Part 15

Kevätlukukausi oli päättynyt; Hulda Meserve, Dick Carter ja Living Perkins olivat suorittaneet päästötutkintonsa, ja seuraavana vuonna jäisivät Rebekka ja Emma Jane Riverboron ainoiksi edustajiksi Warehamin kouluun. Eräänä iltana kohta nuorten kotiinpaluun jälkeen oli pieni, valittu naisseurue kokoontunut kutsuihin rouva Robinsonin luo. Päivä oli harvinaisen sopiva: hyötymansikat olivat parhaiksi kypsyneet, ja Robinsonien oli joka tapauksessa näinä aikoina teurastettava vanha kukkonsa. Sitä paitsi oli entinen warehamilainen Delia Weeks pistäytynyt pienelle vierailulle kotikyläänsä.

"Olen iloissani, että sinä saatoit olla mukana Huldan päästötutkinnossa, Delia", sanoi rouva Meserve, joka istui pöydän alapäässä ja tarjoili kukkoa rouva Robinsonin kaataessa kahvia kuppeihin pöydän toisessa päässä. Rouva Meserve oli mitä sopivin juuri Huldan äidiksi, sillä hän oli Riverboron hienoimmin pukeutuva nainen; vaatteet ja sairastelu olivatkin hänen parhaat elämännautintonsa.

"Miltä Huldan puku näytti sinusta?" hän kysyi ja näpäytti ärsyttävään tapaansa joustavaa rannerengasta ihoaan vasten.

"Minun mielestäni se oli melkein kaunein koko joukossa", vastasi Delia, "ja Huldan ainekirjoitus oli vallan ensiluokkainen. Se oli ainoa todella huvittava, minkä siellä sai kuulla, ja hän esitti sen niin lujalla ja kirkkaalla äänellä, ettei ainoakaan sana mennyt hukkaan."

"Niin, sen aineen hän kirjoitti voittaakseen Adam Laddin palkinnon", selitti rouva Meserve, "ja sanotaan, että hänet olisikin arvosteltu ensimmäiseksi eikä neljänneksi, jos hän olisi valinnut toisenlaisen aiheen. Palkintolautakunnassa oli kolme pappia ja kolme diakonia, joten ei ollut ihmekään, että heille kelpasivat vain vakavanlaatuiset aiheet. Huldan kirjoitus oli liian eloisa heille."

Aihe, joka oli innoittanut Huldaa, oli saanut nimekseen "Poikia". Epäilemättä tytöllä olikin mitä parhaat edellytykset kirjoittaa tästä aiheesta sukkelasti ja pirteästi. Kuulijat olivat olleet peräti ihastuneita niihin helpohkoihin vihjauksiin ja naljailuihin, joita siinä oli runsaasti. Mutta kirjalliselta arvoltaan Huldan aine oli kevyttä luokkaa.

"Rebekan kirjoitusta ei luettu julkisesti, vaikka toinen palkittu kirjoitus luettiin -- mistähän se johtui", kysyi rouva Robinson.

"Rebekka ei suorittanut vielä päästötutkintoa eikä saanut sen vuoksi esiintyä", tiesi rouva Cobb. "Mutta hänen aineensa julkaistaan koululehdessä kuten Henry Dunninkin palkintokirjoitus."

"Sehän hyvä, sillä en jaksa uskoa, että se on parempi kuin Huldan kilpakirjoitus, ennen kuin olen lukenut sen omin silmin. Ja oikeastaan palkinnot minun mielestäni olisikin pitänyt jakaa vain ylimmän luokan oppilaille."

"Eihän toki, Martha, Laddhan määräsi nimenomaan, että kilpailuun saavat osallistua molempien yläluokkien oppilaat", huomautti rouva Cobb. "Kuulin, että häntä itseään oli pyydetty palkintojen jakajaksi, mutta hän oli kieltäytynyt lyhyesti ja jyrkästi. Kummallista, että niin rikas ja paljon kulkenut mies arasteli esiintyä tuollaisessa juhlassa."

"Minun Huldani olisi kyllä seisonut siellä kaikkien kurkisteltavana silmääkään räpäyttämättä", julisti rouva Meserve, eikä kukaan näyttänyt lainkaan epäilevän asiaa.

"Huomasitteko, miten kalpea Rebekka oli ja miten hän värisi seisoessaan Herbert Dunnin rinnalla kuvernöörin kiiteltävänä", kysyi rouva Cobb. "Kuvernööri oli todella itse lukenut hänen aineensa, sillä hän kirjoitti siitä myöhemmin Sawyerin tytöille."

"Hiukan hassua, että kuvernööri piti sellaista melua tytöstä, joka ei vielä ole edes suorittanut tutkintoaan", huomautti rouva Meserve. "Mutta joka tapauksessa on hauskaa, että palkinto tuli Riverboroon, eikä niin suurta palkintoa ole vielä koskaan jaettukaan koko Warehamin koulussa. Ladd on kaiketi upporikas. Johan ne viisikymmentä dollaria olisivat olleet aikamoinen palkinto, mutta antaapa vielä kaupanpäällisiksi sellainen kallisarvoinen kukkaro!"

"Minä istuin niin kaukana, etten oikein nähnyt sitä", valitti Delia Weeks. "Ja nyt oli Rebekka ottanut sen mukaansa Temperanceen näyttääkseen sitä äidilleen."

"Se oli jonkinlaista kultalankaverkkoa", tiesi rouva Perkins, "ja sisällä oli viisi kymmenen dollarin kultarahaa. Herbert Dunn sai palkintonsa nahkalompakossa."

"Miten kauan Rebekka viipyy maalla?" kysyi Delia.

"Kunnes Hannan häät ovat ohitse ja talous jälleen hyvässä käynnissä kaiken häiriön jälkeen", selitti rouva Perkins. "Minun mielestäni Hannan olisi pitänytkin vielä hiukan odottaa. Aurelia koetti estellä häntä lähtemästä kotoa, ennen kuin Rebekka pääsee koulusta, mutta se tyttö on itsepäinen kuin muuli. Hän on nyt koko vuoden ommellut kapioitaan."

"Hän olisi tehnyt viisaammin haaliessaan itselleen vierasta ompelutyötä, jolla olisi ansainnut rahaa", sanoi rouva Cobb. "Pian kai saamme kuulla, että rouva Randall on menettänyt oikeuden talonsa lunastamiseen, kun ei ole jaksanut hoitaa kuoletusta. Mistä hän ja lapset silloin saavat katon päänsä ylle!"

"Eikös huhu kerro, että rautatie rakennetaan heidän tilansa halki?" kysyi rouva Robinson. "Jos niin käy, saa hän rautatieyhtiöltä talonsa täyden hinnan ja hiukan enemmänkin. Adam Ladd on osakas siinä yhtiössä, ja kaikki menestyy mainiosti, kun vain hänen sormensa ovat pelissä mukana."

"Rebekka saanee nyt palkintorahoillaan hiukan uutta ylleen", arveli Delia, "ja Luoja tietää, että se onkin tarpeen."

"Niillä rahoilla ei Rebekka saa ainoatakaan uutta rihmaa ylleen", tiesi rouva Perkins, "sillä hän lähetti ne jo seuraavana päivänä kuoletuksen suoritukseksi."

"Tyttöriepu!" huudahti Delia Weeks.

"Onhan parempi, että hän auttaa rahoillaan omaisiaan kuin hukkaa ne kaikenmoiseen joutavaan", vahvisti rouva Robinson. "Minun mielestäni oli suuri onni, että tyttö sai rahat juuri silloin, kun he tarvitsivat niitä niin kipeästi kuoletukseen. Mutta kaiketi Rebekka muuten on samanlainen kuin toisetkin Randallit; pian saatu, pian syöty -- se on heidän tapojaan."

"Toista täytyy sanoa Sawyereista", huomautti rouva Perkins. "Näyttää siltä kuin he eivät nauttisi mistään maailmassa niin suuresti kuin kitsastelemisesta, varsinkin sen jälkeen kun Mirandalla oli hermokohtauksensa."

"En minä jaksa uskoa sitä oikeaksi hermokohtaukseksi; eihän hän silloin olisi voinut toipua jälleen niin virkeäksi kuin hän nyt on. Meidän perheessämme on ollut kolme pahinta hermokohtausta, mitä tämän virran varsilla on sattunut, ja minä kyllä tunnen niiden oireet." -- Ja rouva Meserve pudisti tietävästi päätään.

"Miranda on todella nyt jokseenkin terve", myönsi rouva Cobb. "Mutta olettehan huomanneet, ettei hän käy missään ja on äänettömämpi kuin koskaan ennen. Ei edes Rebekan palkinto näyttänyt ilahduttavan häntä vähääkään. Minun Jeremiaani sen sijaan oli ihan kuin sekapäinen; olin aivan kuolla häpeästä, kun hän huusi ja huitoi hatullaan kuvernöörin puristaessa Rebekan kättä. Mutta minä epäilen..." -- rouva Cobb alensi ääntään, ja kaikki keskeyttivät syöntinsä -- "minä epäilen, että Sawyerin tyttöjen raha-asiat ovat hullusti. He eivät ymmärrä hitustakaan liike-elämää eivätkä ole koskaan ymmärtäneet, ja Miranda on liian itsepäinen ja ylpeä kysyäkseen kenenkään neuvoja."

"Heidän rahansahan ovat enimmäkseen kiinnitetyt valtion arvopapereihin, eikä niissä voi kärsiä tappioita", sanoi rouva Meserve. "Miranda oli kaiketi hirvittävästi pahoillaan, kun Rebekan rahat hupenivat kiinnitykseen eikä koulumaksujen suorittamiseen jäänyt penninpyöryläistä. Ja kuta tarkemmin ajattelen asiaa, sitä varmempi olen siitä, että Adam Ladd oli alusta pitäen tarkoittanut palkinnon juuri Rebekalle."

"Siunatkoon, kuinka hulluja sinä nyt puhut, Martha", huudahti rouva Perkins. "Ei kai herra Ladd saattanut etukäteen aavistaa, minkä aineen palkintolautakunta arvioisi parhaaksi! Adam Ladd on nyt joka ikisenä jouluna viiden vuoden aikana antanut Emma Janelle jokseenkin samanlaisen lahjan kuin Rebekallekin, se on totinen tosi."

"Tulee vielä sekin aika, jolloin hän hylkää heistä toisen ja antaa vain toiselle, tai sitten hän unohtaa molemmat ja jakaa lahjoja jollekulle uudelle tytölle", ennusti Delia Weeks, jonka kokemukset perustuivat viisikymmenvuotiseen tyttönä oloon.

"No siitä ei ole epäilystäkään", vahvisti rouva Meserve. "Vaikka minun nähdäkseni Ladd ei olekaan niitä miehiä, jotka ajattelevat avioliittoa."

"Minä en usko sellaisia miehiä olevankaan, jos vain sattuu se oikea osumaan kohdalle", naurahti rouva Cobb. "Ei voi koskaan tietää, kuka ja milloin saa heidät pauloihinsa. Tunnettehan Jeremiaan itsepäisen hevosen, Busterin. Se ei koskaan tahdo ottaa kuolaimia suuhunsa, jos vain suinkin voi tapella vastaan. No, Rebekka, joka ei tiennyt mitään konin juonitteluista, meni tässä kerran talliin tuodakseen Busterin sieltä ulos. Minä lähdin suoraan jäljissä auttamaan, mutta eikös tyttö seisokin pilttuussa taputtelemassa Busterin turpaa ja juttelemassa sen korvaan. Ja kun hän sitten työntää pienet sormensa sen suuhun, niin hevonenkos aukaisee kitansa niin levälleen kuin aikoisi niellä koko tytön. Mutta eihän -- se vain maiskauttelee huuliaan kuolaimien ympärillä. 'Varjelkoon, Rebekka!' sanon minä tytölle, 'Kuinka sinä sait raudat sen suuhun?' Ja tyttö vastaa: 'En tiedä -- se näytti haluavan niitä. Ehkäpä se on kyllästynyt seisomaan pilttuussa ja haluaa päästä raikkaaseen ulko-ilmaan'."

LOISTAVA NÄKY

Oli kulunut vuosi siitä, kun rouva Robinsonin pöydän ympärillä pohdittiin Adam Laddin palkintoa. Kuukaudet olivat kiitäneet ohitse toinen toisensa jälkeen, ja vihdoin oli edessä Rebekan suuri päivä -- se, jota hän oli vuosikausia tottunut ajattelemaan elämänsä ensimmäisenä tärkeänä käännekohtana. Kouluaika oli ohi, valmistauduttiin päättäjäisjuhlaan.

Auringon noustessa Rebekka hiipi hiljaa vuoteestaan ikkunan luo, kohotti kierrekaihtimen ja katseli aamun ruusuista valkeutta. Taivas oli pilvetön, ja aurinkokin näytti tänään toisenlaiselta kuin muulloin -- se oli hänen mielestään suurempi, hehkuvampi, majesteettisempi.

Emma Jane liikahti vuoteessaan ja heräsi. Hänkin nousi, tuli ikkunan ääreen ja kyyristyi polvilleen Rebekan viereen.

"Aamu lupaa ihanaa päivää", sanoi hän ja huokasi kiitollisena. "Oletko sinä nukkunut?"

"Enpä paljonkaan. Luokkarunoni sanat ovat soineet korvissani kaiken yötä, ja myös laulujen säestykset. Mutta kaikkein pahimmin minua on vainonnut Maria Stuartin latinalainen rukous: 'Adoro, imploro ut liberes me'. On aivan kuin nuo sanat olisivat poltinraudalla syöpyneet aivoihini."

* * * * *

Se joka ei tunne maaseutukaupunkien elämää, ei voi aavistaakaan, miten tavattoman vakava ja tärkeä merkkijuhla koulun päättäjäispäivä on.

Jo varhaisesta aamusta lähtien oli kaupunkiin virrannut oppilaiden omaisia ja kaukaisempiakin sukulaisia; junat ja ajoneuvot olivat täpö täynnä. Molemmat kaupungissa olevat vuokratallit olivat kukkuroillaan kaikenlaisia ajoneuvoja, ja joka taholla seisoi teiden varjokkailla vierillä pitkiä vaunu- ja ratasrivejä ja hevosia, jotka huiskivat häntäänsä ylellisessä toimettomuudessa.

Koulurakennuksessa vallitsi kiihkeän jännittynyt äänettömyys, oli kuin elämä olisi äkkiä pysähtynyt. Naisopiskelijat istuivat omissa huoneissaan niin huolellisesti pukeutuneina kuin heidän koko tähänastinen elämänsä olisi ollut pelkkää harjoittelua tätä hetkeä varten. He istuivat pää täynnä papiljotteja tai hiukset punottuina moniksi pikku palmikoiksi, joista keyhkeytyisi esiin valtava kiharoiden paljous. Ja huolestuneet äidit seisoivat jälkeläistensä vieressä tarkkaillen, ettei vain hiostava kuumuus pääsisi tuhoamaan kauneusvälineiden aikaansaannoksia. He leyhyttelivät heille viileyttä viuhkoilla ja lehväisillä oksilla sen hetken lähestyessä, jolloin vangit vapautettaisiin näistä kärsimyksistä, joihin he vapaaehtoisesti olivat alistuneet.

Vielä kuukautta aikaisemmin Rebekasta oli tuntunut turhalta toivoakaan uutta pukua päättäjäisjuhlaan. Mutta eräänä päivänä Emma Jane ja hän olivat pistäytyneet Perkinsin ullakolla ja löytäneet sieltä suuren määrän valkoista harsokangasta. Tytöt olivat silloin päättäneet, että se saisi paremman puutteessa kelvata pukukankaaksi. Emma Jane oli alkanut heti suunnitella pukuja, ja hänen mallinsa olivat niin suuritöiset, että Rebekan puku oli ommeltava monella eri taholla, jotta se yleensä ehti valmiiksi juhlaan. Hanna oli ottanut ommellakseen vyötärön, rouva Cobb hihat ja liivin ja Jane täti hameen. Näin tästä halvasta kankaasta oli lukemattomilla neulanpistoilla saatu aikaan molemmille tytöille somat puvut, joita katsellessa ei lainkaan kaivannut silkkiä tai kalliita pitsejä.

Tytöt odottivat määrähetkeä kahden kesken, ja Emma Janen mielentila oli varsin kyynelinen. Hän ajatteli herkeämättä, että nyt oli kulumassa Rebekan ja hänen yhdessäolon viimeinen päivä. Ero oli lähellä, sillä koulun johtaja oli edellisenä päivänä tarjonnut Rebekalle kahtakin eri tointa.

Rebekan kiihtynyt mieliala oli vähitellen muuttunut innostukseksi, ja kun kello helisi käytävässä ensimmäisen kerran ilmoittaen, että luokan oli viiden minuutin kuluttua marssittava järjestyneenä ryhmänä kirkkoon, seisoi Rebekka liikkumattomana ja äänettömänä ikkunan luona painaen kättä sydämelleen.

"Nyt se tapahtuu, Emmie", hän sanoi sitten. "Muistatko kirjasta 'Mylly joen rannalla' sen kohdan, jossa kerrotaan, kuinka Maggie Tulliver sulki lapsuutensa kultaiset portit jäljessään? Minä melkein näen, kuinka ne kääntyvät saranoillaan; melkein kuulen, kuinka ne paukahtavat kiinni. Enkä osaa sanoa, olenko siitä iloinen vai surullinen."

"Minä välittäisin vähät siitä, kuinka ne kääntyvät ja paukahtelevat", sanoi Emma Jane, "kunhan vain sinä ja minä saisimme yhdessä olla porttien samalla puolen; mutta me emme saa -- minä tiedän, että emme saa-a!"

"Emmie, älä vain itke, sillä silloin minäkin muutun vesilätäköksi. Voi, miksi et sinäkin nyt saa olla suorittamassa tutkintoa yhdessä minun kanssani! Se on minun ainoa suruni. No nyt, nyt kuulen vaununpyörien ratinaa! Syleile minua vielä kulta Emmie; syleile varovasti -- muista arkoja pukujamme!"

Kymmenen minuuttia myöhemmin Adam Ladd, joka saapui suoraan Portlandista ja oli nyt menossa Warehamin kirkkoon, tuli pääkadulle ja pysähtyi äkkiä erään puun varjoon katsellen hengähtämättä maalauksellista näkyä. Saattoi tuskin odottaakaan, että Rebekan ohjaama luokka noudattaisi orjamaisesti vanhoja tapoja. Sen sijaan, että tytöt olisivat kävelleet kirkkoon rivissä parittain, he olivat saaneet päähänsä ajaa sinne kuninkaallisesti vaunuissa. Heinähäkki oli kokonaan peitetty vihrein viiniköynnöksin ja kirjavin tuhatkaunokimpuin; häkin joka tuumanala, vieläpä pyörien kehrävarretkin helottivat vihreinä ja keltaisina ja valkoisina. Vaunujen eteen oli valjastettu kaksi valkoista hevosta, joiden valjaat ja ohjakset oli koristettu kukkasin, ja luokan kaksitoista tyttöä istui yrttitarhaksi muutetussa häkissä poikien kulkiessa vaunujen sivuilla, kullakin rinnassaan vihko tuhatkaunoja. Rebekka ohjasi valjaikkoa. Hän istui vihrein lehvin katetulla pukilla, joka muistutti miltei valtaistuinta.

Rebekka, ajatteli Adam Ladd, kun hän paljasti päänsä tervehtiäkseen kulkuetta -- Rebekka, joka istui korkeavartisena ja notkeana, miettiväotsaisena, päänsä ympärillä mustien palmikoiden luoma seppele ja taustanaan kukkien koristamat vaunut, oli kuin "Elämän aamun" vertauskuva. Näky vyöryi Adamin sivuitse hänen seisoessaan siinä jalavain varjossa vanhalla kadulla, jota hänen äitinsä oli astunut puoli vuosisataa aikaisemmin.

Adam Ladd kääntyi lähteäkseen ihmisvirran mukana kirkkoon, mutta samassa hän kuuli sivultaan tukahdutetun nyyhkytyksen. Pensasaidan takana, puutarhassa jonka edustalla hän seisoi, kyyrötti pieni, yksinäinen, valkopukuinen olento ja Aladdin oli tuntevinaan hänen sievän nenänsä, kastanjanruskeat hiuksensa ja siniset silmänsä. Hän meni sisään portista ja kysyi: "Mikä teitä vaivaa, Emma neiti?"

"Voi, tekö siinä, herra Ladd? Rebekka kielsi minua itkemästä, jotten pilaisi silmiäni, mutta minun täytyi hiukan keventää sydäntäni, ennen kuin menen kirkkoon. Ei minusta ole väliä, sillä olen toisten mukana vain laulussa. Enkä minä aiokaan koskaan suorittaa tutkintoa; minä jätän koulun sikseen. Mutta en minä itke _sen_ tähden, vaan siksi, että minun täytyy nyt erota Rebekasta. Sitä minä en voi kestää!"

He kulkivat rinnakkain, ja Aladdin koetti lohdutella epätoivoista Emma Janea heidän astellessaan kohti vanhaa temppeliä, jossa loppututkinnot aina suoritettiin. Koristeltu kirkko oli täynnä väkeä; ilma oli kuuma ja tukahduttava, nuorten kirjalliset ja suulliset esitykset samantapaisia kuin ne aina olivat olleet, maailman alusta saakka.

Rebekka näki Hannan miehineen yleisön joukossa; hänen silmänsä keksivät myös vanhan rakkaan Johnin ja Ann-serkun. Tyttö tunsi ikävää äidin poissaolon takia, vaikka hän hyvin ymmärsi, että Aurelian oli mahdotonta päästä lähtemään kotoa. Cobbit sen sijaan olivat saapuneet, huomasi Rebekka. Olisikin itse asiassa ollut mahdotonta olla huomaamatta vanhaa Jerry setää, sillä hän vetisteli tuon tuostakin esitysten aikana, ja niiden lomassa hän esitelmöi naapureilleen eräästä hirmuisen lahjakkaasta tytöstä, joka oli näiden tutkintoaan suorittavien joukossa ja jonka hän oli tuntenut lapsesta alkaen.

Cobbin väki oli siis läsnä, ja joukossa oli paljon muitakin tuttuja riverborolaiskasvoja. Mutta missä mahtoikaan olla Jane täti ja hänen musta silkkipukunsa, jota juuri tätä tilaisuutta varten oli yritetty korjata jommoiseenkin kuntoon? Miranda täti ei ollut ajatellutkaan saapua, sen Rebekka tiesi hyvin, mutta rakkaan Jane tädin kasvot hän olisi halunnut nähdä tänä juhlahetkenä. Oikeastaan tämä ajatus ehti vain välähtää ja kadota kuten kaikki muutkin, sillä koko aamupäivä oli kuin kuvasarja, joka pysähtymättä kiiti hänen ohitseen. Rebekka soitti, hän lauloi, hän luki Maria Stuartin latinalaisen rukouksen kuin unessa ja tuli tajuihinsa vasta silloin, kun hän viimeistä riviä lukiessaan kohtasi Aladdinin katseen. Lopuksi oli hänen "Tulevaisuuden luojat" nimisen luokkarunonsa vuoro. Hänen sitä lausuessaan tapahtui sama ilmiö kuin usein aikaisemminkin: Rebekan oman persoonallisuuden vaikutus oli niin voimakas, että tuntui kuin hän olisi lukenut suuren runoilijan ajatuksia eikä koulutytön säkeitä.

Kaikki oli ohitse! Kunniakirjat oli jaettu, ja tytöt olivat -- ensin salaisesti hiukan sipaistuaan tukkaansa ja oikaistuaan musliinihamettaan -- käyneet kukin vuorollaan ottamassa vastaan kallisarvoisen pergamenttikäärönsä ja kiittäneet siitä kumarruksella, jota oli huolellisesti harjoiteltu jo viikkokaudet aikaisemmin. Suosionosoitukset räjähtivät vuoron mukaan kunkin todistuksen saajan osaksi, ja kun sitten Rebekka sai pergamenttinsa, käyttäytyi Jeremias Cobb tavalla joka tarjosi Warehamille sekä Riverborolle puheenaihetta moneksi päiväksi.

Niin, nyt oli kaikki ohitse, ja kun tungos hiukan väheni, raivasi Adam Ladd tien itselleen korokkeen luo. Rebekka kääntyi syrjin vieraisiin, joiden kanssa hän oli parhaillaan puhellut ja astui häntä vastaan.

"Oi, herra Aladdin, kuinka iloitsen siitä, että te saatoitte tulla! Sanokaa", -- ja tyttö katsahti häneen ujostellen, sillä Aladdinin tyytyväisyys merkitsi hänelle enemmän kuin muiden -- "sanokaa, herra Aladdin, oletteko tyytyväinen?"

"Enemmän kuin tyytyväinen!" vastasi Aladdin. "Minä olen iloinen siitä, että sain tavata lapsen, ylpeä siitä, että tunnen nuoren tytön, ja odotan aikaa, jolloin saan kohdata naisen!"

"VÄISTÄMÄTÖN IES"

Rebekan sydän vavahti, kun hän kuuli Aladdinin sanat, mutta ennen kuin hän tapasi sanoja kiittääkseen, tulivat herra ja rouva Cobb heidän luokseen, ja Rebekka esitti heidät herra Aladdinille.

"Missä Jane täti on?" huudahti tyttö, pidellen toisessa kädessään Saran ja toisessa Jerry sedän tukevaa kouraa.

"Rakas lapsi, meidän täytyy nyt kertoa sinulle huonoja uutisia."

"Miranda täti on heikontunut, onko? Voi, näen sen teidän kasvoistanne", sanoi Rebekka kalveten.

"Häntä kohtasi uusi taudinpuuska eilisaamuna, kun hän parhaillaan auttoi Janea kokoamaan tavaroita tämänpäiväisen matkan varrelle. Jane kielsi meitä puhumasta sinulle mitään, ennen kuin tutkinto on lopussa."

"Minä tulen heti kotiin teidän kanssanne, Sara täti. Minun täytyy vain juosta neiti Maxwellin luo ja kertoa se hänelle, sillä meidän oli määrä lähteä huomenna Brunswickiin. Miranda täti raukka! Ja minä kun olen ollut niin iloissani koko päivän, lukuunottamatta sitä, että olen ikävöinyt äitiä ja Jane tätiä."

"Rakas lapsi, eihän ole väärin iloita -- juuri iloisena Jane täti sinun tahtoikin pysyvän. Ja Miranda on jälleen saanut puhelahjansakin takaisin; saimme äsken Janelta kirjeen, jossa hän kertoo, että tätisi voi nyt paremmin. Minä valvon ensi yön hänen luonaan, joten sinä voit kyllä jäädä tänne nukkumaan kunnollisesti voidaksesi huomenna koota tavarasi kaikessa rauhassa."

"Minä täytän sinun matkalaukkusi, rakas Pekka, ja haalin kokoon sinun kaikki tavarasi", sanoi Emma Jane, joka oli liittynyt ryhmään ja oli kuullut kivitalosta saapuneen surusanoman.

He vetäytyivät sivummalle ja istuivat tyhjään penkkiin, jolloin Hanna miehineen ja John liittyivät heidän seuraansa. Silloin tällöin tuli joku tuttava onnittelemaan Rebekkaa, ja luokkatoverit huutelivat häntä innokkaasti: Rebekka ei vain saisi unohtaa heidän huviretkeään ja hänen pitäisi tulla ajoissa luokan yhteiseen illanviettoon. Kaikki tämä tuntui Rebekasta omituisen epätodelliselta. Hän oli näiden kahden viime päivän hilpeän touhun ja innon keskelläkin tuntenut kaiken aikaa, että tämä iloinen hurmio oli vain ohimenevää ja että vaivat, vastukset ja huolet kohoaisivat jälleen pian näköpiiriin.

Tällä välin olivat Adam Ladd ja herra Cobb puhelleet varsin vilkkaasti keskenään.

"Bostonissa on tietysti tuollaisia tyttöjä niinkuin mustikoita kuusikossa?" kysyi Jerry setä viitaten samalla päällään merkitsevästi Rebekkaan.

"Voi olla", vastasi Adam hymyillen, sillä hän tajusi hyvin ukon mielentilan. "Saattaahan niitä olla, vaikka minä en ole sattunut tapaamaan ainoatakaan."

"Kaiketi minä olen heikkonäköinen, mutta minun mielestäni hän oli kaunein tyttö koko lavalla."

"Minun silmissäni ei ainakaan ole vikaa", vastasi Adam, "ja samanlaiseen käsitykseen minäkin tulin."

"Mitä te arvelette hänen äänestään? Jollakin tavoin eriskummainen, vai mitä?"

"Sen rinnalla tuntuivat kaikkien muiden äänet ohuilta ja heikoilta minun mielestäni."

"Hyvä; onpa hauskaa kuulla teidän ajattelevan näin, te kun olette maailmaa kokenut mies; äiti nähkääs väittää aina, että minä olen sekaisin päästäni heti kun Rebekasta tulee puhe. Muori toruu, että minä hemmottelen tytön pilalle, mutta enpä tiedä, että hän itse jäisi siinä suhteessa tippaakaan jälkeen minusta. Siunatkoon! Tulen ihan kipeäksi, kun ajattelen niitä raukkoja, jotka rientävät tänne peninkuormien takaa ihailemaan lapsiaan tutkintojuhlassa ja joiden sitten täytyy verrata heitä Rebekkaan! Hyvästi, herra Ladd. Pistäytykää meillä jonakin päivänä, kun tulette Riverboroon."

"Sen teenkin", vastasi Adam ja pudisteli voimakkaasti ukon kättä. "Tulen kenties jo huomenna, jos saan kyyditä Rebekan kotiin, kuten nyt tarjoudun tekemään. Luuletteko neiti Sawyerin tilaa vakavaksi?"

"Niin, tohtori ei näy olevan siitä oikein selvillä, mutta joka tapauksessa hän on saanut halvauksen eikä tule enää liikoja keikkumaan. Mutta hän osaa jo taas puhua, ja se toki on pieni lohdutus."

Adam lähti kirkosta ja tapasi kadulla neiti Maxwellin, joka kierteli vierasryhmästä toiseen. Koska Aladdin tiesi, että neiti Maxwell tunsi mielenkiintoa kaikkeen mikä koski Rebekkaa, kertoi hän tälle, että tytön täytyisi huomenna lähteä Warehamista pois, Riverboroon.

"Tämä on sentään jo sietämätöntä!" huudahti neiti Maxwell istuutuen puiston penkille ja pistellen päivänvarjollaan kiihtyneenä ruohomattoa. "Näyttää siltä, ettei Rebekka voi koskaan saada todellista vapaa-aikaa. Minä olin laatinut monen monta suunnitelmaa hänen varalleen lähimpien kuukausien ajaksi, jotta tyttö olisi valmis uuteen toimeensa, ja nyt hän joutuukin jälleen talouspuuhiin ja hoitelemaan vanhaa, marisevaa ja sairasta tätiraukkaansa."