Part 12

Miranda kiskaisi huivin päästään, vaipui istumaan keittiön kiikkutuoliin ja huudahti hiljaa: "Se sitten on kaikkein merkillisin otus! Sanonpa, että hän on täysi Sawyer kiireestä kantapäähän!"

Päivä ja ilta kuluivat loppuun jokaisen tyytyväisyydeksi ja iloksi, myöskin Jane neidin, jolla oli älyä ruveta paranemaan eikä huononemaan ja siten häiritsemään yleistä mielihyvää. Vanhat Burchit sanoivat kaipausta tuntien jäähyväisensä ja pienet lähetyssaarnaajat vannoivat kyynelissä kylpien ikuista ystävyyttä Rebekalle, joka lähdön hetkellä painoi heidän käsiinsä ennen aamiaista kirjoittamansa runon:

MARY JA MARTHA BURCHILLE.

He Syyrian taivaan alla syntyivät maailmaan, kuin ruusut auringossa he kukoistivat vaan.

Pakanamaan vain näki ens' silmäyksensä; ei sentään Pohjan jäitä, tai Intian ihmeitä,

vaan oudon maan, min kansa on mustapintaista, ja jossa uskoamme ei lainkaan tunneta.

Kiiruusti auttakaamme siks' Lähetystä nyt, se Luojan tykö mustat tuo epäkristityt.

_Rebekka Rowena Randall_

Kivitalo ei nyt suinkaan kehittynyt pikaisesti miksikään kievariksi, jossa vieraita alituisesti otettaisiin vastaan ja juhlittaisiin. Mutta kuitenkin lähetyssaarnaajan vierailu oli kuin kiila, joka vastustamattomasti tunkeutui ennestään niin ahtaaseen loveen, ja nyt määräsi Miranda, että ylimääräinen vuode oli aina pidettävä valmiiksi pöyhittynä sen varalta, että "jotakin sattuisi tapahtumaan". Niin ikään muutettiin nyt kristallilasit astiakaapin ylimmältä hyllyltä hiukan alemmaksi, jotta ne olisivat paremmin käsillä. Rebekan oli täytynyt nousta tuolille seisomaan ylettyäkseen ottamaan ne alas, mutta nyt hän sai ne käsiinsä kohotessaan varpailleen. Tämä ikään kuin vertauskuvallisesti osoittaa, kuinka hänen aivan tietämättään onnistui kiivetä Miranda tädin ennakkoluulojen ja itsekkyyden muurin yli.

NÄKÖPIIRI AVARTUU

Nyt koitti aika, jota niin kauan ja kiihkeästi oli odotettu, ja Rebekka sai aloittaa opintonsa Warehamissa. Tyttö aikoi suorittaa koulun nelivuotisen kurssin kolmena vuotena, koska kaikki ne, joita asia koski, arvelivat, että hänen pitäisi seitsemäntoista vuoden ikään ehdittyään olla kypsynyt ansaitsemaan oman toimeentulonsa sekä auttamaan nuorempien siskojensa kasvattamista.

Rebekan oli määrä ajaa junassa päivittäin Warehamiin sekä takaisin kotiin syyskuusta jouluun saakka; sen jälkeen hänen piti jäädä täysihoitoon koulukaupunkiin seuraavien kolmen kylmimmän kuukauden ajaksi. Emma Janen vanhemmat olivat aina tuumineet, että vuoden tai parin oleskelu Edgewoodin ylemmässä tyttökoulussa (kolmen mailin päässä Riverborosta) olisi kaikissa suhteissa kyllin riittävä heidän tyttärelleen ja lähettäisi hänet maailmaan niin täynnä opillista hienostusta kuin tyttö saattoi itsessään säilyttää. Näihin asti oli Emma Jane itsekin kaikesta sydämestään yhtynyt tähän mielipiteeseen, sillä jos mitään, niin juuri läksyjen lukemista hän kammoksui. Mutta asiat saivat toisen käänteen, kun hänet lähetettiin Edgewoodiin ja Rebekka joutui Warehamiin. Hän kesti viikon ajan -- seitsemän loppumattoman pitkää päivää hän oli erossa kaiken kiintymyksensä esineestä tavaten hänet vain toisinaan illoin. Sunnuntai tarjosi hänelle tilaisuuden esittää isälle tämän järjestelyn nurinkurisuutta; mutta isä oli järkähtämätön. Hän ei ensinkään luottanut opilliseen kasvatukseen, jota tytön osaksi hänen mielestään oli tullut jo aivan riittävästi.

Kului vielä toinenkin viikko. Emma Jane riutui silminnähtävästi ja etenkin korvin kuultavasti. Tytön raikas väri kuihtui ja hänen ruokahalunsa hupeni -- aterian hetkinä pöydässä -- melkein olemattomiin.

Emma Janen äiti vihjaili surkutellen sellaiseen tosiseikkaan, että Perkinsien tapa oli heikontua, ja hän valitti aina pelänneensä, että Emma Janen ihonväri oli liian kaunis ollakseen oikein terve. Hän todisti, että muutamat miehet olisivat ylpeitä, jos heillä olisi kunnianhimoisia tyttäriä, joille he mielellään soisivat kaikki mahdolliset kehitystilaisuudet. Hän pelkäsi sitä paitsi, että päivittäiset matkat Edgewoodiin tyttöä kyyditsemään runtelivat hänen omaakin terveyttään; ja hän ennusti, että herra Perkinsin ennen pitkää täytyisi palkata joku poikanen Emma Janen kyytimieheksi. Ja lopuksi rouva Perkins tunnusti suoraan, että kun kerta tyttö oli _niin_ opinhaluinen kuin Emma Jane, niin hänen nähdäkseen oli sulaa ilkeyttä asettua tyttöä vastustamaan.

Herra Perkins kesti useat päivät, mutta vihdoin hänen mielialansa, ruokahalunsa ja ruoansulatuselimistönsä alkoivat tästä huomattavasti tärveltyä, ja silloin hän alistui. Emma Jane riensi iloisena kuin vapautettu vanki tapaamaan rakasta ystäväänsä. Hänen rohkeutensa ei pettänyt edes pääsytutkinnossa, vaikka se joutuikin hirmuisesti koetelluksi, ennen kuin hänelle avautui tie Warehamin opilliseen yrttitarhaan. Hänet hyväksyttiin vain kahdessa aineessa, mutta hän liittyi ilomielin viisine ehtoineen koulun valmistavaan kurssiin aikoen valvoa, että tiedon virta valuisi säästeliäästi hänen henkisten perintömaidensa yli, kastelematta häntä enempää kuin oli välttämätöntä. On mahdotonta salata sitä totuutta, että Emma Jane oli paksupäinen; mutta sisukas, vääjämätön uskollisuus ja taito rakastaa alttiisti ja epäitsekkäästi ovat nekin, tarkkaan ajatellen, eräänlaisia kykyjä, joiden arvo elämässä saattaa olla suuri.

Wareham oli sievä pikkukaupunki, jonka leveätä pääkatua varjostivat suuret jalavat ja vaahterat. Kaupungissa oli apteekki, rautapaja, lyijyvalimo, useita sekalaisia kauppoja, kaksi kirkkoa ja monta täysihoitolaa; mutta kaikki asukkaiden harrastukset keskittyivät kaupungin opiston ja seminaarin ympärille. Kaupunkiin kerääntyi poikia ja tyttöjä piirikunnan sekä valtion kaikista osista, ja he olivat mitä erilaisimmilla asteilla, jos heitä luokiteltiin syntyperän, yhteiskunnallisen aseman, rikkauden tahi köyhyyden perusteella. Kolmannen ja neljännen luokan oppilaiden kesken oli tapana kävellä asemalle tai sieltä kouluun parittain, ja vastamäissä kantoivat vankemman sukupolven edustajat naistoveriensa raskaita kirjapinkkoja.

Joskus tuli myös tunnetuksi yhden tai toisen varhaiskypsän ja ajattelemattoman tytön tyhmyyden puuskaus. Näihin tyttöihin kuului riverborolainen Hulda Meserve. Hän oli kylläkin ystävällinen Rebekalle ja Emma Janelle, mutta mitä pitemmälle aika kului, sen vieraammiksi kävivät heidän välinsä. Hulda oli erinomaisen kaunis runsaine, punertavanruskeine hiuksineen ja muutamine aivan pienine kesakkoineen, joista hän puhui alituisesti -- tietäen, ettei kukaan voi keksiä niitä hänen kasvoistaan samalla huomaamatta hänen ihonsa posliininkaltaista heleyttä ja hänen pitkiä silmäripsiään. Koska Riverborossa oli vähänlaisesti nuorukaisia, aikoi Hulda Meserve huvitella näinä neljänä Warehamin vuotena niin paljon kuin olosuhteet sallivat. Hänen käsityksensä mukaan hauskuus oli siinä, että alati kasvava ihailijain piiri ympäröi ja hellitteli häntä, mitä julkisemmin sen parempi. Hänen tapansa oli kertoilla valloituksistaan osattomammille tytöille, samalla valitellen kärsimyksiä, joita hän alituisesti tuotti ihailijoilleen ja joiden suhteen hän oikeastaan väitti olevansa viaton kuin äskensyntynyt karitsa. Tällainen taipumus on omiaan piankin särkemään tavallisen ystävyyssuhteen, ja niinpä ei kestänyt kauankaan, ennen kuin Rebekka ja Emma Jane koulumatkoillaan istuivat yksin rautatievaunun toisessa päässä ja Hulda ihailijoineen toisessa.

Rebekka eli sellaista normaalia, itsetiedotonta elämää, joka hänen ikäkautenaan on kaikkein luonnollisinta. Pojat olivat hyviä tovereita, ei muuta. Hän lueskeli mielellään samassa luokassa kuin pojatkin -- kaikki tuntui silloin sujuvan paremmin; mutta hänen ihanteellisuutensa suojeli häntä joutavalta ja epäkypsältä hakkailulta.

Warehamin opettajissa oli muuan, neiti Emily Maxwell, jonka vaikutusvaltaan Rebekka taipui alunpitäen tutustuessaan hänen johdollaan englantilaiseen kirjallisuuteen sekä ainekirjoitukseen. Neiti Maxwell, jonka isä ennen oli ollut Mainen valtion kuvernöörinä ja jonka setä oli Bowdoinissa professorina, oli näiden seikkojen perusteella Warehamin huomatuin henkilö; ja täytyy tunnustaa mitä onnellisimmaksi sattumaksi, että hänen lyhyt opettajakautensa Warehamissa sattui juuri Rebekan kouluvuosiksi. Heidän suhteensa kehittyi heti varmaksi. Rebekan sydän heittäytyi opettajan huomaan arvelematta niinkuin nuoli lentää maaliinsa, ja kun hän nyt tapasi ylemmyydessään epäämättömän hengen, taipui hänen mielensä mutkittelematta kunnioittavan ihailun nöyrään asenteeseen.

Huhuiltiin neiti Maxwellin "kirjoittavan", millä sanalla, erityiseen tiettyyn sävyyn lausuttuna, ei tarkoitettu mitään kaunokirjoitustaitoa, vaan sitä, että asianomaisen kynäntuotteita oli nähty painettuina.

"Häneen sinä ihastut; hän kirjoittaa", kuiskasi Hulda Meserve Rebekalle ensimmäisenä kouluaamuna rukouksissa, kun opettajat istuivat etupenkillä kunnioitusta herättävänä rivinä. "Hän kirjoittaa; mutta minun mielestäni hän on pöyhkeä."

Kukaan ei näyttänyt voivan tarkalleen valaista tässä asiassa Rebekkaa, joka sielunsa nälässä kyseli _"mitä_ hän kirjoittaa;" mutta selitettiin, että ainakin yksi henkilö oli nähnyt neiti Maxwellin kirjoituksen eräässä kuvitetussa aikakauskirjassa. Tämä erinomainen suurtyö sai Rebekan hiukan ujostelemaan neiti Maxwellia; mutta samalla hän ihaili tätä rajattomasti. Opettajan katse kohtasi alituisesti innostuksesta säihkyvän tumman silmäparin. Milloin hän sanoi jonkin ajatuksen erikoisen onnistuneesti, silmäsi hän toisen penkkirivin kulmaukseen, jossa nuoret, ilmeikkäät kasvot alati kuvastivat jokaisen tunnevivahduksen, minkä hän vain halusi nostattaa.

Eräänä päivänä, kun oli puhe ensimmäisestä kirjoitusharjoituksesta, pyysi neiti Maxwell kutakin uutta oppilasta tuomaan hänen nähtäväkseen jonkin aikaisemmin kyhätyn ainekirjoituksensa, jotta hän voisi arvioida työtä ja päätellä minkälaista ainesta hänellä oli oppilainaan. Rebekka jättäytyi tunnin lopulla muista jälkeen ja läheni arastellen opettajanpöytää.

"Minulla ei ole mukanani ainekirjoituksia, neiti Maxwell, mutta minä voin etsiä jonkin, kun perjantaina lähden kotiin. Ne ovat eräässä laatikossa ullakolla."

"Huolellisesti käärittyinä kokoon ja punaisin ja sinisin nauhoin sidottuina?" kysyi neiti Maxwell hymyillen.

"Eikä", vastasi Rebekka ja pudisti vakavana päätään. "Minä kyllä tahdoin sidellä ne, koska muutkin tytöt tekivät niin ja koska se näytti somalta. Mutta minä sidoin kirjoitukset tahallani purjelangalla, ja sen, jossa puhutaan 'yksinäisyydestä', minä sidoin vanhalla kengännauhalla osoittaakseni sille, mitä minä siitä ajattelin."

"'Yksinäisyydestä'!" nauroi neiti Maxwell kohottaen kulmakarvojaan. "Itsekö sinä valitsit aiheesi?"

"En, neiti Dearborn sanoi, että me olimme liian pieniä voidaksemme itse valita hyviä aiheita."

"Minkälaisia muita aiheita teillä oli?"

"Takkavalkean ääressä', 'Grant soturina', 'Mietelmiä P.T. Barnumin elämästä', 'Haudattuja kaupunkeja'; en nyt muista useampia. Minun kaikki aineeni ovat huonoja enkä kehtaa näyttää niitä. Minä kirjoitan helpommin ja paremmin runoja, neiti Maxwell."

"Runoja!" huudahti hän. "Vaatiko neiti Dearborn teitä kirjoittamaan runoja?"

"Ei toki; minä vain olen aina kirjoittanut niitä, jo kotona maalla. Tuonko minä teille ne kaikki? Ei niitä ole paljon."

Rebekka otti Riverborosta mukaansa kirjoitusvihon, johon hän jäljenteli runollisia vuodatuksiaan ja vei sen neiti Maxwellin kotiin toivoen, että hänet pyydettäisiin sisälle ja että hän siten saisi puhella yksityisesti opettajansa kanssa; mutta kun hän soitti ovikelloa, tulikin palvelijatar aukaisemaan, eikä tytön auttanut muu kuin lähteä pettyneenä tiehensä.

Muutamia päiviä myöhemmin hän näki mustakantisen vihkonsa neiti Maxwellin opettajanpöydällä, ja silloin hän tiesi arvostelun hirvittävän hetken koittaneen. Niinpä tyttö ei hämmästynytkään, kun häntä pyydettiin jäämään luokkaan toisten lähdettyä.

Huoneessa oli hiljaista; punaiset lehdet kahahtelivat ulkona tuulessa ja lehahtelivat sisään avoimesta ikkunasta tuoden vuodenajan ensimmäiset tervehdykset. Neiti Maxwell saapui ja istui penkille Rebekan viereen.

"Luulitko sinä näitä hyviksi?" hän kysyi jättäen vihon tytölle.

"En ihan hullummiksikaan", tunnusti Rebekka, "mutta on niin vaikeata arvioida itse, minkälaisia ne ovat. Perkinsit ja Cobbit sanoivat aina niitä ihmeellisiksi, mutta kun rouva Cobb sanoi, että hän piti näitä parempina kuin Longfellow'n runoja, niin minä tulin onnettomaksi, sillä eihän se voi olla totta."

Viimeinen järkevä huomautus vahvisti neiti Maxwellia uskossaan, että Rebekka jaksoi kuulla totuuden ja että sen sanominen hyödyttäisi tyttöä.

"No niin, lapseni", sanoi hän hymyillen, "ystäväsi olivat väärässä ja sinä olet oikeassa. Pätevällä mittapuulla mitattaessa nämä runot jäävät ala-arvoisiksi."

"Sitten kai minun on luovuttava toiveesta, että minusta joskus tulisi kirjailija!" huokasi Rebekka, joka tunsi mielensä onnettoman karvaaksi ja pelkäsi, ettei voi pidättää kyyneliään.

"Älähän hätäile!" keskeytti neiti Maxwell. "Vaikka ne eivät olekaan oikeata runoutta, todistavat ne sinun hyviä taipumuksiasi. Tuskin koskaan rikot poljennon ja riimin sääntöjä vastaan, ja se osoittaa, että luontainen vaisto ohjaa sinua oikeaan; runoilijat sanoisivat sitä muototajuksi. Kun sinä kasvat ja saat kokemuksia -- tarkoitan, sitten kun sinulla on jotakin sanottavaa, luulen sinun kirjoittavan sangen hyviä runoja. Runous edellyttää tietoja ja laajanäköisyyttä, elämänkokemusta ja kuvittelukykyä, Rebekka. Sinulta puuttuvat vielä nämä kolme ensimmäistä edellytystä, mutta uskonpa melkein, että sinussa on hitunen viimeksi mainittua."

"Enkö minä enää koskaan saa sepittää runoja, en edes omaksi huvikseni?"

"Tietysti; se vain auttaa sinua kirjoittamaan parempaa suorasanaistakin. Minä aion pyytää kaikkia uusia oppilaita kirjoittamaan kirjeen, jossa hiukan kuvaillaan kaupunkia ja vihjataan, millaista kouluelämä on täällä."

"Saanko minä olla silloin oma itseni?" kysyi Rebekka.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Olisi tyhmää ja yksitoikkoista, jos minun täytyisi kirjoittaa oikea kirje, sellainen, minkä Rebekka Randall kirjoittaa Hanna sisarelleen Hopeapuron taloon tahi Jane tädilleen Riverboroon. Mutta jos minä saisin olla olevinani joku ihan toinen tyttö ja kirjoittaa jollekin, jonka tietäisin ymmärtävän kaiken mitä sanon, niin siitä tulisi parempi."

"Kyllä vain; siinähän on, luullakseni, hauska suunnitelma", sanoi neiti Maxwell. "No, keneksi sinä sitten aiot olettaa itsesi?"

"Minä pidän kauheasti perijättäristä", sanoi Rebekka miettivästi. "En tietysti ole koskaan nähnyt perijätärtä, mutta niille tapahtuu aina kaikenmoista ihmeellistä, varsinkin kultakiharaisille. Minun perijättäreni ei olisi turhamainen ja kopea, niinkuin Tuhkimon häijyt sisaret; hän olisi jalo ja antelias. Hän eroaisi suurenmoisesta koulusta, -- se olisi Bostonissa --, ja tulisi tänne sen vuoksi, että hänen isänsä oli elänyt täällä poikana, kauan ennen rikastumistaan. Isä on nyt kuollut, ja tytöllä on holhooja, maailman paras ja hienoin mies. Hän on tietenkin hiukan vanha ja usein totinen ja äänetön, mutta joskus, kun hän on iloinen, hän on täynnä kujeita, ja silloin Evelyn ei lainkaan karta häntä. Niin, tytön nimi on Evelyn Abercrombie ja hänen holhoojansa nimi on herra Adam Ladd."

"Tunnetko sinä herra Laddin?" kysyi neiti Maxwell ällistyneenä.

"Kyllä, hän on minun kaikkein paras ystäväni", huudahti Rebekka ihastuneena. "Tunnetteko tekin hänet, neiti Maxwell?"

"Kyllä, totta kai; hän on tämän koulun johtokunnan jäsen, näetkö, ja käy täällä usein. Mutta jos minä annan sinun nyt vielä olla 'olevinasi', niin sinä kerrot minulle kirjeesi koko sisällön ja minä menetän mieleisen yllätyksen."

Me jo tiedämme, mitä Rebekka ajatteli neiti Maxwellista; opettajan mielipiteen oppilaastaan me näemme seuraavasta kirjeestä, jonka neiti Maxwell kirjoitti paria kolmea kuukautta myöhemmin:

"Warehamissa jouluk. 1. p:nä.

Rakas isä!

Niin kuin hyvin tiedät, ei opetustyö suinkaan aina ole minua innostanut. Toisinaan olen vallan toivoton, kun ajattelen velvollisuuttani tyrkyttää tietoa näille nuorille, jotka ovat itsetyytyväisiä ja tarkkaamattomia, olivatpa he sitten kumpaa sukupuolta hyvänsä. Ja mitä tyhmempiä he ovat, sitä vähemmän he tyhmyyttään aavistavat. Jos minun alanani olisi matematiikka tai maantiede, saattaisin kenties kuvitella hyödyttäväni jotakuta, sillä niissä aineissa voivat ponnistukset ja ahkeruus saada ihmeitä aikaan. Mutta kirjallisuuden ja ainekirjoituksen opetuksessa kaipaa lahjakkuuden, mieltymyksen ja mielikuvituksen ilmauksia. Kuukauden toisensa jälkeen minä pyrin vaivalla eteenpäin, kiskon auki yhä uusia ja uusia simpukoita, mutta löydän helmen tuiki harvoin! Kuvittele siis minun iloani, kun nyt tänä lukukautena, näkemättä edes mitään erityistä vaivaa kuoren aukaisemisessa, tapasin harvinaisen helmen -- se on musta, mutta silkin siloinen ja hohtaa ihanasti! Hänen nimensä on Rebekka, ja hän muistuttaa meidän perheraamattumme kuvaa 'Rebekka kaivolla', sillä hänen hiuksensa ja silmänsä ovat niin tummat, että tulee ajatelleeksi suvussa virtaavan joko italialaista tai espanjalaista verta. Hän ei ole mitään erityistä ulkonaisesti. Ihmiset eivät ole tehneet hänen hyväkseen mitään. Hän ei voi kerskailla syntyperästään, hänellä ei ole rahoja, häntä ei ole sanottavastikaan kasvatettu, eikä hänellä ole muitakaan etuja. Mutta äitimme Luonto on ottanut hänet huomaansa sanoen:

'Omaksi otan lapsen tuon, hänestä itse neidon luon, omani kokonaan.'

Siunattu Wordsworth! Kuinka hän opettaakaan meitä ymmärtämään! Ja helmi ei tähän saakka ole kuullut hänestä puhuttavankaan! Ajattelehan, miltä tuntuu lukea luokalle Wordsworthin 'Lucya' ja huomata loppuun ehdittyään kuinka neljäntoista ikäinen huulipari värähtelee ihastuksesta ja kuinka kaksi silmää välkkyy myötätunnon kyynelissä!

Sinä rakas isäparka! Sinäkin tiedät, kuinka lohdutonta on kylvää jaloa kylvöä kivikkoon, hiekkaan, veteen ja (siitähän joskus näyttää) liejuun, tietäen, että jos siitä ituja nouseekin, niin taimet ovat kituvia ja surkastuneita. Kuvittelehan, kuinka iloista silloin on kohdata todellinen sielu -- kylvää siemen niin lämpöiseen ja hedelmälliseen maahan, että voi vahvasti uskoa siitä kehkeytyvän lehtiä, kukkia ja hedelmiä, kutakin oikeaan aikaan. Soisin, etten olisi niin kärsimätön, niin kiihkeä näkemään tuloksia. Minusta ei ole opettajaksi; siihen toimeen ei sovellu kukaan, joka halveksuu tyhmyyttä niin syvästi kuin minä... Helmi kirjoittelee lystillisiä maalaismakuisia säkeitä, tietysti kalikkasäkeitä, mutta kuinka liekään, silloin tällöin hänen onnistuu liittää lomaan rivi, ajatus, runokuva, joka osoittaa, että hän tietämättään tuntee salaisuuden... Näkemiin! Minä otan Rebekan jonakin perjantaina mukanani kotiin, jotta sinä ja äiti saatte itse nähdä, minkälainen hän on.

Teidän oma tyttärenne _Emily_."

APILANKUKKIA JA AURINGONRUUSUJA

"Mitä kuuluu, tytöt?" kysyi Hulda Meserve katsahtaen sisään ovenraosta. "Voitteko keskeyttää lukunne hetkeksi ja näyttää minulle huonettanne? Tulen suoraan kaupasta, josta ostin nämä hansikkaat, sillä olin päättänyt, etten kulje talvella kintaissa -- ne ovat kerrassaan liian maalaiset. Mutta älähän, teidän huoneennepa on vallan liian loistava, sanalla sanoen! Luulen, ettei kellään toisella meistä ole lähimainkaan tämän veroista! En ymmärrä, mikä tälle antaa sellaisen suorastaan ruhtinaallisen leiman -- nuo uutimetko vai tuo hieno varjostin vai Rebekan lamppu -- mutta te olette tosiaan ymmärtäneet somistaa asuntonne. Minäkin pidän sievistä huoneista, mutta en saa koskaan hetkeksikään aikaa järjestellä omaani. Minulla on aina niin paljon puuhailemista puvuissani, etten juuri milloinkaan saa vuodettani kootuksi ennen päivällistä; mutta kun vieraina kuitenkin käy vain tyttöjä, niin mitäpä siitä. Saanko kuivata jalkojani teidän lämpöjohtonne päällä? En voi sietää kalosseja, ellei kaduilla ole savea ja lokaa aina polviin saakka. Minä näin siksi paljon vaivaa hakiessani näitä ranskalaismallisia kenkiä, etten minä nyt rupea pilaamaan niitä kalosseilla useammin kuin on ihan välttämätöntä. Luulen, että pojat tarkkaavat jalkoja aina enemmän kuin muuta. Elmer Webster astui eilen varpailleni koulussa, kun satuin ojentamaan jalkani käytävään, ja sitten välitunnilla hän pyysi minulta anteeksi ja sanoi, ettei oikeastaan häntä sopinut syyttää, sillä jalka oli niin pieni, ettei hän tosiaankaan voinut huomata sitä! Eikö hän olekin suurenmoinen? Tietysti hän vain loruilee, mutta tällaiset viistot korot ja terävät kärjet saavat jalan näyttämään pienemmältä. Pankaahan, tytöt, jalkanne tähän rinnalle, niin saamme nähdä, onko niissä eroa; ei silti, että minä siitä välittäisin, mutta pilan vuoksi."

"Minun koipeni voivat vallan erinomaisesti täällä, missä ne nyt ovat", vastasi Rebekka kuivasti. "Minulla ei ole aikaa mittailla jalkoja algebrapäivänä. Sinä olet, muuten, pitänyt toista jalkaasi käytävässä aina siitä saakka, kun sait nuo uudet kenkäsi, joten ei ole ihme, että joku lopultakin sattui sille polkemaan."

"Ehkäpä minä usein muistan kenkiäni, sillä ne eivät ole aluksi kovinkaan mukavat ennen kuin niihin tottuu. Tehän olette saaneet aikalailla uutuuksia tänne, vai mitä?"

"Tarkoitat joululahjojamme?" kysyi Emma Jane. "Tyynynpäälliset antoi rouva Cobb, maton lähetti Mary serkku Pohjois-Riverborosta, ja Living ja Dick antoivat paperikorin. Me annoimme toisillemme kaappi- ja vuodeverhoja, ja varjostimen lahjoitti herra Ladd minulle!"

"Olipa onni teille, kun tutustuitte häneen! Armias! Kunpa minäkin kohtaisin jotakin samantapaista. Ja kuinka kekseliäs hän onkaan! Varjostin kätkee parhaiksi teidän vuoteenne, eikö totta? Mutta teillähän onkin vuodekomero huoneessanne, ainoa koko talossa. En ymmärrä, kuinka teidänlaisenne vastatulleet onnistuivat saamaan näin mainion huoneen", lopetti hän tyytymättömänä.

"Neiti Maxwell toimitti sen meille", selitti Emma Jane.

"Tänä vuonna teidän suuri ja ainokainen neiti Maxinne on jäykempi ja mahdottomampi kuin koskaan ennen", sanoi Hulda. "Minä olen kokonaan luopunut yrittämättäkään enää miellyttää häntä, sillä hänellä ei ole rahtuakaan oikeudentuntoa. Suosikkejaan hän vaalii, mutta toisia hän ei huomaakaan muulloin kuin nakatessaan heille ärsyttäviä huomautuksia. Eilen minua suuresti halutti sanoa hänelle, että hänen velvollisuutensa on opettaa minulle kieliä eikä käytöstapoja."

"Soisin, ettet moittisi neiti Maxwellia minun kuulteni", sanoi Rebekka tulisesti. "Tiedäthän minun kiintymykseni."

"Tiedän, mutta minun on mahdoton ymmärtää, kuinka sinä jaksat sietää häntä."

"Minä en vain siedä, vaan rakastan häntä!" huudahti Rebekka. "En sallisi auringon paahtaa häneen liian kuumasti tai tuulen puhaltaa häneen liian purevasti. Hänen pöytänsä alle minä haluaisin panna marmorisen korokkeen, ja tahtoisin antaa hänen istua samettituolilla kultaisen kateederin takana!"

"No no, älä nyt sentään pillastu, sillä minun puolestani hän kyllä saa istua, missä häntä huvittaa. Minulla on parempaa ajattelemista", sanoi Hulda niskojaan nakaten.

"Eikö nyt ole sinun tuntisi?" kysyi Emma Jane ehkäistäkseen puhkeamassa olevan riidan.

"On, mutta minä kadotin eilen latinan kielioppini. Jätin sen eteiseen puoleksi tunniksi, sillä välin kun minulla oli todellinen _kohtaus_ Herbert Dunnin kanssa. En ollut koko viikkoon puhunut hänen kanssaan ainoatakaan sanaa, ja olin antanut takaisin hänen luokkamerkkinsä. Hän oli ihan raivoissaan. Kun sitten palasin eteiseen, oli kirja poissa."

Kaiken aikaa huoneessa ollessaan Hulda oli aukonut ja kiinnitellyt hattunsa harsoa toivoen, että tytöt huomaisivat kysyä, kenen sormus tällä viikolla oli hänen sormessaan; mutta vaikka Rebekka ja Emma Jane heti olivat huomanneet tämän uuden korun, ei mikään maailmassa olisi saanut heitä hiiskahtamaan siitä sanaakaan. Huldan halu yllyttää heitä puhumaan asiasta oli liian ilmeinen.