Part 16

"Ellei tätä vanhaa ja marisevaa tätiä olisi ollut, niin Rebekka asuisi edelleen Hopeapurollaan, ja opintomahdollisuuksista hän olisi silloin yhtä kaukana kuin aarniometsien villit", huomautti Adam Ladd.

"Olette oikeassa; puhuin äsken närkästyksissäni, sillä olin ajatellut, että miellyttävämmät ja iloisemmat ajat nyt koittaisivat minun helmelleni ja ihmelapselleni."

_"Meidän_ helmellemme ja ihmelapsellemme", oikaisi Aladdin.

"Ah, niin!" myönsi neiti Maxwell nauraen. "Minä unohdan alituisesti, että te kernaasti väitätte 'keksineenne' Rebekan."

"Sittenkin uskon, että onnellisemmat ajat koittavat nyt hänelle", jatkoi Adam Ladd. "Meidän kesken sanoen: rautatieyhtiö ostaa rouva Randallin talon. Meidän täytyy suunnata ratamme hänen tiluksiensa halki, ja asematalo tulee rakennettavaksi hänen maalleen. Hän saa talostaan kuusituhatta dollaria, mikä nyt tosin ei ole mikään valtava omaisuus, mutta tuottaa kuitenkin hänelle korkoina neljäsataa dollaria vuodessa, jos hän sallii minun huolehtia pääomansa sijoittamisesta. Kun kiinnitys on maksettu ja Rebekka pystyy itse huolehtimaan toimeentulostaan, on äidin ajateltava vanhimman poikansa kasvattamista, sillä hän on kyvykäs ja kunnianhimoinen nuorukainen. Hänet täytyy vapauttaa maanviljelyspuuhista ja antaa hänen hoidella lukujaan."

"Meidän pitäisi yhdessä perustaa 'Randallien Suojelus-Osakeyhtiö'", tuumi neiti Maxwell. "Minun täytyy tunnustaa toivovani, että Rebekka luo nimen itselleen."

"Sitä minä taas en toivo", sanoi Adam äkisti.

"Ei, ette tietenkään. Miehet eivät koskaan soisi naisten saavuttavan mainetta tai itsenäistä asemaa maailmassa. Mutta minäpä tunnen Rebekan paremmin kuin te."

"Te tunnette paremmin hänen mielensä, mutta ette ehkä hänen sydäntään. Tällä hetkellä ajattelette häntä etusijassa ihmelapsena -- minä sen sijaan helmenä."

"No niin", huoahti neiti Maxwell itsepintaisesti, "olkoonpa hän nyt ihme tai helmi ja ohjatkoon Randallien suojelusyhtiö häntä mihin suuntaan tahansa, niin varmaa on, että Rebekka valitsee itse tiensä."

"Siihen minäkin tyydyn", sanoi Adam vakavasti.

"Etenkin, jos hänen tiensä johtaa teidän suunnallenne", sanoi neiti Maxwell ja katsahti puhetoveriinsa kiusoittavasti hymyillen.

Rebekka oli ollut kivitalossa jo useita päiviä, ennen kuin hän pääsi katsomaan Miranda tätiään, joka itsepäisesti kielsi ketään muita kuin Janea tulemasta huoneeseensa, ennen kuin hänen pingottuneet kasvonsa saisivat jälleen luonnollisen ilmeen. Mutta hän halusi pitää oveaan aina hiukan raollaan, ja Jane kuvitteli, että hän oli iloinen kuunnellessaan Rebekan kevyitä, nopeita askelia. Sairaan ajatukset olivat jo aivan järjelliset; hän ei voinut avutta liikutella jäseniään, mutta muuten hän kärsi ruumiillisesti tuskin ollenkaan sairaudestaan. Ainakin hän tuntui joka hermollaan tajuavan kaiken, mitä tapahtui talossa, sisällä tai ulkona. "Olivatko tuulen pudottelemat omenat kerätyt? Kasvoivatko perunat hyvin vakoharjoissa? Joko maissi alkoi tehdä terää? Kynnettiinkö pellon ylisiä sarkoja? Totta kai he olivat levitelleet kärpäspaperia joka puolelle taloon? Näkyikö maitokamarissa muurahaisia? Oliko sytykepuita vielä riittävästi? Joko pankki oli lähettänyt heille kupongit?"

Miranda Sawyer parka! Suuren tuonpuoleisen rajalla -- ruumis lamaantuneena ja hänen rautaisen tahtonsa määräämättömissä -- hän koki pelkkiä pikku huolia ja matalia murheita. Mitkään jumalalliset näyt eivät välähdelleet hänen väsyneissä aivoissaan. Miranda virui oman elämänsä luomassa vankilassa, luonteensa paksujen muurien aitaamana, sokeana ilmestyksille, sillä hän ei koskaan ollut kehittänyt hengensilmäänsä, ja kuurona enkelien äänille, sillä hän ei ollut milloinkaan turvautunut henkiseen kuuloaistiinsa.

Tuli sitten muuan aamu, jolloin hän kysyi Rebekkaa. Hämärän sairaskammion ovi avautui, ja Rebekka näyttäytyi ovella, auringon kirkas kajastus takanaan ja kädet täynnä hajuherneitä. Mirandan kalvaat, terävät kasvot, joita yömyssy kehysti, näyttivät riutuneilta, ja hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana peitteen alla.

"Tule sisään", hän käski. "En minä vielä ole vainajana. Mutta älä sotke vuodetta noine kukkasinesi, kuuletko."

"En toki; minä panen ne veteen, johonkin lasiastiaan", sanoi Rebekka kääntyen pesutelineeseen päin ja koettaen hallita ääntään sekä pidättää kyyneliään.

"Annahan, kun tarkastelen sinua; tule lähemmäksi. Mikä puku sinulla nyt on ylläsi?" kysyi täti särkyneellä heikolla äänellään.

"Sininen karttuunipukuni."

"Pitääkö sinun kashmirpukusi värinsä?"

"Kyllä, Miranda täti."

"Säilytätkö sinä sitä nurinpäin käännettynä pimeässä kaapissa, niinkuin minä olen neuvonut?"

"Aina."

"Joko sinun äitisi on hillonnut?"

"Ei hän ole puhunut mitään siitä."

"Hän onkin aina osannut kirjoittaa kirjeitä, joissa ei ole mitään sisältöä. Minkä jäsenensä Mark on taittanut minun sairauteni aikana?"

"Ei mitään."

"No, mikä häntä sitten vaivaa? Rupeaako hän laiskaksi, vai mitä? Mitenkä John näyttää kehittyvän?"

"Hänestä tulee paras meistä kaikista."

"Toivon, ettet sinä hätiköi ja hutiloi keittiössä, vaikken minä olekaan saapuvilla. Tyhjennätkö sinä aina illalla kahvipannun ja pistät sen alassuin astiahyllylle?"

"Kyllä, Miranda täti."

"'Kyllä', vastaat sinä aina, ja 'kyllä' vastaa Jane", huokasi Miranda ja koetti liikauttaa jäykistynyttä ruumistaan, "mutta minä saan maata tässä ja tiedän kaiken aikaa, että teette joka asian toisin kuin minä haluaisin."

Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Rebekka istui vuoteen viereen ja kosketteli arasti tätinsä kättä. Hän tunsi sydämensä paisuvan osanotosta, kun hän katseli näitä kuihtuneita kasvoja ja sulkeutuneita silmiä.

"Minua hävetti kovasti, Rebekka, kun sinun täytyi suorittaa tutkintosi harsokankaaseen pukeutuneena, mutta en voinut auttaa asiaa millään tavoin. Syyn saat kuulla joskus, ja samalla saat tietää, että minä olen koettanut hyvittää sinua tämän takia. Pelkään, että näytit naurettavalta!"

"Enkä", vastasi Rebekka. "Monet sanoivat, että meidän pukumme olivat kaikkein kauneimmat; ne näyttivät ilmavilta kuin pitsi. Täti ei saa olla huolissaan mistään. Tässä minä nyt seison täysikasvuisena ja olen suorittanut tutkintoni -- tietäkääs, täti, että minä olin järjestyksessä kolmas, ja meitä oli kaikkiaan kaksikymmentäkaksi --, ja minulle on tarjottu jo hyviä paikkoja. Katsokaa minua, Miranda täti; minä olen iso ja voimakas, ja nyt minä voin lähteä maailmalle ja näyttää, mitä Miranda täti ja Jane täti ovat tehneet minun hyväkseni. Jos tahdotte pitää minut lähellänne, niin otan Edgewoodin paikan, ja silloin voin olla täällä yöt ja sunnuntait teidän apunanne. Mutta jos täti alkaa voida paremmin, niin menen Warehamiin. Saan siellä sata dollaria enemmän palkkaa ja lisäksi musiikinopetusta ja muuta."

"Tottele sinä minun neuvoani", sanoi Miranda väristen. "Ota vastaan paras tarjous minkä saat, välittämättä minun sairaudestani. Minä kyllä tahtoisin elää niin kauan, että näkisin sinun maksavan sen kiinnityslainan, mutta arvaan, ettei niin käy."

Tässä hän äkisti vaikeni, sillä nyt hän oli kerrallaan puhunut pitemmälti kuin moneen viikkoon tätä ennen, ja Rebekka hiipi pois itkeäkseen yksinäisyydessä.

Päivät kuluivat, ja Miranda voimistui yhä enemmän. Hänen tahdonvoimansa tuntui olevan talttumaton, ja eräänä päivänä hänet jo voitiin nostaa istumaan tuolille ikkunan ääreen. Sairaan hartain toive oli päästä parantumaan niin paljon, että tohtori voisi lopettaa päivittäiset käyntinsä; lääkärinlasku uhkasi paisua niin hirvittäviin summiin, ettei hän saanut sitä ajatuksistaan päivällä eikä yöllä.

Rebekan nuoreen sydämeen hiipi jälleen hiljalleen toivo. Jane täti alkoi silitellä ja tärkätä hänen kauluksiaan, nenäliinojaan ja purppuraista musliinipukuaan, jotta Rebekka olisi valmis lähtemään Brunswickiin neiti Maxwellin luo milloin hyvänsä, kunhan lääkäri voisi vakuuttaa, että Miranda oli varmasti toipumassa.

Vihdoin olivat hänen harvat yksinkertaiset pukunsa kauniisti pakatut matkalaukkuihin, mukana oli hänen rakas korallinen kaulanauhansa, luokkamerkkinsä, Jane tädin pitsiviitta sekä uusi hattu, jota Rebekka ei malttanut olla koettelematta päähänsä joka ilta ennen levolle menoaan. Se oli valkoinen kesähattu, joka oli maksanut lähes kolme dollaria -- kokonaisen omaisuuden Rebekan mielestä. Jo yöpuvun yhteydessä tämä ihanuus vaikutti sangen häikäisevältä, mutta Rebekka oli varma siitä, että jos hänellä jolloinkin on tutkintopuku yllään ja tämä hattu päässään, niin professorit töllistelevät häntä rajattoman kunnioittavasti.

Kun sitten kaikki oli valmiina ja Abias Flagg seisoi ovella lähdössä kantamaan Rebekan tavaroita alas vaunuihin, saapui Hannan lähettämä sähkösanoma: "Tule heti. Äiti on loukkaantunut pahoin."

Vajaassa tunnissa Rebekka jo oli matkalla Hopeapurolle sydän väristen tuskasta, kun hän ajatteli mitä hän kohtaisi matkan päässä.

Kuolema siellä ei kuitenkaan ollut vastassa, vaikka aluksi näyttikin siltä kuin se ei olisi kovin kaukana. Äiti oli seissyt heinäkuormalla ja ohjannut joitakin ladossa tehtäviä muutoksia, kun hän luultavasti oli saanut pyörtymiskohtauksen ja syöksynyt maahan. Oikea polvi oli murtunut ja selkä venähtänyt ja vahingoittunut; mutta hän oli muuten tajuissaan eikä häntä uhannut välitön vaara, kirjoitti Rebekka Jane tädille, saatuaan hetken aikaa siihen.

"En ymmärrä, mistä se johtuneekin", mutisi Miranda, joka tänä päivänä ei jaksanut istua ylhäällä, "mutta jo lapsuudestamme saakka on aina käynyt niin, että jos tauti on kaatanut minut vuoteeseen, niin Aureliakin on sairastunut. Eihän hän mahtanut mitään putoamiselleen -- vaikka sen minä sanon, ettei heinäläjä ole mikään sopiva paikka naisihmiselle --, mutta ellei hän olisi loukkaantunut sillä tavoin, niin jokin toinen tapaturma olisi ollut yhtä mahdollinen. Aurelialla ei milloinkaan ole ollut onnea. Nyt hänestä kaiketi tulee raajarikko, ja Rebekan täytyy hoidella häntä sen sijaan, että ansaitsisi rahaa jossakin muualla."

"Hänen tärkein velvollisuutensa on äidin auttaminen", sanoi Jane, "ja toivon, ettei hän unohda sitä koskaan."

"Seitsemäntoista iässä ne unohtavat kaiken", vastasi Miranda. "Nyt, kun minä jälleen olen voimissani, haluaisin neuvotella sinun kanssasi, Jane, eräistä seikoista, jotka yötä päivää pyörivät mielessäni. Kun minä olen poissa, haluatko sinä ottaa Aurelian ja lapset tänne? Heitä on hirmuinen joukko -- Aurelia, Jenny ja Fanny; mutta Markista minä en välittäisi, Hanna saa ottaa hänet. Minä en voi sietää sellaista isoa poikaa, joka sotkee matot rikki ja särkee huonekalut. Vaikka kyllähän minä tiedän, että kun minä olen kuollut, niin te teette kaiken oman päänne mukaan."

"Minä en tekisi koskaan vasten sinun mieltäsi, varsinkaan en raha-asioissa, Miranda", lupasi Jane.

"Älä kerro Rebekalle, että minä olen määrännyt kivitalon hänelle. Minä tahdon kuolla rauhassa, enkä halua, että minua kiiteltäisiin. Tietysti Rebekka käyttää isoja portaita yhtä ahkerasti kuin takaportaitakin ja valuttelee vettä keittiöön; mutta ehkäpä se ei vaivaa enää minua, kun olen maannut muutaman vuoden haudassa. Hän antaisi tietysti sinun muutenkin asua täällä niin kauan kuin elät; mutta joka tapauksessa olen pannut testamenttiin määräyksen siitä. Pääasia on, ettei se mies, jonka Rebekka sattuu ottamaan puolisokseen, saa ajaa sinua ulos ovesta."

Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Jane vain pyyhkieli kyyneliä silmistään katsellessaan säälittävää olentoa, joka siinä lepäsi voimatonna patjoillaan. Sitten Miranda yhtäkkiä sanoi hitaasti ja heikosti:

"En ymmärrä, mutta kenties sinun on sittenkin otettava myös Mark tänne. Ei ole mitään järkeä siinä, että talossa on sellainen liuta lapsia, mutta eihän perhettä voida pirstoa hajalleen ja sirottaa sen jäseniä sinne tänne. Jos vedät nyt uutimen alas, niin minä koettaisin nukkua."

ÄITI JA TYTÄR

Kaksi kuukautta kului -- kaksi väsyttävää työkuukautta, jotka olivat yhtämittaista ruoanlaittoa, vaatteiden pesua ja nuorempien siskosten hoivailua. Näinä kuukausina oli Rebekan täytynyt valvoa monet yöt Aurelian vuoteen ääressä tyynnytellen häntä, muutellen kääreitä, hieroen, hoitaen, vieläpä syöttäen ja kylvettäenkin sairasta. Nyt tämä alituinen huoli oli vähenemässä, sillä äidin tuskallisia huokauksia ei enää kuulunut tukahduttavasta makuukamarista, jossa Aurelia oli virunut vuoteellaan kuuman ja kostean elokuun. Ei voinut ajatellakaan, että hän saisi kävellä vielä moneen kuukauteen, mutta nyt häntä jo voitiin siirrellä, ja hän saattoi pielusten ja patjojen tukemana istua vuoteessaan katselemassa toisten puuhia.

Tällaista pettymystä ja rasitusta ei kukaan seitsentoistavuotias tyttö jaksa kestää tuntematta jonkinlaisen kapinanhalun itävän mielessään. Rebekan täytyi suorittaa askareita, joista hän ei voinut nauttia -- raskaita, rasittavia töitä, joita hän tuskin koskaan voi tehdä täysin kelvollisesti ja mieltään tyydyttävästi. Ja kaiken aikaa kangastelivat hänen ajatuksissaan ne ilot, joista hänen täytyi luopua täyttääkseen nämä yksitoikkoiset jokapäiväiset velvollisuutensa. Aluksi olivat suru ja osanotto täyttäneet hänen mielensä niin, ettei hän voinut ajatella muuta kuin äidin tuskia. Mutta kun sitten viikot kuluivat, alkoivat pienet pettyneet toiveet liikahdella hänen sydämessään aiheuttaen tuskaa ja kaipausta.

Mutta myös ilo kutoi rihmojaan sinne tänne arkielämän harmaaseen kankaaseen. Rebekkaa ilahdutti olla tämän pienen valtakunnan haltijana -- hän sai suunnitella, ohjata ja määrätä mielensä mukaan, järjestellä kaikkea mikä oli nurinkurista, tuoda iloa alakuloisuuden erämaahan. Nuoremmat sisaret olivat rajattomasti kiintyneitä Rebekkaan; iltaisin he istuivat yhdessä, ja hän kertoi heille sadun toisensa jälkeen. Mutta parasta oli, että näinä tuskallisten huolten päivinä äiti ja tytär löysivät toisensa ja oppivat tuntemaan toisiaan syvemmin kuin koskaan ennen. Rebekassa heräsi aivan uusi tunne, kun hän seisoi äitinsä sairasvuoteen yli kumartuneena -- tunne, jonka ainoastaan rakkaudentyö synnyttää ja joka kasvaa vain silloin, kun voimakas suojaa heikkoa. Aurelia taas ei olisi koskaan voinut kuvitella onnea, jota hän tunsi katsellessaan tytärtään. Kaikkina edellisinä vuosina, lasten ollessa pieniä, olivat riuduttavat huolet ja alituinen levottomuus pimentäneet hänen elämänsä. Sitten Rebekka oli joutunut vieraisiin, ja poissaolon pitkinä kuukausina hänen sielunsa ja luonteensa olivat kasvaneet uuteen mittaan, niin että äiti nyt, kun hänellä jo oli voimia ja aikaa tarkata tytärtään, hämmästeli ja ihasteli häntä. Aurelia mietti, että hän oli kuin hiljainen ruskea Dorking-kana, joka on uskollisesti hautonut aivan tavallisen näköistä munaa ja nähnyt siitä tunkeutuvan maailmaan paratiisilinnun.

Tämä ajatus välähti hänen mielessään jälleen tänä lokakuun aamuna, kun Rebekka saapui huoneeseen syli täynnä kehäkukkia ja liekehtiviä syyslehtiä.

"Pieni vihjaus siitä, miltä syksy näyttää, äiti", sanoi hän, pujottaen kirkkaan punakeltaisen lehtiverson varren patjan ja sängynpään vähin. "Tämä häälyi lammikon yli kumartuneena ja katseli kaunista kuvajaistaan vedessä, ja kun pelkäsin sen käyvän turhamaiseksi, niin vapautin sen kiusauksesta. Eikö se ole ihmeellinen? Kuinka toivoisinkaan voivani viedä yhden tällaisen Miranda tädille tänään! Kivitalossa ei koskaan ole kukkaakaan, kun minä olen poissa sieltä."

Aamu oli ihmeen ihana. Aurelia kuunteli linnun liverrystä ja hänen silmänsä siirtyivät hehkuvien lehtien kauneudesta tyttäreen, joka seisoi siinä nuorena ja hymyilevänä.

Äkkiä äiti kätki kasvot käsiinsä ja huudahti: "En jaksa kestää tätä! Tässä minä virun vuoteessani ja estän sinut kaikesta, mihin sinulla olisi halua. Kaikki on mennyt hukkaan -- minun säästäväisyyteni, sinun sitkeä opiskelusi, Mirandan uhraukset -- kaikki minkä me uskoimme koituvan sinun hyödyksesi!"

"Äiti, äiti, älä puhu noin, -- älä ajattele noin!" huudahti Rebekka ja polvistui kiihkeänä lattialle vuoteen viereen pudottaen kukat ja lehvät sylistään. "Tiedäthän, että minä olen vasta hiukan kahdeksannellatoista! Tämä olento, jonka nenällä on jauholäikkä, on vasta Rebekka Randallin alkua. Muistathan nuoren puun, jonka John istutti uudestaan? Tuli kuiva kesä ja kylmä talvi, eikä se kasvanut ensinkään; mutta sitten tuli otollinen vuosi, ja se voitti ajanhukan takaisin. Tämä on parhaillaan minun pientä 'juurtumisaikaani', äiti -- äläkä sinä nyt kuvittele, että minun päiväni on mennyt, sehän ei vielä ole alkanutkaan! Vanha vaahtera kaivon luona on kai satavuotias, ja se versoi uusia lehviä nyt tänä kesänä; tottahan minullakin täytyy olla toiveita vielä seitsemäntoista iässä!"

"Sinä osaat kyllä kirkastaa asian", nyyhkytti Aurelia, "mutta et sinä saa minua uskomaan. Sinä menetät mahdollisuutesi, sinä et saa täällä koskaan tavata ystäviäsi -- sinä et ole muuta kuin orjatar!"

"Minä näytän orjattarelta", sanoi Rebekka salaperäisesti hymyillen, "mutta todellisuudessa olen prinsessa. Et saa hiiskua siitä kenellekään -- minä vain kuljen valepuvussa, valtiollisista syistä. Kuningas ja kuningatar, jotka nyt istuvat minun valtaistuimellani, ovat vanhoja ja hoippuvia, ja pian ne jättävät sijansa minulle. Valtakunta on varsin pieni toisiin verrattuna -- siksipä ei siitä suuresti riidelläkään ruhtinaallisissa piireissä eikä sinun kannata kuvitella, että valtaistuin olisi mikään jalokivin koristeltu kultatuoli. Mutta sinä saat istuaksesi mukavan nojatuolin aivan sen lähellä, ja palvelijoiksesi saat kokonaisen liudan orjia, jotka tottelevat sinun pienintäkin viittaustasi, niinkuin romaaneissa sanotaan."

Aurelia hymyili vasten tahtoaan, ja vaikka hän kenties ei täysin luottanutkaan tyttärensä iloisuuteen, tunsi hän kuitenkin mielensä kevyemmäksi.

"Toivon vain, Rebekka", sanoi hän, "ettei sinun tarvitse liian kauan odotella valtikkaasi ja kuningaskuntaasi ja että minä saan nähdä niistä vilahduksen ennen kuin kuolen. Mutta minusta elämä tuntuu jokseenkin ankaralta, kun ajattelen, että Miranda makaa vaivaisena kivitalossa ja minä täällä ja että sinut on sidottu käsistä ja jaloista kumpaankin, puhumattakaan nyt Jennystä ja Fannysta ja Markista. Sinä olet perinyt isäsi hilpeän mielen, muuten tämä painaisi sinua kuten se ahdistaa minuakin."

"Ohoi, äiti!" huudahti Rebekka ja kietoi kädet polviensa ympäri. -- "Johan siinä on iloa kylliksi, kun saa tällaisena päivänä elää, nähdä, tuntea, toimia ja olla! Kun sinä olit seitsemäntoista ikäinen, niin eikö pelkkä eläminen ollut ihanaa? Ethän ole sitä unohtanut?"

"En", sanoi Aurelia, "mutta minä en ollutkaan niin eloisa kuin sinä, en sinne päinkään."

"Minä ajattelen usein", jatkoi Rebekka ja siirtyi ikkunan luo katselemaan pihan puita, "ajattelen, kuinka hirvittävältä tuntuisi, ellen minä olisi lainkaan tullut maailmaan. Jos Hanna olisi syntynyt, ja sitten John minun sijastani; John, Jenny ja Fanny ja muut, mutta ei Rebekka -- ei milloinkaan Rebekkaa! Olemassaoleminen -- se korvaa kaiken muun. Kas, siellähän Will ajaa ylös ahdetta, äiti; hänellä pitäisi olla tietoja kivitalosta."

"HYVÄSTI, HOPEAPURO!"

Will Melville ajoi ikkunan alle, ja heitettyään kirjeen Rebekalle hän ajoi edelleen ladolle joissakin asioissaan.

"Sisar ei siis ole huonontunut", huokasi Aurelia kiitollisesti, "muuten Jane olisi lähettänyt sähkösanoman. Luehan, mitä hän kirjoittaa."

Rebekka aukaisi kuoren ja luki yhdellä silmäyksellä kirjeen lyhyen sisällön:

"Miranda tätisi nukkui maailmasta tunti sitten. Tule heti, ellei äitiäsi uhkaa vaara. Minä en pidä hautajaisia ennen kuin sinä saavut. Hän kuoli äkkiä ja tuskitta. Voi, Rebekka, minä kaipaan niin sinua!

_Jane täti_."

Tottumuksen voima on suuri; näin kuoleman läheisyydessäkin oli Jane muistanut, että sähkösanoma maksaa viisikolmatta senttiä ja että Aurelian olisi vielä suoritettava puoli dollaria ottaessaan sen vastaan.

Rebekka purskahti itkuun huudahtaessaan: "Täti, täti raukka! Hän on kuollut kokematta elämässään pienintäkään iloa, enkä minä edes saanut jättää hänelle hyvästejä! Yksinäinen, onneton Jane täti! Mitä minun on tehtävä, äiti? Minä olen ihan kahtia revitty tänä hetkenä!"

"Sinun täytyy lähteä heti", sanoi Aurelia liikahtaen patjojensa välissä. "Vaikka minun täytyisi kuolla sinun poissaollessasi, niin määräisin samoin. Tätisi ovat tehneet sinun hyväksesi kaikkensa -- enemmän kuin minä milloinkaan olisin voinut tehdä --, ja nyt on sinun vuorosi. Tohtori sanoo, että minun suhteeni on pahin nyt ohitse, ja tunnen sen itsekin. Jenny saa hoitaa kaiken niin hyvin kuin taitaa, ja Hanna voi käväistä kerran päivässä täällä katsomassa."

"Mutta, äiti, minä en _voi_ lähteä! Kuka kääntelee sinua vuoteessasi?" puhkesi Rebekka puhumaan kävellen lattialla ja väännellen toivottomana käsiään.

"Mitäpä siitä, vaikkei minua käännelläkään", vastasi Aurelia tyynesti. "Kun minun ikäiseni nainen ja suuren lapsilauman äiti on niin järjetön, ettei ota pysyäkseen heinäkuormalla, niin sietääpä hiukan kärsiäkin tyhmyydestään. Mene pukemaan musta puku yllesi ja täytä matkalaukkusi. Minä luopuisin paljosta, kunhan voisin lähteä sisareni hautajaisiin ja osoittaa, että olen unohtanut kaiken, mitä hän sanoi naimisiin mennessäni. Hänen työnsä ovat olleet leppeämmät kuin hänen sanansa, ja hän on sinulle hyvittänyt kaiken, mitä hän isääsi ja minua vastaan rikkoi."

Rebekalla oli vain tunti aikaa matkavalmistuksiin. Hannan mies Will kyyditsisi hänet Temperanceen ja toisi samalla Jennyn kotiin koulusta. Lanko lupasi myös toimittaa jonkun naisen nukkumaan öisin talossa sen varalta, että rouva Randall sattuisi joskus voimaan pahoin.

Rebekka kiiruhti mäkeä alas noutaakseen vielä viimeisen sangollisen vettä kaivosta. Parhaillaan kun hän kohotti kippoa kirkkaasta syvyydestä ja silmäsi yli hehkuvan syysmaiseman, hän näki maanmittariryhmän kojeineen paaluttavan linjojaan ja tekevän laskelmiaan siinä lähistöllä.

Rebekka hengähti syvään. "Hetki on tullut!" ajatteli hän. "Minun on sanottava Hopeapurolle hyvästit, ja ne portit, jotka Warehamin viimeisenä koulupäivänä alkoivat kääntyä saranoillaan minun takanani, sulkeutuvat nyt iäksi. Hyvästi, rakas puro ja kukkulat ja niityt; tekin alatte nyt nähdä ympärillänne elämää ja liikettä."

Myös Rebekan lanko oli nähnyt maanmittarit, ja Temperancen postikonttorissa hän oli jo aikaisemmin kuullut minkä rahamäärän rouva Randall todennäköisesti saisi korvaukseksi rautatieyhtiöltä. Will oli iloinen siitä, ettei hänen vaimonsa omaisten tarvinnut enää kitua köyhyydessä aivan hänen ovenpielessään -- "niin sanoakseni", lisäsi hän ajatuksissaan. Tulevaisuus tuntui hänestä valoisalta, ja hänen oli vaikea pidättäytyä hilpeästi viheltelemästä, kun hän kyyditsi Rebekkaa Temperancen asemalle. Will ei voinut ymmärtää, miksi tytön kasvot olivat niin surulliset ja miksi kyynelet aina silloin tällöin valuivat hänen poskilleen, sillä Hannan kuvausten mukaan Miranda täti oli äkäilevä ja ahne vanha eukko, jonka kuollessa maailma ei menettänyt mitään.

"Rohkeutta, Pekka!" sanoi Will jättäessään tytön asemalle. "Saatpa nähdä, että äitisi on jo pystyssä, kun palaat takaisin. Ja sitten teidän koko perheenne muuttaa johonkin sievään pikku taloon tulevan työpaikkasi lähelle. Elämä ei enää koskaan voi käydä niin tukalaksi kuin se on ollut tänä viimeisenä vuotena, niin ainakin Hanna ja minä uskomme vahvasti."

Adam Ladd oli asemalla ja tuli Rebekkaa vastaan.

"Prinsessa on tänä aamuna suruissaan", sanoi Adam tarttuessaan tytön käteen. "Aladdinin täytyy nähtävästi hangata taikalamppuaan; silloin tulevat orjat ja kuivaavat silmänräpäyksessä kyynelet."

Hän puhui hilpeänä, sillä hän arveli, että Rebekan huolet johtuivat kotoisista vaikeuksista, ja Aladdin uskoi tytön pian tyyntyvän hänen kuullessaan, että talo oli ostettu ja että äiti saisi sievoisen summan sen korvaukseksi. Ja Aladdin oli kuulevinaan tytön sanovan, selkeästi ikään kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä: "Luulen, ettei mikään vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille." Hän oli näkevinään pienen, hupaisan olennon, joka istui hänen kuistillaan Pohjois-Riverborossa ja hävisi sireenipensaikkoon hänen antaessaan ikimuistoisen määräyksensä kolmestasadasta Lumivalkea-purppuraisesta saippuapalasesta.