Part 2
"Oh, minä olen lukenut aika liudan kirjoja", sanoi Rebekka huolettomasti. "Kaikki isän kirjat ja neiti Rossin kirjat ja kaikkien eri opettajien kirjat ja pyhäkoulun kirjaston kaikki kirjat. Minä olen lukenut 'Lampunsytyttäjän' ja 'Skottilaisia päälliköitä' ja Ivanhoen' ja 'Redclyffen perillisen' ja 'Coran eli Tohtorin vaimon' ja 'David Copperfieldin' ja 'Chickareen kullat' ja Plutarkhoon elämäkerrat ja 'Warsovan Taddeuksen' ja 'Kristityn vaelluksen' ja paljon muita. Mitä te olette lukenut?"
"En ole sattunut koskaan lukemaan juuri noita kirjoja, joita sinä luettelit, mutta hoh hoi! olen minäkin lukenut aika tavalla eläissäni. Nykyisin, kun minulla on niin paljon ajoa, tyydyn almanakkaan, viikkolehteeni ja Mainen valtion maamieslehteen. Katsopas, tuossa on virta jälleen kupeellamme; tässä alkaa viimeinen ylämäki, ja kun olemme päässeet sen laelle, niin näemme etäältä jo Riverboron savupiiput. Sinulla ei ole enää pitkältikään perille. Minä puolestani asun itsekin siellä lähellä, vajaan kilometrin päässä kivitalosta."
Rebekan käsi liikahti hermostuneesti hänen polvellaan ja tyttö hytkähti istuimellaan. "En olisi uskonut, että minua alkaa pelottaa", sanoi hän melkein kuiskaten, "mutta olen hiukan, hiukan vain rauhaton, kun te sanoitte, että kohta ollaan -- siellä."
"Tahtoisitko pyörtää takaisin?" kysyi herra Cobb uteliaana.
Tyttö katsahti häneen ylpeästi ja sanoi sitten ääni lujana: "En koskaan kääntyisi takaisin -- vaikka pelkäänkin, niin minua hävettäisi lähteä karkuun. Mutta Miranda tädin luo meneminen on samaa kuin jos pitäisi lähteä alas kellariin pimeässä. Siellä voi portaiden päässä olla petoja tai jättiläisiä, mutta siellä _voi_, niinkuin minä Hannalle sanoin, olla myös keijukaisia ja haltijattaria ja loihdittuja sammakoita! Onko Riverborossakin pääkatu, sellainen kuin Warehamissa?"
"Luullakseni sanoisit sitä pääkaduksi, ja sen varrella juuri tätisi asuvatkin; mutta siellä ei ole mitään kauppoja eikä myllyjä niillä main, ja koko kylä on sietämätön pesä! Sinun täytyy kulkea virran poikki meidän puolellemme, ennen kuin löydät jotakin nähtävää ja kuultavaa."
"Olen siitä melkein suruissani", sanoi Rebekka huoaten. "Olisi ollut niin ylevää ajaa suuren kylän halki istuen näin korkealla kahden komean hevosen vetämänä ja punainen päivänvarjo levällään, niin että kaikki olisivat ihmetelleet, kenelle sireenivihko ja karvainen matkalaukku oikein kuuluvatkaan. Se olisi ollut samanlaista kuin sen kauniin naisen kulku sirkusparaatissa. Viime kesänä tuli sirkus Temperanceen, ja aamulla niillä oli juhlakulkue, jota katsomaan äiti laski meidät kaikki. Kun meillä ei ollut varaa mennä iltapäivällä sirkukseen, niin Mira sai ajaa lastenvaunuissa, joita äiti itse työnsi. Ja siellä kun oli ihania hevosia ja eläimiä häkeissä ja ratsastavia klovneja; ja lopuksi tulivat pienet punaiset ja kultaiset vaunut, joita kaksi ponihevosta veti, ja niissä istui samettityynyllä käärmeenlumooja, silkkiin ja pitseihin puettuna. Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi yhtämittaa nieleskellä, ihan kuin kurkussa olisi ollut jotakin paksua, ja kylmät väreet vain kierivät ylös ja alas pitkin selkää. Ymmärrättehän, minkälaista se oli? Oletteko te koskaan nähnyt sellaista, mikä on saanut teidät tuntemaan samanlaista kurkussanne ja selässänne?"
Tänä hetkenä herra Cobb tunsi olonsa oudommaksi kuin kertaakaan ennen samana tapahtumarikkaana aamuna, mutta hän kiersi kysymyksen taitavasti sanomalla: "Mikäpä meitä estää saapumasta kylään niin komeasti kuin näissä oloissa on mahdollista. Minä irrotan ruoskan, suoristan selkäni ja ajan hyvää vauhtia; sinä pidät kukkavihkon näkyvissä polvillasi ja levität auki punaisen päivänsuojasi, ja totisesti kyläläiset tirkistelevät meitä!"
Tytön kasvoilla sädehti ilo silmänräpäyksen, mutta samassa se sammui hänen virkkaessaan: "Minä unohdin -- äiti työnsi minut lähdettäessä sisään vaunuihin, ja hän kai soisi minun olevan siellä, kun tullaan Miranda tädin luo. Ehkäpä se näyttää sopivammalta, kun minua ei silloin tarvitse kenenkään nostaa alas, niin että hameet liehuvat ympärilläni, vaan voin avata oven ja tulla esiin niinkuin oikeat rouvasmatkustajat. Oletteko kiltti ja pysäytätte vähän, että minä pääsen muuttamaan paikkaa?"
Ajaja pysäytti hyvänsävyisesti hevosensa, nosti alas pukilta pienen kiihottuneen olennon, aukaisi vaununoven ja auttoi tytön sisälle laskien sireenikimpun ja päivänvarjon hänen viereensä.
"Meillä on ollut kaunis matka", sanoi hän, "ja olemme tutustuneet toisiimme koko lailla, vai mitä? Ethän unohda Milltowniin lähtöä?"
"En koskaan!" huudahti tyttö kiihkeästi. "Oletteko varma, että tekin pidätte sen mielessänne?"
"Aina! Niin totta kuin elän!" vakuutti herra Cobb juhlallisesti kavutessaan jälleen istuimelleen. Ja kun vaunut sitten vierivät edelleen pitkin kyläkatua, jota vihreät vaahterat reunustivat, näkivät ne, jotka sattuivat kurkistamaan ikkunoistaan, pienen ruskean olennon istuvan keltaiseen karttuuniin pukeutuneena vaunun takaistuimella arvokkaan suorana, valtava kukkavihko toisessa kädessään ja toisessa hohtava päivänvarjo. Jos he olisivat olleet tarkkanäköisiä, he olisivat kenties huomanneet, että vaunujen kääntyessä kivitalon ovelle karttuuninen rintaröyhelö kohosi ja laski nopeasti pienen sykkivän sydämen yllä, punastus vuoroin lehahti ja haihtui kalpeilla poskilla ja kyynelet sumensivat kahta loistavaa tummaa silmää. -- Rebekan matka oli päättynyt.
"Siinähän postivaunut kääntyivät Sawyerin tyttöjen pihamaalle", sanoi rouva Perkins miehelleen. "Nyt se kai tuli se sisarentytär sieltä Temperancen puolesta. He taisivat kirjoittaa Aurelia sisarelleen pyytäen tätä lähettämään Hannansa heidän luokseen, mutta Aurelia vastasi, että hän voi paremminkin tulla aikoihin ilman Rebekkaa, jos Mirandalle ja Janelle kelpaisi toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Niinpä sieltä siis taisi tulla nyt Rebekka. Hänestä meidän Emma Janemme saa sopivan kumppanin, mutta en usko, että tädit pitävät häntä luonaan kolmeakaan kuukautta! Tyttöhän näyttää mustalta kuin intiaani, elleivät silmäni valehtele -- mustalta ja hurjapäiseltä. Sanotaan, että joku Randall nai kerran espanjattaren -- nainen oli ollut musiikin ja kielten opettajana jossakin yksityiskoulussa. Lorenzo olikin hyvin mustapintainen, niinkuin muistat; ja tämä tytönrääpäle niinikään. No, en sentään tahdo väittää, että espanjalainen veri olisi suvulle ihan häpeäksi, varsinkaan, jos siitä jo on kulunut aikaa ja jos nainen sattui olemaan kunniallinen."
REBEKAN OMAISET
Heitä sanottiin Sawyerin tytöiksi silloin, kun he Mirandan ollessa kahdeksantoista, Janen kahdentoista ja Aurelian kahdeksan ikäinen alkoivat ottaa osaa kyläelämään tavalla tahi toisella. Siitä oli jo aikaa kulunut, mutta jos Riverborossa kerta oli totuttu ajattelemaan tai puhumaan jollakin määrätyllä tavalla, ei sittemmin nähty mitään syytä luopua tästä tottumuksesta -- ei ainakaan samalla vuosisadalla. Niinpä Riverboro edelleenkin puhui Sawyerin tytöistä, vaikka Miranda ja Jane olivat iältään jo viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä tämän kertomuksemme alkaessa. He olivat kumpikin pysyneet naimattomina; vain Aurelia, nuorin, oli joutunut varsin romanttiseen avioliittoon, omien sanojensa mukaan. Aurelian sisaret puolestaan sanoivat hänen avioliittoaan aivan epäonnistuneeksi yritykseksi. "On elämässä pahempaakin kuin vanhanpiian kohtalo", he sanoivat; on kuitenkin eri asia, ajattelivatko he myös samoin.
Aurelian avioliiton romanttisuus oli pääasiassa siinä, että hänen miehensä herra L.D.M. Randallin sielu oli liehunut kaikkien maamiespuuhien ja kauppatouhujen yläpuolella. Hän oli taiteen palvoja. Hän oli opettanut laulukoulussa, joka oli aikoinaan ollut kyläelämän erikoisuuksia ja joka toimi noin puolentusinan lähimmän yhdyskunnan piirissä. Hän oli soittanut viulua tanssitilaisuuksissa ja sunnuntaisin kirkkojen urkuharmoneja. Hän oli opettanut kömpelöitä nuorukaisia neuvoen heille ristitanssien mutkikkaita vuoroja ja masurkan rytmillisiä askelia, ja kaikissa seurakutsuissa hän oli ollut huomattavana tekijänä. Hänen hiuksensa olivat olleet hiukan pitemmät, hänen kätensä hiukan valkeammat, kenkänsä hitusen verran ohuemmat ja käytöstapansa hienostuneemmat kuin hänen arkisempien toveriensa. Elämässä oli kuitenkin muuan ala, jolla hänen ei onnistunut loistaa -- hänen oli työläs hankkia kylliksi rahaa elääkseen.
Aurelian osuus Sawyerien vaatimattomaan perintöön hupeni puuhissaan onnistumattoman Lorenzo de Medicin käsistä milloin mihinkin. Hänellä oli rakastettavana ja runollisena tapana keksiä jokin uusi sijoitus aina milloin heidän yhdyselämänsä siunautui pojan tai tyttären maailmaantulolla. "Nyt pieni syntymäpäivälahja lapsukaisellemme, Aurelia", tapasi hän sanoa; "piskuinen pesämuna tulevaisuuden varalle."
Kun Aurelia suostui Lorenzo de Medici Randallin vaimoksi, niin Miranda ja Jane itse asiassa pesivät kätensä hänen kohtalonsa suhteen. Pian olikin tämä huonon onnen vainoama pari tyhjentänyt kaikki Riverboron sekä lähimmän ympäristön tarjoamat elämisen mahdollisuudet, ja sitten he muuttivat aina loitommalle ja loitommalle samalla kun heidän taloudellinen asemansa yhä huononi. Vihdoin he pysähtyivät Temperanceen, majoittuen sinne lopullisesti ja kehoittaen kohtaloa iskemään raskaimmat iskunsa -- mikä kehoitus pian kyllä tulikin kuulluksi. Kotiin jääneet naimattomat sisaret kirjoittivat Aurelialle kahdesti tai kolmesti vuodessa ja lähettivät lapsille vaatimattomia mutta käyttökelpoisia joululahjoja; sen sijaan he kieltäytyivät ehdottomasti auttamasta L.D.M:iä niissä taloudellisissa vaikeuksissa, joita hänen nopeasti lisääntyvän perheensä huoltaminen aiheutti. Randallin viimeinen rahansijoitus -- tehty vähän ennen pikku Mirandan syntymää (tytölle annettiin tädin nimi, toivoen siitä hänen osakseen suosion merkkejä, joita ei koskaan saatu nähdä) -- oli siinä, että hän osti pienen maatilan, joka sijaitsi parin mailin päässä Temperancesta. Sen hoiti Aurelia itse yksin; mutta se osoittautui kuitenkin kodiksi, jossa onnettomuuksien ahdistama Lorenzo saattoi kuolla päästäkseen kunnialla haudatuksi -- velvollisuus, jonka täyttämisen hän monen mielestä oli jättänyt liian myöhään.
Tässä melkeinpä sattuman armoille jääneessä perhekunnassa Rebekka siis oli kasvanut. Perheen jäsenet, muuten, olivat tavallisuuden mukaan erilaisia -- pari kolme lasta oli siinä kaunismuotoista, muut tuon ja tämän näköisiä; kolme heistä oli jotakuinkin lahjakasta, kaksi ahkeraa ja kaksi arkipäiväistä ja kyvytöntä. Rebekka tuli isäänsä ja olikin hänen lahjakkain oppilaansa. Hän lauloi alttoa korvakuulolta, tanssi karkeloita, joihin häntä ei ollut opastettu, ja soitteli harmonilla, vaikkei tuntenut nuotteja. Mieltymyksensä kirjoihin hän taas oli perinyt äidiltään, jonka oli työlästä lakaista lattiaa, keittää ruokaa tai ommella niin kauan kun talossa vielä oli lukematon romaani.
Mutta Rebekassa oli muitakin voimia vaikuttamassa, -- tuntemattomien esi-isien ominaisuuksia kätkeytyi hänen olemuksensa soluihin. Lorenzo de Medici oli ollut veltto ja ryhditön; Rebekka oli täynnä henkeä ja tulta. Isältä oli puuttunut tarmokkuutta ja rohkeutta; tytär oli urhea jo kaksivuotiaana ja peloton täytettyään viisi. Rouva Randall ja Hanna olivat kokonaan huumorintajua vailla; Rebekka ilmaisi lahjakkuutta siinä suhteessa heti kun hän hän pystyi kävelemään ja puhumaan.
Kuitenkaan hän ei ollut saattanut periä kaikkia vanhempiensa ja kelvollisten esi-isäinsä hyveitä ja samalla säästyä inhimillisten heikkouksien taakalta. Niinpä hänellä ei ollut sisarensa Hannan kärsivällisyyttä eikä veljensä Johnin juurevaa mielenlujuutta. Hänen tahdonvoimansa harhautui joskus itsepäisyydeksi, ja se helppous, millä hän suoriutui useimmista tehtävistä, teki hänet haluttomaksi vaikeampiin tai pitkällisempiin ponnisteluihin. Ja Randallin talossa oli kullakin vapaus tehdä oman halunsa mukaan -- mitä tahansa muuta heiltä puuttuikin, niin vapautta toki riitti. Lapset kasvoivat, tekivät työtä, tappelivat, söivät mitä saivat ja nukkuivat missä oli tilaa, rakastaen toinen toistaan sekä vanhempiaan kelpo tavalla, vaikkei tosin millään troopillisella hehkulla.
Hanna oli äidin suosikki, mikäli Aurelialla riitti aikaa puolueellisuuden suomaan mielenvirkistykseen. Äiti, jonka on pakko ruokkia ja vaatettaa seitsemän lasta ylen niukoilla tuloilla, saa harvoin tilaisuutta sanottavasti erotella mielessään näitä perheensä jäseniä toinen toisestaan. Kuitenkin, neljäntoista ikäinen Hanna se erityisesti tasasi äidin taloushuolet, samalla kun hän oli äidin uskottu, melkeinpä kuin seuratoveri. Kun Aurelia oli työssä pellolla tai ulkosuojissa, hoiti Hanna taloutta sisällä.
Pystyihän tosin Rebekkakin yhteen ja toiseen; hän esti pikkulapset saattamasta itseään tai toisiaan liian rajuun hengenvaaraan, hän ruokki kanoja, noukki lastuja, perkasi mansikoita ja kuivasi astioita. Mutta ylipäänsä häntä pidettiin epäluotettavana, ja Aurelia, joka tarvitsi tukea (nerokas Lorenzo ei sitä ollut koskaan hänelle suonut), nojautui Hannaan.
Hanna oli harvasanainen, hyvätapainen ja luotettava tyttö, ja siksipä Riverboron tädit olivatkin kutsuneet hänet perheensä jäseneksi, tarjoutuen jakamaan hänen kanssaan oman turvatumman yhteiskunnallisen asemansa kaikki edut. Oli tosin kulunut jo monta vuotta siitä, kun Miranda ja Jane viimeksi olivat katselleet Randallin pienokaisia, mutta tädit muistelivat vieläkin mielihyvin, ettei Hanna ollut kysymättä päästänyt suustaan heidän parissaan ainoatakaan sanaa; ja erityisesti tämän vuoksi he olivatkin halukkaita saamaan tytön omaan seuraansa. Rebekka sen sijaan oli pukenut Johnin vaatteet koiran ylle; ja kun häntä oli kehoitettu siistimään kolme nuorinta siskostaan päivällisasuun, niin hän oli kuljettanut heidät pumpun alle ja harjannut sitten heidän hiuksensa sileiksi päätä myöten, kuljettaen lapset päivällispöytään niin vedenvälkkyvinä ja kiiltävinä, että Aureliankin täytyi hävetä lastensa ulkonaista hahmoa. Rebekan omat mustat kiharat olivat tavallisissa oloissa suitut sileästi taaksepäin otsalta, mutta tässä samassa tilaisuudessa hänellä oli keskellä otsaa sähiäiskiehkura -- muuta nimeä en voi sille antaa --, joka kuitenkin jäi lyhytikäiseksi. Hanna kiinnitti näet äidin huomion tähän koristeelliseen kiharaan, ja Rebekka sai käskyn mennä viereiseen huoneeseen sekä järjestää siellä asunsa sellaiseksi, että voi palata takaisin kristityn näköisenä. Tämän määräyksen tyttö käsitti ehkä liian kirjaimellisesti, sillä kun hän kahden minuutin kuluttua palasi, nähtiin, että hänen oli onnistunut sukia tukkansa äärimmäisen hurskaaseen kuosiin, joka vaikutti aivan yhtä tehokkaalta, vaikkakaan ei niin silmäänpistävältä, kuin äskeinen kiharalaite.
Nämä tytön juonittelut johtuivat pelkästään hermostuneesta kiihtymyksestä, jonka hänessä oli aiheuttanut Miranda tädin jäykkä, töykeä ja toraisa kohtelutapa. Mutta ne olivat joka tapauksessa jättäneet kivitalon hiljaisten vanhojen tyttöjen mieliin Rebekasta niin eloisan muistikuvan, että he nyt hätkähtivät suunniltaan, kun Aurelia sisar kirjoitti lähettävänsä heidän luokseen Rebekan Hannan sijasta, jota ilman hän ei voinut tulla toimeen vielä moneen vuoteen.
Muuten Aurelia ilmoitti suostuvansa heidän tarjoukseensa mitä suurimmalla kiitollisuudella ja sanoi uskovansa, että säännöllinen koulun- ja kirkonkäynti samoin kuin Sawyerin talon yleinen vaikutuskin epäilemättä jättäisivät Rebekkaan jälkensä.
ERILAISIA SYDÄMIÄ
"Enpä tiedä, onko minut juuri luotu sitä varten, että minä jättäisin jälkiä johonkin lapseen", oli Miranda täti sanonut, taittaessaan Aurelian kirjeen jälleen kokoon ja työntäessään sen pöytälaatikkoon. "Minä tietysti oletin, että Aurelia lähettäisi meille juuri sen tytön, jota me pyysimme; mutta on ihan hänen tapaistaan tyrkyttää mokomaa letukkaa pois käsistään."
"Muistathan, sanoimme, että Rebekka tai vaikkapa Jennykin saisi tulla, ellei Hannaa käy päästäminen", huomautti Jane.
"Tiedänhän minä, että me niin sanoimme, mutta kukapa osasi aavistaakaan, että saattaisi käydä niin", nurisi Miranda.
"Rebekka oli pieni vaapsahinen silloin, kun näimme hänet viimeksi kolme vuotta sitten", jatkoi nuorempi sisar edelleen. "Hänellä on ollut aikaa parantaa tapojaan."
"Tai huonontaa niitä!"
"Eikö meille ole ikään kuin iloa siitä, että saamme tilaisuuden ohjata häntä oikeaan?" kysyi Jane ujosti.
"En tiedä, kannattaako puhua ilosta; työtä ja vaivaa siitä sen sijaan kylläkin koituu arvattavasti. Jos kerran tytön äiti ei ole saanut häntä taivutetuksi vielä tähän ikään, niin ei kai hän niin äkkiä notkistu noin vain itsestään."
Tätä alakuloista ja vastahakoista mielialaa jatkui, kunnes vihdoin valkeni se merkitsevä päivä, jona Rebekan oli määrä saapua.
"Jos siitä tytöstä on yhtä paljon vaivaa hänen täällä ollessaan kuin ennen hänen saapumistaan, on meidän parasta heittää jo ajoissa kaikki levon ja rauhan toiveet", huokaili Miranda, ripustellessaan keittiönpyyhkeitä sivuoven luona oleville marjapensaille kuivumaan.
"Mutta olisihan meidän joka tapauksessa täytynyt siivota taloa huolimatta siitä, tuleeko Rebekka vai ei", huomautti Jane. "Enkä minä sitä paitsi jaksakaan käsittää, miksi sinä olet harjannut, pessyt ja leiponut niin suurellisesti vain pienen tyttöraiskan takia ja miksi sinun on pitänyt ostaa Watsonilta kaupan koko vaatetusvarasto."
"Minä tunnen ja tiedän Aurelian, vaikket sinä tuntisikaan," vastasi Miranda. "Minä olen nähnyt hänen talonsa ja hänen lapsilaumansa, joka kulkee toistensa vaatteissa aivan huolettomana siitä, onko niistä nurja vaiko oikea puoli päälläpäin. Kun Aurelian tytär saapuu tänne, on hänellä varmaan yhtä ja toista lainassa perheen muilta jäseniltä. Luultavasti hänellä on Hannan kengät, Johnin paita ja ehkä Markin sukat. Arvaan, ettei hän ole tähän saakka kokenut elämässään, miltä tuntuu pitää sormustinta sormessaan, mutta nyt hän saa tottua siihen ennen kuin on ollut montakaan päivää tässä talossa. Minä olen ostanut käärön valkaisematonta musliinia ja kappaleen ruskeata kotikutoista, joista hän saa ryhtyä ompelemaan vaatteita itselleen; siinä hänelle on puuhaa. Hän tietenkään ei korjaa paikoilleen mitään mitä sirottelee ympärilleen; eikä hän kai ole koskaan nähnytkään tomupyyhettä. Kyllä siitä vaivaa koituu, ennen kuin sellaisen pakanan saa totutetuksi meidän tapoihimme."
"Tietysti meidän elämässämme tapahtuu muutos", myönsi Jane, "mutta ehkäpä hän sentään on taipuisampi kuin osaamme uskoakaan."
"Hänen on tehtävä mitä hänelle neuvotaan, olipa sitten taipuisa tai ei", päätti Miranda ravistellen viimeistä märkää pyyhettään.
Tietenkin Miranda Sawyerilla oli sydän, mutta sitä ei koskaan ollut käytetty muuhun kuin veren pumppuamiseen pitkin hänen suonistoaan. Hän oli oikeutta rakastava, tunnollinen, säästeliäs ja ahkera, kävi säännöllisesti kirkossa ja pyhäkoulun hartaushetkissä, oli lähetysseuran sekä raamattuyhdistyksen jäsen. Mutta näiden koleahkojen hyveiden rinnalla olisi suonut tapaavansa hänessä jonkin lämpimän heikkouden tai sen puutteessa edes jonkin miellyttävän vajavaisuuden tullakseen vakuuttuneeksi siitä, että hän todellakin oli elävä ihminen.
Jane oli sisäisen kehityksensä suhteen sikäli onnellisemmassa asemassa, että häntä oli kohdannut vakava elämänsuru. Emme tarkoita sitä luonnollista tuskaa, jonka iäkkäiden vanhempien kuolema hänelle aiheutti, vaan jotakin paljon syvempää. Hän oli lupautunut nuoren Tom Carterin vaimoksi, miehen, jolla tosin ei ollut mitään, millä kodin pystyttäisi, mutta joka varmasti uskoi ennen pitkää pääsevänsä turvattuun asemaan. Sitten syttyi sota. Tom pestautui joukkoihin ensi kutsunnassa. Siihen saakka Jane oli rakastanut häntä hiljaisella, ystävällisellä hellyydellä, omistaen myöskin isänmaalleen samanlaisen lempeän tunteen. Mutta sota-ajan taistelut, vaarat ja huolet nostattivat vuoksia ihmisten tunnetiloissa. Kansallisen vaaran ja levottomuuden päivinä kasvoivat miehet ja naiset äkisti entistään suuremmiksi, ja myöskin Jane heräsi siitä epämääräisestä, tylsästä unesta, jota hän siihen saakka oli sanonut elämäkseen, havahtuen kokemaan outoja toiveita, uusia huolia ja uusia pyrkimyksiä. Sitten, kun oli kulunut tuskallinen vuosi, jonka kestäessä hän harvoin oli silmännyt sanomalehteä tuntematta levottomuutta ja epävarmuuden kalvavaa huolta, saapui sähkösanoma, joka kertoi Tomin haavoittuneen; ja kysymättä edes Mirandan lupaa Jane täytti silloin matkalaukkunsa ja matkusti etelään. Hän saapui kyllin ajoissa saadakseen pidellä Tomia kädestä monen tuskien täyttämän tunnin ajan, kietoakseen käsivartensa hänen ympärilleen ja näin suodakseen hänelle turvapaikan, johon mies saattoi kuolla. Ja siinä olikin kaikki -- kaikki; mutta se myöskin riitti.
Kun Jane jälleen lähti kotiin, lähti hän parempana naisena kuin oli sieltä tullut. Vaikka hän sen jälkeen ei ollutkaan näinä monina vuosina koskaan lähtenyt Riverborosta ja vaikka hänestä olikin tullut samantapainen olento kuin sisarestaan tai muista laihoista uusenglantilaisista neideistä, jäi tämä yhtäläisyys lopultakin vain ulkonaiseksi kuoreksi, jonka alla yhä eli hänen nuoruutensa hellyys ja murhe.
"Sinä olet vetelä, Jane", sanoi Miranda kerran. "Olet aina ollut vetelä ja sellaisena pysytkin. Ellen minä tukisi sinun ryntiäsi, niin luultavasti valahtaisit talosta pihalle."
Aika, jolloin herra Cobbin vaunut tavallisesti ratisivat kyläkadulla, oli jo ohitse.
"Postivaunujen pitäisi olla jo täällä", sanoi Miranda katsahtaen hermostuneesti suureen seinäkelloon varmaan kahdennenkymmenennen kerran. "Nyt on luullakseni kaikki kunnossa. Minä olen naulannut paksuja käsiliinoja kiinni seinään hänen pesutelineensä taakse ja pannut maton vesikannun alle. Mutta lapset pitelevät kaikkea kovin huolimattomasti. Pelkään, että meidän on vuoden kuluttua vaikeata tuntea omaa taloamme."
Myöskin Janen mieli oli luonnollisesti täynnä pelonsekaisia aavisteluja, joita olivat herättäneet Mirandan synkät ennustelut kaikista tulossa olevista huolista. Erona sisarusten ajatuksissa oli tässä suhteessa vain se, että Miranda huolehti yksinomaan siitä, kuinka he jaksaisivat sietää Rebekkaa, kun sen sijaan Janen mielessä toisinaan välähti kysymys, kuinka Rebekka voi sietää heitä. Erään tällaisen välähdyksen takia hän riensi takaportaita ylös Rebekan kammioon ja sovitti tytön kaapin reunalle maljakollisen omenankukkia sekä tomaatinpunaisen neulatyynyn.
Nyt rämisivät postivaunujen pyörät kivitalon kohdalla ja pysähtyivät sivuoven eteen, jossa herra Cobb auttoi Rebekan vaunuista ikään kuin tyttö olisi ollut todellinen hieno matkustaja. Lapsi astui esiin hyvin varovasti, antoi kuihtuneen kukkavihkonsa Miranda tädin käteen ja otti vastaan tädin tervehdyksen, jota tuskin voi sanoa suudelmaksi häpäisemättä tämän ystävyydenosoituksen kaunista nimeä.
"Ei sinun olisi tarvinnut vaivautua tuomaan tänne kukkia", huomautti tämä rakastettava ja tahdikas nainen. "Meidän puutarhamme on aina täynnä kukkia silloin kun on niiden oikea aika."
Jane suuteli Rebekkaa. "Laske matka-arkku käytävään, Jeremias", sanoi hän. "Me toimitamme sen tytön huoneeseen sitten iltapuolella."
"Jos vain sanotte sanasen, tytöt, niin kannan sen puolestanne oitis perille saakka."
"Ei toki; älä jätä hevosia. Tästä kulkee aina ohitse väkeä, jota voimme kutsua avuksi."
"No niin, hyvästi sitten Rebekka; hyvästi Miranda ja Jane. Te olette saaneet tänne eläväisen pikku tytön. Luulen, että hän on teille oikein ratoksi."
Neiti Sawyer ilmeisesti hätkähti kuullessaan lapsesta käytettävän sanaa "eläväinen", sillä hänen mielestään lasten, jos niitä nyt olikin välttämättä joskus katseltava, täytyi ainakin pysyä siksi hiljaa, ettei heitä tarvinnut kuulla. "Me emme ole juuri tottuneet liikaan meluun, Jane ja minä", huomautti hän happamesti.
Herra Cobb näki osuneensa harhaan, mutta kun hän oli liian tottumaton sananhalkomisiin voidakseen oitis selittää mitä oli tarkoittanut, ajoi hän ilman muuta tiehensä, koettaen itsekseen miettiä, mitä sanaa hänen olisi ollut varmempi käyttää "eläväisen" asemesta.