Part 5

Tavallisissa maalaiskouluissa ei juuri tapaa ylenmääräistä hienotunteisuutta tahi ritarillisuutta, ja niinpä Riverboronkin koululasten kesken kierteli lukemattomia sanansutkauksia ja laulunpätkiä, joissa käsiteltiin Simpsonin juttua. Se on kuitenkin lasten kunniaksi tunnustettava, ettei näitä nerontuotteita koskaan luettu aivan isoon ääneen eikä Simpsonin lasten saapuvilla ollessa.

Rebekka Randall oli aivan samaa ainesta ja hänen tuttavuussuhteensa olivat samoja kuin toverienkin, joten on työläs selittää, miksi juuri hän erityisesti inhosi alhaista juoruamista ja pysyttäytyi siitä vaistomaisesti erillään.

Hänen ikäisiään Riverboron lapsia oli myös muuan tyttö, joka ylimalkaan oli kaikkea muuta kuin yleisesti rakastettu, ja jolle oli annettu kuvaavaksi liikanimeksi Minnie Urkkija. Hän oli kärpänsilmäinen, vaaleatukkainen, hentojäseninen pieni olento, ja hänen luonteessaan oli sekä papukaijaa että lammasta. Epäiltiin hänen jäljentävän vastauksia toisten tyttöjen kivitauluista, vaikka häntä ei koskaan ollut tavattu itse teosta. Rebekka ja Emma Jane tiesivät, milloin hänellä oli ollut sokerileivos tahi kermatorttu eväsmytyssään, sillä sellaisina päivinä Minnie aina jätti aamiaistunnilla iloisen toveripiirin ja poistui yksinään metsään, palaten hetken kuluttua tyytyväinen hymy sievistelevillä kasvoillaan.

Erään tällaisen yksinäisyydessä nautitun herkkuaterian jälkeen ei Rebekka ollut jaksanut voittaa kiusausta, vaan oli kysynyt Minnieltä, kun tämä jälleen palasi muiden joukkoon: "Onko päänsärkysi nyt hellittänyt, Minnie? Annahan, kun minä pyyhkäisen mansikkahillon pois suupielestäsi."

Eihän siinä näkynyt mitään hilloa, mutta tunnonvaivainen Minnie pyyhkäisi pikaisesti nenäliinallaan punastuvia kasvojaan.

Samana iltapuolena Rebekka tunnusti Emma Janelle, että hänen keksintönsä hävetti häntä. "Minä inhoan Minnien tapoja", huudahti hän, "mutta olen pahoillani, kun näytin hänelle, että pidimme häntä silmällä. Ja hyvittääkseni Minnien minä annoin hänelle sen pienen poikkinaisen korallipalan, jota olen pitänyt helmikukkarossani -- tiedäthän?"

"Minä en ymmärrä, millä hän sen olisi ansainnut, kun hän itse on niin saita", huomautti Emma Jane.

"Niin se onkin, mutta minusta tuntuu paremmalta, kun olen sen antanut", sanoi Rebekka jalomielisesti. "Ja minähän olinkin pitänyt korallipalasta jo kaksi vuotta, ja se on poikkinainen, niin ettei sitä olisi voinut enää käyttää vaikka se onkin kaunis katsella."

Korallipala olikin jo osittain täyttänyt tarkoituksensa sovintolahjana, kun Rebekka eräänä iltapäivänä palasi kotiin oikopolkua myöten viivyttyään tapansa mukaan koululla kielioppia lukemassa. Kaukana edellään, veräjien toisella puolen, hän huomasi Simpsonin lapset, jotka juuri poikkesivat metsätaipaleelle. Heiluri ei ollut siskostensa seurassa, ja sen vuoksi Rebekka kiirehti käyntiään saadakseen seuraa kotimatkalleen. Metsä kätki edelläkulkijat pian näkyvistä, mutta kun Rebekka oli jo saavuttamaisillaan heidät, kuuli hän Minnien laulavan äänekkäästi puiden takana toisella puolen, ja samalla hän erotti lapsen nyyhkytystä. Clara Bell, Susan ja kaksoset laukkasivat pitkin polkua, ja Minnie tanssi heidän sivullaan edes takaisin hoilaten:

"Se reki Simpsoniin siis mieltyi kai?" näin kysyi joka mies. "Ei, Simpsonhan se lemmentaudin sai!" sen opettaja ties.

Hämärään etäisyyteen katosi viimeinenkin häivähdys säikähtyneistä Simpsonin lapsista ja heidän risaisista vaatteistaan. Yksi ainoa kivi, jonka viskasi "äkeäksi kaksoseksi" sanottu urhea Elias, rapisi hetken metsän puissa, mutta sekin putosi maahan kymmenien metrien päässä Minniestä, joka huusi täyttä kurkkua: "Hirtehiset!" Sitten tyttö kääntyi, ja kohtasi -- miellyttävää jännitystä tuntien -- Rebekan katseen, tämän seisoessa liikkumattomana polulla, tilinteon uhka selvästi näkyvänä leimuavissa silmissään.

Sinä hetkenä ei ollut soma katsella Minnien kasvoja, sillä arka olento, joka on verekseltään tavattu pahanteossa, ei ole mikään miellyttävä näky.

"Minnie Urkkija, jos -- minä -- vielä kerrankin -- kuulen -- sinun laulavan -- jälleen samaa -- Simpsonin -- lapsille, -- niin tiedäthän, kuinka käy?" kysyi Rebekka äänellä, joka ilmaisi patoutunutta raivoa.

"En tiedä -- enkä pidä siitä lukuakaan", sanoi Minnie iloisesti, vaikka hänen muotonsa todisti hänen puhettaan vastaan.

"Minä otan pois korallipalani -- minä _luulen_, että sinä samalla saat korvapuustin!"

"Sinä et tohdi", vastasi Minnie. "Jos sinä lyöt minua, niin minä sanon äidille ja opettajalle -- tiedätkös!"

"Minä en välitä, vaikka sanoisit äidillesi ja minun äidilleni ja koko suvullesi ja presidentille sen lisäksi", jatkoi Rebekka, jonka rohkeus kohosi sitä mukaa kuin nämä uljaat sanat nousivat hänen huuliltaan. "En välitä, vaikka kertoisit koko kylälle, tai Yorkin piirikunnalle tai Mainen valtiolle tai -- tai koko maailmalle!" lopetti hän suurenmoisesti. "Juokse nyt kotiin ja muista, mitä minä sanoin. Jos sinä teet jälleen samoin, ja jos sinä vielä puhut 'hirtehisistä', niin minä opetan sinut, jos näen, että teen siinä oikein ja täytän velvollisuuteni."

Seuraavana aamuna Rebekka huomasi välitunnilla, että Minnie kertoi koko jutun muunneltuna Hulda Meservelle. "Hän _uhkasi_ minua", kuiskasi Minnie, "mutta minä en välitä hitustakaan hänen puheistaan."

Viimeisen huomautuksen Minnie tahallaan kuiskasi niin lujaa, että se kuuluisi, sillä hänelläkin oli urheat hetkensä, milloin lain ja järjestyksen täysi koneisto turvallisesti ympäröi häntä.

Kun Rebekka palasi jälleen paikalleen, kysyi hän opettajalta, saisiko hän jättää Minnielle pienen kirjelippusen, ja saikin neiti Dearbornin suostumuksen. Kirje kuului näin:

"Minnie Urkkija on ilkimys, ja verraton viel' siksi. Ma lahjain vaadin takaisin, sen survon ruumeniksi. _J.K.-- Uskotko nyt?_"

_R. Randall_.

Tämän tilapäisrunouden vaikutus osoittautui täysin tehokkaaksi, ja vielä monet ajat jälkeenpäin Minnie Urkkija hätkähti pelokkaasti kohdatessaan Simpsonin lapset vaikkapa kuinkakin loitolla kivitalosta.

RUUSUNPUNAISTA

Seuraavana perjantaina oli pienellä koulutalolla luvassa suuret juhlallisuudet. Ylipäänsä oli perjantain iltapuoli aina varattu runojen, vuoropuhelujen ja laulujen esittämiseen, mutta ei voinut väittää, että tämä seikka olisi tehnyt siitä juhlapäivän sanan varsinaisessa mielessä. Useimmat lapset kammoksuivat "kappaleiden lukemista"; heistä oli tukalaa opetella niitä ulkoa, ja samalla he pelkäsivät unohtavansa kenties kaiken keskellä esitystä. Neiti Dearborn menikin tavallisesti perjantaisin kotiin pää kipeänä ja paneutui huoneeseensa päästyään aina vuoteeseen, josta hän ei sinä päivänä enää noussut. Ja ne harvat äidit, jotka silloin tällöin kävivät kuulemassa perjantaiesityksiä, istuivat jossakin kaukaisimmalla penkillä ja kuuntelivat kylmä hiki otsallaan kaikkia liiankin tutuksi käyneitä hämmennyksestä johtuvia pysähdyksiä ja änkytyksiä.

Rebekan saavuttua Riverboroon nämä pelottavat iltapäivät kuitenkin vähitellen muuttuivat toisenhenkisiksi. Tyttö oli opettanut Elias ja Elisa Simpsonin lukemaan kolme säkeistöä niin hauskalla tavalla, että lapset itse ihastuivat, samalla kun he huvittivat sillä opettajaa sekä koko koulua. Pehmeäkielinen Susan taas sai Rebekalta luettavakseen humoristisen runon, jossa hän joutui esittämään sammaltelevan lapsen puhetta. Emma Jane ja Rebekka lausuivat yhdessä vuoropuhelun muotoon kirjoitetun runon, ja elävä toveruuden tunne antoi Emma Janelle niin paljon voimaa ja itseluottamusta, että hän selviytyi esittämisvaikeuksista. Siksipä neiti Dearborn olikin ilmoittanut, että erityisesti tänä perjantaina lupasivat esiintymisharjoitukset paljon mieltäkiinnittävää, minkä vuoksi hän oli pitänyt asianmukaisena kutsua koululle tohtorin rouvan, kappalaisen rouvan, pari kouluneuvoston jäsentä sekä joitakuita lasten äitejä. Living Perkins sai tehtäväkseen koristella toisen mustan taulun, ja Rebekan oli määrä koristaa toinen. Living, joka oli koulun taiteilijasuuruus, piirsi taululleen Yhdysvaltain kartan. Rebekka taas mieluummin piirteli vähemmän vaativia aiheita, ja niinpä syntyikin hänen taululleen pikaisesti ihastuneen lapsijoukon katseltavaksi Amerikan tähtilippu punaisella, valkoisella ja sinisellä liidulla vedeltynä niin, että jokainen tähti oli oikealla paikallaan ja lipun jokainen raita näytti läpättävän tuulessa. Lipun viereen hän piirsi Columbian kuvan sellaisena kuin hän sen oli nähnyt sen sikaarilaatikon kannessa, jossa liituja säilytettiin.

Neiti Dearborn oli ihastunut. "Ehdotan, että me taputamme kelpo tavalla käsiämme Rebekalle, koska hän piirsi noin kauniin taulun -- taulun, josta koko koulu saattaa ylpeillä."

Oppilaat taputtivat käsiään kaikesta sydämestään, ja Dick Carter hurrasi valtavasti kättään huiskutellen.

Rebekan sydän hypähteli ilosta, ja hän tunsi hämmästyksekseen kyynelten kohoavan silmiinsä. Tyttö tuskin näki sen jälkeen kävellä takaisin paikalleen, sillä hän ei ollut koskaan yksinäisessä, vähäpätöisessä elämässään ollut sellaisen suosion ja ylistyksen esineenä kuin tänä ihmeellisenä, häikäisevänä hetkenä. Jos "jalous synnyttää jaloutta", niin varmaan myöskin innostus aiheuttaa innostumista ja samoin älykkyys ja kyvykkyys nostattaa ympärillään älyä ja kyvykkyyttä. Alice Robinson ehdotti laulettavaksi: "Kolmesti eläköön puna-valko-sininen!" ja vaati, että laulun kertosäkeisiin ehdittyään kaikki viittaisivat Rebekan lippuun. Dick Carter ehdotti, että Living Perkins ja Rebekka Randall kirjoittaisivat nimensä piirrostensa alle, jotta vieraat näkisivät, kenen työtä ne olivat.

Hulda Meserve pyysi saada peittää kalkittujen seinien pahimmat kolot vihreillä lehvillä, ja hän halusi myös täyttää vesisangon luonnonkukilla. Rebekan mieli leijui kaikkien käytännöllisten pikkuseikkojen yläpuolella. Hän istui äänetönnä, sydän niin täynnä kiitollisuutta ja iloa, että hän tuskin jaksoi muistella tulevan vuoropuhelunsa sanoja. Välitunnilla hän käyttäytyi ujostellen valtavasta voitonriemustaan huolimatta; ja tässä yleisen hyväntahtoisuuden ilmakehässä haudattiin nyt Minnien--Rebekan sotakirves maahan, ja Minnie taitteli vaahteranlehviä ja somisteli niillä rumaa kamiinaa Rebekan valvonnassa.

Neiti Dearborn päätti aamupuolen tunnit jo neljännestä vailla kaksitoista, jotta ne, jotka asuivat kyllin lähellä, ehtisivät kotiin muuttamaan pukujaan. Emma Jane ja Rebekka juoksivat sulasta mielenjärkytyksestä melkein koko matkan pysähtyen vain jalkaportailla hetkiseksi hengähtämään.

"Antaakohan Miranda täti sinun panna yllesi parhaan leninkisi vai vain keltaisen karttuunipukusi!" mietti Emma Jane.

"Minä kaiketi kysyn Jane tädiltä", vastasi Rebekka. "Voi, kunpa punainen leninkini olisi jo kunnossa! Jane täti ompeli parhaillaan napinreikiä, kun läksin."

"Minä pyydän äitiä lainaamaan minulle granaattisormuksensa", sanoi Emma Jane. "Näyttää kerrassaan hienolta, kun se kimaltelee auringonvalossa minun osoittaessani lippua. Hyvästi! Älä odota minua lähtiessäsi kouluun, ehkäpä saan ajaa hevosessa."

Kun Rebekka ehti kotiin, oli takaovi lukittu, mutta hän tiesi, että avain oli kynnyskiven alla -- ja sen tiesi tietysti jokainen Riverboron asukas, sillä kaikilla oli tapana säilyttää avaimia jotenkin samalla tavoin. Tyttö aukaisi oven ja meni ruokasaliin, jossa hän näki päivällisensä valmiiksi katettuna pöytään ja siinä vieressä Jane tädin kirjelippusen, joka kertoi, että tädit olivat ajaneet rouva Robinsonin mukana Moderationiin. Rebekka söi pikaisesti voileipänsä ja lensi sitten isoja portaita myöten suoraan makuukammioonsa. Siellä oli hänen vuoteellaan uusi rusottava pumpulipuku, jonka Jane tädin ystävälliset kädet olivat ommelleet valmiiksi. Saisiko hän, tohtisiko hän pukea sen ylleen lupaa kysymättä? Oliko tilaisuus kyllin juhlallinen kaivatakseen puvunvaihtoa vai haluaisivatkohan tädit, että hän säästäisi uuden puvun konsertti-iltaan?

"Minä panen sen", mietti Rebekka. "Tädit eivät ole kotona, niin etten voi pyytää lupaa heiltä, ja ehkeivät he olekaan siitä lainkaan pahoillaan. Sehän on kuitenkin vain pumpulikangasta eikä se olisi lainkaan hieno, ellei se olisi uusi ja ellei siinä olisi nauhakoristeita ja ellei se olisi punainen."

Tyttö aukoi molemmat palmikkonsa, suki laineikkaat hiuksensa ja solmi ne jälleen silkkinauhalla. Sitten hän vaihtoi kenkiä ja pujotteli ylleen uuden kauniin pukunsa, jonka selkänapit hänen onnistui napittaa kolmea lukuunottamatta; ne hän jätti Emma Janen napitettaviksi.

Sitten hänen katseensa osui rakkaaseen ruusuiseen päivänvarjoon, jonka väri niin erinomaisesti soveltui hänen pukuunsa ja jota tytöt eivät koskaan olleet nähneet. Päivänvarjo ei tosin ollut ihan sopiva juuri koulumatkalle, mutta hänenhän ei tarvinnut ottaa sitä mukaansa luokkasaliin. Hän saattoi kääriä sen paperiin, näyttää vain sitä koulussa tytöille ja leväyttää sen päänsä ylle vasta kotimatkalla. Hän katsahti vierashuoneen kuvastimeen alakerrassa ja suorastaan sähköistyi näystä, joka siitä kohtasi hänen silmiään. Tuntui melkein siltä, ettei kauneus voinut saada enää suurenmoisempaa ilmennystä kuin tämä hänen taivaan ihana punainen pumpulipukunsa! Hänen silmiensä loiste ja poskiensa hehku jäivät aivan huomaamattomiksi ruusunpunaisen puvun kaikkivoittavan väriloiston rinnalla. Armias! kellohan oli jo kahtakymmentä vailla yksi; hän myöhästyisi. Rebekka tanssi ulos takaovesta, taittoi punaisen ruusun veräjänpielessä olevasta pensaasta ja riensi sen mailin matkan, joka erotti kivitalon opintemppelistä, uskomattoman lyhyessä ajassa kohdaten koulun portaiden luona Emma Janen myöskin hengästyneenä mutta loistavana.

"Rebekka Randall!" huudahti Emma Jane. "Sinä olet kaunis kuin kuva!"

"Minä?" nauroi Rebekka. "Loruja, se on vain minun punainen pukuni."

"Et sinä olekaan kauniin näköinen joka päivä", jatkoi Emma Jane, "mutta nyt sinä olet jollakin tavoin erilainen kuin muulloin. Katsohan minun granaattisormustani. Äiti hieroi sitä vedellä ja suovalla. Kuinka ihmeessä Miranda täti sallikin sinun panna uuden puvun yllesi?"

"Tädit olivat molemmat poissa, enkä voinut pyytää lupaa", sanoi Rebekka huolissaan. "Kuinka? Luuletko, että he olisivat kieltäneet?"

"Miranda tätihän kieltää aina, eikö totta?" kysyi Emma Jane.

"Ky-yllä; mutta nythän on sellainen -- merkkipäivä; melkein yhtä tärkeä kuin pyhäkoulukonsertti."

"Niin", myönsi Emma Jane, "onpa tietystikin, kun taululla on sinun nimesi ja me osoitamme sinun lippuasi; ja sitten vielä meidän ylevä kaksinpuhelumme ja muuta."

Iltapuoli tarjosi jokaiselle pelkkiä voitonhetkiä. Kukaan ei suoranaisesti nolannut itseään, ei näkynyt kyyneliä, eikä ainoankaan äidin tarvinnut hävetä jälkeläistensä takia. Neiti Dearborn sai kuulla monta ihailevaa mainintaa saavutuksistaan, ja hän epäröi itsekseen kuuluivatko kiitokset hänelle vai Rebekalle. Tyttö ei koko iltapuolena esiintynyt useammin kuin monet muutkaan oppilaat, mutta kuitenkin hän joutui tavallaan etualalle. Rebekka ei voinut koskaan jäädä huomaamattomana syrjään, vaikka hän ei suinkaan ollut tungetteleva. Hän oli aina valmis ja halukas joka puuhaan eikä milloinkaan kainostellut; mutta mitään tilaisuutta hän ei käyttänyt kerskailuun, hän pyrki innokkaasti vain kiinnittämään toisia jokaiseen hauskutukseen mitä keksittiin.

Vihdoin oli iltapäivän ohjelma lopussa, ja Rebekasta tuntui hänen hiljalleen suoriutuessaan kotipolulle, ettei hän enää milloinkaan voi kylmetä ja tyyntyä. Sinä iltana hänellä ei ollut enää läksyjä luettavana, eikä ajatus, että hänen oli määrä huomenna auttaa hilloamisessa, lainkaan kauhistanut häntä -- vastenmieliset mietteet eivät voineet saada jalansijaa siinä kirkkaudessa, joka nyt ympäröi hänen sieluaan. Taivaalle keräytyi paksuja pilviä, mutta siitä hän vain sai aiheen iloita: nyt hän saattoi levittää auki päivänvarjonsa, ilman että hänen tarvitsi pelätä sen kauhtumista. Oikeastaan Rebekka ei nyt kävellytkään maisen kamaran pinnalla, ja hän tuskin aavistikaan olevansa tavallisia kuolevaisia, ennen kuin hän saapui kivitalon takaovelle ja näki Miranda tätinsä seisovan oviaukossa. Silloin tyttö syöksyi korkeuksistaan äkisti maahan jälleen.

RUUSUJEN TUHKAA

"Siinäpä hän on; toista tuntia myöhästyneenä. Jos hän olisi viipynyt vielä hiukan kauemmin, niin rajuilma olisi ollut hänen niskassaan, mutta hän ei koskaan osaa katsoa eteensä", puheli Miranda Janelle. "Ja kaiken muun lisäksi hän on pyntännyt uuden pukunsa ylleen, kulkee samanlaisin tanssikouluaskelin kuin isänsäkin ja heiluttelee päivänvarjoaan ikään kuin olisi teatterilavalla! Kuule nyt, Jane, minä olen vanhempi meistä kahdesta, ja nyt minä aion puhua suuni puhtaaksi. Ellet siedä kuulla, niin voit mennä keittiöön siksi aikaa kun olemme selvinneet tästä. Tule tänne, Rebekka; minä haluan puhutella sinua. Kuinka sinä panit ilman lupaa yllesi uuden puvun näin koulupäivänä?"

"Aioin päivällisaikana kysyä lupaa, mutta kun täti ei ollut kotona, niin en voinut", alkoi Rebekka.

"Se ei ole totta; sinä otit sen yllesi sen vuoksi, että olit yksin kotona, vaikka hyvin tiesit, etten minä koskaan olisi sallinut sitä."

"Jos minä olisin ollut _varma_, ettei täti sitä salli, niin minä en olisi tehnyt näin", sanoi Rebekka, koettaen puhua totuudenmukaisesti. "Mutta minä en ollut _varma_, ja sen vuoksi kannatti yrittää. Minä ajattelin, että täti kenties olisi myöntänyt, jos täti olisi tietänyt, että koulussa oli melkein oikea näytäntö."

"Näytäntö!" puhkesi Miranda puhumaan halveksivasti. "Sinä kyllä olet näytäntö jo yksin tuollaisenaan, täytyy sanoa. Näyttelitkö sinä päivänvarjoasi?"

"Päivänvarjo _oli_ joutavaa", tunnusti Rebekka ja painoi häpeissään päänsä alas. "Mutta tämä oli ainoa kerta minun koko elämässäni, jolloin minulla oli ylläni jotakin sen väriin sopivaa; ja se näytti niin kauniilta punaisen puvun rinnalla! Emma Jane ja minä lausuimme sellaisen vuoropuhelun, jossa toinen on kaupunkilaistyttö ja toinen maalaistyttö, ja juuri kun olin lähdössä, ajattelin, että päivänvarjo sopisi niin hyvin kaupunkilaistytölle; ja se sopikin. Minä en ole lainkaan vahingoittanut pukuani, Miranda-täti!"

"Tuo sinun puuhiesi kavaluus ja salakähmäisyys se juuri on kaikkein häijyintä", sanoi Miranda kylmästi. "Ja muistele vain, mitä muuta sinä olet tehnyt! Näyttää ihan siltä kuin sinussa asuisi kiusaajan henki! Sinä käytit pääportaita, kun menit ylös huoneeseesi, mutta et osannut salata jälkiäsi, vaan pudotit nenäliinasi välille. Otit ikkunastasi pois hyönteisverkon, niin että kärpäset pääsivät sisään ja täyttivät koko talon. Et korjannut ruokapöytää syötyäsi etkä pannut ruoanmuruakaan jälleen lämpenemään _ja jätit takaoven lukitsematta_ -- se oli auki puoli yhdestä kello kolmeen, niin että kuka hyvänsä olisi voinut tulla sisään ja tyhjentää koko talon, jos olisi halunnut."

Rebekka vaipui hervottomana tuolille kuullessaan tätä pahojen tekojensa luetteloa. Kuinka hän olikaan saattanut olla noin huolimaton! Kyynelet alkoivat valua hänen silmistään, kun hän koetti selitellä rikoksia, joita ei voitu selitellä eikä puolustella.

"Voi, kuinka olen pahoillani!" sammalteli hän. "Minä olin luokkahuonetta koristamassa ja jäin sen vuoksi jälkeen ja juoksin koko matkan kotiin. Minun oli vaikea saada yksinäni pukua napitetuksi enkä ehtinyt syödä muuta kuin suupalan, ja kun minun sitten viimeisessä silmänräpäyksessä todellakin -- _todellakin_ piti korjata ruoat ja sulkea ikkunat ja ovet, katsoin kelloa ja näin, että tuskin ehdin kouluun ennen kuin näytäntö alkaa, ja silloin säikähdin, kun ajattelin, kuinka kauheata olisi, jos myöhästyisin ja saisin ensimmäisen muistutuksen juuri perjantaina, kun pastorin rouva ja tohtorin rouva ja kouluneuvosto ovat kuulemassa!"

"Älä siinä vetistele ja melua nyt enää; on myöhäistä itkeä sitten, kun maito on kaadettu maahan", vastasi Miranda. "Parannuksen pisara on parempi kuin katumuksen meri. Mutta sen sijaan, että koettaisit olla vaivaksi niin vähän kuin suinkin talossa, joka ei ole sinun kotisi, sinä näytät vain miettivän kuinka parhaiten voisit kiusata meitä. Irrota tuo ruusu ja näytä millaisen tahran se on jättänyt röyhelöösi ja millaiset ruosteenjäljet märkä nuppineula on saanut aikaan. Ei, tässä ei näy mitään; mutta se on sinun onneasi pikemmin kuin ansiotasi. Minä en jaksa sietää sinun ainaisia kukkiasi, sinun irtonaista tukkaasi, sinun kääntelyjäsi ja vääntelyjäsi ja veikistelyjäsi ja keikistelyjäsi, jotka aina tuovat mieleen mamsellimaisen isäsi."

Rebekan painunut pää kohosi kuin leimaus. "Miranda täti, minä koetan olla niin kiltti kuin osaan, minä tottelen heti, kun minulle jotakin sanotaan, enkä koskaan enää jätä ovia auki, mutta en voi kuulla isää nimiteltävän. Hän oli o-oikein hy-v-ä i-i-isä, ja on _ilkeätä_ sanoa että hän oli mamsellimainen!"

"Tohditko sinä vastata minulle noin häpeämättömällä äänellä ja sanoa, että minä olen ilkeä? Sinun isäsi oli turhamainen, kyvytön houkkio, ja yhtä hyvin saatat kuulla sen minun suustani kuin joltakulta toiselta. Hän hävitti äitisi rahat ja jätti hänet tyhjin käsin huolehtimaan seitsemästä lapsesta."

"On sentään j-jotakin, kun jättää j-jälkeensä s-seitsemän kunnon lasta", nyyhkytti Rebekka.

"Tuskin vain silloin, kun muiden ihmisten täytyy ryhtyä heitä vaatettamaan, ruokkimaan ja kasvattamaan", vastasi Miranda. "Mene nyt huoneeseesi, riisuudu ja laittaudu vuoteeseen; ja pystyyn et saa nousta ennen kuin huomisaamuna. Kaappisi päältä löydät kulhon maitoa ja korppuja, enkä halua enää kuulla hiiskahdustakaan sinusta ennen aamiaista. Jane, mene ottamaan pyyheliinat pois kuivausnuoralta ja sulje vajan ovet; kohta tulee aikamoinen rajusää."

"Minusta tuntuu siltä kuin se jo olisi koettu", sanoi Jane hiljaisesti lähtiessään täyttämään sisaren käskyjä. "Usein minä en pyri tyrkyttämään ajatuksiani, Miranda, mutta sen sanon, että sinun ei olisi pitänyt puhua mitään Lorenzosta. Hän oli mikä oli eikä muutu sen kummemmaksi; mutta hän oli joka tapauksessa Rebekan isä, ja Aurelia sanoo aina, että hän oli hyvä perheen päämies."

Miranda sanoi tylysti: "Kyl-lä; minä olen huomannut, että kuolleet aviomiehet tavallisesti ovat olleet kunnon miehiä. Mutta silloin tällöin sopii totuudenkin päästä kuuluville, eikä tästä tytöstä tule kalua, ennen kuin hänestä juntataan isää hiukan vähemmäksi. Olen hyvilläni, että sanoin juuri ne sanat mitkä sanoin."

"Näen sen", huomautti Jane, sillä hänellä oli kerran tai kahdesti vuodessa rohkeudenpuuskansa. "Mutta missään tapauksessa se ei ohut säädyllistä eikä kristillistä myöskään."

Ehkäpä, tarkkaan ajatellen, on syytä puhua vain kerran vuodessa, kunhan sitten puhuu niin että jyrähtää.

* * * * *

Rebekka kipusi väsyneesti ylös takaportaita, sulki jäljessään kammionsa oven ja riisui vapisevin käsin rakkaan ruusunpunaisen pukunsa yltään. Hän oli pusertanut nenäliinansa kovaksi palloksi, ja joka kerran kun hän ojentautui ylettyäkseen aukomaan puvun vaikeimmin tavoitettavia nappeja hartiain ja vyötärön välillä, hän tunnollisesti nosti pallon vetistäville silmilleen, jotteivät suolaiset pisarat pääsisi tipahtelemaan siihen koreuteen, jonka hän oli pukenut ylleen niin kalliiseen hintaan. Hän silitti leningin huolellisesti suoraksi, oikoi valkoisen kaulusröyhelön ja sovitti puvun nyyhkyttäen samalla ylimääräisesti elämän ankaruuden tähden. Kuihtuva punainen ruusu kierähti lattiaan. Rebekka katseli sitä ja ajatteli itsekseen: 'Samanlainen kuin minun onnenpäivänikin!' Hän kätki ruusun laatikkoon puvun viereen ikään kuin olisi näin haudannut koko päivän tapahtumat kaikkine surullisine muistoineen.