Part 4

Samuel Simpsonia sanottiin tavallisesti Heiluriksi, syystä että hänen oli työläs päättää mitään. Olipa hänen sitten hyväksyttävä jokin tavaustapa, määrättävä päivä jotakin erityistä tarkoitusta varten, päätettävä uimaan tahi kalaan lähdöstä, valittava kirja pyhäkoulun kirjastosta tai karamellipötky kauppiaan varastosta, niin hän aina heilui aikeissaan sinne tänne, ja kun hän lopulta teki päätöksen, oli hänen mielitekonsa säännöllisesti jo kiepahtanut aivan vastakkaiseksi. Heiluri oli kalpea, pellavapäinen, sinisilmäinen ja kyssäniskainen poika; ja milloin hän hätääntyi, änkytti hän hirmuisesti. Juuri tahdottomuutensa vuoksi hän kai oli suuresti kiintynyt lujaluontoiseen Rebekkaan, eikä hän voinut koskaan irroittaa silmiään tytöstä, vaikka tämä usein läksytti häntä, kiukustumistakaan karttamatta. Se jäntevä ote, jolla tyttö sitaisi kiinni kengännauhansa, kun ne olivat auenneet; hartiain ja niskan rento nakkaus, jolla Rebekka heilautti mustaa palmikkoaan ollessaan kiihtynyt tai kuumissaan; hänen tapansa opetella ulkoa läksyjään -- kirja pöydällä, kädet ristissä rinnalla ja silmät naulittuina vastapäiseen seinään -- kaikki antoi Heiluri Simpsonille aihetta jatkuvaan ihasteluun. Kun Rebekka opettajan luvan saatuaan meni juomaan vettä sangosta, kiskoivat näkymättömät voimat Heilurinkin jalkeille ja hänen täytyi mennä juomaan Rebekan jäljissä.

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä Rebekan janoisuus sivuutti kaikki kohtuuden rajat. Kun hän kolmannen kerran pyysi lupaa kurkkunsa kostuttamiseen yhteisellä kaivolla, nyökkäsi neiti Dearborn tosin myöntävästi, mutta kohotteli kulmakarvojaan pahanenteisesti Rebekan lähestyessä hänen pöytäänsä. Kun tyttö ripusti juomakauhan jälleen paikoilleen, kohotti Heiluri Simpson kätensä, ja opettaja nyökkäsi väsyneesti.

"Miten sinun laitasi on, Rebekka?" kysyi hän.

"Minä sain aamiaiseksi suolaista makrillia", vastasi tyttö.

Näissä sanoissa, jotka vain selittivät kysyttyä asiaa, ei olisi luullut olevan mitään leikinsekaista, mutta tukahdutettu nauru kohahti samassa läpi huoneen. Neiti Dearborn ei pitänyt pilasta, jota hän itse ei ollut keksinyt eikä ymmärtänyt, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.

"On luullakseni parasta, että sinä seisot siinä sangon luona viitisen minuuttia, Rebekka. Ehkä se opettaa sinua hillitsemään janoasi."

Rebekan sydän alkoi laukata hätäisesti. Hänenkö täytyi seisoa nurkassa kaikkien koululasten tirkisteltävänä. Tyttö ilmaisi tiedottomalla liikkeellä vastustushalunsa ja astui jo askelen omaa paikkaansa kohden, kun samassa neiti Dearborn pysähdytti hänet määräämällä yhä lujempaan sävyyn:

"Seiso vesisangon luona, Rebekka! Samuel, kuinka monesti sinä tänään olet pyrkinyt juomaan?"

"Tämä on n-n-neljäs kerta."

"Ole hyvä ja anna kauhan olla alallaan. Koko iltapäivänä ei koulu ole tehnyt muuta kuin juonut; lukemiseen ei ole saatu aikaa ensinkään. Sinäkin söit kai aamiaiseksi jotakin suolaista, Samuel?" kysyi opettaja purevasti.

"Söin ma-m-m-makrillia kuten R-r-reb-ekk-k-kakin." (Vastustamaton tyrskähdys luokasta.)

"Arvasin sen. Seiso siinä sangon toisella puolella, Samuel."

Rebekan pää painui häpeästä ja vihasta. Hänestä elämä oli liian julmaa elettäväksi. Rangaistus itsessään jo oli koettelemus, ja kun se oli kestettävä Heiluri Simpsonin rinnalla, kävi se ihmiselle ylivoimaiseksi.

Iltapäivän viimeisenä aineena oli laulua, ja Minnie valitsi laulettavaksi "Voimmekohan tulla yhteen?" Se oli alhainen valinta, sillä siihen näytti sisältyvän salainen ja tuskin huomattava vihjaus äskeisiin tapahtumiin ja niistä johtuneeseen tilanteeseen; ainakin tuntui ilmeiseltä, että jokin hämärä vaikutin sai lapset erikoisella ilolla ja ponnella kertaamaan yhä uudelleen ja uudelleen kertosäkeisiin sisältyvän toiveen:

"Yhtehen, yhtehen voimmekohan tulla kerran tuolla puolen Jordan-virran --"

Neiti Dearborn katsahti salavihkaa Rebekan kumaraista päätä ja säikähtyi. Tytön kasvot olivat kalpeat, lukuunottamatta kahta hohtavaa täplää hänen poskipäillään. Kyynelet kimaltelivat hänen silmäripsissään, hänen hengityksensä oli lyhyttä ja läähättävää, ja nenäliinaa pitelevä käsi värisi kuin haavanlehti.

"Sinä, Rebekka, saat istua paikallesi", sanoi opettaja ensimmäisen laulun loputtua. "Samuel, sinä seisot siinä tunnin loppuun saakka. Ja kuulkaa, lapset, kun nyt sanon teille, että minä määräsin Rebekan seisomaan nurkassa vain saadakseni loppumaan alinomaisen ja yleisen juomisen, johon oli syynä pelkkä tarkkaamattomuus ja halu liikkumiseen lattialla edes ja takaisin. Joka kerran, kun Rebekka pyysi päästä juomaan, lähti koko koulu hänen jäljissään, toinen toisensa perästä. Rebekka on ollut tosiaan janoinen, ja oikeastaan minun olisi pitänyt rangaista teitä, jotka seurasitte esimerkkiä, eikä häntä, joka sen pani alulle. Mitä me nyt laulamme, Alice?"

"'Mun vanha tammikorvoni', jos opettaja sallii."

"Mieti jotakin kuivempaa, Alice, ja vaihda aihetta. Niin, 'Tähtilipun' me voimme laulaa, tai mitä muuta hyvänsä."

Rebekka vaipui penkilleen istumaan ja otti laulukirjansa esille. Neiti Dearbornin julkinen selitys oli hiukan huojentanut taakkaa, joka pusersi hänen sydäntään, ja hän huomasi arvontuntonsa hiukan kohonneen.

Laulun ajalla vallitsevan vapauden kestäessä alkoi hänen alttarilleen kerääntyä uhrilahjoja huomaavaisen myötätunnon osoitukseksi. Living Perkins, joka ei osannut laulaa, pudotti hänen polvelleen palasen vaahterasokeria kulkiessaan siitä ohitse piirtämään Maine-valtion karttaa mustalle taululle. Alice Robinson kieritteli jalallaan aivan uuden liitukynän lattian poikki, kunnes se vierähti Rebekan puolelle; ja hänen oma vierustoverinsa Emma Jane oli tällä aikaa valmistanut pienen läjän paperikuulia ja kirjoitti nyt niiden otsikoksi: "Kuulia sen varalle, jonka itse tiedät."

Ylipäänsä alkoi olemassaolo jo käydä valoisammaksi, ja kun Rebekka jäi kielioppinsa vuoksi opettajan kanssa kahden kesken, oli hän jo melkein täysin saavuttanut sisäisen tasapainonsa, mitä samaa ei voinut sanoa opettajattaresta. Viimeisten askelten kaiku oli jo hälvennyt luokkahuoneesta ja Heiluri oli saanut ovelta takaisinpäin luomaansa katuvaan silmäykseen vastaukseksi leimahduksen, joka uhkui jäistä ylenkatsetta.

"Rebekka, pelkään rangaisseeni sinua häijymmin kuin olin tarkoittanutkaan", aloitti silloin neiti Dearborn, joka itsekin oli vasta kahdeksantoista ikäinen ja joka ei tähän saakka ollut tavannut Rebekan moista oppilasta.

"Minä en ollut vastannut kertaakaan väärin koko päivänä enkä ollut kuiskaillutkaan", nyyhkytti rikollinen, "enkä osannut ajatella, että minua häväistäisiin vain sen tähden, että minua janotti."

"Sinä yllytit juomisellasi kaikki muut liikkeelle, ainakin minusta näytti siltä kuin olisit sen tehnyt. Teetpä sinä mitä hyvänsä, niin heti toiset jäljissä, nauratpa sinä sitten, vastaat hullusti, kirjoittelet muistivihkoosi tai pyydät päästä ulos taikka juomaan. Sellainen täytyy estää."

"Sam Simpson on apina", riehahti tyttö. "En minä olisi välittänytkään, vaikka minut olisi pantu nurkkaan seisomaan yksin -- luulen, etten olisi huolinut siitä kovinkaan paljon. Mutta minä en kestänyt sitä, että _hän_ seisoi siellä myöskin."

"Minä näin, ettet voi kestää sitä, ja siksihän minä annoinkin sinulle luvan mennä paikallesi, mutta jätin hänet seisomaan. Muistathan, että sinä olet täällä vieras ja että toiset sen vuoksi panevat merkille kaiken, mitä sinä teet; sen vuoksi sinun täytyy olla varovainen. Nyt alamme läksyn. Taivuta teonsana 'olla' konjunktiivin pluskvamperfektissä, käyttäen lisänä teonsanaa 'voida'."

"Minä olisin voinut olla. Sinä olisit voinut olla. Hän olisi voinut olla. Me olisimme voineet olla. Te olisitte voineet olla. He olisivat voineet olla."

"Ole hyvä ja muodosta esimerkkejä."

"Minä olisin voinut olla iloinen. Sinä olisit voinut olla iloinen. Hän, se olisi voinut olla iloinen."

"Hän olisi kyllä voinut olla iloinen, koska sana 'hän' tarkoittaa henkilöä; mutta olisiko myöskin _'se'_ voinut olla iloinen?" kysyi miss Dearborn, joka piti saivartelusta.

"Miksikä ei?" kysyi Rebekka.

"Sana 'se' tarkoittaa eläintä tai esinettä tai --"

"Eikö sopisi sanoa kissanpojasta: 'Se olisi voinut olla iloinen, jos se olisi tiennyt, ettei sitä hukuteta'?"

"No ni-in", vastasi opettaja epäröiden, sillä Rebekan kysymykset tekivät hänet tavallisesti epävarmaksi, "kyllä niinkin; mutta seikka onkin siinä, että 'se' sanalla tarkoitetaan myöskin kasveja ja elottomia esineitä ja muita."

Rebekka mietti kotvan ja sitten hän kysyi:

"Onko villiruusuköynnös kasvi?"

"On; onpa tietenkin, Rebekka."

"Mutta eikö sitten voitaisi sanoa: 'Villiruusuköynnös olisi voinut olla iloinen, koska tuli sade, mutta pieni, heikko villiruusu oli juuri puhkeamassa nupustaan, ja köynnös pelkäsi, että rajuilma voisi vahingoittaa sitä ja sentähden villiruusuköynnös oli enemmän huolissaan kuin todella iloinen'?"

Neiti Dearborn näytti olevan vallan ymmällä vastatessaan: "Tietenkään villiruusuköynnökset eivät todella voi olla iloissaan, suruissaan eikä kauhuissaan, Rebekka-kulta!"

"Luulen, että me emme tiedä sitä", vastasi tyttö, "mutta _minä_ ainakin uskon, että ne ovat. Mitä minä nyt sanon?"

"Sano teonsana 'tietää' konjunktiivin pluskvamperfektissä."

"Minä olisin tiennyt. Sinä olisit tiennyt. Hän olisi tiennyt. Me olisimme tienneet. Te olisitte tienneet. He olisivat tienneet."

"Voi, tämä on kaikkein surullisin taivutus!" huokasi Rebekka. "Kaiken aikaa vain 'olisin, olisin, olisin'! Tuntuu siltä, että jos ihmiset _tietäisivät_, niin kaikki asiat _olisivat_ paremmin!"

Neiti Dearborn ei ollut tätä seikkaa ennen ajatellut, mutta harkittuaan Rebekan sanoja hänen täytyi tunnustaa, että ihmisen kielessä on todellakin "surullisia taivutustapoja".

"Muodosta tästä vielä jokin esimerkki, Rebekka; sitten saakin jo riittää täksi päiväksi", sanoi hän.

"Jos _minä_ en olisi pitänyt makrillista, niin minua ei olisi niin pahasti janottanut", sanoi tyttö melkeinpä itkunsekaisesti hymyillen ja sulki kielioppinsa. "Jos _sinä_ olisit pitänyt minusta enemmän, niin sinä et olisi käskenyt minua nurkkaan seisomaan. Jos Samuel ei olisi häijy, niin _hän_ ei olisi tullut minun jäljessäni juomaan."

"Ja jos Rebekka olisi rakastanut koulun järjestyssääntöjä, niin hän olisi hillinnyt janoaan", päätti neiti Dearborn opetuksen suudellen tyttöä, ja he erosivat hyvinä ystävinä.

PÄIVÄNPAISTETTA VARJOJEN KESKELLÄ

Kukkulalla oleva pieni koulutalo tarjosi yhtä hyvin voitonriemun ylpeitä hetkiä kuin vaivan ja vastustenkin päiviä; mutta olihan Rebekan onneksi, että hän koulun avulla saattoi turvautua kirjoihin ja uusiin tuttavuuksiin hakien niistä virkistystä, sillä muuten hänen ensimmäinen kesänsä Riverborossa olisi käynyt liian raskaaksi. Hän koetti oppia sietämään Miranda tätiään (heti ensi tapaamisesta lähtien hän oli karkoittanut jopa ajatuksenkin, että tätiä olisi rakastettava), mutta epäonnistui monesti pyrkimyksessään.

On tarpeetonta sanoa, että Rebekka jokaisella henkäyksellään ärsytti Mirandaa. Tyttö unohti tavantakaa määräykset; hän syöksyi usein yläkertaan pääportaita myöten, koska ne johtivat suorinta tietä hänen huoneeseensa; hän jätti vesikauhan keittiön hyllylle sen sijaan että olisi ripustanut sen vesisangon yläpuolelle koukkuun; hän istui sille tuolille, josta kissa piti eniten; hän läksi kernaasti asioille, mutta unohti helposti, mitä hänet lähetettiin noutamaan; hän jätti verkko-ovet selkoselälleen, jotta kärpäset pääsivät huoneisiin; hänen kielensä pälpätti alituisesti; hän lauloi taikka vihelteli noukkiessaan sytykelastuja; hän puuhaili yhtenään kukkasten parissa, poimi niitä maljakkoihin ja kiinnitti niitä neuloilla pukuunsa tai hattuunsa; lopuksi hän oli alituisena muistutteena hupsusta, arvottomasta isästään, jonka kauniit kasvot ja valloittava käytöstapa olivat niin perinpohjin hurmanneet Aurelian.

Mutta Jane täti oli Rebekan päivänpaisteena varjojen maassa. Jane, jolla oli matala, tyyni ääni, ymmärtävä katse, huulilla alati anteeksiantava sana näinä työläinä alkuviikkoina, joiden kuluessa vilkas pieni muukalainen koetti tottua "kivitalon tapoihin".

Rebekka tarttui ompelukseensa ja istahti Jane tädin viereen keittiöön; Miranda oli valikoinut tavallisen tirkistelypaikkansa arkihuoneen ikkunanpielessä. Toisinaan taas heillä oli tapana istua käsitöineen sivuoven luona, eteisen seinämällä, jossa suuret kaprifoliat varjostivat heitä auringolta. Ruskean kotikutoisen kankaan päärmääminen oli Rebekasta loputonta työtä. Hänen ei ollut helppo oppia ompelemaan; lanka katkeili, sormustin tipahteli sireenipensaikkoon, neula lävisteli hänen sormiaan. Tyttö pyyhkieli hikeä otsaltaan, sovitti kankaan ruudut hullusti yksiin ja kurttusi saumat. Hän hioi neulojaan, tuikkien niitä ison mansikan muotoiseen hiekkatyynyyn; neulat hupenivat ja pienenivät, mutta kitisivät yhä, kun hän työnteli niitä kankaan läpi. Kuitenkaan Jane tädin kärsivällisyys ei pettänyt, ja näin sai Rebekka vähitellen hivenen näppäryyttä sormiinsa, jotka pitelivät piirrintä, sivellintä ja kynää sangen taidokkaasti, mutta joihin pieni ompelijan neula ei tahtonut ensinkään soveltua.

Kun ensimmäinen ruskea kotikutoinen puku oli ommeltu valmiiksi, käytti tyttö hyväkseen tätä mielestään otollista tilaisuutta ja kysyi Miranda tädiltään, saisiko hän nyt ommella seuraavan puvun jostakin toisenvärisestä kankaasta.

"Minä ostin ruskeata koko pakan", vastasi Miranda lyhyesti. "Siitä tulee sinulle kaksi pukua vielä tuon lisäksi, ja jäännöspaloista riittää kangasta uusiin hihoihin ja paikkoihin ja jatkoksiin, niin että kaikki käy huokeaksi."

"Sen minä tiedän, mutta herra Watson sanoo ottavansa kyllä osan kangasta takaisin ja antavansa tilalle punaista ja sinistä kangasta samaan hintaan."

"Oletko sinä kysynyt häneltä?"

"Ky-yllä."

"Kuuluikohan se sinun tehtäviisi?"

"Minä olin Jane tädin mukana valitsemassa esiliinaa, ja kysyin, kun luulin, ettei täti välitä, mitä väriä minun pukuni ovat. Punainen pysyy yhtä hyvin puhtaana kuin ruskeakin, ja herra Watson sanoo, että sitä voi kiehuttaakin värin lähtemättä."

"Herra Watson ymmärtää kankaiden pesua saman verran kuin kukko munien hautomista, luullakseni. Minä en mielelläni näe lasten kulkevan kaiken maailman värisinä, mutta voinhan kysyä mitä Jane tätisi arvelee."

"Minun mielestäni meidän pitäisi antaa Rebekan saada punainen ja sininen pukunsa", sanoi Jane. "Lapsi ikävystyy, kun hänen täytyy kaiken aikaa ommella samanväristä kangasta. On vain luonnollista, että hän kaipaa vaihtelua. Sitä paitsi hän näyttäisi jonkin armeliaisuuslaitoksen holhokilta, jos hän alati kulkisi pukeutuneena ruskeaan pukuun, valkoinen esiliina edessä. Ja se rumentaa häntä hirvittävästi!"

"Kaunis on se, joka kauniisti elää; tämä on minun käsitykseni. Rebekka ei toki koskaan joudu turmioon kauneutensa vuoksi, se on totinen tosi; eikä maksa vaivaa houkutella häntä ajattelemaan ulkomuotoaan. Luulen, että hän on jo nytkin turhamainen kuin riikinkukko, vaikkei hänellä ole mitään syytä turhamaisuuteen."

"Hän on lapsi, ja häntä miellyttää kaikki mikä on iloista ja valoisaa -- siinä koko juttu. Muistan hyvin, minkälainen minä olin hänen iässään."

"Sinä olit melkoinen narri sen ikäisenä, Jane."

"Olin kyllä, Luojan kiitos! Toivon vain, että olisin ymmärtänyt säästää hulluuttani, kuten muutamat tekevät, vähän myöhempiinkin päiviin, vanhuuteni iloksi."

Rebekka sai kuin saikin punaisen villaleningin, ja kun se oli sievästi ommeltu valmiiksi, keksi Jane täti iloisen yllätyksen suojatilleen. Hän näytti tytölle, kuinka tämä voisi ommella pukuun kauniin koristereunuksen kapeista valkoisista nauhoista, jotka oli neulottava hienoin pistoin teräväkärkisiksi kulmiksi.

"Tämä on sinulle oivallista käsityötä", neuvoi hän, "sillä Miranda täti ei suinkaan kernaasti näkisi sinun istuvan lueksimassa tulevina pitkinä talvi-iltoina. Jos uskot osaavasi harsia kaksi valkoista nauhariviä rinnan uuden hameesi helmaan ja taitavasti sovittaa ne ruutujen avulla suoraan, niin minä tikkaan ne sitten kiinni ja reunustan vyötärön ja hihat nauhakulmakkeilla. Siten puvusta tulee oikein sievä ollakseen vain toiseksi paras pukusi."

Rebekan ilo oli rajaton. "Minä harsin niinkuin tuli polttaisi hyppysiäni!" huudahti hän. "Luulen, että tämä hameen lieve on tuhannen metrin mittainen, sillä se _tuntui_ siltä, kun ompelin sitä, mutta vaikka se ylettyisi täältä Milltowniin, niin ompelen siihen kauniin reunuksen. Voi, Jane täti! Luuletteko, että Miranda täti päästää minut koskaan herra Cobbin kanssa Milltowniin? Hän on luvannut ottaa minut mukaansa, tiedättekö? Mutta minun täytyi eräänä lauantaina poimia mansikoita ja toisena satoi, enkä usko Miranda tädin olevan oikein tyytyväinen, jos lähden. Kello on _minuuttia_ vaille puoli viisi, täti, ja Alice Robinson on istunut jo pitkän aikaa viinimarjapensaiden alla odottamassa minua. Saanko mennä leikkimään?"

"Kyllä, mene vain; mutta teidän on parasta juosta niin kauas ladon taakse kuin voitte, ettei melunne häiritse Miranda tätiä. Näen aidan takana piilossa Susan Simpsonin ja kaksoset ja Emma Jane Perkinsin."

Rebekka hypähti alas puutarhaan, kiskoi Alice Robinsonin esiin viinimarjapensaasta ja onnistui vielä toisessakin, paljoa vaikeammassa yrityksessä, koettaessaan erityisin merkinannoin saada Janen eroon Simpsonin lapsista, joilta he kokonaan karkasivat. Pienimmät Simpsonit olivat nimittäin liian vähäisiä ottamaan osaa eräihin täksi iltapuoleksi suunniteltuihin hauskuuksiin, mutta heitä ei sopinut kuitenkaan avoimesti loukata, sillä heidän kotipihansa oli kaikkein ihastuttavin leikkipaikka koko kylässä. Siellä oli hujan hajan vanhoja rekiä, heinähäkkejä, hevosharavia, tynnyreitä, selkänojattomia sohvia, päädyttömiä sänkyjä; ne olivat kaikki kelvottomuuden eri asteilla, eikä tämä romunpaljous koskaan ollut kahta päivää peräkkäin samanlaatuinen.

Tänään tytöt pujahtivat toiseen mieluiseen leiripaikkaansa, niinsanottuun "lymykköön". Sawyerin taloon kuuluvalla laidunmaalla oli pieni ala sametinhienoista ketoa, jonka ympärillä oli ihastuttavia rotkoja ja kumpareita sekä vihreitä lehvistöjä, joihin sopi rakennella majoja. Pieni puuryhmä kätki paikan uteliaiden katseilta ja loi samalla miellyttävän katveen sen erakkomajojen ylle. Paljon raskasta mutta samalla rakasta vaivaa oli nähty kuljettamalla sinne sahalta monet kantamukset pölkkyjä ja laudanpätkiä. Työn viehätystä oli vain lisännyt se, että rakennusaineiden hankinnan oli täytynyt tapahtua hämärissä, illallisen jälkeen. Siellä lapset säilyttivät aarteitaan pensaikkoon kätketyissä saippualaatikoissa: astioita ja kuppeja, posliininpalasia, joita käytettiin tarjoiluvälineinä, nukkeja, jotka kohtapuoleen joutuisivat hylättäviksi, mutta jotka nyt palvelivat heitä erinomaisesti henkilöinä kaikenlaisissa näytelmissä -- kuolinhetkissä, hautajaisissa, häissä, ristiäisissä. Tänä iltapäivänä oli heidän aikomuksensa rakentaa korkea lautamaja Rebekan ympärille, jotta hän voisi esittää vankilansa ikkunanristikkoon nojautuvaa Charlotte Gordayta.

Tytön mielessä liikkui ihmeellisiä ailahduksia kun hän seisoi lautaseinien sisäpuolella Emma Janen esiliina päänsä ympärille kiedottuna. Hän huomasi ihmeekseen, että kun hän nojasi päätään ikkunan ristikkoon, se tuntui muuttuneen kylmäksi raudaksi, samalla kun hänen silmänsä eivät enää ilmaisseet Rebekka Randallin mielentiloja, vaan kuvastivat aavistuttavasti Charlotte Cordayn toivotonta tuskaa.

"Eikö olekin kaunista?" kuiskailivat nöyrinä Rebekan molemmat leikkitoverit, jotka olivat suorittaneet työstä suurimman osan, mutta jotka myöskin saivat ihailla vaivannäön tulosta.

"Minä en haluaisi jälleen hajoittaa kaikkea", sanoi Alice. "Siinä oli aika lailla työtä."

"Jos voisitte nostaa tänne muutamia kiviä ja ottaa pois vain ylimmät kerrokset, niin minä luulen pääseväni täältä pois kiipeämällä seinän yli", ehdotti Charlotte Corday. "Jättäkää sitten kivet paikoilleen, niin voitte huomenna laskeutua vankilaan ja ruveta Towerin prinsseiksi, ja minä saan surmata teidät."

"Miksikä prinsseiksi? Minkä Towerin?" kysyivät Alice ja Emma Jane yhteen ääneen. "Kerro meille siitä."

"En nyt; minun pitää lähteä illalliselle." (Rebekka harrasti jotenkin ankaraa kuria.)

"Olisipa ylevää, jos sinä surmaisit meidät", sanoi Emma Jane uskollisesti, "vaikka sinä olet aina niin kovakourainen, kun sinä surmaat jonkun. Ehkäpä Elias ja Elisa rupeaisivat prinsseiksi?"

"Ne alkaisivat kirkua surmattaessa", huomautti Alice. "Tiedäthän, kuinka tyhmiä ne ovat leikeissä, kaikki muut paitsi Clara Belle. Ja jos näytämme niille lymykön, niin ne käyvät täällä aina ja varastavat kaiken niinkuin heidän isänsäkin."

"Eihän heidän silti tarvitse varastaa vaikka heidän isänsä sen tekeekin", vastusti Rebekka. "Ja muistakaa, ettette puhu siitä heidän kuultensa, jos tahdotte olla minun salaisia ystäviäni. Äiti on sanonut, ettei pidä koskaan puhua ihmisten kuullen pahaa heidän omaisistaan. Hän sanoo, ettei kukaan jaksa kestää sellaista ja että on ilkeätä häpäistä ihmisiä sellaisesta syystä, jolle he eivät mahda mitään. Muistakaa Minnie Urkkijaa!"

Tyttöjen ei ollut suinkaan vaikea muistaa Minnien juttua, sillä tämä draamallinen välikohtaus oli sattunut vain paria päivää aikaisemmin, ja Minnie itse oli kertonut siitä kylän joka tytölle sellaisin sanoin, joiden olisi luullut sulattavan kovimmatkin kivisydämet. Kuitenkin, koska juuri Rebekka eikä hän itse oli lähtenyt voittajana tästä verisin sanoin käydystä ottelusta, hautoi Minnie, sydän kiukkua tulvillaan, hirveitä kostotuumia.

RIVERBORON SALAISUUKSIA

Nuorten Simpsonien isä vietti hyvin pienen osan elämästään perheensä parissa, mikä seikka johtui niistä omituisista menettelytavoista, joita hän suosi hevoskaupoissaan tahi maanviljelyskalujen tai ajopelien "vaihdossa" -- yleensä liiketoimissa, joihin hänen asiakkaansa eivät kauankaan pysyneet tyytyväisinä. Jokaisen onnistuneen yrityksen jälkeen Simpson istui vankilassa pitemmän tai lyhyemmän ajan.

Tällä kertaa herra Simpsonin oli pakko elää kotipiirinsä ulkopuolella syystä, että hän oli vaihtanut Rideout vainajan lesken reen Joseph Goodwinin auraan. Goodwin oli äskettäin muuttanut North Edgewoodiin eikä ollut koskaan ennen tavannut kohteliaasti ja vakuuttavasti käyttäytyvää Simpsonia. Goodwinin auran vaihtoi herra Simpson kiireimmiten eräälle Warehamin puolen miehelle, saaden tältä sitä vastaan iäkkään hevosen, jota omistaja ei tarvinnut, koska hän oli jättämäisillään kaupungin mennäkseen vuoden päiviksi tyttärensä luo. Simpson lihotteli ikäkulua eläintä muutaman viikon laiduntamalla sitä (myöhään illalla tahi varhaisina aamuhetkinä) milloin minkin naapurin heinämaassa, ja vaihtoi hevosen sitten erään Milltownin miehen kuomuvaunuihin. Tähän aikaan sattui Rideout'n leski kaipaamaan rekeänsä, jota hän ei löytänyt vanhasta ratasvajastaan. Rekeä ei ollut käytetty viiteentoista vuoteen, eikä sitä kenties olisi tarvittu vielä seuraavinakaan viitenätoista ajastaikana, mutta leski arveli, että kun se kerran oli hänen omaisuuttaan, ei hänen sovi eritä siitä noin vain syyttä suotta. Kyläläisten ajatustapa oli ylimalkaan epäluuloista, ja niinpä leski samana silmänräpäyksenä, jona hän huomasi rekensä kadonneen, tuli oitis ajatelleeksi Abner Simpsonia. Erityisesti juuri tämä vaihtojuttu oli kuitenkin niin monimutkainen, että poliisi sai työskennellä monta viikkoa, ennen kuin sen onnistui todistaa Abner Simpsonin rikollisuus kylän ja Rideout'n lesken tyytyväisyydeksi. Abner itse selitti olevansa kokonaan viaton ja kertoili naapureille, kuinka muuan punatukkainen ja ristihuulinen, täplikkääseen nuttuun pukeutunut mies oli eräänä aamuna, päivänkoiton aikaan, herättänyt hänet ja tarjonnut hyvää rekeä sellaisesta vanhasta hedelmänpuserrusvehkeestä, joka oli silloin ollut hänen pihallaan. Kauppa olikin solmittu ja sitten salaperäinen vieras oli nostanut puserruskojeen rattailleen ja kadonnut seuraavaan tienmutkaan. Eikä häntä sen koommin ollut näkynyt eikä kuulunut.