Part 3

"Minä vien sinut yläkertaan ja näytän sinulle huoneesi, Rebekka", sanoi Miranda. "Sulje tarkkaan jäljestäsi tämä ovi, johon on kiinnitetty hyttysverkko; nyt ei vielä ole kärpästen aika, mutta on parasta, että totut tähän jo alunpitäen. Ota mukaan tuo käärösi, jottei sinun tarvitse tulla jälleen alas sitä noutamaan; käytä aina päätä apunasi, niin säästät anturoitasi. Pyyhi jalkasi tähän palmikoituun mattoon, ja ripusta aina hattusi ja päällystakkisi alaeteiseen, kun kuljet siitä lävitse."

"Tämä on minun paras hattuni", sanoi Rebekka.

"No, ota se sitten mukaan ja pane se huoneesi vaatekaappiin. Mutta enpä olisi luullut, että kukaan ottaa matkalle parhaan hattunsa."

"Tämä on minun ainoa hattuni", selitti Rebekka. "Arkihattuni ei ollut kyllin siisti, enkä minä voinut sen vuoksi ottaa sitä mukaan. Fanny saa nyt kuluttaa sen loppuun."

"Pane päivänvarjosi eteisen kappiin."

"Pahastuisiko täti, jos minä otan sen huoneeseeni? Se tuntuisi sentään varmemmalta."

"Täällä ei tiedetä mitään varkaista, ja vaikka tiedettäisiinkin, niin enpä luulisi niiden juuri vaivautuvan sinun päivänvarjosi takia; mutta tulehan nyt. Pane mieleesi, että sinun on aina kuljettava takaportaita. Me emme käytä isoja portaita, jottei matto niissä kuluisi. Ole varovainen käänteessä äläkä kompastu; tästä poikkeat oikealle huoneeseesi. Kun olet pessyt kasvosi ja kätesi ja kammannut hiuksesi, voit tulla alas; sitten me hiljalleen otamme esiin sinun matkatavarasi ja järjestämme ne ennen illallista. Oletko pannut puvun takaperin yllesi?"

Rebekka painoi leukansa alas ja katseli helminappeja, joiden rivi koristi ylhäältä alas saakka hänen pientä litteätä rintaansa.

"Takaperin? Ahaa, minä ymmärrän! Ei, kyllä tämä on oikein. Kun lapsia on seitsemän, ei kukaan ehdi niitä yhtäpäätä napittamaan -- ne saavat itse tehdä sen. Sen vuoksi meillä kaikilla on napit edessä. Vaikka Mira on vasta neljännellä, on hänenkin pukunsa jo etupuolelta napitettava."

Miranda ei sanonut tähän mitään lähtiessään pois ja sulkiessaan oven jäljestään, mutta hänen silmäyksensä korvasivat sanat ja olivat niitä kaunopuheisemmatkin.

Rebekka seisahtui keskelle lattiaa silmäten siinä ympärilleen. Jokaisen huonekalun eteen oli kiinnitetty vahamaton kappale, ja vuoteen vieressä oli kokoon kääritty pehmeä matto. Vuode oli katettu valkoisella ripsureunaisella koristepeitteellä.

Kaikki oli siroa ja somaa, mutta huoneen katto oli paljon korkeammalla kuin mihin Rebekka oli tottunut. Huone oli talon pohjoisella sivustalla, ja ikkunasta, joka oli korkea ja kapea, näkyi ulkohuonerakennuksia sekä lato.

Huone ei tehnyt Rebekan mieltä surulliseksi, sillä se oli miellyttävämpi kuin heidän omat huoneensa Randallin talossa; ei hän myöskään välittänyt näköalan puutteesta, eikä pitkä matka ollut häntä rasittanut, koska hän ei tuntenut väsymystä; olosuhteiden outous ei häntä pelottanut, sillä hän rakasti outoja ja uusia kokemuksia; mutta jokin selittämätön mielenliikutus valtasi tytön, ja hän laski päivänvarjonsa nurkkaan, riisui parhaan hattunsa ja viskasi sen kaapin päälle piikkisian harjaksista punotut koristeet alaskäsin, tempasi koristepeitteen vuoteesta ja heittäytysi siihen pitkäkseen vetäen peitteen päänsä ylle.

Hetken kuluttua ovi aukeni hiljaa. Koputtaminen oli niitä hienouksia, joita Riverborossa ei tunnettu, ja vaikka siitä olisikin kuultu puhuttavan, ei kukaan olisi vaivautunut sellaiseen puuhaan lapsen takia.

Miranda tuli sisälle, ja kun hänen katseensa kierteli tyhjää huonetta, osui hän näkemään vuodepeitteestä muodostuneen valkoisen ja liikehtivän meren, jossa laineet vuoroin nousivat aallonharjaksi, vuoroin laskehtivat syviksi laaksoiksi.

"_Rebekka_!"

Sävy, jolla sana lausuttiin, sai sen kuulumaan siltä kuin se olisi huudettu talonharjalta.

Tumma, pörröinen pää ja säikähtynyt silmäpari sukeltautuivat näkyviin valkean peitteen alta.

"Sinäkö makaat siistissä vuoteessasi keskellä päivää, survot patjat ja likaat pielukset tomuisine kenkinesi!"

Rebekka nousi jaloilleen syyllisen näköisenä. Tässä ei näyttänyt mikään anteeksipyyntö auttavan. Hänen rikostaan oli mahdoton selittää tai puolustella.

"Olen pahoillani, Miranda täti. Minusta tuntui niin oudolta; en tiedä mikä minua vaivasi."

"Kas niin, jos saat saman vaivan uudelleen kovin pian, niin meidän on otettava sen laatu selville. Järjestä vuoteesi kuntoon silmänräpäyksessä, sillä Abias Flagg raahaa tänne parhaillaan matka-arkkuasi, enkä salli millään ehdolla hänen nähdä huonetta tällaisessa siivossa; hän levittäisi siitä jutun ympäri kyliä."

* * * * *

Kun herra Cobb oli samana iltana hoitanut hevosensa talliin, nosti hän alleen keittiötuolin ja istahti vaimonsa viereen tuvan takapäässä olevaan eteisloukkoon.

"Tänään, äiti, minä toin vaunuissani pienen Randallin likan tänne Maplewoodista. Se on Sawyerin tyttöjen sukua ja jää heidän luokseen asumaan", kertoi hän istuutuessaan ja ottaessaan veistostyönsä käsille. "Hän on sen Aurelian tytär, joka karkasi Susan Randallin pojan kanssa samoihin aikoihin kuin me asetuimme tänne."

"Onko se kuinkakin vanha, se tyttö?"

"Jotain kymmenen vuotta sillä lie ikää kaiketi, ja vähäinen se on senkin ikäiseksi. Mutta armias isä, puheistaan päättäen se voisi olla satavuotias! Kyllä minä löysin lämpimäni koettaessani vastailla hänelle. Tämä se sitten on jo ihmeellisin kaikista kumman lapsista, joita olen tavannut. Ei tämä mikään kaunis ole -- kasvot pelkkinä silminä. Mutta jos niiden silmien rinnalle joskus kasvaa vähän muutakin ja jos tyttö vähän paisuu lihoissaan, niin saavatpa vainkin ihmiset tirkistellä. Hohoi, äiti! Toivoisinpa, että sinä olisit saanut kuulla hänen puheitaan."

"En ymmärrä, mitä juttelemista sellaisella letukalla voi olla oudolle ihmiselle", vastasi rouva Cobb.

"Outo vai tuttu, se ei näytä hänelle liikoja merkitsevän. Hän voisi jutella kaivonvivun tahi myllynkiven kanssa. Kai hän ennemmin olisi puhellut itsekseen kuin ollut ääneti."

"Mitä hän sitten jutteli?"

"Haljetkoon, jos minä voin toistaa siitä ainoatakaan sanaa! Tyttö pani minut niin ymmälle, että hukkasin kokonaan älyni. Sillä oli pieni punainen päivänvarjo -- kuin mikäkin nuken kalu -- ja siinäkös se riippui kiinni kuin takkiainen villasukassa. Minä neuvoin häntä leväyttämään auki suojansa, kun aurinko niin paahtoi; mutta eipäs -- se voisi haalistua, sanoi tyttö ja kätki sen hameensa liepeisiin. 'Se on minun rakkain kapistukseni', sanoi hän, 'mutta vaivaa ja huolta siinä on hirveästi'. Näin hän juuri sanoikin, mutta siinä onkin kaikki, minkä minä jaksan muistaa. 'Se on minulle rakkainta elämässä, mutta siitä on huolta'." -- Tässä herra Cobb nauroi ääneen ja viipotti tuoliaan takakenoon huoneen seinää vasten. -- "Oli hänellä joku toinenkin juttu, mutta en taida muistaa sitä tarkalleen. Oli puhe sirkusparaatista ja käärmeenlumoojasta, joka ajoi kultavaunuissa, ja tyttö sanoi siitä naisesta: 'Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi vain _nieleskellä'_. Tyttö tulee tapaamaan sinua, muori, ja sittenhän näet ja kuulet itse. En käsitä, kuinka hän tulee Miranda Sawyerin kanssa juttuun -- poloinen!"

Samaa epäili enemmän tai vähemmän julkisesti koko Riverboro, vaikkakin asiaa käsiteltiin kahteen suuntaan. Toiset arvelivat, että Sawyerin tytöt olivat mahdottoman jalomielisiä ottaessaan Aurelian lapsen kasvatettavakseen; toiset taas pelkäsivät, että tämä kasvatus oli maksettava kalliilla hinnalla, joka ei ollut lainkaan oikeassa suhteessa kasvatuksen todelliseen arvoon.

Rebekan ensimmäinen kirje äidilleen näytti osoittavan, että hän kaikesta sydämestään yhtyi jälkimmäiseen mielipiteeseen.

REBEKAN MIELIPIDE

Rakas äiti!

Minä olen nyt kauniisti perillä kivitalossa. Minun pukuni ei rypistynyt matkalla kovin pahoin, ja Jane täti auttoi minua prässäämään sen jälleen. Minä pidän paljon herra Cobbista. Hän pureksii tupakkaa, mutta hän osaa viskata sanomalehdet ihan suoraan ihmisten oville. Istuin vähän aikaa ulkona kuskinpukilla hänen vieressään, mutta menin jälleen sisään vaunuihin, ennen kuin me tultiin Miranda tädin talon lähelle. En olisi mielelläni istunut sisällä, mutta ajattelin, että sinä halusit sitä. Miranda on niin kovin pitkä sana, ja sen tähden kirjoitan sunnuntaikirjeissäni mieluummin vain M. täti ja J. täti. Minä sain J. tädiltä sanakirjan, ja siitä minä saan katsoa kuinka kaikki konstikkaat sanat oikeastaan kirjoitetaan. Se vie aikaa, ja minä olen iloissani siitä, että ihmiset osaavat puhua ilman että heidän tarvitsee pysähtyä tavailemaan oikeinkirjoitusta. On paljon helpompaa puhua kuin kirjoittaa, ja puhuminen on paljon hauskempaa. Tämä kivitalo on juuri sellainen kuin sinä olet kertonutkin. Vierashuone on niin näpsä, että sen ovesta sisään kurkistaessaan tuntee kutitusta ruumiissaan. Ja kaikki kapistukset ovat myös hienoja ja kaikki huoneet, mutta täällä ei ole mukava istua missään muualla kuin kyökissä. Se kissakin on vielä täällä, mutta ne eivät anna sen pitää poikasiaan, eikä sen kanssa voi leikkiä, kun se on jo niin vanha. Hanna sanoi minulle kerran, että sinä karkasit täältä isän kanssa, ja minä arvaan, että se oli hauskaa. Jos M. täti karkaisi tiehensä, niin luulen, että minä voisin kyllä asua täällä J. tädin luona. Hän ei kammoksu minua niin pahasti kuin täti M. Sano Markille, että hän voi saada minun värilaatikkoni, mutta minä tahtoisin, että hän säästäisi punaista väriä. Sillä eihän tiedä, koska minä tulen kotiin jälleen. Minä toivon, etteivät Hanna ja John kyllästy hoitamaan minun askareitani.

Sinun uskollinen ystäväsi _Rebekka_.

J.K. -- Ole kiltti ja anna tämä runo Johnille, sillä hän pitää minun runoudestani silloinkin, kun se ei ole ihan täysin mainiota. Nämä värssyt eivät ole oikein hyviä, mutta ne ovat tosia, ja koska sinä karkasit täältä, niin toivon, ettet sinä loukkaannu niihin.

Tää talo synkkä, kolkko on Ja ikävä ja valoton Kuin hauta vain.

Ja asujat sen, kuolleet me Kuin serraphiimit olemme, Pois autuus vaan.

Kai enkelitkin nukkuneet Jo ovat, koska hyljänneet He ovat mun.

Kun olisin taas kotonain, Siell' vaivattu ei mua ain. Ah koti, oi!

J.K. uudelleen. -- Minä käytin tähän mallina erästä runoa, jonka minä olen lukenut jostakin kirjasta, mutta minun on ollut vaikea saada tätä sujumaan. Näethän, että sanat "vain" ja "vaan" eivät oikein soinnu keskenään, ja että "mun" ja "oi" ovat kaikkea muuta kuin loppusointuja. Minä kirjoitinkin sen vuoksi runon uudestaan. Nyt se ei enää ilmaise yhtä tarkasti minun ajatuksiani, mutta minä luulen, että se muuten on sirompi. Anna parempi näistä runoista Johnille, sillä hän säilyttää minun runojani samassa laatikossa, missä hänellä on linnunmunia. Tämä taitaa olla parempi:

Sunnuntaiajatuksia

Kirjoittanut _Rebekka Rowena Randall_.

Kuinka synkeä tää talo on, Se haudankolkko, valoton On ainiaan.

Ja asujat sen, kuolleet me Kuin serafiimit olemme, Pois autuus vaan.

Myös enkelit, kai nukkuu ne Kosk' eivät mua suojele. Voi mua, voi!

Taas kaipaan pientä kotiain, Niin paljon rakkautta ain Se mulle soi.

Rakas äiti, minä vapisen mielipahasta tänä aamuna. Näin sanoo Cora, tohtorin rouva, jonka anoppi on hänelle yhtä tyly ja armoton kuin M. täti on minulle. Toivoisin, että Hanna olisi tullut tänne minun sijastani, sillä häntä he halusivat ja hän on parempi ihminen kuin minä eikä hän ole niin suulas vastustelemaan kuin minä olen. Onkohan siellä jäljellä yhtään palasia siitä kankaasta, josta minun keltainen karttuunipukuni on tehty? J. täti tarvitsisi sitä kangasta sen verran, että saisi muutetuksi minun puseroni takaanapitettavaksi, sillä minä näytän nyt liian ulkomaalaiselta. Riverborossa ovat muodit hyvin kauniita ja ne puvut, joita täällä näkee hartauskokouksissa, ovat oikein elegantteja, paljon hienompia kuin Temperancessa.

Tääll' loistoa ja hienoutta on ja elo ihmisten n huoleton, Mutta minä pääni kätken käsiini, Kun kaipaan armahaiseen kotiini.

Koulu on oikein mainio. Tämä opettaja osaa vastata useampiin kysymyksiin kuin Temperancen opettaja, mutta ei tämäkään kaikkeen mitä minä kysyn. Minä olen etevämpi kuin kaikki koulun tytöt paitsi yksi, mutta en niin etevä kuin kaksi poikaa. Emma Jane laskee yhteen ja vähentää päässään niinkuin salama ja osaa oikeinkirjoitusopin ihan ulkoa, mutta ei hänen päässään ole mitään ajatuksia. Hän on kolmannella luokalla, mutta hän ei pidä kertomuksista, joita on kirjoissa. Minä olen kuudennella, mutta kun en minä osaa seitsemän kertomataulua, niin neiti Dearborn uhkaa panna minut lastenluokalle, jolla on kaksi pientä kaksosta, Elias ja Elisa Simpson.

Mun sieluni on tästä murheissaan, vain kaksosiin nyt minut kiedotaan. Ma Coran lailla olen onneton, ja mahdoton mun tätä kestää on.

Minä koetan saada oikeinkirjoituspalkinnon, mutta pelkään, ettei se onnistu. En minä siitä välittäisikään, mutta runoudessa väärin tavaaminen on kauheata. Kun minä näin viime sunnuntaina sanakirjassa serafiimin, niin minua hävetti, että olin kirjoittanut serraphiimi. Mutta tätä ei voinut arvatakaan, vaikka niitä on muita pitkiä ulkomaalaisia sanoja, jotka tavaavat itse itsensä. Neiti Dearborn sanoo, ettei pidä käyttää sellaisia sanoja, joita ei osaa tavata, ja että jos serafiimi tuntuu vaikealta, niin pitää sanoa enkeli, mutta eivät enkelit ole lainkaan samoja kuin serafiimit. Serafiimit ovat hohtavan valkoisia ja niillä on isommat siivet ja ne ovat vanhempia ja ennen kuolleita kuin enkelit, jotka ovat kuolleet ihan äsken ja saavat olla taivaassa kauan aikaa suuren valkoisen valtaistuimen ympärillä ennen kuin kasvavat serafiimeiksi.

Minä neulon ruskeita puuvillaleninkejä joka iltapäivä sillä aikaa kuin Emma Jane ja Simpsonin lapset ovat talosilla tai juoksevat tukkilautalla, kun heidän äitinsä eivät näe sitä. Heidän äitinsä pelkäävät heidän hukkuvan ja M. täti pelkää että minä kastelen vaatteeni, ja sen tähden en minäkään saa mennä tukeille. Minä saan leikkiä puoli viidestä illalliseen ja vähän aikaa illallisen jälkeen ja lauantaina iltapäivällä. On hauskaa, että meidän lehmämme on saanut vasikan ja että se on kirjava. Nyt tulee paljon omenoita ja heiniä ja sinä ja John tulette iloisiksi ja me voimme maksaa kiinnitystä vähän enemmän. Neiti Dearborn kysyi meiltä mikä on kasvatuksen tarkoitus ja minä sanoin, että minun kasvatukseni tarkoituksena on auttaa minua maksamaan meidän kiinnityslainaamme. Opettaja sanoi sen M. tädille ja täti pani minut neulomaan ylimääräisesti rangaistukseksi sillä hän sanoo että kiinnitys on häpeällistä niinkuin varastaminen ja tuhkarokkokin ja nyt tietää koko kylä että meidän talossamme on kiinnitys. Emma Jane ei ole kiinnitetty eikä Richard Caster eikä tohtori Winship mutta Simpsonit ovat.

Nouse nyt oi sieluni, kiinnitys tyhjäks tee. Siitä sua äitisi ja siskos kiittelee.

Pane paino tavulle _ni_ sanassa kiinnitys sillä muuten runo ei oikein suju.

Sinua rakastava pieni ystäväsi _Rebekka_.

Rakas John!

Muistathan kuinka se uusi koira puri köyttään ja huusi kun me suljimme sen latoon. Minä olen ihan niinkuin se koira, vaikka lato onkin kivitalo ja vaikka minä en voi purra Miranda tätiä sillä minun täytyy olla hänelle kiitollinen ja kasvatus on minun hyödykseni ja auttaa teitä maksamaan kiinnitystä kun me kasvamme isoiksi.

Sinua rakastava _Pekkasi_.

TIEDON POLKUJA

Rebekka oli saapunut kivitaloon perjantaina, ja seuraavana maanantaina hänen kasvatuksensa alkoi Riverboro Centren koulussa, jonne oli mailin matka hänen tätiensä asunnosta. Miranda Sawyer lainasi erään naapurin hevosen sekä vaunut, ajoi tytön seurassa koululle ja keskusteli opettajan, neiti Dearbornin kanssa valiten oppikirjoja ja ylipäänsä järjestellen tytön alkumatkaa sillä polulla, jonka oli määrä johtaa tiedon pohjattomille lähteille.

Tämän ensimmäisen aamun jälkeen Rebekka teki koulumatkansa jalkaisin. Tätä päivän ohjelman osaa hän rakasti. Milloin sää oli kaunis eikä kaste ollut liian runsasta, kulki hän metsän halki johtavaa oikopolkua. Hän poikkesi maantieltä ryömien setä Woodmanin veräjän teljen alitse, ajoi tieltään rouva Carterin lehmät ja kulki lyhytruohoisen hakamaan poikki pitkin selväksi sotkettua jalkapolkua, joka kiemurteli ikään kuin läpi villin puutarhan, joka oli täynnä voikukkia, putkiloita, sananjalkoja sekä valtavia kallioimarrelehtoja. Hän juoksi alas pitkin loivaa rinnettä, kulki kiveltä kivelle hyppien yli pienen metsäpuron ja säikytti unisia sammakoita, joita sillä kohtaa aina oli tirkistelemässä ja pilkistelemässä vasten aamuaurinkoa. Sitten alkoi "metsätaival", jossa tytön jalat hyppelivät liukkaalla havunneulamatolla; "metsätaival", joka oli tulvillaan kasteesta välkkyviä aamuyllätyksiä, -- sienet helottivat punaisina ja kullankarvaisina, työntyen esiin maassa lahoavien puunrunkojen keskeltä. Ne olivat kauniita, yhden ainoan yön tuotteita. Siellä täällä näkyi pieni mättäikkö ihmeellisiä vahanvärisiä "intiaanipiippuja", joita oli työläs havaita siksi varhain, ettei vahingossa sotkenut niitä mäsäksi. Metsän kuljettuaan tyttö kapusi aidan yli johtavat jalkaportaat ja tuli rehevälle niitylle, kulki vielä parista veräjästä ja saavutti sitten jälleen maantien oikaistuaan melkein puolen mailia.

Kuinka ihastuttavaa tällainen vaellus olikaan! Rebekka painoi kielioppiaan ja laskukirjaansa vasten rintaansa siinä iloisessa tunnossa, että läksyt sujuivat hyvin. Oikeassa kädessään hän kiikutti eväsmyttyään hyvillään ajatellen, että siinä oli pari keksikorppua, joille oli sivelty voita ja siirappia, kappale kuivaa piparkakkua, munkkeja ja rasiallinen kermavanukasta. Kulkiessaan hän lausuili "kappaletta", joka hänen oli esitettävä seuraavan perjantain iltapuolella:

"Soturi nuori Algierissa kuolemahan käy: ei hoitajata haavoilleen, naiskyyneltä ei näy."

Kuinka häntä miellyttikään runon poljento ja tunnesisältö! Kuinka värähtelikään hänen äänensä joka kerta, kun hän toisti kertosäkeen:

"Mut Bingen, armas Bingen, sit' emme enää nää!"

Tämä kuului hänen korvissaan ihanalta aina kun hänen kyynelinen, kirkas äänensä kaiutti näitä sanoja halki väräjöivän aamuilman. Toinen hänen varhaisia lempirunojaan oli seuraava (sekin peräisin lasten lukukirjasta, jotka olivat Rebekan ainoina lähteinä hänen ensin tutustuessaan runouden suureen maailmaan):

"Puu tämä yksin säästä vain, en salli siihen kajota; sen varjoss' ennen suojan sain, nyt sitä suojaan ma."

Milloin hän ja Emma Perkins yhdessä kulkivat oikopolkua, oli heillä tapana esittää tämä runo näytelmällisesti tehostettuna. Emma Jane valitsi tällöin aina puunhakkaajan osan, koska hänellä ei silloin ollut muuta tehtävää kuin heilutella käsissään kuviteltua kirvestä. Sinä ainoana kertana, jona hän oli esiintynyt puun romanttisena suojelijana, hän oli omien sanojensa mukaan tuntenut itsensä "hirveän narrimaiseksi", eikä hän sen koommin enää suostunut samaa tehtävää yrittämäänkään. Tämä koitui Rebekan salaiseksi iloksi, sillä hän taas korkealentoisessa kunnianhimossaan piti puunhakkaajan osaa liian vähäpätöisenä itselleen. Tyttö nautti runontekijän järkkymättömästä kiellosta ja rukoili tunteetonta puunhakkaajaa käyttelemään kirvestään niin häikäilemättä kuin suinkin, jotta hänellä olisi syytä enemmän tehostaa sanojaan. Eräänä aamuna, ollessaan vielä tavallista innostuneempi, hän vaipui polvilleen ja itki todellisia kyyneliä puunhakkaajan hameisiin. Mutta omituista kyllä, hänen kohtuullisuuden tajunsa tuomitsi tämän hillittömyyden heti, kun tunteenpurkaus oli asettunut.

"Se ei ollut sopivaa; se oli tyhmää, Emma Jane. Mutta minäpä tiedän, missä se olisi ollut paikallaan, -- 'Kolmessa maissinjyvässä'. Ole sinä äiti, minä olen nälkäinen irlantilaistyttö. Laupeuden nimessä, pane jo kirves pois! Sinä et enää ole mikään puunhakkaaja!"

"Mitä minä sitten teen käsilläni?" kysyi Emma Jane.

"Mitä tahansa", vastasi Rebekka tuskastuneesta. "Sinä olet vain äiti nyt, siinä kaikki. Mitenkä _sinun_ äitisi pitelee käsiään? Nyt minä aloitan:

"'Oi äiti! Kolme maissinjyvää sa anna mulle vain, niin elän, kunnes aamu jälleen koittavi sarastain'."

Tällaiset puuhat tekivät Emma Janen hermostuneeksi ja rauhattomaksi. Mutta hän oli Rebekan orja, ja hän rakasti kahleitaan, niin epämukaviksi kuin ne joskus kävivätkin.

Viimeisellä veräjällä tytöt toisinaan kohtasivat joukon Simpsonin lapsia, jotka vanhempineen asuivat Mustikkamaan tien varrella eräässä punaovisessa mustassa talossa, jonka takana oli punainen lato. Rebekka oli alusta saakka mieltynyt Simpsonin lapsiin, koska heitä oli tavaton liuta ja he olivat yhtä paikattuja ja parsittuja kuin hänen omakin siskoskatraansa kotona Temperancessa.

Näin he saapuivat koulutaloon, jonka harjalla oli lipputanko ja johon tien puolelta johti kaksi ovea, toinen poikia ja toinen tyttöjä varten. Talo oli kukkulan laella; sen toisella sivulla näkyi lainehtivia peltoja ja heinämaita ja toisella mäntymetsikkö, jonka takaa etäisyydessä kiemurtava joki välkkyi ja kimalteli. Sisällä ei talossa ollut mitään kehuttavaa. Opettajan pöytä ja tuoli olivat korokkeella eräässä nurkassa, siellä oli myöskin ränsistynyt kamiina. Sisustukseen kuului vielä kartta, kaksi mustaa taulua, tinattu vesisanko ja pitkävartinen juomakauha sekä lisäksi oppilaiden pöydät ja penkit.

Tavallaan koulu oli jaettu eri luokkiin, vaikkakaan ei yleensä kukaan lukenut samaa kirjaa kuin joku toinen eikä muutenkaan ollut opillisessa edistyksessä muiden kanssa samalla tasolla. Varsinkin Rebekkaa oli niin työläs sijoittaa mihinkään luokkaan, että neiti Dearborn kahden viikon kuluttua heitti kokonaan sikseen yrityksetkin luokittaa häntä mitenkään. Rebekka sai lukea yhdessä Dick Carterin ja Living Perkinsin kanssa, jotka uurastelivat riittävien alkeiden kimpussa voidakseen päästä korkeampaan oppilaitokseen. Kertomataulua hän opetteli yhdessä pienen, sammaltelevan "Thuthan Thimpthonin" kanssa, luki maantiedettä Emma Jane Perkinsin parina ja opiskeli kielioppia koulutuntien päätyttyä yksinään neiti Dearbornin kuulusteltavana. Mutta kun tyttö oli äyräitä myöten täynnä teräviä ajatuksia ja sukkelia päähänpistoja, menestyi hän aluksi perin huonosti kirjallisissa harjoituksissa. Oikeinkirjoituksen vaivalloisuus rajoitti surkeasti hänen vapaita ilmaisemistapojaan. Näiden oppiaineiden lisäksi hän lueskeli historiaa "Alice Robinson-luokan" mukana, vaikka Alice tosin aloitti jo Yhdysvaltain vapaussotaa silloin, kun Rebekan oli ryhdyttävä tutkimaan vasta Amerikan löytöä. Mutta viikossa tyttö ehti ahmaista ne historian sivut, jotka esittivät tapauksia Kolumbuksesta vapaussotaan saakka, ja kymmenessä päivässä hän ehti Yorkin kaupunkiin, jonne luokan oli määrä jäädä kesäleiriin. Kun Rebekka tällöin huomasi, että ylimääräiset ponnistukset vain johtivat hänet lukemaan tätä ainetta yhdessä vanhimman Simpsonin kanssa, pidätteli hän innostustaan tahallisesti, sillä tiedon polku ei enää ollut miellyttävä eikä se myöskään johtanut mihinkään rauhan majoihin, jos sitä oli taivallettava Heiluri Simpsonin rinnalla.