Part 8

Clara Belle ja Susan Simpson neuvottelivat asiasta Rebekan kanssa, joka innostui yritykseen koko sydämestään ja lupasi, että sekä hän että Emma Jane Perkins koettavat auttaa sitä menestymään. Palkinnot, joiden voittamiseen oli mahdollisuuksia, olivat seuraavat kolme loistoesinettä: kirjahylly, plyyshipäällyksinen tuoli ja vierashuoneen lamppu. Simpsoneilla ei tietystikään ollut kirjoja, ja he luopuivat myöskin ajattelemasta plyyshituolia, joka olisi tosin ollut hyödyllinen tässä seitsenhenkisessä perheessä (isää ei voitu ottaa lukuun, sillä hän istui tavallisesti jossakin muualla valtion kustannuksella); sen sijaan lapset hehkuivat innosta ajatellessaan loistolamppua. Se kävi pian heille rakkaammaksi kuin ruoka, juoma ja vaatteet. Ei myöskään Rebekan tahi Emma Janen mielestä siinä ollut mitään outoa, että Simpsonit tavoittelivat vierashuoneenlamppua. He katselivat päivittäin lampun kaunista kuvaa ja tunsivat mielessään, että jos he itse olisivat vapaita asioitsijoita, niin he uurastaisivat, kärsisivät ja hikoilisivat voittaakseen sellaisen tavattoman edun, että saisivat tulevina talvi-iltoina olla ja elää moisen lampun valaisemassa huoneessa. Lamppu oli kiillotettua messinkiä -- kertoi kiertokirje, -- vaikka katsojat ylipäänsä luulivatkin sitä puhtaaksi kullaksi; ja varjostin, joka saatiin lampun mukana, jos myytiin sata saippuaa lisää, oli ruusuteltua kreppipaperia, ja siitä oli olemassa kaksitoista eri värivivahdusta, joista asiamies saisi valita mieleisensä.

Heiluri Simpson ei ollut lainkaan mukana liikeyhtymässä. Clara Belle oli varsin onnistunut myyjä, mutta sammaltava Susan ei saanut kootuksi kovinkaan suuria asiamiespalkkioita; ja kaksoset, jotka olivat vielä liian nuoria, jotta heihin olisi voitu täysin luottaa, saivat mukaansa aina vain puolisen tusinaa saippuapalasta kerrallaan. Heillä täytyi myös olla kauppamatkoillaan ostajille näytettävänä kirjoitettu myyntiohje, jossa ilmoitettiin saippuan hinta yksin kappalein, tusinoittain sekä laatikoittain.

Rebekka ja Emma Jane tarjoutuivat lähtemään puolen mailin matkan päähän jollekin taholle koettaakseen, saisivatko he kaupatuksi saippuamerkkejä "Lumivalkoinen" ja "Purppura", joista edellinen oli tarkoitettu pesusaippuaksi ja jälkimmäinen toilettitarpeisiin.

Tämän matkan valmistelut tapahtuivat hilpeässä neuvottelussa, joka oli järjestetty Emma Janen ullakkokamariin. Tytöt tutkivat saippuayhtiön kiertokirjeitä oppiakseen ulkoa sopivia ylistyslauseita, ja samalla he koettivat muistella erään Milltownin markkinoilla tapaamansa patenttilääkkeiden kaupustelijan sanatulvaa. Emma Jane harjoitteli myymistä olettaen Rebekkaa ostajaksi, ja Rebekka vuorostaan tarjoili tavaraa hänelle.

"Saanko myydä teille muutaman saippuan tänään, hyvä rouva? Minulla on Lumivalkoista ja on Purppuraa; kuusi palasta sievässä rasiassa. Valkoinen maksaa vain kaksikymmentä senttiä ja punainen viisikolmatta. Saippua on valmistettu kaikkein puhtaimmista aineista, ja sen voisi vaikka syöttää sairaalle -- se on niin maukasta ja hyvälaatuista."

"Ei, Rebekka, emme kai me voi sanoa siten!" keskeytti Emma Jane tarjouksensa huolestuneena. "Silloin minä tunnen itseni kovin noloksi."

"Tarvitaan niin kovin vähän, kun sinä jo tunnet itsesi noloksi, että minä toisinaan pelkään sinun se _olevankin_", nuhteli Rebekka. "Minulle ei nolostuminen ole niin perin helppoa. Jätä sitten pois se syöttäminen, ellet pidä siitä, ja anna kuulua edelleen."

"Lumivalkoinen on varmasti paras pesusaippualaatu mitä maailmassa koskaan on valmistettu. Pankaa vaatteet vesisoikkoon ja hieraiskaa pikkuisen saippuaa likaisimpiin kohtiin. Jättäkää pyykki sitten likoamaan auringon laskusta sen nousuun. Pieninkin kapalolapsi voi sitten vaivatta pestä vaatteet puhtaiksi."

_"Lapsi_, eikä kapalolapsi", oikaisi Rebekka, joka tarkkasi Emma Janen puhuessa kiertokirjettä.

"Sehän on kumminkin sama asia", väitti Emma Jane.

"Tietysti _asia_ on sama, mutta kiertokirjeissä ei voida puhua kapalolapsista sen paremmin kuin runoudessakaan. Ehkäpä sanot mieluummin sylilapsi?"

"En", mutisi Emma Jane, "sylilapsi on vielä inhottavampaa kuin pelkkä lapsi. Rebekka, luuletko, että meidän pitäisi pyytää kaksosia kokeilemaan tätä saippuaa, ennen kuin alamme sitä myydä?"

"Minä en jaksa käsittää, kuinka lapsi voisi pestä pyykkiä minkäänlaisella saippualla; mutta sen kai täytyy olla totta, eiväthän ne muuten olisi uskaltaneet painaa sitä tähän", vastasi Rebekka. "Ei meidän kannata huolia siitä sen enempää. Voi, Emma Jane, tästä tulee mahdottoman hauskaa! Joissakin taloissa, sellaisissa, missä ne tuskin voivat minua tuntea, ei minua pelota vähääkään, ja silloin minä lasketan niille koko jutun -- sairaista ja lapsista ja kaikesta! Ehkä vielä lisään tämän viimeisenkin lauseen, jos vain jaksan sen muistaa: 'Meidän saippuamme saa koko maailmankaik-ke-uden hymisemään tyytyväisyydestä'."

Harjoittelu tapahtui eräänä perjantai-iltapäivänä Emma Janen kodissa, jossa Rebekka oli rajattomaksi ilokseen saanut luvan oleilla aina sunnuntai-iltaan saakka, sillä hänen tätinsä olivat menneet Portlandiin erään vanhan ystävänsä hautajaisiin. Koska lauantai oli lupapäivä, oli tytöille luvattu silloin lainaksi vanha valkoinen hevonen, jolla he saisivat ajaa puolen mailin päässä olevaan Pohjois-Riverboroon. Siellä heidän oli määrä syödä lounas Emma Janen serkkujen luona ja palata takaisin täsmälleen kello neljäksi.

Kun lapset kysyivät rouva Perkinsiltä, saisivatko he mennen tullen poiketa tien varrella oleviin taloihin kaupitellakseen Simpsonien saippuoita, kielsi Emma Janen äiti ensin lyhyesti ja jyrkästi. Mutta hän oli kuitenkin sangen myöntyväinen äiti, eikä hänellä itse asiassa ollut mitään sitä vastaan, että Emma Jane huvitteli näin merkillisellä tavalla. Ainoastaan Rebekan tähden hän tunsi epäilyksiä; mutta kun hän lopulta tuli täysin vakuuttuneeksi yrityksen armeliaisuuteen tähtäävästä luonteesta, hän myöntyi vihdoin pyyntöön.

Tytöt poikkesivat matkalle lähtiessään herra Watsonin kauppaan ja ottivat sieltä mukaansa useita laatikollisia saippuoita, jotka merkittiin Clara Belle Simpsonin tilille. Laatikot sijoitettiin vaunujen takalaudalle, ja sitten Rebekka ja hänen toverinsa aloittivat matkansa niin iloisen onnellisina kuin kaksi nuorta tyttöä suinkin voi olla. Oli lämmin jälkikesän päivä ja ilma oli tuoksuvaa ja raikasta, ja jokaisella pellolla näkyi keltaisia kuhilaita ja aumoja. Vanha hevonen unohti ikävuotensa, ahmi sieraimiinsa leppoisaa kirkasta ilmaa ja juoksi tietään ketterästi kuin varsa. Kaukana etäisyydessä häämötti Nokomis-vuoren harja sinisenä ja kiehtovana. Rebekka kohosi vaunuissa seisaalleen ja huudahteli maisemalle äkillisen elämänilon haltioittamana:

"Suur', avara maailma, ihmeellinen, ja meri, sua kaartava, pauhuinen, ja vihanta peite, mi rinnallas on: ah, maailma, nostat mun hurmiohon!"

Hidassieluinen Emma Jane ei milloinkaan ollut tuntunut Rebekasta niin läheiseltä, rakkaalta, koetellulta ja uskotulta kuin nyt; eikä Emma Jane ollut koskaan ennen tuntenut Rebekkaa niin loistavaksi, hurmaavaksi ja ihastuttavaksi ystäväksi kuin tällä heidän yhteisellä matkallaan, joka sitä paitsi tarjosi heille kiihottavan liikeyrityksen viehätystä.

Tuuli lennätti vaunuihin loistavan lehden.

"Saavatko värit sinut pyörälle päästäsi?" kysyi Rebekka.

"Ei", vastasi Emma Jane kauan mietittyään. "Eivät saa; eivät vähääkään."

"Kukaties minä en käyttänyt ihan oikeata sanaa, mutta sen tapaista se hyvin on. Minä tahtoisin syödä väriä, juoda väriä ja nukkua värissä. Jos sinä voisit muuttua puuksi, niin mikä puu sinä tahtoisit olla?"

Emma Jane oli jo tottunut tämäntapaisiin keskusteluihin, ja Rebekan oli onnistunut aukaista hänen silmänsä näkemään ja kielensä kertomaan, niin että Emma Jane saattoi "leikkiä mukana" jossain määrin.

"Minä olisin mieluimmin kukkiva omenapuu -- se jolla on punaiset kukat, siellä meidän sikokarsinamme luona."

Rebekka nauroi. Emma Janen vastauksiin sekoittui aina jotakin odottamatonta. "Minä tahtoisin olla tuo kirkkaanpunainen vaahtera tuolla vesipadon luona", sanoi hän, osoittaen puuta piiskanvarrella. "Silloin näkisin paljon enemmän kuin sinun omenapuusi siellä sikokarsinan lähellä. Saisin tarkastella koko metsää ja näkisin punaisen pukuni kuvan vedenpinnassa, ja näkisin kaikki nuo keltaiset ja ruskeat puut, jotka näyttävät kasvavan vedessä ylösalaisin. Kun kasvan isoksi ja ansaitsen rahaa, niin hankin itselleni tämän lehden värisen puvun -- kokonaan rubiininvärisen. Ymmärräthän, sen täytyy olla ohut, ja siinä on pitkä laahustin ja väreilevät laskokset. Ja sitten luulen, että teettäisin ruskean vyön, saman värisen kuin puiden rungot. Mutta mihin saisin vihreän värin mahtumaan? Käytetäänkö vihreitä alushameita, luuletko? Minä tahtoisin vihreän alushameen, joka silloin tällöin näkyisi toisen alta osoittaakseen, minkä värisiä lehteni olivat, ennen kuin minusta tuli kirkkaanpunainen vaahtera."

"Minä luulen, että se näyttäisi kauhean mitättömältä", sanoi Emma Jane. "Minä aion hankkia valkoisen silkkipuvun ja punaisen vyön, punaiset sukat, kullatut kengät ja kultahelaisen viuhkan."

PRINSSI ALADDIN

Tunnin kokemukset liikeuran vaivalloisuudesta masensivat tyttöjen rohkeutta hyvän joukon. He eivät menneet yhdessä kolkuttamaan valitsemiensa uhrien oville, koska he arvasivat, että silloin he tuskin pystyisivät edes aloittamaan neuvotteluja vakavina. He erosivat aina portilla, ja toinen jäi pitelemään hevosta sillä aikaa, kun toinen saippuanäytteet kainalossaan yritti houkutella kauppoihin jokaista, jonka mielentila näytti hiukankin otolliselta. Emma Jane oli saanut myydyksi vain kolme ainokaista saippuapalasta, Rebekka sen sijaan toki kolme pientä rasiallista. Emännät katsahtivat Emma Janeen ja sanoivat, että he eivät ole saippuan tarpeessa. He kuuntelivat, kun tyttö lateli ulkoläksynsä tavaran loistavista ominaisuuksista, mutta eivät silti myöntäneet tarvitsevansa sitä. Rebekan käyntejä ohjasivat toiset tähdet. Ne henkilöt, joille hän kaupitteli, muistivat, että he saattoivat tarvita saippuaa joko parhaillaan tai ainakin lähitulevaisuudessa; ja ihmeellisintä oli, että Rebekan kohdalla asiat sujuivat melkein itsestään, kun taas Emma Jane yritti tunnontarkasti onnistumatta.

"Nyt on sinun vuorosi, Rebekka, ja siitä minä olen iloinen", sanoi Emma Jane pysäyttäen hevosen eräällä portilla ja osoittaen rakennusta, joka oli hyvän matkan syrjässä tieltä. "Minä en ole vielä tointunut viimeisestä säikähdyksestäni." (Muuan nainen oli pistänyt päänsä toisen kerroksen ikkunasta ja huutanut: "Tiehesi sieltä, tyttö! Olipa laatikossasi mitä hyvänsä, emme tarvitse sitä.") "En tiedä, kuka tuolla mahtanee asua; kaihtimet ovat kokonaan alhaalla näissä päätyikkunoissa. Ellei siellä ole ketään kotona, niin sinun täytyy koettaa taas seuraavassa talossa."

Rebekka kulki pensasaitauksen välistä kapeata kujaa ja pysähtyi talon sivuoven luona. Siinä istui kiikkutuolissa kuistikolla maissia perkaamassa miellyttävän näköinen nuori mies -- tai olisiko hän ollut keski-ikäinen; siitä Rebekka ei ollut aivan selvillä. Joka tapauksessa hän näytti kaupunkilaiselta: huolellisesti ajellut kasvot ja kauniisti sopivat vaatteet. Rebekkaa tämä kohtaaminen hiukan ujostutti, mutta hänen ei auttanut muu kuin ryhtyä selittämään, millä asioilla hän liikkui. Siksipä hän kysyi: "Onko talon rouva kotona?"

"Minä olen nykyisin rouvana tässä talossa", sanoi vieras hymyn häivettä kasvoillaan. "Miten voin teitä palvella?"

"Oletteko kuullut puhuttavan -- haluaisitteko, tai minä tarkoitan -- oletteko saippuan tarpeessa?" kysyi Rebekka.

"Näytänkö minä siltä?" kysyi toinen odottamatta.

Rebekka hymyili. _"Se_ ei ollut minun ajatukseni. Minulla on hiukan saippuaa myytävänä; tarkoitan, että haluaisin tutustuttaa teidät hyvin huomattavaan saippualajiin, parhaaseen, mitä markkinat voivat tarjota. Sen nimi on --"

"Oh, sen saippuan minä luulen hyvin tuntevani", sanoi herra ystävällisesti. "Valmistettu puhtaasta kasvirasvasta, eikö niin?"

"Kaikkein puhtaimmasta", vahvisti Rebekka.

"Siinä ei ole syövyttäviä happoja?"

"Ei jälkeäkään niistä."

"Ja sentään voisi lapsikin pestä sillä koko perheen viikkopesun aivan vaivattomasti?"

"Sylilapsikin", oikaisi Rebekka.

"Ohoh, sylilapsikin, niinkö? Se lapsi näkyy käyvän vuosi vuodelta yhä nuoremmaksi, vaikka sen luulisi vanhenevan. Viisas lapsukainen!"

Sattuipa onni tavata tällainen ostaja, joka etukäteen jo tiesi tavaran kaikki verrattomat ominaisuudet. Rebekka alkoi sädehtiä yhä enemmän, ja hän istahti uuden ystävänsä kehotuksesta tuolille hänen lähettyvilleen. Purppurasaippuaa sisältävän rasian kauneus paljastettiin ja samalla sovittiin sen sekä Lumivalkoisen hinnasta. Ennen pitkää Rebekka oli kokonaan unohtanut portille jättämänsä hiljaisen toverin tarinoidessaan tämän miehen kanssa niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut hänet elämänsä alusta saakka.

"Minä hoidan taloa tänään, mutta en asu täällä", selitti tämä miellyttävän hauska herrasmies Rebekalle. "Minä tulin vain vieraisille tätini luo, joka nyt on pistäytynyt Portlandiin. Minä asuin täällä pikku poikana ja pidän tästä talosta."

"Luulen, ettei mikään vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille", huomautti Rebekka, halkeamaisillaan ylpeydestä, kun havaitsi käyttäneensä tavallisessa keskustelussa monikkomuotoa yksikön asemesta.

Nuori mies katsahti häneen pikaisesti ja laski maissintähkän käsistään. "Te siis pidätte lapsuuttanne jo menneisyyteen kuuluvana, vai miten, nuori neiti?"

"Minä kyllä muistan sen vielä", vastasi Rebekka vakavana, "vaikka se tuntuukin minusta jo niin tavattoman kaukaiselta."

"Minä muistan oman lapsuuteni sangen hyvin, ja se oli onnettoman tukalaa aikaa", sanoi vieras.

"Niin oli minunkin", huokasi Rebekka. "Mikä oli teidän lapsuutenne pahin huoli?"

"Pääasiassa ruoan ja vaatteiden puute."

"Voi!" huudahti Rebekka osaaottavasti. "Minulla taas ei ollut kenkiä eikä kirjoja, ja pikkusiskoksia oli liian paljon. Mutta nythän teidän on hyvä elää ja olette tyytyväinen, vai mitä?" hän kysyi hiukan epäröiden, sillä vaikka mies näyttikin hyvinvoivalta, saattoi kuka tahansa nähdä, että hänen katseensa pohjalla pilkisteli väsymys ja että hänen suunsa oli alakuloinen, milloin hän ei puhellut.

"Kiitos, ei minulla nyt ole syytä valittaa", sanoi mies lohduttavasti hymyillen. "No niin, sanokaahan, paljonko minun nyt sitten on ostettava saippuaa?".

"Paljonkohan teidän tädillänne mahtaa olla sitä tällä haavaa? Ja kuinkahan paljon hän tarvinnee?" kysyi vaatimaton ja perin kokematon asiamies.

"No, sitä minä en tiedä tarkoin. Saippuahan ei pilaannu säilytettäessä, vai kuinka?"

"Siitä minä en ole varma", sanoi Rebekka rehellisesti, "mutta minä katson kiertokirjeestä -- siinä varmasti puhutaan asiasta." Ja hän otti asiapaperit taskustaan.

"Mitä te aiotte tehdä niillä suurenmoisilla rahoilla, jotka kauppatoiminnallanne ansaitsette?"

"Me emme myy omaan laskuumme", sanoi Rebekka luottamuksellisesti. "Ystäväni, joka pidättelee hevosta portilla, on rikkaan seppämestarin tytär, eikä hän tarvitse rahaa. Minä olen kyllä köyhä, mutta minä asun kivitalossa tätieni luona, eivätkä he sallisi minun kierrellä maailmalla rahaa ansaitsemassa. Me koetamme saada palkinnon eräille ystävillemme."

Aikaisemmissa paikoissa ei Rebekan mieleenkään ollut juolahtanut kertoa asian oikeata laitaa, mutta nyt hän odottamattomaksi hämmästyksekseen huomasi äkkiä parhaillaan kuvailevansa herra ja rouva Simpsonia, heidän lapsilaumaansa, köyhyyttään ja ilotonta elämäänsä ja sitä, miten suuresti he tarvitsivat vierashuoneen lamppua, joka tekisi heidän olemassaolonsa hiukan valoisammaksi.

"Sitä seikkaa teidän ei tarvitse todistella", nauroi mies ja kohottautui katselemaan portilla odottavaa "rikkaan seppämestarin tytärtä". "Käsitän, että heidän on saatava lamppu jos he sitä toivovat, ja etenkin jos _te_ toivotte sitä. Minä tiedän kyllä kokemuksestani, miltä elämä tuntuu ilman vierashuoneenlamppua. Antakaahan nyt kiertokirje tänne, niin teemme pienen laskelman. Paljonko Simpsonien myynnistä vielä puuttuu tällä hetkellä?"

"Jos he myyvät vielä kaksisataa saippuaa tässä kuussa ja samoin seuraavassa, niin he voivat saada lampun jouluksi ja varjostimen sitten keväämmällä. Mutta pelkään, etten minä voi auttaa heitä juuri muulloin kuin tänään, sillä Miranda täti ei kai salli sitä."

"Ymmärrän. No, sittenhän kaikki on hyvin. Minä otan kolmesataa saippuaa; silloin he saavat varjostimenkin samalla kertaa."

Rebekka oli istunut hyvin lähellä kuistikon ulkoreunaa, ja kuullessaan nämä sanat hän liikahti äkkiä, kaatui taaksepäin ja hävisi tuuheaan sireenipensaikkoon. Onneksi kuistikko ei ollut korkealla maasta, ja huvittunut pohatta onki tytön käsiinsä ja harjasi hänen pukunsa.

"Teidän ei pidä milloinkaan ilmaista hämmästystänne, kun saatte suuren ostomääräyksen. Sen sijaan, että kaaduitte selällenne noin kehnoon liikemiestapaan teidän olisi pitänyt vastata: Ehkäpä sopisimme yksin tein kolmesta ja puolesta sadasta?"

"Oi, minä en koskaan olisi saanut niitä sanoja suustani!" vastasi Rebekka, joka kasvoiltaan tulipunaisena häpesi kömpelöä putoamistaan. "Mutta minusta tuntuu, että ette menettele järkevästi ostaessanne niin paljon. Tiedättekö varmaan, että teillä on siihen varaa?"

"Ellei ole, niin minun täytyy tietysti säästää jossakin muussa", vastasi kujeellinen ihmisystävä.

"Ajatelkaahan! Ellei tätinne pitäisikään tästä saippualajista?" huudahti Rebekka hermostuneesti.

"Minun tätini pitää aina kaikesta mistä minäkin", vakuutti mies.

"Minun tädistäni olisi synti sanoa samaa!" huudahti Rebekka.

"Silloin teidän tädissänne on jotakin vikaa."

"Tai minussa", nauroi Rebekka.

"Mikä teidän nimenne on, nuori neiti?"

"Rebekka Rowena Randall."

"Mitä?" -- mies hymyili huvittuneena. "'Ivanhoen' _molempien_ sankarittarien nimet? Teidän äitinne oli antelias."

"Hän ei voinut luopua kummastakaan, sanoo hän."

"Haluatteko tietää minun nimeni?"

"Luulen jo tietäväni sen", vastasi Rebekka iloinen välähdys silmissään. "Uskon varmaan, että te olette prinssi Aladdin 'Tuhannen ja yhden yön' saduista. Sanokaa, saanko juosta kertomaan tästä Emma Janelle? Hän on väsynyt odottamaan ja tulee kovin iloiseksi, kun saa kuulla."

Kun nuori mies nyökkäsi myöntäen, kiiruhti Rebekka kujaa alas portille ja huudahti tahtomattaankin jo matkan päästä: "Voi, Emma Jane! Emma Jane! Me olemme myyneet loppuun!"

Herra Aladdin seurasi hyväntuulisena jäljessä ja saapui parhaiksi vahvistaakseen tämän uskomattoman, hämmästyttävän uutisen. Hän nosti vaunuista tyttöjen saippualaatikot, otti kiertokirjeen ja lupasi vielä samana iltana kirjoittaa Excelsior-yhtiölle palkinnosta.

"Jos voisitte säilyttää salaisuuden -- te pikku tytöt --, niin Simpsonit kokisivat miellyttävän yllätyksen, saadessaan lampun juuri korjuujuhlan päivänä, eikö niin?" kysyi hän samalla, sovitellen vanhaa jalkapeitettä heidän ympärilleen.

Tytöt myönsivät ihastuneina ja puhkesivat suoranaiseen liikuttuneiden kiitossanojen tulvaan, ilonkyynelien välkkyessä Rebekan silmäripsissä.

"Oh, eihän siitä maksa puhua!" epäsi herra Aladdin nauraen ja kohotti hattuaan. "Minä olen itsekin kerran ollut eräänlainen kauppamatkustaja -- siitä on jo monta vuotta -- ja näen mielelläni, että tällaiset asiat tulevat perin pohjin suoritetuiksi. Hyvästi, neiti Rebekka Rowena! Antakaa vain minulle tieto, milloin teillä on jotakin myytävää; olen jo etukäteen varma, että voin käyttää teidän tavaraanne."

"Hyvästi, herra Aladdin! Sen teen varmasti!" huudahti Rebekka työntäen tieltään mustat palmikkonsa ja huiskuttaen ihastuneena kättään.

"Voi, Rebekka!" sanoi Emma Jane pelokkaasti kuiskaten. "Hän nosti meille hattuaan, ja me emme vielä ole täyttäneet kolmeatoistakaan! Kestää viisi vuotta, ennen kuin meistä tulee nuoria neitejä."

"Mitä siitä", vastasi Rebekka. "Me olemme jo nyt nuorten neitien _alkuja."_

"Hän kiinnitti myös meidän jalkapeitteemme", jatkoi Emma Jane muiston hurmaamana. "Voi, eikö hän ollut kohtelias! Ja kuinka suurenmoista, että hän osti meiltä koko varaston! Ajattele, sekä lamppu että varjostin vain yhden päivän työllä! Etkö olekin iloissasi, kun sinulla oli nyt punainen puuvillaleninkisi yllä, vaikka äiti pakottikin sinut pukemaan villaista sen alle? Sinä näytät niin kauniilta, kun sinulla on heleä tai punainen puku, Rebekka; ja niin mitättömältä harmaassa tahi ruskeassa puvussa."

"Tiedän sen", huokasi Rebekka. "Toivoisin, että olisin samanlainen kuin sinä -- aina viehättävä!" Ja Rebekka katseli melkeinpä kadehtien Emma Janen täyteläisiä, rusottavia poskia, hänen sinisiä silmiään ja punaisia huuliaan, joilta ei vielä ollut kuultu ainoatakaan sanaa, minkä unohtumista tarvitsisi surkutella.

"Älä ole pahoillasi!" sanoi Emma Jane lohduttaen. "Kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet kauhean älykäs ja sukkela, ja äiti uskoo, että sinä näytät yhä kauniimmalta, mitä vanhemmaksi tulet. Et uskoisi, kuinka hirveän ruma penikka minä olin vielä pari vuotta sitten, ennen kuin punaiset hiukseni alkoivat tummeta. Mikä tämän hienon herran nimi oli?"

"En edes ajatellutkaan kysyä sitä!" huudahti Rebekka. "Miranda täti sanoisi, että se oli ihan minun tapaistani; ja niin se olikin. Mutta minä puhuttelin häntä herra Aladdiniksi, koska hän antoi meille lampun. Tunnetko sinä kertomuksen Aladdinista ja hänen ihmeellisestä lampustaan!"

"Voi, Rebekka, kuinka sinä saatoitkaan _nimitellä_ häntä heti, kun ensi kerran näit hänet?"

"Ei se oikeastaan ollut nimittelemistä -- ainakin hän nauroi ja näytti tyytyväiseltä, kun minä sanoin häntä prinssi Aladdiniksi."

Uskomattomin ponnistuksin tyttöjen onnistui säilyttää ihmeellinen salaisuus omana tietonaan, vaikka tosin jokainen saattoi heidät nähdessään huomata, että he elivät aivan tavattomassa ja luonnottomassa mielentilassa.

Korjuujuhlan päivänä saapui lamppu suureen laatikkoon pakattuna, ja Heiluri Simpson, joka otti sen esille, alkoi äkillisesti ihailla ja kunnioittaa siskojensa liikenerokkuutta. Rebekka oli kuullut uutisen lampun saapumisesta, mutta hän jaksoi odottaa, kunnes ilta oli hämärtynyt jo melkein pimeäksi. Silloin hän pyysi päästä Simpsoneille nähdäkseen verrattoman voitonmerkkinsä sytytettynä säteilemään ihanaa ruusuista valoaan punaisen kreppipaperivarjostimen lävitse.

LOISTOLAMPPU

Mainiolla korjuujuhlapäivällisellä, joka tarjottiin kivitalossa kello yhden tienoissa; oli ollut vieraita -- Burnhamin sisarukset, jotka asuivat Pohjois-Riverboron ja Sharker-kylän välillä ja jotka ainakin neljännesvuosisadan ajan jo olivat tänä juhlapäivänä säännöllisesti vierailleet Sawyerin tyttöjen luona. Kun päivällinen oli korjattu ja astiat pesty, Rebekka istahti äänettömänä lueksimaan, ja kellon lähetessä viittä hän pyysi lupaa saada lähteä Simpsoneille.

"Miksi sinä haluat lorvailla niiden Simpsonin lasten jäljissä näin juhlapäivänä?" kysyi Miranda täti. "Etkö voisi nyt kerrankin istua alallasi ja kuunnella vanhempien ihmisten keskusteluja? Sinä et voi koskaan tyytyä olemaan paikoillasi, vaan tahdot välttämättä aina juoksennella pitkin kyliä."

"Simpsoneilla on uusi lamppu, ja Emma Jane ja minä lupasimme mennä sinne katsomaan, kun se sytytetään, niin että heillä olisi hiukan juhlallisempaa."

"Mitä mahdottomia he tekevät lampulla, ja mistä he ovat saaneet rahoja ostaakseen sen? Jos Abner olisi kotona, niin uskoisin hänen jälleen käyneen vaihtamassa", sanoi Miranda.

"Lapset saivat sen palkintona saippuamyynnistään", vastasi Rebekka. "He ovat tehneet koko vuoden työtä sen vuoksi, ja muistaahan täti, kuinka minä kerroin, että myös Emma Jane ja minä autoimme heitä hiukan sinä lauantaina, kun tädit olivat Portlandissa."

"Minä kai en silloin pannut sitä merkille, luullakseni, sillä nyt vasta ensi kerran kuulen puhuttavan heidän lampustaan. No niin, voit mennä sinne tunnin ajaksi, mutta et saa viipyä kauemmin. Muistakin, että kello kuudelta on jo yhtä pimeätä kuin sydänyöllä. Haluatko ottaa mukaasi joitakin Baldwin-omenoita? Mitä kummaa sinulla on leninkisi taskussa, sehän kiskoo koko hameesi viistoon?"

"Siellä ovat minun päivällisrusinani ja pähkinäni", sanoi Rebekka, jonka ei koskaan onnistunut salata viattomintakaan yritystä tädiltään, "vain ne, jotka täti itse nosti minun lautaselleni."