Part 14

"Minä olin iloinen, kun hän jälleen käänsi nokkansa päin Temperancea", huudahti Miranda. "Jos heidän talonsa jolloinkin pääsee kiinnitysvelastaan vapaaksi, niin Hanna ei totisesti ole sen lunastaja; se on joko Rebekka tai sitten minä!"

ALADDIN HANKAA LAMPPUAAN

"Teidän arvoisa kirjoituksenne 'Warehamin villikukkia' on hyväksytty painettavaksi _Luotsiin_, neiti Perkins", sanoi Rebekka, tullessaan sisään Emma Janen parhaillaan parsiessa yhtiön sukkia. "Minä jäin juomaan teetä neiti Maxwellin luo, mutta kiiruhdin sieltä kotiin ilmoittaakseni sinulle uutisen."

"Sinä puhut piloillasi, Pekka!" sammalteli Emma Jane ja katsahti kysyvästi toveriinsa.

"En toki. Päätoimittaja luki sen ja arvioi sen mitä opettavimmaksi. Se julkaistaan seuraavassa numerossa."

"Ei kai samassa numerossa kuin sinun runosi kultaisista ovista, jotka sulkeutuvat takanamme, kun jätämme koulun?" kysyi Emma Jane, pidättäen hengitystään vastausta odottaessaan.

"Aivan samassa, neiti Perkins."

"Rebekka", aloitti Emma järkyttyneenä ja traagillisesti, "minä en kestä sitä iloa! Jos minulle tapahtuu jotakin, niin pyydän sinua kätkemään sen _Luotsin_ numeron kanssani samaan hautaan."

Rebekka ei näyttänyt pitävän tätä pyyntöä minään ylenmäärin kiihottuneen sielun purkauksena, sillä hän vastasi: "Minä ymmärrän, samalta se minustakin tuntui alussa. Ja vielä nytkin, kun joskus yksin ollessani otan esille _Luotsin_ vanhempia numeroita ja luen omia avustuksiani, niin olen vähällä haljeta mielihyvästä. Eikä se johdu siitä, että pitäisin niitä kovin hyvinäkään, sillä mitä useammin niitä luen, sitä kehnommilta ne tuntuvat minusta."

"Kunpa tahtoisit asua yhdessä minun kanssani jossakin pienessä talossa, kun tulemme vanhemmiksi", puhui Emma Jane miettivästi ja tarkasteli uneksuen vastapäistä seinää, parsinneula kädessään pystyssä sojottaen. "Minä hoitaisin talousaskareet ja valmistaisin ruoan ja kirjoittaisin puhtaaksi kaikki sinun runosi ja kertomuksesi ja veisin ne postikonttoriin, niin ettei sinun tarvitsisi tehdä muuta kuin kirjoittaa. Se olisi kerrassaan ihanaa!"

"Minäkään en toivoisi mitään sen hartaammin, mutta olen luvannut hoitaa Johnin taloutta", vastasi Rebekka.

"Mutta eihän hän saa omaa taloutta vielä moneen vuoteen, vai mitä?"

"Ei", huokasi Rebekka raskaasti heittäytyen istumaan tuolille pöydän ääreen ja kätkien pään käsiinsä. "Ei saa, ellei meidän onnistu maksaa kurjaa kiinnitystämme. Ja se aika jää yhä vain kaukaisemmaksi, kun emme saaneet tänä vuonna korkoa suoritetuksi."

Rebekka hapuili käsiinsä paperipalasen, ja kun hän oli hetken aikaa raapustellut sille jotakin välinpitämättömästi, luki hän minuutin tai parin kuluttua ääneen:

"'Pois maksa jo velkas!' huus kiinnitys näin: 'olen aikoja tähän jo kyllästynyt!' 'Minä myös', vastas Rebekka, 'kunpa en oisi sun kasvojas nähnytkään -- tiedät sen nyt!'"

"En tiennyt, että kiinnityksellä on kasvotkin", huomautti Emma Jane, joka harrasti fysiologiaa.

"Meidän kiinnityksellämme on", vastasi Rebekka kostonhimoisena. "Minä tuntisin sen, vaikka osuisin sitä vastaan pimeässä. Odotahan, piirrän sen kuvan. On hyvä, että opit tietämään, minkä näköinen se on. Kun sinulla aikanaan on mies ja seitsemän lasta, tiedät varoa, ettei se pääse lähemmäksi kuin mailin päähän talostasi!"

Piirros oli valmiina sen näköinen, ettei pimeätä aristavan ihmisen olisi ollut hyvä silmätä sitä. Kuvassa näkyi oikealla hyvin pieni talo ja sen edustalla itkevä perhe. Kiinnitys oli sielunvihollisen ja peikon sekasikiö, ja sen oikeassa kädessä oli kohotettu kirves. Muuan henkilö, jolle oli tunnusmerkillisintä liehuva musta tukka, koetti ehkäistä iskun; tämä henkilö esitti Rebekan ystävällisen selityksen mukaan häntä itseään, vaikkei hän tosin sanonut vielä tietävänsä, millä tavoin hän pystyisi iskun todellisuudessa torjumaan.

"Sinun kiinnityksesi on hirmuinen", sanoi Emma Jane, "mutta kauhean pieni ja kuihtunut."

"Niin, se on ainoastaan tuhannen ja kahdensadan dollarin kiinnitys", selitti Rebekka, "ja sitä pidetään pienenä. John on nähnyt miehen, jonka talo oli kiinnitetty kahdestatoista tuhannesta dollarista."

Hetkeä myöhemmin kysyi Emma Jane: "Rupeatko sinä toimittajaksi vai kirjailijaksi?" Hänen mielestään Rebekan ei tarvinnut muuta kuin valita.

"Minun kai täytyy tarttua siihen puuhaan, mikä minulle ensiksi tarjoutuu, luullakseni."

* * * * *

Näinä aikoina Adam Ladd käväisi toisinaan Temperancessa, sillä erään jatkettavan haararadan piti kulkea tämän paikkakunnan lävitse. Näillä retkillään herra Ladd sai jonkinlaisen aavistuksen Rebekan kotitalon asioista. Uuden radan suuntaa ei ollut vielä päätetty, mutta ylipäänsä keskusteltiin enää vain siitä, miten rata edullisimmin johdettaisiin Temperancesta Plumvilleen. Erään ehdotuksen mukaan olisi rata suunnattava suoraan halki Randallin talon maiden, nurkasta nurkkaan, ja siinä tapauksessa rouva Randall tietysti saisi korvauksen maa-alasta ja muusta vahingosta.

Kun Aladdin eräänä päivänä tuli Temperancesta Warehamiin, käveli ja puheli hän pitkät ajat Rebekan kanssa, joka hänen mielestään näytti kalvenneelta ja laihtuneelta, vaikka tyttö kestikin muuten urheasti sen ylenmääräisen työtaakan, minkä hän vapaaehtoisesti oli sälyttänyt hartioilleen. Hänellä oli yllään musta kashmirpuku, Jane tädin lähinnä paras leninki. Pitkät mustat palmikot olivat nyt kiedotut ympäri pään, ja niiden alta ohimoille ja otsalle valuvat pienet kiharat antoivat hänen kasvoilleen uuden naisellisen leiman.

Adam Ladd katsahti tyttöön tavalla, joka sai Rebekan peittämään kasvonsa käsillään samalla kun hän ujostelevasti nauraen katseli sormiensa raoista ja puhui: "Tiedän kyllä, mitä ajattelette, herra Aladdin -- että minun hameeni on tänä vuonna tuumaa pitempi ja että hiukseni eivät ole enää samalla tavoin palmikolla kuin ennen. Mutta en ole vielä lähimainkaan mikään nuori daami; en todellakaan ole. Puuttuu vielä kuukausi, ennen kuin täytän kuusitoista, ja te lupasitte, ettette hylkää minua, ennen kuin hameeni viistää maata. Jos teitä ei miellytä se, että minä vanhenen, niin miksi ette te suostu nuortumaan? Silloin me voisimme kohdata puolitiessä, ja meillä olisi oikein hauskaa. Mutta kun nyt oikein ajattelen", jatkoi tyttö, "niin huomaan, että sitenhän on tapahtunutkin kaiken aikaa. Silloin, kun ostitte minulta saippuaa, olitte jokseenkin isoisä Sawyerin ikäinen, ja myöhemmin kun tanssitte minun kanssani lippujuhlassa, olitte mielestäni kuin isäni. Mutta siihen aikaan kun näytitte minulle äitinne valokuvan, minusta tuntui aivan kuin olisitte veljeni John, sillä olin niin suruissani teidän tähtenne."

"Tämä soveltuu erinomaisesti", sanoi prinssi hymyillen, "kunhan se vain ei jatku _niin_ nopeasti, että teistä tulee minun isoäitini. Muuten työskentelette aivan liian ahkerasti, neiti Rebekka Rowena!"

"Hiukan vain", tunnusti tyttö. "Mutta tiedättehän, että pian alkaa loma-aika."

"Ja aiotteko silloin levätä kunnollisesti ja koettaa jälleen pyöristää poskienne hymykuoppia? Niistä tosiaan kannattaa huolehtia."

Rebekan kasvoilla vilahti varjo, ja hänen silmänsä kostuivat.

"Teidän ei pidä olla ystävällinen, herra Aladdin, minä en kestä sitä. Tämä -- tämä ei ole minun ilonpäiviäni!" hän sanoi ja pyörähti sisään koulun portista heilauttaen kädellään jäähyväiset.

Adam Ladd meni johtajan huoneeseen, mieli vakavan miettiväisenä. Hän oli tullut Warehamiin ehdottamaan suunnitelmaa, jota hän oli pohtinut useita päiviä. Tämä vuosi oli Warehamin koulujen viideskymmenes toimintavuosi, ja herra Aladdin selitti johtaja Morrisonille haluavansa juhlavuoden kunniaksi lahjoittaa satakunta nidosta koulun kirjastoon sekä antaa lahjapalkintoja äidinkielen kirjoitusharjoituksista, koska hän oli erityisesti kiintynyt tähän aineeseen. Hän toivoi, että molempien yläluokkien pojat ja tytöt kilpailisivat näistä palkinnoista ja että lahja jaettaisiin tasan kahden parhaimman aineenkirjoittajan kesken.

Kun keskustelu johtajan kanssa oli päättynyt, herra Ladd lähti neiti Maxwellin luo ajatellen matkallaan metsän halki: "Lumivalkea-purppuraiseni kaipaa apua, ja koska en voi tarjota sitä hänelle suoraan aiheuttamatta kuiskeita, niin tyttöraukan täytyy se ansaita! Rahani ovat käyttökelvottomia aina juuri silloin, kun haluaisin niitä uhrata."

Hän tuskin ehti tervehtiä emäntäänsä, ennen kuin puhkesi puhumaan: "Neiti Maxwell, ettekö ole huomannut, että ystävämme Rebekka näyttää onnettoman väsyneeltä?"

"Näyttää kylläkin; ja minä olen tässä miettinyt, enkö voisi saada häntä mukaani etelään kesäkuukausiksi. Menen tavallisesti laivalla Old Point Comfortiin ja asustan siellä maalaistapaan jossakin rauhallisessa talossa lähitienoolla. Minusta ei mikään tuntuisi miellyttävämmältä kuin jos saisin Rebekan seurakseni."

"Se juuri olisi tytölle tarpeen", vahvisti Aladdin kaikesta sydämestään. "Mutta miksi te ottaisitte kulut yksin hartioillenne? Sallikaa minun kantaa korteni kekoon. Minä olen suuresti kiintynyt tyttöön, olen ollut jo vuosikaudet."

"Älkää kuvitelko, että te olisitte hänet keksinyt", keskeytti neiti Maxwell lämpimästi, "sillä minä hänet aluksi löysin."

"Hän oli minun läheinen ystäväni jo aikoja ennen kuin hän tuli Warehamiin", sanoi Adam Ladd nauraen ja kertoi neiti Maxwellille, kuinka Rebekka ja hän ensin olivat kohdanneet toisensa. "Heti alusta lähtien olen koettanut miettiä, miten voisin auttaa hänen kehitystään, mutta en ole keksinyt sopivaa tapaa."

"Onneksi hän pystyy itse hoitamaan kehityksensä", vastasi neiti Maxwell. "Tavallaan hän on riippumaton kaikista ja kaikesta; hän noudattaa sisäistä vaistoaan tietämättä siitä itse. Mutta hänellä on satoja käytännöllisiä tarpeita, joissa raha auttaisi, ja valitettavasti minun kukkaroni on hoikka."

"Käyttäkää minun kukkaroani, olkaa hyvä, sallikaa minun toimia teidän välityksellänne", pyyteli Aladdin. "Vuosi sitten kävin Rebekan tätien luona ja pyysin, että saisin kustantaa tytölle musiikinopetusta. Vakuutin heille, että sellainen on tuiki tavallista, ja selitin, että suostuisin myöhemmin kyllä perimään vuosittain korvauksen kuluistani, jos he sitä välttämättä vaatisivat. Mikään ei auttanut. Vanhempi neiti Sawyer sanoi, ettei ainoakaan hänen sukulaisensa ollut vielä turvautunut 'vaivaisapuun' ja ettei kukaan toivottavasti sitä enää yrittäisikään, kun tähänkin mennessä on muuten selvitty."

"Minun täytyy tunnustaa, että tuollainen taipumaton uusenglantilainen tarmo miellyttää minua", huudahti neiti Maxwell. "Enkä olekaan tähän saakka ollut lainkaan huolissani niistä vaikeuksista, jotka Rebekalla on ollut voitettavanaan. Ulkonainen pakko on tehnyt hänet urheaksi; köyhyys on karaissut hänet pelkäämättömäksi, ja se on opettanut tytön luottamaan itseensä. Nykyisin hän tarvitsee yhtä ja toista, minkä vain nainen voi hankkia nuorelle tytölle, eikä minusta olisi miellyttävää, että te auttaisitte sellaisissa asioissa Rebekkaa. Minä tuntisin loukanneeni hänen omanarvontuntoaan, vaikka hän ei siitä tietäisikään. Mutta voinhan minä olla hänelle avuksi niissä asioissa ja antaa teidän sen sijaan suorittaa hänen matkakulunsa. Siihen voin suostua vähänkään kainostelematta. Silti on varmaankin parasta, että asia jää meidän salaisuudeksemme."

"Te olette todellinen hyvä haltiatar!" huudahti Aladdin puristaen lujasti hänen kättään. "Ehkäpä teille koituisi vähemmän vaivaa, jos ottaisitte mukaanne myös hänen huonetoverinsa, sen erottamattoman -- hm, punavalkoisen?"

"Ei, kiitoksia; mieluummin pidän Rebekan yksin", sanoi neiti Maxwell.

"Sen käsitän", sanoi Adam Ladd hajamielisesti. "Tarkoitan tietysti, että yhdestä lapsesta on aina vastusta vähemmän kuin kahdesta. Siinä hän nyt onkin."

Rebekka näkyi ikkunasta. Hän kulki hiljaisella kadulla erään kuusitoistavuotiaan pojan seurassa. He olivat syventyneet vilkkaaseen keskusteluun, ja sitten he nähtävästi lukivat jotakin yhdessä ääneen, sillä tytön musta ja pojan kiharainen ruskea pää taipuivat rinnan paperiarkin ylle, jota he pitelivät yhteisesti käsissään. Rebekka katsahti vähän vähä toveriinsa ja hänen silmänsä säteilivät älyä ja ymmärtämystä.

"Neiti Maxwell", sanoi Aladdin, "minä kyllä kuulun koulun johtokuntaan, mutta silti minun on sanottava, että en voi hyväksyä yhteiskouluaatetta!"

"Olen minäkin tuntenut hetkittäin epäilyksiä", vastasi neiti Maxwell, "mutta järjestelmän huonot mahdollisuudet ovat melkein olemattomat, silloin kun on kysymys -- lapsista. Tuo näky, jonka todistajana juuri olitte, oli muuten hyvin vaikuttava. Cambridgessä tuijotettiin usein, kun nähtiin Longfellow'n ja Lowellin kulkevan käsi kädessä. Yhtä kiinteästi seurataan Warehamin pienessä koulumaailmassa _Luotsin_ pää- ja aputoimittajaa, kun he vaeltavan näin rinnakkain."

ILON RUUSUT

Päivää ennen etelään lähtöään Rebekka oli koulun kirjastossa Emma Janen ja Hulda Meserven seurassa etsimässä hakuteoksista tietoja tulevista kesänviettopaikoistaan. He kulkivat poistuessaan niiden lukittujen kaappien ohi, joissa säilytettiin kaunokirjallisuutta; sitä lainattiin vain opettajille ja kaupunkilaisille, mutta ei koulun oppilaille.

Tytöt katselivat kaivaten lasiovien taakse ja tavailivat jonkinlaista nautintoa tuntien kirjojen nimiä -- aivan kuin nälkäiset lapset katselevat vesi suussa sokerileipurien ikkunoissa olevia leivoksia ja torttuja. Rebekan silmiin osui eräs kaapin nurkkauksessa oleva uusi sidos, ja hän luki ihastuneena ääneen sen nimen: "Ilon ruusu'. Kuulkaahan tytöt, eikö se ole mainio nimi! Ilon ruusu'. Se näyttää kauniilta painettuna, ja se myös kuuluu kauniilta. Mitähän sillä tarkoitetaan?"

"Luulen, että jokaiselle on oma ilon ruusunsa", sanoi Hulda ymmärtävästi. "Minäpä tiedän, millainen minun ruusuni olisi, enkä häpeä sitä tunnustaa. Minä haluaisin elää vuoden suurkaupungissa niin rikkaana, että voisin käyttää rahoja kuinka paljon vain haluaisin. Minulla olisi hevosia ja komeita pukuja, ja kaiket päivät minä vain huvittelisin, joka ainoa hetki! Ja ennen kaikkea haluaisin olla sellaisten ihmisten parissa, jotka käyttävät avokaulaisia pukuja." (Hulda raukka valitteli mielessään aina riisuutuessaan ja pukeutuessaan sitä seikkaa, että kohtalo oli määrännyt hänet syntymään ja elämään Riverborossa, jossa muoti ei sallinut hänen paljastaa kauniita valkoisia olkapäitään ihmisten katseltaviksi.)

"Olisihan siitä hauskuutta -- ainakin vähäksi aikaa", myönsi Emma Jane. "Mutta eikö se olisi pikemminkin huvittelua kuin iloa? Ah, minä keksin!"

"Älä huuda niin hirveästi!" sanoi säikähtynyt Hulda. "Luulin, että näit hiiren."

"Se ei ole minun tapaistani", sanoi Emma Jane puolustautuen, "keksiminen nimittäin; sen tähden tämä iskikin minuun kuin salama. Rebekka, eiköhän ilon ruusulla tarkoiteta menestymistä?"

"Hyvä niinkin", pohti Rebekka. "Toisaalta ymmärrän kyllä, että menestyminen on ilo, mutta ruusua se ei sentään muistuta. Mietin juuri, mahtaisikohan se tarkoittaa rakkautta?"

"Kunpa saisimme katsella kirjaa. Sen täytyy olla hurjan mielenkiintoinen", sanoi Emma Jane. "Mutta luulen kyllä, että sinun arvauksesi on paras tähänastisista."

Kirjan nimi soi kaiken päivää Rebekan korvissa. Kerran toisensa jälkeen tyttö toisteli sitä itsekseen. Olipa se vaikuttanut arkipäiväiseen Emma Janeenkin, sillä hän sanoi illalla:

"En vaadi sinua uskomaan, mutta totisesti olen keksinyt jälleen uuden ajatuksen -- toisen samana päivänä! Keksin sen silloin, kun tiputtelin kölninvettä sinun tukkaasi. Ilon ruusu taitaa merkitä avuliaisuutta."

"Silloin se ruusu kukoistaa aina sinun herttaisessa pienessä sydämessäsi, rakas kunnon Emmie, joka niin huolellisesti hoivaat vaivalloista Pekkaasi!"

"Älä tohdikaan sanoa itseäsi vaivalloiseksi! Sinä -- sinä olet -- sinä olet minun ilon ruusuni, niinpä oletkin!" Ja tytöt syleilivät heltyneinä toisiaan.

Keskellä yötä Rebekka kosketti hiljaa Emma Janea olkapäähän. "Nukutko kovin sikeästi. Emmie?" kuiskasi hän.

"En vallan mahdottomasti", vastasi Emma Jane unisena.

"Minä olen ajatellut jälleen uutta. Jos osaisi laulaa tai maalata tai kirjoittaa -- ei vain hiukan, ymmärräthän, mutta oikein kauniisti -- niin etkö luule, että siitä saisi itselleen ilon ruusun?"

"Niin, jos olisi oikein hirveän lahjakas", vastasi Emma Jane. "Vaikka ei tämä mielestäni ole yhtä hyvä kuin rakkaus. Jos sinä keksit vielä jonkin uuden ajatuksen, niin pidä se omanasi aamuun saakka."

"Minä sain vielä yhden välähdyksen", kertoi Rebekka aamulla heidän pukeutuessaan, "mutta en sentään herättänyt sinua. Eiköhän uhrautuvaisuus voisi olla ilon ruusu? Mutta luulen", lisäsi hän, "että se olisi pikemminkin lilja kuin ruusu, vai mitä arvelet?"

* * * * *

Matka etelään, ensimmäinen kokemus merestä, ihmeelliset uudet näköalat, hyvinvoinnin tunne, miellyttävä vapaus ja läheinen seurustelu neiti Maxwellin kanssa melkeinpä huumasivat Rebekan. Kolmessa päivässä hän kehittyi aivan kuin uudeksi olennoksi, joka säteili iloa ja ihastusta, toiveita ja elämänuskoa. Hän oli aina suorastaan nälkäisenä himonnut tietoa, rakkautta ja kauneutta. Hän oli aina pyrkinyt täyttämään ulkomaailman omilla unelmillaan -- nyt häntä ympäröi todellisuus rikkaana ja avartavana.

Neiti Maxwell ja Rebekka viettivät enimmäkseen päivänsä kahden kesken lukien toisilleen ja keskustellen. Vastikään julistettu kirjoituskilpailu jännitti kovasti tytön mieltä. Rebekka pelkäsi salaa, ettei hän enää milloinkaan voisi olla iloinen, jollei hän nyt onnistuisi. Hän ei ajatellut niinkään itse palkinnon arvoa eikä tällä kertaa edes voiton kunniaa. Mutta hän halusi ilahduttaa Aladdinia ja osoittaa, ettei tämä ollut pettynyt luottaessaan Rebekan lahjoihin.

"Jos minä onnistun löytämään mieleiseni aiheen, on minun ensiksi kysyttävä teiltä, luuletteko minun pystyvän kirjoittamaan siitä. Ja sitten minun on luullakseni kirjoitettava aivan itsekseni ja äänetönnä, puhumatta teille siitä mitään tai lukematta edes teille kirjoitustani."

Neiti Maxwell ja Rebekka istuivat tänä aurinkoisena kevätpäivänä pienen puron partaalla. Aamiaisesta saakka he olivat majailleet pienessä metsikössä meren rannalla, käyneet aina toisinaan loikomassa lämpimällä, valkoisella hietikolla ja päivänpaahteeseen kyllästyttyään palanneet jälleen varjoisaan yksinäisyyteensä.

"Aiheen valinta merkitsee paljon", sanoi neiti Maxwell, "mutta minä en uskalla auttaa siinä sinua. Oletko jo päättänyt mitään?"

"En", vastasi Rebekka. "Joka yö suunnittelen uutta aihetta. Ensin ajattelin erästä, jonka nimeksi olisi tullut 'Mitä tappio on' ja sitten toista: 'Tyttö ja poika'. Siinä olisivat tyttö ja poika, jotka juuri ovat päättäneet koulunkäynnin, keskustelleet elämäntilanteistaan. Sitten kai muistatte, kuinka eräänä päivänä sanoitte minulle: 'Noudata kutsumustasi', siitäkin tunsin halua kirjoittaa. Warehamissa en saanut mieleeni ainoatakaan ajatusta, mutta täällä niitä vilahtelee päässäni joka minuutti. Sen tähden minun täytyy koettaa kirjoittaa aineeni täällä -- tai ainakin ajatella se valmiiksi niin kauan kuin olen näin iloinen ja vapaa ja virkeä. Katsokaapa, neiti Maxwell, tuolla lammikon pohjassa olevia kiviä! Miten ne ovatkaan pyöreitä ja sileitä ja kimaltelevia!"

"Kyllä, mutta missä ne ovat hioutuneet noin siroiksi, kaunismuotoisiksi ja hienopintaisiksi, Rebekka? Eivät suinkaan tyynessä lammikossa, hiekalla viruessaan. Siellä eivät niiden särmät olisi tasoittuneet. Vieriessään virran mukana tänne tyveneen rauhaan ne ovat joutuneet iskemään toisiaan vastaan ja kolhiumaan koviin kaihoihin. Ja nyt me katselemme niitä ja sanomme niitä kauniiksi."

"Jos kohtalo ei opettajaks' häntä luonut oisi, niin saarnaaja, ah, verraton, hän varmaan olla voisi!"

riimitteli Rebekka. "Voi, kunpa osaisin ajatella ja puhua niinkuin te!" huokasi hän. "Pelkään kauheasti, etten koskaan saa tarpeeksi tietoja kehittyäkseni kirjailijaksi."

"Monia muita seikkoja sinun pitäisi pelätä paljon suuremmalla syyllä", sanoi neiti Maxwell. "Esimerkiksi ettet opi ymmärtämään ihmisluonnetta tai oivaltamaan maailman kauneutta, tai ettet pysty kylliksi syvään myötätuntoon kyetäksesi näkemään ihmismielen syvyyksiin, tai ettei ilmaisukykysi riitä tulkitsemaan ajatuksiasi. On olemassa tuhansia seikkoja, jotka ovat kirjailijalle merkitsevämpiä kuin ne tiedot, joita kirjoista saadaan. Aisopos oli kreikkalainen orja eikä hän pystynyt kirjoittamaan edes muistiin ihmeellisiä satujaan, ja kuitenkin niitä lukee nyt koko maailma."

"Oletteko koskaan kuullut 'Ilon ruususta'?" kysyi Rebekka pitkän äänettömyyden jälkeen.

"Kyllä, tietysti; missä sinä olet nähnyt sen nimen?"

"Erään kirjan kannessa, koulun kirjastossa."

"Minä näin sen erään kirjan _sisässä_ samassa kirjastossa", sanoi neiti Maxwell hymyillen. "Se on Emersonin kirjoittama, mutta pelkään, ettet sinä ole vielä kypsä käsittämään sitä, ja sen sisältöä on mahdotonta selittää toiselle."

"Voi, pankaa minut kokeeseen, neiti Maxwell!" pyysi Rebekka innokkaasti. "Jos panen ajatukseni oikein tiukalle, voin kenties saada siitä jonkinlaisen aavistuksen."

"'Todellisuudessa -- ajan ja vaihtelujen tuskaisessa valtakunnassa -- on huolia, paheita ja surua; ajatusten ja ihanteen maailmassa vallitsee katoamaton riemu -- siellä kukkii ilon ruusu; ja sen ympärillä kaikki runottaret laulavat'", luki neiti Maxwell ulkomuistista.

Rebekka toisti sen kerran toisensa jälkeen, kunnes jokainen sana oli syöpynyt hänen mieleensä. Sitten hän sanoi: "En tahtoisi olla itserakas, mutta luulen melkein ymmärtäväni sen, neiti Maxwell. En kokonaan, sillä se on hämmästyttävää ja vaikeatajuista, mutta hiukan, niin paljon, että saan siitä aavistuksen. Se tuntuu aivan samalta kuin jos jokin loistava näky humahtaisi sivuitse -- katse liikkuu niin hitaasti, että se ehtii nähdä kaiken vain puolittain; mutta kuitenkin aivoihin jää siitä pieni välähdys, ja silloin aavistaa, kuinka kaunista se oli. Nyt minä tiedän! Minun aineeni nimeksi tulee 'Ilon ruusu'. Sillä ei ole alkua eikä keskikohtaa, mutta loppu tulee olemaan hurmaava -- tähän tapaan, odottakaas! 'Kukkios sa syömmessäin', -- päin, jäin, näin:

"'Ja vaikka maailman murheet näin kaikk' tulis osaksein, ain' kukkios sä syömmessäin mun ilon ruususein!'

"Nyt minä kiedon teidät vaippaan ja annan tyynyn päänne alle, ja sillä välin kun nukutte, menen rantaan ja kirjoitan teille sadun. Se on sellainen satu, jossa 'oletetaan' asioita; se jatkuu kauas, kauas tulevaisuuteen ja kertoo ihmeellisistä tapahtumista, joita ei ehkä koskaan satu todellisuudessa. Mutta jotkin niistä käyvät toteen, saattepa nähdä, ja silloin te otatte pienen sadun esiin laatikostanne ja muistatte Rebekkaa."

"Miksi ihmeessä nämä nuoret ihmiset aina valitsevat aiheita, jotka tarjoaisivat suurellekin kirjailijalle kovan pähkinän!" mietti neiti Maxwell koettaen päästä uneen. "Häikäiseekö aiheen suuruus heidät? Pienet tietämättömät lapsiraukat, jotka valjastavat nukenvaununsa tähtien eteen! Kuinka somalta tuo minun lapsiraukkani näyttääkään istuessaan uuden päivänvarjonsa suojassa!"

Adam Ladd oli ajellut Bostonin kaduilla eräänä koleana päivänä, jolloin näytti siltä, että sekä kevät että muotikauppiaat olivat pettämäisillään lupauksensa. Äkisti hänen katseensa oli kiintynyt ruusunpunaiseen päivänvarjoon, joka auki levitettynä loisti erään kaupan näyteikkunassa. Herra Ladd oli äkkiä muistanut Rebekan ensi rakkauden -- pienen rusottavan päivänvarjon, joka edusti tytön lapsuuspäivinä hänen ainoata suhdettaan muodin kirjavaan maailmaan. Hän oli mennyt kauppaan, ostanut tämän ihmeellisen leikkikalun ja lähettänyt sen oitis Warehamiin. Tuntia myöhemmin hän oli palannut myymälään ostaakseen sinisen päivänvarjon Emma Jane Perkinsille. Mitä enemmän vuosia kului, sitä vaikeampaa hänen oli muistaa Rebekan toverin olemassaoloa näin tärkeissäkään tilanteissa.

KUTSUT