Kun hän seisoi huoneensa edessä tuntui hänestä, kuin hän ei pääsisi kynnyksen yli.

Mitä hyvää siitä kaikesta ulos- ja sisäänkäymisestä onkaan, ja mitä perästäkin perii?! Kärsiä täytyi vaan. --

Vanha palveluspiika istui kyökissä valkeettoman piisin vieressä ja piteli esiliinaansa silmillään, ja kun nuori mies meni ohitse, sanoi piika niiskuttaen: "sinäkös se olet, Lents? Jumalan terve!"