Part 11

"Me emme voi kaikki ruveta lähetyssaarnaajiksi ja ryhtyä opettamaan ihmisiä hyviksi... muutamat meistä eivät ole vielä itsekään oppineet olemaan hyviä; mutta jos Sinun valtakuntasi on lähestyvä ja Sinun tahtosi tapahtuva niin maassa kuin taivaissa, niin jokaisen täytyy koettaa ja auttaa puolestaan... sekä niiden, jotka ovat vanhoja ja väsyneitä että niiden, jotka ovat nuoria ja voimakkaita... Ne pienet lapset, joista me kuulimme, ja jotka ovat syntyneet Syyrian taivaan alla, suorittavat Sinun kunniaksesi ihmeellisiä ja outoja tekoja, ja muutamat meistä haluaisivat mielellään matkustaa kaukaisiin maihin ja tehdä suuria ja urheita palveluksia pakanoille ja ottaa lempeydellä heiltä pois heidän puiset ja kiviset epäjumalansa. Mutta meidän kenties täytyy jäädä kotiin ja suorittaa täällä, mitä osaksemme on määrätty... väliin sellaistakin, mikä ei ole meille mieleen... mutta sen juuri, täytyy olla sitä, mistä äskeisessä virressä puhutaan, kun siinä sanottiin, että suloiset tuoksut kohoavat taivaisiin jokaisen aamu-uhrin mukana... Näin kasvattaa Jumala meitä nöyryyteen ja kärsivällisyyteen ja olkoon elämämme raskas taikka kevyt nyt, on lohtunamme ajatus että näin on Luoja säätänyt. Amen."

Taitamaton, haaveellinen tyttöraukka! Hänen rukouksensa yksinkertaisesti oli täynnään virrensäkeitä ja puhujan saarnassaan käyttämiä kuvia, mutta hän yhdisteli ja ilmaisi niitä omaan tapaansa ja siten ne vaikuttivat hänen omilta sanoiltaan ja ajatuksiltaan. Muutamien ihmisten sanoihin voisi aina liittää miinus-merkin loppuun, ja se merkitsisi silloin, että sanojen merkityksestä olisi pikemminkin vähennettävä kuin niihin lisättävä puhujan oman persoonallisuuden vaikutus; mutta Rebekan sanoihin olisi siinä tapauksessa aina ollut lisättävä plus-merkki.

Kun tyttö oli sanonut "amen", istuutui hän tai ainakin kuvitteli istuutuvansa jollekin, minkä hän otaksui penkiksi, ja sitten luettiin siunaus. Minuutin tai parin kuluttua, kun huone ei enää tuntunut pyörivän hänen silmissään, Rebekka meni rouva Burchin luo, joka suuteli häntä ystävällisesti ja sanoi:

"Rakas lapsi, kuinka olenkaan iloinen siitä, että saamme olla teidän luonanne. Onko liian myöhäistä, jos saavumme puoli kuudelta? Kello on nyt kolme, ja meidän täytyy vielä käydä asemalla noutamassa matkatavaramme ja lapsemme. Me jätimme ne sinne, kun emme tienneet, lähtisimmekö heti takaisin vai viipyisimmekö täällä."

Rebekka sanoi, että puoli kuudelta heillä oli tapana aterioida, joten se aika soveltui hyvin; ja sitten hän myöntyi rouva Cobbin tarjoukseen ja lähti ajamaan kotiin Sara tädin vaunuissa. Tytön kasvot hehkuivat ja hänen huulensa värähtelivät tavalla, jonka Sara täti oli oppinut ennestään tuntemaan; eikä rouva Cobb sen vuoksi ryhtynyt tyttöä puhuttelemaan. Mutta kolea viima ja vanhan ystävän tyynnyttävä läsnäolo auttoivat Rebekkaa saavuttamaan jälleen tasapainonsa, ja kun hän sitten saapui kivitaloon, oli hänen mielensä hilpeä ja vapaa. Tytöllä oli liian paljon uutisia sydämellään hänen voidakseen pysähtyä eteiseen riisumaan päällyskenkiään; sen vuoksi hän nosti ovensuusta maton arkihuoneeseen, astui sen päälle ja ryhtyi purkamaan tietojaan.

"Sinun kenkäsi ovat tuossa lämpiämässä tulennoksen vieressä", sanoi Jane täti. "Vedä ne jalkaasi puhuessasi."

DIAKONI ISRAELIN JÄLKELÄINEN.

"Siellä oli kovin pieni kokous, Miranda täti", aloitti Rebekka, "ja lähetyssaarnaaja ja hänen rouvansa ovat mukavia ihmisiä, ja he tulevat tänne ja ovat tädin luona koko illan ja vielä huomisen päivänkin. Toivon, ettei täti ole siitä pahoillaan."

"Tulevat tänne!" huudahti Miranda, pudottaen kutimen helmaansa ja ottaen silmälasit nenältään, kuten tavallisestikin äärimmäisen järkytyksen hetkinä. "Itsekö he tarjoutuivat tulemaan?"

"Ei", vastasi Rebekka, "minun oli pakko kutsua heidät. Mutta ajattelin, että tädit pitäisivät niin mieltäkiinnittävistä ihmisistä. Kävi näin --"

"Anna selitysten nyt olla ja sano ensin, milloin he saapuvat? Nytkö heti?"

"Ei, ei vielä kahteen tuntiin -- siinä puoli kuuden ajoissa."

"No, sitten voit selittää, jos kykenet, kuka sinut oikeutti kutsumaan tänne kokonaisen liudan ihmisiä yövieraiksi, vaikka hyvin tiedät, ettei meillä ole ollut mitään vieraskutsuja kahteenkymmeneen vuoteen emmekä aio seuraavinakaan kahtenakymmenenä ketään kutsua -- tai ei ainakaan niin kauan kuin minulla on ohjakset talossa."

"Älä soimaa häntä, Miranda, ennen kuin olet kuullut hänen selityksensä", vaati Jane. "Minusta on koko ajan tuntunut siltä, että jotakin tämän suuntaista olisi tapahtunut, jos me olisimme menneet kokoukseen, koska herra Burch kerran tunsi isämme."

"Siellä ei ollut paljon väkeä", sanoi Rebekka. "Minä kerroin kaikille tätien terveiset, ja kaikki olivat pahoillaan, kun ette voineet saapua, sillä puheenjohtajakaan ei ollut siellä, vaan rouva Matthews joutui puheenjohtajan paikalle. Se oli vahinko, sillä tuoli ei ollut hänelle likimainkaan tarpeeksi iso, ja hänen ulkonäkönsä muistutti minulle kaiken aikaa erästä virttä, jonka lauloimme: 'Voi, kuinka avara on pakanain valtakunta', ja hänellä oli päässään sellainen suuri, leveälierinen huopahattu, joka aina valahtaa viistoon. Ja herra Burch puhui kauniisti Syyrian pakanoista, ja laulut sujuivat hauskasti, ja kolehtihaavissa näytti olevan noin neljäkymmentä senttiä, kun se tuli meidän puolellemme. Mutta sillä ei voitaisi pelastaa edes pakanalasta, vai mitä? Sitten herra Burch sanoi, että jos joku sisarista tahtoisi majoittaa heidät, niin he jäisivät tänne huomiseksi ja pitäisivät vielä pienen kokouksen jonkun kodissa, ja rouva Burch panisi syyrialaisen puvun ylleen ja he näyttäisivät hauskoja ulkomaalaisia esineitä. Sitten hän odotti ja odotti, eikä kukaan hiiskahtanutkaan. Ja herra Burch toisti saman uudelleen, ja selitti, minkä vuoksi hän halusi viipyä, ja jokainen näki hänen pitävän sitä velvollisuutenaan. Juuri silloin rouva Robinson kuiskasi minulle, että lähetyssaarnaajat tulivat aina kivitaloon silloin, kun isoisä eli, ja ettei isoisä koskaan sallinut heidän mennä yöksi muualle. Minä en tiennyt, että tädit olivat lakanneet ottamasta heitä vastaan, vaikka eihän täällä ole ollut ketään matkustavia pappeja muulloin kuin yhtenä sunnuntaina minun aikanani. Sen vuoksi minä luulin, että minun täytyy kutsua heidät, kun ei täti ollut siellä eikä voinut itse pyytää heitä, ja kun täti oli sanonut, että minun täytyy edustaa perhettä."

"Mitenkä sinä teit sitten? Menitkö sinä esittämään itsesi, kun ihmiset poistuivat salista?"

"En, minä nousin kesken kokouksen. Minun täytyikin tehdä niin, sillä herra Burch alkoi loukkaantua, kun ei kukaan puhunut mitään. Sen vuoksi minä sanoin: 'Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer tulisivat iloisiksi, jos te tahtoisitte tulla kivitaloon, niinkuin lähetyssaarnaajat tekivät silloin kun isoisä eli, ja tädit pyytävät minua esittämään tervehdyksensä'. Sitten istuin jälleen, ja herra Burch rukoili isoisän puolesta ja sanoi häntä Jumalan mieheksi ja kiitti Herraa siitä, että hänen henkensä yhä eli hänen jälkeläisissään (hän tarkoitti tätejä) ja kiitti siitä, että tämä kunnon vanha talo, jossa monet veljet olivat kokeneet lohdutusta ja saaneet apua ja josta monet olivat lähteneet voimistuneina uusiin taisteluihin, oli yhä edelleen vieraanvaraisesti avoinna muukalaiselle vaeltajalle."

Toisinaan, kun taivaankappaleet ovat tietyissä asemissa, on pelkkä luonnollisuus kaikkein täydellisintä taidetta. Sanat tai teot, joissa ei ole mitään vaikutuksen tavoittelua, tuntuvat innoituksen henkäyksiltä.

Vuosikaudet oli Miranda Sawyer pitänyt eräät sielunsa portit tiukasti suljettuina, vaikkakaan ne tosin eivät olleet sulkeutuneet äkisti, vaan vähin erin ja hänen täysin siitä tietämättään. Jos Rebekka olisi tahallisesti kolkutellut näitä portteja vaikkapa päivittäin, hellittämättä ja vaikka kuinkakin taidokkaasti, ei hän kuitenkaan olisi päässyt koskaan sisälle, kielletylle alueelle. Mutta nyt, heidän kenenkään sitä aavistamatta, alkoivat portit kääntyä ruosteisilla ja jäykillä saranoillaan. Rebekka oli käyttäytynyt siten kuin diakoni Israel Sawyerin tyttärentyttären tulee käyttäytyä ja täten epäämättömästi osoittanut, ettei hän sittenkään ollut pelkkä "Randall kiireestä kantapäähän", niinkuin oli otaksuttu.

"No niin, kyllä huomaan, että sinun oli pakko tehdä näin, Rebekka", sanoi hän, "ja myönnän, että esitit kutsun niin kauniisti kuin sellaisessa tilaisuudessa saattaa tehdä. Toivoisin, että Jane täti ja minä emme olisi näin kylmettymisen runtelemia; mehän emme pysty nyt mitään puuhaamaan. Mutta tästä huomaat, Rebekka, kuinka järkevää on pitää talo aina puhtaana ja hyvässä kunnossa, olipa se tyhjänä tai asuttuna, ja kuinka mainiota on, kun ruokaa on aina varattu enemmänkin, niin ettei tarvitse hätääntyä, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä. Kokouksessa oli puoli tusinaa ihmisiä, jotka olisivat voineet majoittaa Burchit aivan huoletta, mutta he olivat joko liian saitoja tai laiskoja. Miksi sinun lähetyssaarnaajasi eivät tulleet tänne heti sinun mukanasi?"

"Heidän täytyi lähteä asemalle noutamaan tavaroitaan ja lapsiaan."

"Onko heillä lapset mukana?" älähti Miranda.

"On, Miranda täti, ja he ovat kaikki syntyneet Syyrian taivaan alla."

"Sinä syyrialainen isoäiti!" huudahti Miranda (mutta sehän oli kokonaan perätöntä). "Montako heitä on?"

"Minä en tullut kysyneeksi; mutta minä järjestän kaksi huonetta kuntoon heille, ja jos kaikki lapset eivät mahdu niihin, otan minä jonkun omaan vuoteeseeni", toimitti Rebekka, salaisesti toivoen näin tapahtuvankin. "Koska molemmat tädit nyt ovat puolittain sairaita, niin enkö minä saisi kerrankin järjestää kaikkea kuntoon vieraita varten? Täti saa tulla ylös tarkastamaan, kun minä kutsun. Suostuuko täti siihen?"

"Luulen, että minun täytyy suostua", huokasi Miranda epäröiden. "Heittäydyn hetkeksi lepäämään Janen luo makuukamariin, sittenhän nähdään, pääsenkö virkistymään sen verran, että saan illallisen valmistetuksi. Kello on nyt puoli neljä -- älä anna minun nukkua minuuttiakaan yli viiden. Minulla on kunnollinen tuli palamassa keittiön pesässä. En todellakaan ymmärrä, mikä minut sai muhentamaan koko padallisen papuja keskellä viikkoa, mutta nyt ne ovat hyvään tarpeeseen. Isällä oli tapana sanoa, ettei kotiin palaavista lähetyssaarnaajista maistu mikään niin mainiolta kuin pavut ja silava ja hapanleipä. Pane kuntoon molemmat eteläiset kamarit, Rebekka."

Tyttö, joka nyt sai ensi kertaa elämässään vapaan toimivallan tällaisessa asiassa, ryntäsi portaita ylös kuin rajuilma. Kivitalon kaikki huoneet olivat somia kuin nukkekaapit, eikä Rebekalla ollut muuta tehtävää kuin päästää kierrekaihtimet ylös ikkunoissa, harjata lattiat ja tomuttaa huonekalut. Tädit kuulivat hänen juoksentelevan edes takaisin, ravistelevan pieluksia ja höyhenpatjoja, kalisuttavan posliineja ja samalla laulelevan:

"Jumala turhaan hyvyydessä näin jakaa meille lahjojaan, jos pakanat ain' pimeydessä kiviä kumartavat vaan."

Tytöstä oli vähitellen kehittynyt kätevä ja näppärä pieni olento, joka vilauksessa suoritti ne tehtävät, joihin hän ylipäänsä pystyi. Sitenpä hän olikin saanut aikaan ihmeitä kello viiteen mennessä, jolloin hän kutsui tätejään tarkastuskierrokselle. Vuoteet olivat tasaiset ja siistit, pesutelineillä riippui puhtaita pyyheliinoja, vesikannut olivat täytetyt, saippuat ja tulitikut olivat somasti käsillä, hiilipurnussa oli sanomalehtipaperia, sytykelastuja ja puita, ja jokaisessa tulipesässä paloi hiljalleen lämmittävä valkea.

"Minä ajattelin, että täytyy lieventää meidän pakkastamme, koska he tulevat suoraan Syyriasta", selitti tyttö. "Ja tästä minä nyt muistan, että minun täytyy tutkia asiaa maantiedostani, ennen kuin he ehtivät saapua."

Rebekan puuhissa ei ollut muistutuksen sijaa, ja niinpä tädit palasivat alakertaan, parannellakseen hiukan ulkoasuaan ennen vieraiden tuloa. Kun he sivuuttivat vierashuoneen oven, oli Miranda kuulevinaan sisältä räiskettä ja hän kurkisti sen vuoksi ovelta huoneeseen. Ikkunanverhot olivat työnnetyt syrjään, ja etuhuoneessa rätisi iloinen tulennos avoimessa kaakeliuunissa, samalla kun takimmaisenkin liedellä loimotteli hehkuva hiillos. Marmorisella kulmapöydällä loisti Rebekan oma lamppu, prinssi Aladdinin toinen joululahja, ja sen ruusuisen varjostimen himmentämä valo muutti jäykän ja ruman huoneen pyhäköksi, jossa kelpasi istua ja tuntea rakastavansa lähimmäistään.

"Kaiken nimessä, Rebekka", huusi Miranda portaiden yläpäätä kohti, "sopiko sinun mielestäsi ottaa nyt vierashuone käytäntöön?"

Hiuksiaan palmikoiva Rebekka ilmaantui porraskaiteen luo.

"Tehdäänhän näin korjuujuhlanakin ja jouluna, ja minä uskoin, että tämä olisi melkein yhtä juhlallinen tilaisuus", selitti hän. "Minä nostin vahakukat pois uuninreunukselta, jotteivät ne sulaisi, ja panin helmiäiset, korallit ja sen vihreän täytelinnun hyllykaapin päälle, etteivät lapset saisi niitä käsiinsä. Veli Milliken saapuu tänne puhumaan herra Burchin kanssa liikeasioista, enkä minä ihmettelisi, vaikka veli ja sisar Cobb myöskin sattuisivat kurkistamaan sisään. Älkää lähtekö kellariin; minä tulen silmänräpäyksessä alas ja toimitan juoksuaskareet."

Miranda ja Jane silmäilivät toisiaan hetken.

"Eikö vaan siinä olekin kummallisin letukka, mikä maailmaan ikänään on syntynyt!" huudahti Miranda. "Mutta kyllä hän saa työt luistamaan, milloin häntä huvittaa!"

Kellon käydessä kuutta oli kaikki kunnossa vieraiden varalle, ja ne naapurit, joiden silmä kantoi kivitaloon saakka (nyt, kun ei puissa ollut lehtiä, tämä talo näkyi varsin kauas), tunsivat äärimmäistä uteliaisuutta ja hämmästystä. Molempien vierashuoneiden ikkunoista oli kaihtimet kiskottu ylös! Samoin kummankin eteläisen makuuhuoneen! Ja takkavalkeat joka huoneessa -- jos silmiinsä tohti luottaa! Ellei muuan "sisar", joka oli ollut kokouksessa, olisi säälinyt näitä onnettomia uteliaita ja pistäytynyt muutamissa naapureissa selittelemässä asiaa, olisi moni Riverboron perhe varmaan viettänyt seuraavan yön sangen unettomana.

Lähetyssaarnaajan perhe saapui määräaikaan, ja Mirandan iloksi vain kaksi lasta oli mukana, sillä seitsemän tai kahdeksan oli jätetty veljien ja sisarien hoteisiin Portlandiin, jotta matkalaukut eivät paisuisi onnettoman suuriksi. Jane opasti vieraat yläkertaan ja Miranda rakenteli illallista. Mutta Rebekka otti heti huostaansa perheen molemmat pikku tytöt, riisui päällysvaatteet heidän yltään, silitti heidän hiuksensa ja vei heidät sitten keittiöön tunnustelemaan silavassa käristettyjen papujen tuoksua.

Ateria oli varsin runsas, ja lasten läsnäolo poisti siitä kaiken jäykkyyden, mikä arvatenkin muuten olisi vallinnut. Aterian päätyttyä Jane täti korjasi ruokia pöydältä Mirandan seurustellessa vieraiden kanssa vierashuoneessa, mutta Rebekka ja pienet Burchit pesivät ja kuivasivat pöytäastioita ja muuttivat koko keittiön karnevaalitantereeksi. Kuitenkaan he eivät saaneet aikaan varsin suuria vaurioita -- he särkivät vain yhden kupin ja yhden vadin, jotka kumpikin olivat jo vanhastaan poreilla, heittivät hopealusikan pesuveden mukana takaoven luo ja kaatoivat kahvinporot likavesisiivilään. Kun Rebekka oli hävittänyt kaikkien näiden rikosten jäljet, siirtyivät lapset vierashuoneeseen, jonne herra ja rouva Cobb sekä diakoni Milliken rouvineen jo sitä ennen olivat ilmestyneet.

Olipa se hupaisa ilta! Toisinaan he jättivät pakanat kaikessa sokeudessaan kumartamaan puita ja kiviä -- ei pitkäksi aikaa, vain sen verran, että he itse (sekä pakanat) ehtivät hiukan hengähtää, ja silloin herra ja rouva Burch kertoilivat ihmeellisiä, kauniita ja eriskummallisia asioita. Molemmat pikku tytöt laulelivat yhdessä, ja Rebekankin täytyi, rouva Burchin hartaiden pyyntöjen taivuttamana, istuutua vanhan rämisevän pianon ääreen ja laulaa vuorostaan.

Kello kahdeksalta Rebekka hiipi lattian poikki ja antoi Miranda tädilleen palmunlehväisen viuhkan, näköjään sen vuoksi, että täti voisi sillä suojata häikäistyjä silmiään lampunvalolta. Mutta oikeastaan tämä oli pieni sotajuoni, sillä Rebekka sai näin tilaisuuden kuiskata tädilleen:

"Mitenkä kaakkujen käy?"

"Pitäisikö niitä sitten olla?" suhahti Miranda täti vastaukseksi.

"Perkinsit aina tarjoavat niitä."

"No hyvä. Tiedäthän, missä ne ovat säilössä."

Rebekka poistui ovelle, ja nuoret Burchit seurasivat hänen jäljissään, aivan kuin heidän olisi työläs kestää silmänräpäyksenkään eroa uudesta ystävästään. Viiden minuutin kuluttua he palasivat takaisin, ja Burchin pikku tytöillä oli käsissään kulhot kukkuroillaan torttuja, sydämiä, vinoneliöitä ja palmikkoleivoksia -- kaikki sievästi sokeroituina ja siroteltuina kuminalla, jota oli korjattu talon omasta puutarhasta. Tällaiset leivostuotteet olivat Jane neidin erikoisalaa. Rebekka seurasi jäljessä kantaen tarjotinta, jolla kimalteli kuusi pientä kristallilasia täynnä voikukkaviiniä, jonka valmistajana Miranda oli paikkakunnan kuuluisuus. Tätä viiniä oli vanha diakoni Israelkin aina tarjoillut, ja lasitkin olivat hänen Bostonista ostamiaan. Miranda ihaili niitä rajattomasti, ei yksin niiden kauneuden tähden, vaan myöskin siksi, että niihin mahtui kovin vähän.

Kun nämä virvokkeet oli sievästi nautittu -- toimitus, jota Riverborossa sanottiin "siivilöimiseksi" -- katsahti Rebekka kelloon ja nousi sitten äkisti tuoliltaan lasten nurkasta, sanoen tovereilleen hilpeästi:

"Tulkaa, nyt on pienten lähetyssaarnaajien aika käydä levolle!"

Tämä komennus sai kaikki nauramaan -- isot lähetyssaarnaajat muita makeammin --, ja syyrialainen pikku väki toivotti huoneelle hyvää yötä poistuen Rebekan mukana yläkertaan.

UUSI SYDÄN

"Teidän sisarentyttärenne on ihmeteltävin lapsi, minkä olen nähnyt vuosikausiin", sanoi herra Burch, kun ovi oli sulkeutunut pikku tyttöjen jälkeen.

"Hän näyttää lopultakin kehittyvän ihmiseksi", vastasi Miranda neiti, "mutta hän on yhä vielä hirveän huolimaton ja ihan liian eläväinen."

"Meidän on muistettava, että eloisuuden puute eikä sen liiallisuus aiheuttaa suurimmat häiriöt elämässä", huomautti herra Burch.

"Hänestä tulisi verraton lähetyssaarnaaja", sanoi rouva Burch. "Sellaista ääntä, sellaista puoleensavetävää voimaa ja niin luontevaa puhekykyä ei ole monelle suotu."

"Ehkäpä minäkin puolestani sanon ajatukseni, ja se on, että hän minun mielestäni sopisi parhaiten pakanaksi", ilmoitti Miranda lyhyesti.

"Sisareni ajattelee, ettei ole hyvä mairitella lapsia", kiiruhti Jane neiti lisäämään, nähdessään kuinka rouva Burch tuntui säikähtyneenä aikovan kysyä, eikö Rebekka ollutkaan "tunnustajia".

Rouva Cobb oli peläten odottanut keskustelut kääntyvän juuri tälle tolalle -- ennen kaikkea hän vapisi ajatellessaan, että joku voisi vihjata Rebekan saaneen rukouksen lahjat. Kokouksessa Sara täti oli tuntenut hetkellistä ja kauttaaltaan perustelematonta vastenmielisyyttä pastori Burchiin sen takia, että tämä oli kehottanut hänen suojattiaan "johtamaan rukousta". Rouva Cobb oli nähnyt, kuinka kalpeus valahti tytön kasvoille, kuinka avuton hätä kuvastui hänen katseissaan, kuinka hänen silmäripsensä vavahtelivat luoden häälyviä varjoja poskille, ja näistä merkeistä Sara täti oli ymmärtänyt, mikä koetus Rebekalla oli ollut kestettävänään. Nyt oli rouva Cobbin tuntema vastenmielisyys hälvennyt hänen kuunnellessaan pastorin ystävällistä puhelua ja katsellessaan hänen miellyttävää käyttäytymistään, mutta kun hän nyt huomasi, että rouva Burch oli poikkeamaisillaan vaarallisille poluille, kysyi hän tältä odottamatta, täytyikö Riverborosta Syyriaan matkustettaessa monestikin vaihtaa junaa. Rouva Cobb ymmärsi, ettei se ollut mikään erikoisen älykäs kysymys, mutta se kuitenkin täytti tarkoituksensa.

Tällä välin sanoi diakoni Milliken neiti Miranda Sawyerille:

"Tiedätkö, Miranda, ketä Rebekka muistuttaa?"

"Kyllä sen arvaan", vastasi Miranda kuivasti.

"Vai niin, sinäkin olet huomannut sen. Ensin minä luulin hänen tulleen kokonaan isäänsä, jonka näköinen hän on ulkonaisesti; mutta niinpä ei olekaan laita, vaan hän muistuttaa sinun isääsi, Israel Sawyeria."

"En ymmärrä, mistä sinä sen olet huomannut", sanoi Miranda perin pohjin hämmästyneenä.

"Se välähti mieleeni tänään, kun hän nousi kokouksessa seisaalleen ja esitti herra Burchille teidän kutsunne. Oli hiukan ihmeellistä, että hän istui juuri samassa penkissä, jossa isäsi tapa oli istua johtaessaan pyhäkoulua. Muistathan, kuinka hän nosti leukaansa ja kallisti päätään taaksepäin noustessaan sanomaan jotakin? No niin, tyttö teki aivan samoin; siellä huomasivat sen useammatkin."

Vieraat lähtivät pois ennen yhdeksää, ja tähän aikaan (kivitalossa hyvin myöhäinen iltahetki) vanhat Sawyerin tytöt myöskin vetäytyivät yölevolleen. Kun Rebekka kantoi rouva Burchin kynttilää näyttäen tälle tietä portaissa, sanoi hän ujosti:

"Oletteko hyvä, rouva Burch, ja sanotte pastorille, etten minä ole seurakunnan jäsen? En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, kun hän tänään pyysi minua rukoilemaan kokouksessa. En rohjennut sanoa, etten ollut koskaan rukoillut ääneen ja etten ymmärtänyt kuinka se oli tehtävä. Minusta tuntui niin häijyltä ja rohkealta rukoilla kaikkien niiden vanhojen seurakuntalaisten kuullen ja tekeytyä paremmaksi kuin olin. Mutta eikö Jumala olisi pitänyt minua kelvottomana, jos en olisi tahtonut rukoilla, kun pappi kehotti minua siihen?"

Kynttilänvalo lepatti Rebekan hehkuvilla, kiihtyneillä kasvoilla. Rouva Burch kumartui ja suuteli häntä toivottaen hyvää yötä. "Älä ole huolissasi", sanoi hän, "minä kerron tämän miehelleni ja uskon, että Jumala kyllä ymmärtää sinut."

Seuraavana aamuna Rebekka nousi ennen kuutta; hänen mielensä oli niin täynnä taloushuolia, ettei hän voinut nukkua. Hän meni ikkunan luo ja katsahti ulos. Aamu oli pimeä, tuulinen ja tohiseva.

"Jane täti sanoi nousevansa puoli seitsemältä valmistamaan aamiaista", mietti tyttö. "Mutta kyllä kai tädit ovat vilustumisensa vuoksi raihnaisia, ja Miranda täti on varmaan hermostunut, kun talo on näin täynnä väkeä. Luulen, että minun on parasta hiipiä alas ja ryhtyä puuhiin ällistyttääkseni heitä."

Hän kiskaisi ylleen puuvillatäytteisen aamunutun, pani tohvelit jalkaansa ja hiipi äänettömästi alas rauhoitettuja isoja portaita. Keittiön oven hän sulki jäljessään estääkseen melua herättämästä talon muuta väkeä ja hyöri sitten liukkaasti puolen tunnin ajan talouspuuhissa. Sen jälkeen hän hiipi takaisin huoneeseensa pukeutuakseen, ennen kuin herättäisi lapset.

Vastoin odotuksia oli Jane neiti, joka illalla oli tuntenut olonsa pirteämmäksi kuin Miranda, heikontunut yön aikana eikä päässyt nyt aamulla nousemaan vuoteesta. Miranda pukeutui kiireesti nuristen ja valitellen kaiken aikaa. Hän soimasi koko maailmankaikkeutta koettelemuksista, joita hänen oli täytynyt kestää ja joita vielä päivän pitkään oli hänen edessään. Hän jopa rankaisi lähetysyhdistystäkin siitä, että se oli lähettänyt Burchit Syyriaan, ja esitti sellaisen käsittämättömän ajatuksen, että niiden, jotka lähtevät vieraisiin maihin pelastelemaan pakanoita, olisi myöskin pysyttävä siellä eikä laahusteltava ympäri maailmaa lapsilaumoineen hätyyttämässä ihmisiä, jotka eivät heitä tarvinneet.

Miranda kulki jäykkänä ruokasalin halki, sitoi huivin päähänsä estääkseen vetoa vaivaamasta ja ajatteli, että hän sytyttää ensin tulen keittiöön ja huutaa sitten Rebekan avukseen. Määrätessään tytölle töitä hän samalla aikoi esittää hänelle eräitä totuuksia, jotka koskettelisivat perheen oikeata edustamista lähetyskokouksissa.

Hän aukaisi keittiön oven ja katsahti sitten hämmästyneenä ympärilleen.

Ikkunankaihtimet oli päästetty ylös, ja liedellä humisi täysi valkea. Teekattila porisi ja lauloi syöksähdellen ilmoihin valkeita höyrypilviä, ja sen paksuun nokkaan oli pistetty paperiarkin puolikas, johon oli kirjoitettu: "Terveisiä Rebekalta." Kahvipannu oli kiehumaisillaan, jauhettu kahviannos oli mitattu valmiiksi kauhaan, jonka viereen oli asetettu muserrettuja munankuoria kahvin selvittämistä varten. Puutarjottimella oli kylmiä perunoita ja säilykelihaa ja leikkuuveitseen oli kiinnitetty paperilippu kohteliaine kirjoituksineen: "Kunnioittaen, Rebekka." Hapanleipä oli otettu esille, vehnäleipä samoin, paahdettu leipä niin ikään, samoin munkit, maito oli kuorittu ja voi noudettu maitokamarista.