Part 6

Hän palmikoi hiuksensa, riisui jalastaan parhaat kenkänsä (joita illan tilinteossa onneksi ei ollut huomattu), samalla kun hänen mielessään kyti ja yhäti lujeni päätös lähteä tiehensä kivitalosta ja palata jälleen kotiin. Siellä häntä ei otettaisi vastaan avosylin -- ei kannattanut toivoakaan sellaista --, mutta hän jäisi auttamaan äitiä talouspuuhissa ja Hanna saisi lähteä Riverboroon hänen tilalleen. "Toivon, että Hanna viihtyy täällä!" ajatteli hän hetkellisessä vahingonilon puuskassa. Hän istuutui ikkunan luo ja koetti suunnitella aikeensa toteuttamista katsellen samalla, kuinka salamat leimahtelivat mäen harjalla ja kuinka saderyöpyt ajelivat toisiaan syösten alas pitkin ukkosenjohdatinta. Tämä päiväkö se oli koittanut niin täynnä riemun aiheita! Auringonnousu oli ollut loistavan purppuranpunainen, ja hän oli nojautunut ikkunanpenkkiä vasten ja lukenut läksyjään ajatellen, kuinka ihana maailma sentään oli. Ja sitten koko kullanhohtava päivä!

Hän eli muistoissaan jälleen päivän esitykset, varsinkin kaksoislausuttavansa Emma Janen parina. Hän muisteli, kuinka onnellinen pälkähdys johti hänet käyttämään vihreään verhottua kamiinaa sammaleisena rinteenä, jonka kupeella maalaistyttö saattoi istua lampaitaan kaitsemassa. Tämä luonnonmukaisuus sai Emma Janen tuntemaan itsensä aivan vapaaksi, ja hän lausuili osansa paremmin kuin koskaan muulloin. Rebekka oli ajatellut, että Miranda täti ihastuisi kuullessaan, miten hyvin hänen sisarentyttärensä menestyi koulussa; mutta ei, ei kannattanut toivoakaan, että hän voisi miellyttää tätiä enempää tällä kuin millään muullakaan tavalla. Hänen täytyy huomenna lähteä herra Cobbin mukana Maplewoodiin ja sieltä jollakin tavoin kotiin Ann-serkun avulla. Uudelleen ajatellessaan tätä seikkaa Rebekka tuumi, että tädit kenties eivät suostuisi aikeeseen. Mutta -- no niin, hän voisi nyt hiipiä herra Cobbin luo kuulemaan, saisiko hän olla yötä siellä ja pääsisikö hän lähtemään aamulla jo ennen aamiaista.

Valitettavasti Rebekka ei koskaan harkinnut kauan suunnitelmiaan; hän puki ylleen vanhimman pukunsa, hattunsa ja päällysnuttunsa, kietoi yöpukunsa, kamman ja hammasharjan pieneen myttyyn ja pudotti sen hiljaa alas ikkunasta. Hänen huoneensa oli kulmarakennuksessa eikä ikkuna ollut kovinkaan korkealla maasta; ja vaikka olisi ollutkin, niin tuskin mikään olisi voinut tyttöä pidättää tällä hetkellä. Joku nuohooja oli aikoinaan katolle kiivetessään naulannut lankunpätkän talon seinään noin puolimatkaan Rebekan ikkunan ja eteisen katon välille. Rebekka kuunteli ruokasalista kuuluvaa ompelukoneen hyrinää ja keittiöstä erottuvaa kalkutusta; ja kun hän näin oli saanut selville, missäpäin tädit olivat tällä hetkellä, hän kapusi ulos ikkunasta ja liukui, ukkosenjohdattimesta tukea hapuillen, lankunpätkälle, joka nyt oli hyvin tarpeeseen. Siitä hän hypähti eteisen katolle ja laskeutui edelleen maahan käyttäen tikkainaan humalaköynnöstä varten pystytettyä ristikkoa. Sitten hän syöksyi rajusäässä eteenpäin maantietä myöten ehtimättä punnita sen tarkemmin tekoaan ja vastaisia aikeitaan.

* * * * *

Jeremias Cobb istui yksinäisellä ateriallaan keittiön ikkunan edessä olevan pöydän ääressä. "Äiti", kuten hän nimitti vaimoaan vanhanaikaiseen tapaansa, oli hoitelemassa erästä sairaana makaavaa naapuria.

Sade valui maahan herkeämättä, ja avaruus oli pimeänä, vaikka kello oli vasta viisi. Kun vanha ajomies silmäsi ovelle kesken teenjuontiaan, huomasi hän oviaukossa surkeannäköisen olennon. Rebekan kasvot olivat niin itkun turvottamat ja huolten vääristämät, että herra Cobb aluksi tuskin saattoi tuntea häntä. Kuullessaan tytön kysyvän: "Saanko tulla sisään, herra Cobb?" ukko huudahti: "Hoh, katsopas vain! Siinähän on minun pieni matkustajani! Tulit tervehtimään Jerry setää ja hiukan rupattelemaan ajankuluksi, vai? Pahkeinen, sinähän olet märkä kuin pesuriepu. Tule tänne uunin luo. Minä rakensin tulen takkaan, vaikka ilta olikin lämmin, sillä halusin jotakin kuumaa illallisekseni. Olen näes vähän noin yksinäinen, kun äitimuori on poissa. Tänä yönä hän valvoo Seth Stroutin vuoteen pielessä. Kas noin, ripustamme valuvan hattusi tähän naulaan; sitten pannaan nuttusi levälleen tuohon tuolinselukselle, ja kun nyt käännät selkäsi tuleen päin, niin kuivut sentään kelpo lailla."

Jerry setä ei koskaan ennen ollut pudotellut suustaan näin monta sanaa yhteen menoon. Hän näki tytön punottavat silmät ja kyynelten liottamat posket, ja hänen kunnon sydämensä paisui säälistä.

Rebekka seisoi hetken äänetönnä, kunnes Jerry setä jälleen siirtyi paikalleen pöydän ääreen. Mutta sitten tyttö ei enää voinut hillitä mieltään, vaan huudahti:

"Voi, herra Cobb, minä olen karannut kivitalosta ja tahdon kotiin jälleen! Saanko olla yötä täällä, ja otatteko minut mukaanne Maplewoodiin aamulla? Minulla ei ole yhtään rahaa, millä maksaisin kyydin, mutta kyllä minä myöhemmin ansaitsen jollakin tavoin sen verran."

"No-o, mehän kyllä sovimme aina maksusta, sinä ja minä", sanoi ukko. "Se meidän ajomatkammehan onkin vielä tekemättä, vaikka niinhän se aikomus oli, että lähdettäisiin virran alajuoksua kohden eikä vastakkaiseen suuntaan."

"Minä en koskaan saa nähdä Milltownia!" nyyhkytti Rebekka.

"Tulepa tänne minun viereeni ja kerro minulle koko juttu", sanoi Jerry setä suostutellen. "Istu vain tuohon puujakkaralle ja anna minun kuulla ihka kaikki."

Rebekka nojasi lumottavaa päätään herra Cobbin sarkapolveen ja kertoi murheellisen tarinansa. Vaikka illan tapahtumat tuntuivatkin suurenmoisen onnettomilta hänen kiihkeästä ja kesyttömästä mielestään, kertoi hän kaiken totuudenmukaisesti ja liioittelematta.

SATEENKAARIA

Jerry setä yskähteli ja liikahteli tuolillaan monet kerrat Rebekan kertoessa koettelemuksistaan, mutta ukko salasi huolellisesti jokaisen hyödyttömän myötätunnon puuskauksen.

"Otattehan minut mukaanne Maplewoodiin, otattehan, herra Cobb?" pyyteli Rebekka huolestuneesti.

"Älä siitä murehdi", vastasi ajuri, kätkien pääkoppaansa pienen salaisen taka-ajatuksen. "Minä kyllä autan pienen matkustajani jollakin tavoin pälkähästä. Syö nyt palanen virkistykseksesi, lapsi. Levitä tuosta leivällesi tomaattihilloa ja käy lähemmäksi pöytää. Mitähän jos istuisit siihen äidin tuolille ja kaataisit minulle uuden kupposen kuumaa teetä?"

Herra Jeremias Cobbin älyllinen koneisto oli hyvin yksinkertainen ja se toimi hiukan vaivalloisesti, paitsi silloin, kun kiintymys tai myötätunto johonkuhun sysäsivät sen liikkeelle. Tällä hetkellä olivat nämä molemmat alkuvoimat mukana, ja hän jutusteli edelleen samalla kun hän rukoili jotakin käypää älynleimahdusta, joka ohjaisi hänet tielle.

Rebekka, joka ujostellen nautti siitä, että sai istua rouva Cobbin sijaisena ja käsitellä siniposliinista teekannua, hymyili jo heikosti, silitteli hiuksiaan ja kuivasi silmänsä.

"Äitisi on luultavasti julman iloinen saadessaan sinut jälleen luokseen?" kysäisi herra Cobb.

Hienoinen pelko -- melkein huomaamaton -- liikahti Rebekan sydämen pohjukassa ja alkoi nopeasti kasvaa.

"Arvaan, ettei äiti ilostu siitä, että minä karkasin tieheni, ja hän on tietysti suruissaan, kun en voinut miellyttää Miranda tätiä; mutta kyllä minä selitän asian hänelle, kuten selitin teillekin."

"Hän kai ajatteli sinun kouluttamistasi, lähettäessään sinut tänne, mutta totta vieköön, voithan käydä koulua Temperancessakin kaiketi?"

"Siellä on nyt vain kaksikuukautinen koulu, ja kaikki muut koulut ovat liian kaukana meidän talostamme."

"No niin, onhan maailmassa muutakin elämisen arvoista kuin hieno kasvatus", huomautti Jerry setä ja nosti lautaselleen omenakakkuviipaleen.

"O-on, vaikka äiti tosin arveli, että se olisi minulle hyödyksi", vastasi Rebekka surunvoittoisesti nyyhkäyttäen samalla kun hän koetti juoda teetään.

"Onpa teidän jälleen hauska elellä kotona kaikkien yhdessä -- koko talo täynnä lapsia!" kuvaili hyväntahtoinen vanha kettuvaari, joka ei toivonut mitään niin hartaasti kuin Rebekan omaa parasta.

"Se on _liian_ täynnä -- siinähän juuri koko onnettomuus onkin. Mutta minä toimitan Hannan tilalleni Riverboroon."

"Arvelet, että Miranda ja Jane ottavat hänet vastaan? Minä pelkään pahasti, etteivät he ole enää siihen halukkaita. He tavallaan närkästyvät sinun karkaamisestasi luullakseni; ja ymmärräthän, ettei heitä sen takia voi juuri moittia."

Siinä välähti esiin kokonaan uusi ajatus -- saattoihan kivitalo sulkea ovensa Hannalta sen jälkeen kun hän, Rebekka, oli hylännyt sen kylmän vierasvaraisuuden!

"Miltä tämä Riverboron koulu tuntuu sinusta, hyvältä kai?" kysyi Jerry setä, jonka aivot toimivat vallan toisella vauhdilla kuin tavallisesti -- vauhdilla, joka melkein pelotti ukkoa itseään.

"Oh, se on mainio koulu! Ja neiti Dearborn on verraton opettaja!"

"Sinä taidat pitää hänestä? Se ei ole hullumpaa, sillä hänkin on vuorostaan mieltynyt sinuun, sen saat uskoa. Äiti kävi nyt iltapäivällä kaupassa hakemassa Seth Stroutille linjamenttiä, ja samalla tiellä hän tapasi sillalla neiti Dearbornin. He alkoivat jutella koulusta, sillä äidillä on usein ollut kesäisin opettajattaria täysihoidossa luonaan ja hän pitää heistä. 'Miten se piskuinen Temperancen tyttö menestyy?' oli äiti kysynyt. 'Oh, hän on minun paras oppilaani!' vastasi neiti Dearborn. 'Minä voisin opettaa lapsia aamusta iltaan, jos ne kaikki olisivat samanlaisia kuin Rebekka Randall', sanoi hän."

"Voi, herra Cobb, _sanoiko_ hän tosiaan niin?" huudahti Rebekka punastuen, ja hänen kasvonsa alkoivat heti sädehtiä ja hymyillä. "Minä olen kyllä lukenut läksyni tähänkin saakka, mutta nyt tutkin koulukirjani niin että kannet lentävät niistä säpäleiksi."

"Tarkoitat, että tekisit sen, jos jäisit tänne", keskeytti Jeremias Cobb. "Eikö sentään olekin surkeata, että sinun täytyy nyt luopua kaikesta vain Miranda tädin takia? No niin, tuskinpa voi sinua sen vuoksi moittia. Miranda on ikävä ja oikuttelevainen. Luulisi melkein, että häntä on ruokittu vain piimällä ja happamilla omenoilla. Eivät kaikki jaksa sietää sellaista, eikä sinulla taida olla paljonkaan kärsivällisyyttä -- vai onko?"

"Ei kovinkaan paljon", vastasi Rebekka alakuloisesti.

"Jos olisimme puhelleet näistä asioista eilen", jatkoi herra Cobb, "niin minä kai olisin neuvonut sinua toisella tavalla. Nythän se on myöhäistä enkä tahdokaan väittää sinun olevan kokonaan väärässä. Mutta jos voisimme tehdä kaiken uudelleen ja toisin päin, niin sanoisin: kas niin, Miranda täti antaa sinulle vaatteet ja ravinnon ja asunnon ja kouluttaa sinut ja aikoopa vielä lähettää sinut Warehamiinkin jatkamaan, vaikka se maksaa paljon rahaa. Hänen kanssaan on hirmu työläs tulla aikoihin ja hän melkein viskoo hyvättekonsa kalloosi niin kuin ne olisivat tiilikiviä. Mutta sittenkin ne ovat hyviä töitä, ja kenties sinun asiasi on koettaa kuitata ne olemalla hyvätapainen ja kiltti. Jane onkin mukavampi ihminen kuin Miranda, eikö niin; vai onko hänkin yhtä hankala?"

"Ei, Jane täti ja minä sovimme mainiosti!" huudahti Rebekka. "Hän on niin hyvä ja ystävällinen kuin voi olla, ja minä pidän hänestä aina enemmän ja enemmän. Minä melkein luulen, että hänkin pitää minusta; hän sipaisi kerran kädellään tukkaani. Hän saisi torua minua vaikka päivät päästään, sillä hän ymmärtää kaiken. Mutta hän ei voi varjella minua, sillä hän pelkää Miranda tätiä melkein yhtä paljon kuin minäkin."

"Huomisaamuna Jane käy hyvin totiseksi, minä pelkään, kun hän huomaa sinun lähteneen tiehesi. Mutta mitäpä siitä; eihän sitä voi muuttaa. Jos hänestä on tuntunut ikään kuin hiukan ikävältä elää kahden kesken Mirandan kanssa, joka on melkeinpä morakka, niin hän kaiketi on nyt iloinnut aikalailla sinun seurassasi. Tässä eräänä iltana äiti puheli hänen kanssaan rukoushetken päätyttyä. 'Te ette tuntisi enää kivitaloa, Sara', puhui Jane. 'Minä johdan siellä ompelukoulua, ja oppilaani on ommellut jo kolme pukua. Mitä siitä sanotte?' kysyi hän, -- 'onhan siinä tällaisen vanhan neidin aikaansaannokseksi. Ja minä olen ottanut pyhäkoulussa luokan johtooni', jatkoi hän, 'ja aion nyt nuorentua jälleen ja ruveta juhlimaan Rebekan kanssa', puhui hän. Ja äiti selitti, ettei hän ole koskaan nähnyt Jane neitiä niin nuoren ja iloisen näköisenä."

Syntyi hiljaisuus, jonka saattoi tuntea pienessä keittiössä. Rebekka kuuli vain ison seinäkellon tikityksen ja oman sydämensä lyönnit, jotka hänestä olivat vieläkin kuuluvampia kuin kellon naksutus. Sade taukosi; huoneen täytti äkisti vaaleanpunainen hohde, ja ikkunasta näkyi sateenkaari, joka siltana kaartui yli taivaan. Sillat auttavat meitä kuilujen yli, ajatteli Rebekka, ja nyt oli Jerry setä rakentanut sillan hänen surujensa poikki ja tehnyt tien jälleen avoimeksi hänelle.

"Myrsky on ohi", sanoi vanhus ja täytti piippunsa. "Se on puhdistanut ilman ja pessyt maan kasvot puhtaiksi ja somiksi. Huomenna kimaltelee koko maailma niinkuin uusi nuppineula -- kun sinä ja minä ajamme yhdessä virran viertä ylöspäin."

Rebekka työnsi kuppinsa syrjään, nousi pöydästä ja pani äänetönnä takin ylleen ja hatun päähänsä. "Tuskin minä lähden sille matkalle, herra Cobb", sanoi hän sitten. "Minä aion jäädä tänne -- ottamaan vastaan tiilikiviä. Enkä edes viskaa niitä takaisin. En tiedä, päästääkö Miranda täti minua enää sisään, kun kerran karkasin, mutta koetan pyrkiä takaisin nyt, kun minulla on siihen rohkeutta. Tahtoisitteko olla niin hyvä, että tulisitte minun mukaani, herra Cobb?"

"No sen saat uskoa, ettei Jerry setä jätä sinulle hyvästejä, ennen kuin tämä juttu on selvä!" huudahti ukko ihastuneena. "Sinä olet jo kestänyt tänä iltana kaiken minkä voit sairaaksi tulematta; ja kun Miranda on töykeä ja karski eikä ota kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta, niin taitaa olla parasta, että teemme nyt näin: Minä ajan sinut kivitalon luo kuomuvaunuissani; sinä istut hiljaa vaununnurkassa, ja minä menen koputtelemaan Sawyerien takaovelle. Sitten minä houkuttelen Mirandan ja Janen mukanani vajaan neuvottelemaan puista, joita minun on määrä tuoda heille tällä viikolla, ja sillä välin sinä hiivit alas vaunuista, menet huoneeseesi ja käyt levolle. Eihän pääovi ole lukittu, vai mitä?"

"Ei tähän aikaan illasta", vastasi Rebekka. "Sitä ei lukita, ennen kuin Miranda täti menee levolle. Mutta voi, entä jos se sittenkin olisi lukossa?"

"Mitä vielä, tietenkään se ei ole lukossa. Ja jos olisikin, niin meidän kai täytyy kestää se, vaikka minun mielestäni olisikin parasta järjestää eräänlaiset asiat näin vain salavihkaa kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Sinähän, katsos, et vielä _ole_ karannut; sinä vain tulit kysymään minun neuvoani aikeen suhteen, ja me olemme nyt yhdessä päässeet siihen lopputulokseen, ettei maksa vaivaa karata ollenkaan. Sen mukaan kuin minä jaksan asiaa pohtia järjelläni, on sinun ainoa todellinen syntisi siinä, että poistuit kotoa ikkunasta, vaikka sinut oli määrätty pysymään vuoteessa. Se nyt ei ole järki musta synnintyö, ja sinä voit tunnustaa sen Jane tädille ensi sunnuntaina, kun hän on hurskautta täynnä. Kas niin, tule nyt. Minun on pakko lähteä kohta postitoimistoon. Älä unohda tätä myttyäsi. 'Silloin ollaan matkalla, äiti, kun yöpaita otetaan mukaan', -- ne olivat ensimmäiset sanat, mitä Jerry setä kuuli sinun sanovan, eikä hän olisi silloin arvannut, että toisit yövaatteet mukanasi hänen taloonsa. Nouse vaunuihin ja kätkeydy sinne nurkkaan. Meitä ei haluta antaa ihmisten töllistellä pieniä karanneita tyttösiä silloin, kun he ovat matkalla takaisin aloittaakseen kaiken jälleen alusta!"

* * * * *

Kun Rebekka oli hiipinyt huoneeseensa, riisuutunut pimeässä ja makasi vihdoin vuoteessaan, tunsi hän eräänlaisen rauhan levittäytyvän ympärilleen siitä huolimatta että hänen jokainen hermonsa vapisi ja tykähteli kipeästi. Hän oli estynyt tekemästä hullutuksia ja erehdyksiä, huolettamasta äitiään ja suututtamasta ja häpäisemästä tätejään.

Tytön sydän oli nyt pehmennyt, ja hän päätti jollakin ihmeellisellä tavalla voittaa Miranda tädin suosion, samalla kun hän päätti unohtaa ne sanat, joilla täti oli solvannut hänen isäänsä ja jotka olivat häntä eniten katkeroittaneet.

Rusennetun, onnettoman pikku tytön mieli olisi varmaan ollut lohdullisempi, jos hän olisi tiennyt, että myöskin Miranda Sawyerin yö oli rauhaton ja että täti hiljaisuudessa katui kovuuttaan -- osaksi sen tähden, että Jane oli tuominnut hänen ankaruutensa niin kovin ylevästi ja hyveellisesti. Miranda kärsi suuresti, milloin Jane ei yhtynyt hänen ajatuksiinsa, vaikka hän ei milloinkaan olisi suostunut paljastamaan tätä heikkouttaan.

Kun Jerry setä sitten ajoi takaisin kotiinsa tähtiyössä sangen tyytyväisenä toimiinsa rauhanvälittäjänä, muisteli hän kaivaten kuinka Rebekka oli nojannut päätään hänen polveensa ja kuinka tytön kyynelet olivat kostuttaneet hänen kättään. Ukko muistutteli mieleensä tytön somaa järkevyyttä, kun tämä oli oppinut näkemään asian oikeassa valossa, ja hänen pikaista päättäväisyyttään, kun hän oivalsi velvollisuutensa. Liikuttuneena vanha Cobb ajatteli sitä rakkauden ja ymmärtämyksen nälkää, mikä oli tytölle niin luonteenomaista. "Laupias Jumala!" huudahti hän hiljaa itsekseen. "Miranda Sawyer olisi tottamaarin hyvän joukon parempi nainen, jos hänelläkin olisi muisteltavana pieni hautakivi, niinkuin äidillä ja minulla on."

Lauantai-iltana huomautti Miranda Sawyer Janelle: "Enpä ole koskaan nähnyt lapsen edistyvän työssään niin nopeasti kuin Rebekka tänään on tehnyt. Se läksytys minkä annoin hänelle oli nähtävästi ihan parhaiksi, ja tohdin uskoa, että se auttaa meitä kuukauden päivät eteenpäinkin."

"Onhan hauskaa, että sinä olet tyytyväinen", vastasi Jane. "Sinua miellyttää ryömivä mato, mutta ei iloinen, hymyilevä lapsi. Rebekka näyttää minusta siltä, kuin hän olisi kokenut kaikki seitsenvuotisen sodan järkytykset. Kun hän tuli aamulla alas portaita, näytti hän minusta vanhentuneen yhdessä ainoassa yössä. Jos otat varteen minun neuvoni, mikä kylläkin harvoin tapahtuu, niin sallit hänen ja Emma Janen lähteä huomenna kanssani virralle ja kutsut Emma Janen tänne kunnolliselle sunnuntaipäivälliselle. Ja jos sitten annat Rebekalle luvan mennä Cobbin väen mukana Milltowniin keskiviikkona, niin tyttö ehkä virkistyy hiukan ja saa ruokahalunsa takaisin."

HERÄÄVIÄ VOIMIA

Rebekan Milltownin-matka tarjosi hänelle kaiken sen viehätyksen mitä tyttö hehkuvissa mielikuvissaan siitä oli odottanutkin, vaikka hänen tosin täytyi tunnustaa itselleen, että Rooma ja Venetsia, joista hän äskettäin oli lukenut, saattoivat hyvinkin voittaa Milltownin.

Kahden lapsen olisi mahdotonta nähdä enempää, ehtiä enempää, kulkea enempää, loruilla enempää, syödä enempää tai kysellä enempää kuin Rebekka ja Emma Jane ehtivät tänä tapahtumarikkaana keskiviikkona.

"Rebekka on paras seuratoveri minkä eläissäni olen tavannut", sanoi rouva Cobb miehelleen samana iltana. "Meillä ei koko päivän pitkään ollut ainoatakaan ikävää silmänräpäystä. Hän käyttäytyikin hyvin, sitä paitsi hän ei koskaan pyytänyt mitään ja oli kiitollinen kaikesta minkä sai. Katselitko, miltä hänen kasvonsa näyttivät silloin, kun olimme siellä teltassa, jossa ne näyttelivät 'Setä Tuomon tupaa? Ja huomasitko, millä tavoin hän kertoi siitä samasta kirjasta silloin, kun istuimme syömässä jäätelöä?"

"Kyllä minä huomasin kaiken", sanoi herra Cobb, joka oli iloinen nähdessään "äidin" ajattelevan Rebekasta samaan tapaan kuin hänkin. "Enpä takaa, vaikka siitä tytöstä vielä tulisi jotakin erinomaista -- laulajatar, kirjailija tai vaikkapa lääkäri."

"En sittenkään jaksa kuvitella, että Rebekasta tulisi lääkäri", arveli rouva Cobb. "Suussaan hänellä on tulevaisuutensa, se on varma paikka. Kukaties hän rupeaa pitämään esitelmiä tai lukee sellaisia kappaleita kuin portlandilainen taiteilija, joka oli täällä elojuhlassa."

"Luulen, että Rebekka pystyy itse kirjoittamaan kappaleensa", sanoi herra Cobb luottavasti. "Hän keksii ne nopeammin kuin etsii niitä kirjoista."

"Paha vain, ettei hän ole paljon minkään näköinen", tuumi rouva Cobb ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

_"Minkään näköinen?_ Äiti!" huudahti hänen miehensä ihmeissään. "Katselepa hänen silmiään, katsele hänen tukkaansa ja hymyään ja kuoppaa poskessa! Alice Robinsonia sanotaan kauneimmaksi lapseksi mikä virran varrella on nähty, mutta Rebekka pimentää hänet ihan näkymättömäksi! Minä toivon, että Miranda sallii tytön tulla meille oikein usein; täällä hän saa päästellä höyryään hiukan vähemmäksi, niin että kivitalossa on sen jälkeen heille kaikille turvallisempaa. Me tiedämme, mitä lapset ovat, vaikka meidän ajastamme onkin kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta; ja me osaamme käsitellä sellaisia olentoja."

* * * * *

Cobbin perheen ylistelyistä huolimatta Rebekka oli tähän aikaan vielä jotensakin avuton kirjoitusharjoituksissa. Neiti Dearborn kirjoitutti tytöllä kaikenmoisista aiheista, joita hänen itsensäkin oli aikoinaan pitänyt muovailla. Aiheilla oli tällaisia nimiä: "Pilvikuvia", "Abraham Lincoln", "Luonto", "Ihmisrakkaus", "Orjuus", "Kohtuuttomuus", "Velvollisuus ja ilo", "Yksinäisyys" -- mutta Rebekka ei tuntenut ainoankaan niistä kannustavan intoaan.

"Kirjoita aivan samoin kuin puhutkin, Rebekka", kehoitti neiti Dearborn raukka, joka salaisesti tiesi, ettei hän itsekään saisi kuunaan syntymään kelpo ainetta mistään aiheesta.

"Mutta rakas neiti Dearborn, enhän minä koskaan puhu luonnosta enkä orjuudesta. Enhän voi kirjoittaa, ellei minulla ole mitään sanottavaa, enhän?"

"Siksipä juuri ainekirjoitus onkin hyödyllistä", vastasi neiti Dearborn hiukan epäröiden; "se kasvattaa sinua keksimään sanottavaa. Viimeisessä aineessasi, 'Yksinäisyydestä', olet tuskin sanonut mitään, mikä olisi kovinkaan mielenkiintoista; olet tehnyt sen niin ylimalkaiseksi ja arkipäiväiseksi, ettei se voi oikein vaikuttaa. Sinä käytät siinä liian usein 'te' ja 'sinä' sanoja; sinun pitäisi silloin tällöin keksiä lomaan jokin 'minä' tai 'me', jotta kaikki tuntuisi paremmin kirjalliselta. 'Minä aukaisen mielikirjani'; 'ajatuksemme tarjoavat meille suurta lohtua yksinäisyytemme hetkinä', ja niin edespäin."

"Minä en tällä viikolla tiedä yksinäisyydestä sen enempää kuin viime viikolla tiesin ilosta ja velvollisuudesta", nurisi Rebekka.

"Sinä koetit kyhätä sukkeluuksia vakavasta asiasta", sanoi neiti Dearborn nuhtelevasta, "ja sen tähden et tietenkään onnistunut."

"En tiennyt, että te aioitte määrätä meidät lukemaan ääneen kirjoituksemme", sanoi Rebekka ja myhähti hämillään muistaessaan, kuinka tunnilla oli käynyt.

Vanhempia oppilaita oli kehoitettu viiden minuutin kuluessa kirjoittamaan "Velvollisuus ja ilo" nimisestä varsin innostavasta aiheesta. Rebekka oli ponnistellut, yritellyt ja hikoillut turhaan. Kun hänen olisi vuorollaan pitänyt lukea kirjoituksensa, tunnusti tyttö, ettei hän ollut saanut mitään aikaan.

"Onhan sinulla ainakin kaksi riviä", huomautti opettaja, "koska näen ne kivitaulullasi."

"En haluaisi lukea niitä; ne eivät ole kunnollisia", pyyteli Rebekka.

"Lue, minkä olet kirjoittanut, olipa se sitten hyvää tai huonoa, lyhyttä tai pitkää. En voi sallia kenenkään vapautuvan tehtävistään."

Rebekka nousi seisaalleen, täynnään salaista naurunhalua sekä samalla kauhistuksen ja häpeän tunnetta. Sitten hän luki matalaan ääneen seuraavan säeparin:

"Jos Työ ja Ilo riitaantuu, niin Työn saa jäädä tukkoon suu."

Dick Carterin pää katosi pöydän alle, ja Living Perkins oli tukehtumaisillaan naurusta.

Neiti Dearbornkin nauroi. Hän oli tuskin vielä sen kummempi kuin lapsi, eikä näiden nuorten ajatusten paimentaminen suinkaan liian usein vedonnut hänen huumorintajuunsa.

"Saat yrittää uudelleen koulutuntien päätyttyä, Rebekka", sanoi hän, mutta sanoi tämän hymyillen. "Sinun runottaresi ei tarjoa suinkaan liian ylevää ajatusta nuorelle kelpo tytölle, jonka pitäisi rakastaa velvollisuuksiaan."

"Se ei olekaan _minun_ ajatukseni", puolustautui Rebekka. "Minulla oli vasta ensimmäinen rivi valmiina, kun näin teidän aikovan soittaa kelloa ja sanoa, että määräaika oli kulunut. Olin silloin kirjoittanut 'riitaantuu' enkä minä voinut keksiä muita loppusointuja kuin 'luu' ja 'puu' ja 'suu'. Ja sitten se tuli tällaiseksi. Mutta minä voin korjata sen näin:

"Jos Työ ja Ilo riitelee, niin Ilosta sa loppu tee."