Part 13

"Johtaja uskoo, että minun kielioppini kyllä löytyy, ja hän lainasi minulle toisen", jatkoi Hulda. "Hän melkein läksytti minua sen vuoksi, että jätin kirjan eteiseen. Hänen vastaanottohuoneessaan oli oikein hieno vieras herra, jota en tuntenut. Soisin, että hän olisi jokin uusi opettaja, mutta se kai ei ole mahdollista. Hän katseli minua melkein koko ajan, minkä minä olin sisällä ja sai minut niin ymmälleni, että osasin tuskin kunnolleen vastata johtajan kysymyksiin."

"Sinun täytyy kohtakin panna naamio kasvoillesi, jos aiot saada elää rauhassa, Hulda", neuvoi Rebekka. "Tarjosiko hän sinulle luokkamerkkiään muistoksi, vai oliko hän päässyt koulusta jo niin kauan sitten, ettei hänellä enää ollut? Ja sanohan nyt -- pyysikö johtaja sinulta pientä hiuskiharaa säilyttääkseen sitä kellonkuoriensa välissä?"

Tämä sanottiin iloisesti ja nauraen, mutta joskus saattoi Huldasta tuntua vaikealta päättää, koettiko Rebekka vain keksiä sukkeluuksia vai oliko tyttö kenties kateellinen. Hän ylimalkaan uskoi jälkimmäisen olettamuksen oikeaksi ja piti sen vuoksi Rebekan sutkauksia pelkästään luonnollisina, tyttöä itseään kun ei sanottavastikaan ollut "huomattu" kouluelämässä.

"Hänellä ei ollut yhtään jalokivikoristuksia; sellainen kamea vain napinlävessä ja kerrassaan kaunis sormus sormessa, -- sellainen merkillinen sormus, joka pyöri ja pyöri ympäri. Voi, rakkaani! Nyt minun täytyy juosta! Minne kokonainen tunti livahtikaan? Koulunkellohan soi nyt!"

Huldan puhuessa Rebekka oli heristänyt korviaan. Tyttö muisti erään merkillisen sormuksen, ja se kuului ainoalle ihmiselle, joka (neiti Maxwellia lukuunottamatta) pystyi herättämään hänessä kuvitteluja -- prinssi Aladdinille. Hän ja Emma Jane ihailivat romanttisesti ja kunnioittavasti Aladdinia itseään samalla kun he olivat mitä syvimmin kiitollisia hänen komeista lahjoistaan. Sen jälkeen kun he ensimmäisen kerran olivat tavanneet hänet, ei ainoakaan joulu ollut mennyt sivu hänen muistamattaan heitä kumpaakin tavalla, joka osoitti mitä harvinaisinta aistia ja huolehtivaisuutta. Emma Jane oli nähnyt Aladdinin vain kahdesti, mutta kivitalossa hän oli käynyt useat kerrat, ja Rebekka oli siten oppinut tuntemaan hänet paremmin. Rebekka myös kirjoitti ne kirjeet, joissa he kertoivat saaneensa lahjat sekä samalla ilmaisivat kuinka kiitollisia he olivat niistä; ja Rebekka koki loputonta vaivaa koettaessaan kyhätä Emma Janen kirjeen kokonaan toiseen muotoon kuin omansa. Toisinaan herra Ladd oli kirjoittanut Bostonista tiedustellen Riverboron kuulumisia, ja silloin Rebekka oli lähettänyt hänelle monia sivuja täynnä hulluttelevaa ja lapsellista lavertelua, johon pari kertaa liittyi myöskin runonsäkeitä. Jos nyt Huldan vieras oli Aladdin, niin tulisikohan hän tervehtimään myöskin heitä? Ja olisiko sopivaa, että Emma Jane ja hän näyttäisivät herra Laddille huoneensa tällaisenaan, kun niin monet hänen lahjansa olivat siinä näkyvillä?

Kun tytöt olivat asettuneet Warehamiin oikeina täysihoitolaisina, tunsivat he elämänsä niin riemukkaaksi kuin suinkin oli mahdollista. Hän ja Emma Jane olivat huonetovereina koonneet yhteen vaatimattoman omaisuutensa saadakseen asumuksensa kauniiksi ja kodikkaaksi. Huoneessa oli jo alkujaan iloinen punainen matto ja kaunis vaahterakalusto. Rouva Perkins oli valmistanut heille pitkät ikkunanverhot musliinista. Tytöt saivat häneltä myöskin kaksi samankuosista pöytäliinaa, ja kumpikin voi näin muokata itselleen oman lukunurkkansa. Suuren kaunopuheisuutensa avulla Rebekka oli saanut luvan viedä Warehamiin ylellisen kauniin lamppunsa, joka olisi somistanut minkälaisen huoneen hyvänsä. Ja kun he sitten vielä lisäsivät sisustukseen Aladdinin viimeiset joululahjat -- Emma Janen saaman japanilaisen varjostimen sekä Rebekan kirjahyllyn englantilaisine runoilijoineen --, saattoivat tytöt hyvällä syyllä selittää, että kaikki oli yhtä hauskaa kuin naimisiinmeno ja oman pesän perustaminen.

Päivä, jona Hulda kävi tervehtimässä heitä, oli perjantai, ja juuri perjantaisin -- kello kolmesta puoli viiteen -- oli Rebekalla oikeus nauttia hauskuutta, jota hän aina kaivaten odotteli koko viikon. Silloin hän juoksi lumista polkua myöten kouluntakaisen metsän halki päästen siten erään rauhallisen kadun kulmaukseen, josta hän kiiruhti suorinta tietä neiti Maxwellin asuntoon, suureen valkoiseen taloon. Sisäkkö avasi oven. Rebekka riisui hattunsa ja päällysnuttunsa ripustaen ne eteisen naulakkoon, sovitti kalossinsa huolellisesti nurkkaan ja aukaisi sitten oven, joka johti paratiisiin. Neiti Maxwellin arkihuoneen kaksi seinää olivat kokonaan kirjahyllyjen peitossa, ja Rebekka sai istua takkatulen ääreen ja syventyä koko sydämestään kirjoihin noin tunnin ajaksi. Silloin neiti Maxwell tavallisesti saapui kotiin tunneiltaan, ja Rebekka vietti hänen kanssaan puhellen ihania hetkiä, kunnes hänen oli lähdettävä asemalle tapaamaan Emma Janea ennen junan lähtöä. Tytöillä oli näet tapana viettää lauantait ja sunnuntait aina Riverborossa.

Tänä perjantaina Rebekka kätki kasvonsa neiti Maxwellin kasvijalustalla kukkiviin geraniumeihin, valitsi sitten kirjahyllystä "Romolan" luettavakseen ja istahti ikkunan luo hengähtäen syvään rajattomasta tyytyväisyydestä. Silloin tällöin hän katsahti kelloon, muistaen erään päivän, jolloin hän oli niin syventynyt "David Copperfieldiin", ettei Riverboron juna lainkaan mahtunut hänen ajatuksiinsa. Hylätty Emma Jane ei ollut lähtenyt kotiin ilman huonetoveriaan, vaan oli juossut neiti Maxwellin luo kyselemään Rebekkaa. Samana päivänä lähti enää yksi ainoa myöhäisempi juna Riverboroon päin, ja sekin pysähtyi vain eräällä puolen mailin päässä Riverborosta olevalla asemalla, siten ehtivät tytöt kotiin vasta pimeän tultua saatuaan ensin kahlata lumessa väsyttävän taipaleen.

Kun Rebekka oli lukenut puolen tunnin ajan, hän katsahti ulos ikkunasta ja näki kahden henkilön tulevan metsäpolkua myöten taloon päin. Toisen hän tunsi oitis nähtyään hänen veikistelevästi sulalla koristetun hattunsa, jonka alta liehahteli loistava hiussuortuva; mutta toinen -- hänpä ei ollut sen vähäisempi kuin prinssi Aladdin. Hulda Meserve hoivasi sirosti hameenliepeitään ja valikoi polulla turvallisimpia kohtia, ennen kuin tohti muutella eteenpäin korkeakantaisia kenkiään. Ja hänen silmänsä sädehtivät ja poskensa hehkuivat mustatäpläisen valkean harson takaa.

Rebekka siirtyi ikkunan luota kirkkaan takkavalkean ääreen ja nojasi päätään tuolin selukseen. Tyttöä säikähdytti myrsky, joka äkkiä oli puhjennut hänen sydämessään, samalla kun häntä ihmetyttivät ne aivan oudot tuntemukset, jotka parhaillaan heräsivät hänen sielussaan. Hän oli odottamattaan täysin tietoinen siitä, ettei hän voi kestää jos Hulda Meserve ryöstää hänen osuutensa herra Laddin ystävyydestä -- Hulda, joka oli niin sukkela, kaunis ja iloinen ja niin "verraton seuraihminen". Rebekka oli aina ilomielin jakanut Emma Janen kanssa tasan Aladdinin toveruuden, mutta ehkäpä hän olikin tiedottomasti tajunnut, että Emma Jane sai vain toisen sijan prinssi Aladdinin ajatuksissa. Mutta mikä hän itse sitten oli toivomaan parasta sijaa Adam Laddin mielessä?

Yhtäkkiä ovi aukeni hiljaa. Joku katsahti sisään ja sanoi: "Neiti Maxwell kertoi, että minä tapaisin täällä pikku neiti Rebekka Randallin."

Rebekka hätkähti kuullessaan äänen. Hän hypähti seisaalleen ja puhkesi riemuisasti puhumaan: "Herra Aladdin! Voi, minä tiesin, että olette Warehamissa ja pelkäsin, ettei teillä olisi aikaa tulla katsomaan meitä!"

"Ketä te tarkoitatte 'meillä'? Eiväthän tädit ole täällä, vai kuinka? Ai niin, te puhutte siitä rikkaan seppämestarin tyttärestä, jonka nimeä en jaksa koskaan muistaa. Hän on siis täällä?"

"Niin, hän on minun huonetoverini", vastasi Rebekka, joka tunsi oman tuomionpasuunansa törähtävän, koska prinssi oli unohtanut Emma Janen nimen.

Mutta kuitenkin, huoneen valo kävi ikään kuin leppeämmäksi, kun he tulennoksen iloisesti rätistessä puhelivat yhtä ja toista; ja vihdoin hiipi vanha ystävyyden ja tuttavallisuuden tunne jälleen Rebekan sydämeen. Herra Ladd ei ollut nähnyt häntä moneen kuukauteen, ja hän oli kovin halukas kuulemaan Rebekan kuvausta kouluelämästä. Johtajalta, herra Morrisonilta, hän oli jo kysellyt tytön edistymistä.

"Niin, pikku neiti Rebekka", hän sanoi ja ojentautui tuolillaan suoraksi, "minun täytyy nyt ajatella Portlandinmatkaani. Siellä on huomenna rautatiejohtajien kokous, ja minulla on aina tapana samalla tarkastaa koulu ja esittää arvokkaita neuvojani sen kasvatuksellisen ja taloudellisen puolen kohottamisesta."

"Minusta tuntuu lystilliseltä ajatella, että te olette koulun johtokunnan jäsen", sanoi Rebekka miettivänä. "Minä en saa sitä sopimaan teidän kuvaanne."

"Tepä olette merkillisen älykäs pieni neiti ja minä olen täysin samaa mieltä kuin tekin", vastasi herra Ladd. "Itse asiassa", lisäsi hän vakavammin, "minä suostuinkin liittymään johtokuntaan vain pienen äitiraukkani muiston tähden, sillä hän vietti viimeiset onnenvuotensa täällä."

"Siitä on tietysti jo monta vuotta!"

"Niin, odottakaahan; minä olen kolmenkymmenenkahden ikäinen -- vain kolmenkymmenenkahden, huolimatta näistä monista harmaista haivenista. Äitini meni naimisiin kuukautta myöhemmin kuin oli suorittanut tutkintonsa, ja hän kuoli minun ollessani kymmenvuotias. Niin, siitä on kulunut aikaa, kun äitini oli täällä oppilaana, vaikka koulu silloinkin jo oli toiminut viisitoista tai kaksikymmentä vuotta, luullakseni. Haluaisitteko katsoa, minkänäköinen äitini oli, Rebekka?"

Tyttö otti varoen käteensä nahkakotelon ja aukaisi sen. Kuvassa näkyivät herkät, ilmeikkäät nuoret kasvot, niin täynnä viatonta luottamusta, että kenen tahansa sydän siitä antautui. Kuva sai Rebekan tuntemaan itsensä vanhaksi, kokeneeksi ja äidilliseksi.

"Oi, miten suloiset, kukanlaiset kasvot!" tyttö kuiskasi hiljaa.

"Sen kukan täytyi kestää monenlaisia myrskyjä", sanoi Adam Ladd totisena. "Minä olin silloin vain lapsi enkä voinut tehdä mitään häntä suojellakseni; eikä ollut ketään toista, joka olisi asettunut hänen ja huolien väliin. Nyt minä olen menestynyt, minulla on rahaa ja valtaa, kaikkea, mitä hän olisi tarvinnut elääkseen ja ollakseen onnellinen, mutta nyt on myöhäistä. Hän kuoli puutteeseen -- rakkauden ja hoivan, turvan ja lohdutuksen puutteeseen, enkä minä voi koskaan sitä unohtaa. Kaikki minkä nyt olen voittanut osakseni, tuntuu minusta toisinaan hyödyttömältä, koska en voi jakaa sitä hänen kanssaan!"

Siinä puhui aivan uusi prinssi Aladdin, ja Rebekan sydän paisui osanotosta ja ymmärtävästä myötätunnosta. Nyt hän tiesi, miksi Aladdinin silmissä oli väsynyt katse, joka usein näkyi hänen hilpeän pilansa ja naurunsa takaakin.

"Olen niin iloinen, kun kerroitte minulle tästä", sanoi tyttö, "ja iloinen, kun sain nähdä hänet juuri sellaisena kun hän oli sitoessaan valkoisen musliinihattunsa nauhoja ja katsoessaan kuvastimesta vaaleita kiharoitaan ja sinisiä silmiään. Kuinka iloinen hän silloin mahtoikaan olla! Kunpa hän olisi saanut elää ja nähdä teidän kasvavan voimakkaaksi ja hyväksi! Minun äitini on aina suruissaan ja hänellä on alituisesti työtä, mutta kerran, kun hän katsoi Johnia, kuulin hänen sanovan: 'Hän korvaa kaiken'. Niin teidänkin äitinne olisi ajatellut teistä, jos hän olisi elänyt, ja ehkä hän nytkin ajattelee siten."

"Te olette pieni lohduttava olento, Rebekka", sanoi Aladdin ja nousi tuoliltaan.

Kun Rebekka nousi seisomaan, kyyneliä yhä silmäripsissään, katsahti Aladdin odottamatta häneen ikään kuin toisin silmin kuin ennen.

"Hyvästi, näkemiin!" sanoi hän ottaen tytön pienet ruskeat kädet omiinsa, ja lisäsi, aivan kuin hän nyt vasta olisi ensi kerran nähnyt Rebekan: "Katsohan vaan, minun pieni lumivalkea-purppuraiseni väistyy nuoren neitosen tieltä! Luulisi, että silmä himmenee ja poski käy kalpeaksi, kun neljän vuoden työ suoritetaan kolmessa vuodessa, mutta Rebekan silmät ovat kirkkaat ja hänen poskensa ruusuiset! Hänen pitkät palmikkonsa ovat solmitut yhteen, niin että ne muodostavat mustan U:n hänen selkäänsä, ja kauniit ruusukkeet koristavat niitä ylhäällä niskan alla. Hän on niin pitkä, että hänen päänsä melkein ylettyy minun olkapäähäni. Miten maailmassa, miten tämä käy päinsä! Kuinka prinssi Aladdin tulee toimeen kadottaessaan pienen lohduttavan ystävänsä! Hän ei ole mieltynyt täysikasvuisiin nuoriin daameihin, jotka rakastavat kummallisen hienoja vaatteita; he säikyttävät ja ikävystyttävät häntä."

"Voi, herra Aladdin!" huudahti Rebekka kiihkeänä käsittäen vakavasti ystävänsä pilan, "enhän minä ole vielä täyttänyt viittätoistakaan, ja kestää kolme vuotta, ennen kuin minusta tulee täysikasvuinen. Olettehan kiltti ettekä hylkää minua, ennen kuin teidän on pakko!"

"Ei, en hylkää; sen minä takaan", sanoi Aladdin. "Rebekka", jatkoi hän pienen vaitiolon jälkeen, "kuka on se nuori tyttö, jolla on runsaat kauniinruskeat hiukset ja perin suurkaupunkilaiset tavat? Hän saattoi minut mäkeä tänne; tiedättekö, ketä tarkoitan?"

"Sen täytyy olla Hulda Meserve. Hänkin on Riverborosta."

Adam Ladd pujotti sormensa Rebekan leuan alle ja katseli tyttöä silmiin, jotka olivat vielä yhtä kirkkaat, yhtä viattomat ja yhtä lapselliset kuin tytön ollessa kymmenvuotias. Mies muisti toisen silmäparin -- yllyttävät siniset silmät, jotka lähettelivät keimailevia silmäyksiä puoleksi suljettujen luomien takaa ja ampuivat nuolentapaisia säteitä veikistelevästi kohotettujen kulmakarvojen alta. Hän sanoi vakavasti:

"Älä pyri hänen kaltaisekseen, Rebekka! Apilankukat, kukat, jotka ovat kasvaneet Hopeapuron rinteillä, eivät sovellu samaan kukkavihkoon kuin koreat auringonruusut, -- ne ovat siihen liian suloisia, tuoksuvia ja terveellisiä."

TYÖLÄS VASTAMÄKI

Ensimmäinen onnellinen Warehamin-vuosi oli päättynyt. Rebekka oli lueskellut kesän aikana ja palattuaan kouluun syksyllä hän oli suorittanut muutamia kokeita, joiden tuloksena ilmoitettiin, että jos hän vielä seuraavankin vuoden jatkaa samaan tapaan, hän saa päästötodistuksen jo kolmannen vuoden kuluttua, vaikka kurssi olikin nelivuotinen. Hän ei erityisesti loistanut kokeissa -- sehän olikin mahdotonta, kun ottaa lukuun hänen hajanaiset perusopintonsa; mutta eräistä aineista hän suoriutui ihmeen hyvin ja osoitti joissakin suorastaan harvinaista lahjakkuutta, joten tulosten keskiarvo kohosi kunnioitettavaksi.

"Jokin aihe voi olla hänelle ihan outo, sillä hänen tietomääränsä on vajavainen", sanoi neiti Maxwell Adam Laddille, "mutta kun hän saa vihjauksenkin asian oikeasta laadusta, niin hän silmänräpäyksessä ymmärtää kaiken täydellisesti. Useimmat muut tytöt saattavat olla täynnä tietoa ja sittenkin he ovat typeriä kuin lampaat."

Ensimmäisenä kouluvuonna, jolloin Rebekka hiljaisuudessa tutustui olosuhteisiin, huomasivat vain jotkut harvat hänen lahjakkuutensa. Jokainen näki, että hän oli koulun köyhimpiä tyttöjä; hänellä ei ollut hienoja pukuja, hänen luonaan ei käynyt vieraita eikä hänellä ollut kaupungissa ystäviä. Kun Rebekka kävi useammilla oppitunneilla kuin toiset, ei hänellä myös ollut paljonkaan aikaa seurusteluun tyttötoverien parissa.

Mutta toisen vuoden kevätpuolella Rebekka jo oli ikään kuin huomaamatta voittanut koulussa samanlaisen johtavan aseman, mikä hänen osakseen oli tullut Riverboronkin pienemmässä kouluyhdyskunnassa. Hänet oli valittu yksimielisesti _Warehamin Koululuotsin_ aputoimittajaksi; ja hän olikin ensimmäinen tyttö, joka koulussa pääsi kohoamaan tähän kadehdittavaan, vaikka samalla runsastöiseen ja epäkiitolliseen asemaan. Kun ensimmäinen Rebekan toimittama "Koululuotsin" numero saapui Cobbien käsiin, kykenivät Jerry setä ja Sara täti ylpeilyltään tuskin syömään tai nukkumaan.

"Kyllähän Rebekka aina saa ääniä", puhui Hulda Meserve, kun tästä vaalista jälkeenpäin keskusteltiin. "Pystyipä hän sitten suorittamaan tehtävänsä tai ei, aina hän näyttää siltä kuin pystyisi. Toivoisin vain, että minäkin olisin pitkä ja tumma ja osaisin yhtä taitavasti uskottaa ihmisille, että minussa on jotakin verratonta! Mutta eräässä suhteessa häntä kummastelen. Vaikka pojat sanovatkin häntä kauniiksi, eivät he kuitenkaan osoita hänelle suurtakaan huomaavaisuutta."

Rebekan oma mieli oli näinä aikoina täynnä pieniä huolia ja pelokkaita aavisteluja, sillä kivitalossa eivät asiat olleet ihan parhaalla tolalla ja kotiväen mieliala Hopeapuron talossa oli kaikkea muuta kuin toiveikas. Tytöllä oli helmat täynnä työtä, hän oli ylenmäärin rasittunut, ja sen vuoksi hänen ajatuksensa kiintyivät etusijassa pohtimaan jokapäiväisen elämän vaikeita kysymyksiä.

Tänä syksynä ja talvena oli Miranda täti ollut toraisampi ja tyytymättömämpi kuin milloinkaan ennen Rebekan ensimmäisiä Riverboron-viikkoja lukuunottamatta. Eräänä lauantaina Rebekka juoksi portaita ylös ja puhkesi vuolaisiin kyyneliin huudahtaessaan: "Jane täti, minä pelkään, etten ikinä jaksa kestää tätä! Miranda täti ei hyväksy mitään mitä minä teen. Nyt hän taas sanoi, että minun koko elämäni kuluu vain randallimaisuuden hiomiseen itsestäni -- mutta en edes tiedä, tahtoisinko hioa sitä pois perin juurin; ja siinä sitä nyt ollaan!"

Jane täti, niin hyvin kuin hän tavallisesti pystyikin hillitsemään itsensä, itki yhdessä Rebekan kanssa koettaessaan häntä lohduttaa.

"Sinun täytyy olla kärsivällinen", kehotti hän. "En ole tahtonut puhua sinulle mitään, sillä ei ole oikein, että teen sinut levottomaksi nyt, kun luet niin ahkerasti, mutta Miranda tätisi ei voi oikein hyvin. Eräänä maanantaiaamuna noin kuukausi sitten hän sai jonkinlaisen pyörrytyskohtauksen. Se ei ollut varsin ankara, mutta lääkäri pelkäsi sen johtuneen hermoviasta, ja jos niin on laita, niin tämä on silloin lopun alkua. Minusta näyttää kuin hän riutuisi jotenkin nopeaan, ja siksi hän on niin tuskastunut ja sietämätön. Hänellä on vielä muitakin huolia, joista sinä et tiedä mitään, ja ellet ole nyt Miranda tädille hyvä, lapseni, niin jonakin hetkenä sinä vielä kadut kovuuttasi."

Närkästys hävisi Rebekan kasvoilta, ja hän lakkasi itkemästä sanoen katuvasti: "Voi rakasta tätiraukkaa! Minä en huoli enää vähääkään hänen nuhteistaan! Äsken hän pyysi minulta hiukan keitettyä maitoa, ja minua pelotti viedä sitä hänelle, mutta tämä muuttaa asian kokonaan. Älkää nyt olko huolissanne, Jane täti; ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti kuin pelkäätte."

Kun Rebekka hetkistä myöhemmin vei tädilleen maitoa, oli hän kaatanut sen parhaaseen kullattuun posliinikannuun, ja tarjottimella oli ripsureunainen lautasliina sekä geraniumin oksa suolarasian päällä.

"Kas niin, Miranda täti", sanoi tyttö iloisesti, "nyt te varmasti maiskutatte huulianne ja tunnustatte, ettei tämä olekaan mitään randallilaista maitoa, vaan oikeata sawyeriläistä."

"Olettehan te koettaneet minulle kaikkea mahdollista, kerran toisensa jälkeen", sanoi Miranda. "Tämä maistuu tosiaankin melkein hyvältä; mutta soisin sentään, ettet olisi haaskannut tätä kaunista geraaniumia."

"Eihän koskaan voi tietää, mikä on haaskausta", vastasi Rebekka filosofisesti. "Ehkäpä tämä kukka on kauan toivonut saavansa somistaa jonkun illallispöytää. Ei pahoiteta sen mieltä. Minä olen nähnyt kukkien itkevän -- varhain aamulla."

Ne salaiset huolet, joihin Jane neiti vihjaili, olivat hyvinkin todellisia, vaikka niitä ei näytetty. Kaksi ja puoli tuhatta dollaria vanhaa Sawyerin perintöomaisuutta oli ollut sijoitettuna erääseen liikeyritykseen, jota muuan tyttöjen isän ystävä hoiti, ja korkoina olivat tädit saaneet tästä yrityksestä sadan dollarin vuositulot. Perheen vanha ystävä oli nyt maannut haudassa jo viiden vuoden ajan, mutta hänen poikansa oli jatkanut liikettä, ja tähän saakka oli kaikki sujunut vanhaan tapaan. Mutta nyt oli odottamatta saapunut kirje, jossa ilmoitettiin, että liike oli joutunut vararikkoon ja että Sawyerin tyttöjen omaisuus oli hävinnyt muiden mukana kuin tuhka tuuleen.

Sadan dollarin vuositulon menettäminen on itsessään kylläkin vähäpätöinen asia, mutta vanhoille Sawyerin sisaruksille se merkitsi sitä eroa, mikä on mukavan toimeentulon ja itsekieltäytymistä vaativan kituuttelun välillä. Tähänkin saakka heidän elämänsä oli ollut niin säästeliästä ja niukkaa, että oli työlästä keksiä enää uusia säästämistapoja; ja isku kohtasi heitä sitä paitsi kaikkein sopimattomimpaan aikaan, sillä Rebekan koulumenot ja täysihoitolamaksut, vaikkeivät ne olleetkaan perin suuret, oli maksettava täsmällisesti ja käteisellä.

"Voimmeko me todellakin vielä jatkaa?" kysyi Jane itkien vanhemmalta sisareltaan. "Eikö meidän ole pakko luopua aikeistamme ja selittää tytölle syyt?"

"Me olemme kerran tarttuneet auran kurkeen emmekä saa kurkistella taaksepäin", vastasi Miranda katkerimpaan sävyynsä. "Me olemme ottaneet tytön pois kotoaan ja luvanneet kasvattaa hänet, ja nyt meidän on täytettävä lupauksemme. Minun tietääkseni Aurelia ei voi vielä moneen vuoteen toivoa apua muilta kuin Rebekalta. Hanna uhraa kaiken aikansa ja jokaisen ajatuksensa sulhaselleen, ja kun hän menee naimisiin, ei hän enää kuule eikä näe äitiään. John kuvittelee, että hänen täytyy pyrkiä lääkäriksi eikä maanviljelijäksi. Ikään kuin ihmisillä nykyään ei muutenkin olisi kylläksi tauteja niskassaan, kyllä hautaan pääsee ilman nuorten lääkärien apuakin. Ei, Jane; meidän on laahustettava eteenpäin ja säästettävä ja koetettava tulla toimeen korkoinemme niin hyvin kuin voimme. Mutta pääomaa emme saa ruveta syömään, käyköön sitten kuinka hyvänsä."

"Pääoman syöminen" oli useimpien säästäväisten uusenglantilaisten naisten mielestä rikos, jota katalampia olivat vain murhapoltto, ryöstö ja tappo; ja tätä katsantotapaa noudatettiin yleensä liiankin tunnollisesti terveen järjen kannalta ajatellen -- esimerkiksi juuri tässä tapauksessa kaksi kuudenkymmenen ikäistä naista olisi hyvällä syyllä voinut hädän hetkellä hiukan lohkaista pienistä säästöistään.

Rebekka, jolla ei ollut aavistustakaan näistä perheen liikeasioista, huomasi vain tätiensä käyvän päivä päivältä säästäväisemmiksi. Lihaa ja kalaa ostettiin nyt harvemmin; nainen, joka viime vuosina oli käynyt heillä kahdesti viikossa pesemässä, silittämässä ja siivoamassa, sai sanan, ettei häntä enää tarvittu; vanhat, menneenvuotiset hatut harjattiin ja muokattiin uudelleen kuntoon. Portlandiin tai Moderationiin tehdyt virkistysmatkat jäivät pelkiksi muistoiksi. Tarkkuus kehittyi vähitellen huippuunsa, mutta vaikka Miranda tänä aikana olikin niin tyly ja taipumaton ja itsepäinen kuin nainen suinkin voi olla, ei hän sentään kertaakaan vihjannut sisarentyttärelleen, että tämä oli heille vastuksina. Siten tämä Sawyerin talon onnettomuus vaikutti Rebekan elämään vain siten, ettei hän voinut toivoakaan vanhojen pukujensa, hattujensa ja päällystakkiensa vaihtumista uusiin.

Mutta Hopeapurolla sattuneita vastoinkäymisiä ei sen sijaan käynyt salaaminen, sillä ne eivät siellä rajoittuneet yhteen ainoaan murheelliseen lukuun, vaan kehittyivät kokonaiseksi jatkoromaaniksi, joka ei päättynyt koko vuotena. Perunanviljelys epäonnistui; omenasadosta ei maksanut vaivaa puhuakaan; heinät oli korjattava märkinä ja ne pyrkivät pilaantumaan. Aureliaa vaivasi päänhuimaus ja Mark oli taittanut nilkkaluunsa. Kun tämäntapainen onnettomuus nyt sattui pojalle jo neljännen kerran, kysyi Miranda, montako luuta ihmisruumiissa on, "jotta voisi arvata, milloin Mark ehtii taittaa ne kaikki". Kiinnityslainan koron maksuaika, painajainen, joka oli puristanut kaiken ilon Randallien perheestä, oli ollut ja mennyt -- ensimmäisen kerran koko neljäntoista vuoden aikana sattui, etteivät he saaneet haalituksi kokoon vaadittavia neljääkymmentäkahdeksaa dollaria. Näköpiirissä oli yksi ainoa valopilkku, Hannan kihlautuminen nuoren Will Melvillen kanssa, joka omisti hyvässä kunnossa olevan talon ja oli kokonaan oma herransa. Hanna oli niin tyytyväinen omiin odottamatta valjenneihin tulevaisuudentoiveisiinsa, että hän tuskin ymmärsi äidin huolia. Hanna oli ollut kivitalossa vieraisilla viikon päivät, ja Miranda uskoi myöhemmin Janelle kahdenkeskisesti saaneensa Hannasta sellaisen käsityksen, että tyttö on tunteeton kuin männyn kaarna sekä lisäksi arveluttavan itsekäs.