Part 10

Hanna solmi nyt hiuksensa nutturalle niskaan ja käytti hameita, jotka ylettyivät nilkkoihin saakka. Mark oli taittanut solisluunsa, mutta se näkyi jo paranevan erinomaisesti. Pikku Mira oli kasvamassa ihmeen kauniiksi tyttöseksi. Ja nykyisin huhuiltiin, että suunniteltu Temperancen ja Plumvillen välinen rata tulisi johdettavaksi kylän ohitse aivan Randallin talon läheisyydestä, joten maan arvo kohoaisi jonkinlaiseen hintaan, sen sijaan että se nykyisin oli melkein olematon. Rouva Randall kuitenkin kieltäytyi uskomasta perheen taloudellisen aseman paranemiseen. Hän tyytyi ahkerasti puuhailemaan aamusta iltaan vain hankkiakseen lapsilleen elämisen mahdollisuudet ja hänen kaikki toiveensa perustuivat yksinomaan lasten tulevaisuuteen eikä hänen omaan elämäänsä.

HARMAITA JA KULTAISIA PÄIVIÄ

Kun Rebekka jälkeenpäin ajatteli paria lähintä Simpsonien juhlapäivän jälkeistä vuotta, hän saattoi muistaa vain eräitä virstanpatsaita ajan hiljaisen radan varrelta.

Ensimmäinen virstanpatsas oli joulupäivä. Aamu oli raikas ja huurteinen; puissa riippui välkkyvinä ripsuina pieniä jääpuikkoja. Simpsonien punainen lato loisti kuin hehkuva väritäplä valkoisessa maisemassa. Jo viikkokaudet ennen joulua Rebekka oli toimekkaasti askarrellut koettaessaan saada aikaan joululahjan Hopeapuron seitsenhenkisen perheen jokaiselle jäsenelle -- työläs pyrkimys sellaiselle, jolla on käytettävänään tähän tarkoitukseen vain viisikymmentä senttiä, jotka nekin oli koottu uskomattomin ponnistuksin. Kuitenkin hänen yrityksensä oli vihdoin jotenkuten onnistunut, ja paria päivää ennen joulua hän saattoi lähettää postitse kallisarvoisen pakettinsa. Miranda Sawyer oli ostanut sisarentyttärelleen sievän puuhkan sekä harmaan kauluksen, joka oli mikäli mahdollista tyttöä vieläkin rumentavampi kuin hänen muut päällysvaatteensa. Jane täti sen sijaan oli ommellut hänelle mitä kauneimman vihreän kashmirleningin -- sen vihreys oli leppeätä ja samalla heleätä kuin äsken puhjenneiden lehtien väri. Lisäksi tyttö oli saanut äidiltään kauniin irtokauluksen, rouva Cobbilta punaiset lapaset ja Emma Janelta nenäliinan.

Rebekka itse oli valmistanut tädeilleen hienosti ommellun teekannun peitteen, joka oli koristettu "M"-kirjaimella, sekä kauniin ruusukereunaisen neulatyynyn, omistettu "J":lle. Näin siis joulua olisi voinut pitää sangen onnistuneena, vaikkei sen enempää olisi tapahtunutkaan, -- mutta jotakin sattui tapahtumaan.

Aamiaisen tienoissa kuului koputus ovelle, ja kun Rebekka meni avaamaan, kysyi ulkona seisova poika häneltä, asuiko neiti Rebekka Randall tässä talossa. Kun kysymykseen vastattiin myöntävästi, jätti poika Rebekalle käärön, jonka tyttö otti vastaan kuin unessa ja vei mukanaan ruokasaliin.

"Siinä oli joululahja; sehän siinä täytyy olla", sanoi Rebekka ja katseli kääröä hämmästyneenä. "Mutta minä en osaa aavistaakaan, kuka sen on mahtanut lähettää."

"Sopiva keino asian selville saamiseen lienee paketin aukaiseminen", huomautti Miranda neiti.

Kun käärepaperi oli irrotettu, tuli näkyviin kaksi pienempää kääröä, ja Rebekka avasi vapisevin sormin toisen niistä, joka oli osoitettu hänelle. Kääröstä tuli esiin rasia, ja siitä löytyi kaulanauha -- pitkä rivi hienoja rusottavia korallihelmiä ja päätteenä koralliruusujen muodostama risti. Ristin alla oli kortti ja siinä sanat: "Iloista joulua, toivottaa herra Aladdin."

"Eihän ihmeessä!" huudahtivat vanhat neidit ja nousivat kumpikin tuoliltaan. "Kuka sen on lähettänyt?"

"Herra Ladd", sanoi Rebekka hiljaa.

"Adam Ladd! Totisesti, sanon! Muistathan, kuinka Ellen Burnham kertoi hänen aikovan lähettää saippuatytölle joululahjan. Mutta en olisi uskonut hänen voivan pitää näin kauan mielessään sellaista asiaa", sanoi Jane. "Mitä siinä toisessa käärössä on?"

Siinä näkyi olevan sinisellä emaljisoljella kiinnitettävä hopeainen kaulanauha Emma Janelle. Tämä oli ilon kukkura -- Aladdin muisti heidät molemmat! Samalla löytyi myös seuraavansisältöinen kirje:

"Rakas neiti Rebekka Rowena!

Käsitykseni joululahjasta on sellainen, että sen pitää olla kokonaan tarpeeton ja hyödytön. Olen aina huomannut, että ihmiset ovat pitäneet minun lahjoistani silloin, kun olen valinnut ne tämän periaatteen mukaisesti, ja sen vuoksi toivon, etten nyt ole valinnut väärin teille ja toverillenne. Teidän täytyy olla ystävällinen ja ripustaa kaulanauha yllenne tänä iltapäivänä, jotta saan nähdä sen teidän kaulassanne; ajan sinnepäin uudessa joulureessäni ja pyydän teitä kumpaakin mukaani pienelle ajelulle. Tätini on ihastunut teidän saippuaanne.

Vilpitön ystävänne _Adam Ladd_."

"Hyvänen aika!" huudahti Jane täti. "Eikö hän olekin ystävällinen! Lydia Burnham sanoo hänen pitävän kovasti lapsista. Syö nyt aamiaisesi, Rebekka, ja kun sitten olemme pesseet astiat, niin saat juosta viemään Emma Janelle hänen kaulanauhansa. Mikä sinua vaivaa, lapsi?"

Rebekan mielenliikutukset näyttivät yhä edelleen olevan ikään kuin sijoitetut vierekkäisiin aivolokeroihin, joista ne milloin hyvänsä saattoivat sekaantua toisiinsa. Tällä hetkellä, vaikka tytön ilo oli niin suuri, ettei sitä voinut sanoin ilmaista, vierähti silloin tällöin kyynel hänen poskilleen, ja voileipä tuntui olevan tukehduttamaisillaan hänet.

Herra Ladd saapui kuten oli luvannut ja tutustui täteihin viidessä minuutissa yhtä hyvin kuin jos olisi tuntenut heidät vuosikaudet. Tulennoksen lähellä istui Rebekka jakkarallaan hiljaisena ja ujona tuntien hienon ulkoasunsa sekä Miranda tädin läsnäolon niin painostavaksi, ettei voinut saada sanaakaan suustaan. Tämä oli hänen "kauniita päiviään." Onnellisuus, mielenliikutus, vihreä kashmirpuku ja korallikäätyjen kaunis hohde olivat tällä kertaa muuttaneet pienen ruskean peukaloisen värikkääksi paratiisilinnuksi, jota Adam Ladd katseli mieltyneenä. Sitten seurasi ajoretki, jonka kestäessä Rebekka jälleen tunsi sanojen tulvivan suuhunsa ja kielensä kannan laukeavan; ja niin vihdoin päättyi tämä ihana joulupäivä. Mutta monen monena yönä jälkeenpäin Rebekka levolle mennessään kätki rakkaan korallinauhansa pieluksen alle ja piteli siitä kiinni toisella kädellään ollakseen varma sen säilymisestä.

Toisena virstanpatsaana muistui hänen mieleensä päivä, jolloin Simpsonit muuttivat Riverborosta kiluineen ja kaluineen, silmäänpistävimpänä omaisuutenaan loistolamppu. Oli suloista tuntea lopullisesti vapautuvansa Heilurin vihatusta naapuruudesta, vaikka muuten näin monen leikkitoverin menetys yhdellä kertaa synnyttikin tyhjältä tuntuvan aukon Riverboron nuoren väen piirissä. Rebekan oli nyt pakko rakentaa ystävyyttä Robinsonien pikku pojun kanssa, joka sinä talvena oli ainoa sylilapsi koko kylässä.

Lähtönsä edellisenä iltana oli uskollinen Heiluri tehnyt vierailuretken kivitalon takaovelle, ja kun Rebekka oli aukaissut oven hänen koputuksestaan, änkytti poika juhlallisesti: "S-saanko minä o-olla s-sinun se-s-seurassasi, kun s-sinä kasvat su-s-s-suureksi?"

"Tietysti _et"_, vastasi Rebekka ja kiskaisi oven kiinni melkeinpä liian pikaisesti varhaiskypsän ihailijansa nenän edessä.

Herra Simpson oli päässyt kotiin juuri parahiksi viedäkseen määräaikana vaimonsa ja lapsensa takaisin siihen kaupunkiin, jossa he olivat syntyneet ja joka ei suinkaan ottanut heitä avosylin vastaan. Riverboron viranomaiset valvoivat perheen muuttopuuhia, joita myös koko naapuristo tarkkasi eräänlaisen huolestuneisuuden vallassa; mutta kaiken valvonnan uhallakin hävisi Simpsonien mukana kirkosta tuoli, useita öljylamppuja sekä pieni kamiina, jotka herra Abner onnellisesti vaihtoi matkalla. Rebekka ja Emma Jane tunsivat mielensä katkeroituvan, kun he myöhemmin kuulivat, että erään kylän nuori ja kunnianhimoinen saarnaaja oli vaihtanut ikälopulla polkupyörällään kirkkoonsa komean loistolampun, maksamatta penniäkään väliä. Asian valopuolena kuitenkin kerrottiin, että kun Abner Simpson tämän kauppatoimen jälkeen ei saanut lohdutetuksi jälkeläisiään, niin hän hyppäsi polkupyöränsä satulaan ja ajoi tiehensä, eikä hänestä sitten kuultu mitään enää lohdullisen pitkään aikaan.

Tämä vuosi oli huomattava senkin vuoksi, että Rebekka sen kuluessa kasvaa rehotti kuin nuori pyökki. Hän ei näyttänyt kasvaneen tuumaakaan siitä lähtien, kun oli täyttänyt kymmenennen ikävuotensa, mutta nyt, kun hän kerran pääsi taas alkuun, kasvoi hän samalla tarmolla ja voimalla, millä hän suoritti kaiken muunkin, eikä Jane täti joutanut koko talvena paljon muuhun kuin ompelemaan jatkoksia tytön hameenliepeisiin ja hihansuihin.

Oli vielä muuan surullinen virstanpatsas, jota merkitsemään jäi pieni hauta värisevän raidan alla Hopeapurolla. Randallien perheen nuorin, Mira tyttönen, kuoli, ja Rebekka matkusti sen vuoksi kotiin parin viikon ajaksi. Tämä kotiintulo oli Rebekalle murheellinen. Miran kuolema, Johnin, hänen parhaan toverinsa, poissaolo, äidin surullisuus, pienen talon yksinäisyys ja siellä vallitseva tiukka säästäväisyys -- kaikki nämä seikat tuntuivat painostavilta.

Hanna näytti Rebekan poissaollessa kehittyneen nuoreksi naiseksi. Hänen käyttäytymisensä oli ennenkin ollut vanhahtavaa ja kuivan järkevää, ei milloinkaan lapsekasta -- mutta nyt Rebekasta tuntui kuin hän olisi jopa Jane tätiäkin vanhempi ja tasaantuneempi.

Rebekka kierteli katsomassa lapsuutensa kaikkia leikkipaikkoja ja tuttuja, salaisia olinsijoja. Siinä oli aukio, jossa "intiaanipiiput" kasvoivat; tässä rämeinen ala, jossa merikukka kasvoi suurimmaksi ja kirkkaimman siniseksi; tuossa kalliovaahtera, jossa hän oli keksinyt rastaanpesän; siinä pensaikko, jossa peltohiiri asusteli; tuosta sammaleisesta kannosta putkahtivat valkoiset hattusienet tavallisesti esiin kuin taikaiskulla.

Näinä yksinäisinä kävelyhetkinä Rebekan ajatukset palasivat alituisesti samaan asiaan: Hanna ei ollut tähän saakka milloinkaan saanut tilaisuutta vapautua jokapäiväisistä kotiaskareistaan ja huolistaan; Rebekka oli yksin nauttinut kaikki tätien tarjoamat edut. Kivitalossa eläminen ei suinkaan ollut ruusuilla tanssimista, mutta siellä oli kuitenkin monenmoisia mukavuuksia ja toisten lasten seuraa sekä tilaisuutta lukemiseen ja opiskeluun. Rebekka vuodatti useammin kuin kerran kyyneliä yksinäisyydessään, ennen kuin hän tunsi itsensä kyllin lujaksi kieltäytyäkseen kaikesta, mitä hän niin hartaasti oli itselleen toivonut. Sitten eräänä aamuna, kun hänen määräaikansa jo alkoi täyttyä, hän tarttui suoraan asiaan ja sanoi sisarelleen:

"Hanna, tämän lukukauden päätyttyä minä voin jäädä kotiin, ja sinä saat lähteä Riverboroon. Miranda täti on aina halunnutkin sinne juuri sinua, ja on vain oikein, että sinäkin saat osasi."

Hanna oli parsimassa sukkia. Hän pujotti langan neulansilmään ja katkaisi sen sopivanmittaiseksi, ennen kuin vastasi:

"Ei, Pekka; kiitoksia vain. Äiti ei tulisi aikoihin ilman minua, ja koulunkäynti on minulle vastenmielistä. Minä osaan lukea ja kirjoittaa ja laskea yhtä puhtaasti kuin kuka tahansa, ja sen kummempia taitoja en tarvitse. Mieluummin kuolisin kuin ansaitsisin leipäni opettamalla muiden vekaroita. Talvi kuluu nopeasti, sillä Will Melville on luvannut lainata minulle äitinsä ompelukoneen ja minä alan valmistella itselleni alushameita siitä valkoisesta musliinikankaasta, jonka Jane täti lähetti minulle. Ja tänne Temperanceen perustetaan nyt laulukuoro ja nuorten seura, niin että minulla tulee kyllä olemaan hauskuutta nyt, kun alan olla täysikäinen. Minäpä en aiokaan tuntea elämääni yksinäiseksi", sanoi Hanna ja punastui. "Minä pidän tästä kolkasta."

Rebekka huomasi sisarensa puhuvan tosissaan, mutta hänen punastumistaan tyttö ei voinut käsittää ennen kuin vuotta tai paria myöhemmin.

REBEKKA PERHEEN EDUSTAJANA

Oli vielä muuan virstanpatsas -- niin, kokonainen "tapahtuma", jonka vaikutus eri tahoilla oli varsin merkittävä ja joka aiheutti sitä paitsi kelpo liudan muita vähäisempiä tapahtumia. Se sattui silloin, kun Syyriasta palaavat lähetyssaarnaajat pastori Amos Burch ja hänen puolisonsa käväisivät Riverborossa.

Lähetysyhdistys oli kutsuttu kokoukseen eräänä maaliskuun keskiviikkona samana vuonna, jolloin Rebekka päätti koulunkäyntinsä Riverborossa ja aloitti opiskelunsa Warehamissa. Päivä oli harmaa ja kolea; lunta oli maassa vahvalti ja pilvet lupasivat sitä lisätä. Sekä Miranda että Jane olivat vilustuneet eivätkä sen tähden mielestään voineet lähteä ulos tällaisessa säässä, vaikkakin tämä velvollisuuden polulta poikkeaminen suretti ankarasti Mirandaa, joka oli yhdistyksen johtokunnan jäsen. Hänen vuokseen muodostui aamiainen kovin ikäväksi, ja sitten hän pitkitti yhä voivotuksiaan valittaen, että Jane välttämättä halusi aina kääntyä sairaaksi yhtä haavaa hänen kanssaan. Lopulta hän päätti, että Rebekan on lähdettävä kokoukseen heidän asemestaan, ja sanoi tytölle:

"Sinä olet siellä toki tyhjää parempi, Rebekka; Jane täti kirjoittaa opettajalle ja pyytää sinulle lomaa koulusta iltapäiväksi. Sinä voit panna päällyskengät jalkaasi ja palata kotiin rukoushuoneen kautta. Tämä herra Burch, ellen väärin muista, oli sinun äitisi isän tuttava ja kävi täällä kerran nuorena lähetyskokelaana. Ehkäpä hän kyselee meitä kokouksessa, ja silloin sinun täytyy edustaa perhettämme ja kertoa hänelle meidän terveisemme. Älä nyt käyttäydy sopimattomasti. Taivuta pääsi kumaraan rukousten aikana ja laula toisten mukana kaikki virret, mutta älä huuda liian äänekkäästi ja rajusti laulaessasi. Kysy ihmisiltä, kuinka rouva Stroutin poika voi, ja kerro kaikille, kuinka hirveästi me olemme vilustuneet. Jos sattuu tilaisuutta, niin tomuta harmonia nenäliinallasi ennen kuin kokous alkaa; ja muista nyt ottaa mukaasi vierashuoneen tulitikkurasiasta kaksikymmentäviisi senttiä sen varalle, että kokouksessa kerätään kolehtia."

Rebekka myöntyi halukkaasti kaikkeen. Hänen mieltään kiinnitti mikä hyvänsä, myöskin tällainen lähetyskokous; ja tyttö suorastaan hurmaantui, kun hänet näin lähetettiin perheen edustajaksi.

Hartaushetki oli järjestetty pyhäkoulun luokkasaliin, ja vaikka herra Burch jo oli asettunut korokkeelle, kun Rebekka ehti sisään, oli kokouksessa vain tusinan verran osanottajia koolla. Rebekka tunsi itsensä ujostuttavan nuoreksi ja vähäiseksi tässä seurassa, ja sen tähden hän etsi silmillään joitakin ystävällisiä kasvoja, joiden turviin hän saattaisi hiipiä. Nähdessään Alicen äidin istuvan eräällä sivupenkillä huoneen yläpäässä tyttö käveli arastellen käytävää ylöspäin ja istui sinne rouva Robinsonin viereen.

"Molemmat tädit ovat pahoin kylmettyneet", kuiskasi hän hiljaisesti, "ja he lähettivät sen vuoksi minut edustamaan perhettämme."

"Tuolla istuu rouva Burch miehensä vieressä korokkeella", kuiskutteli rouva Robinson. "Kauheasti päivänpaahtamana, eikö olekin? Jos ihminen tahtoo pelastaa pakanasieluja, täytyy hänen uhrata näköjään hieno hipiänsä. Eudoxia Mortonia odotetaan vielä. Minä toivon kaikesta sydämestäni hänen tulevan, sillä muuten diakoni Millikenin vaimo aloittaa virren niin korkealta, että me emme ylety siihen edes tikapuillakaan. Etkö sinä voisi aloittaa, ennen kuin hän saa kakistelluksi kurkkunsa puhtaaksi?"

Rouva Burch, johon Rebekan koko mielenkiinto oli tällä hetkellä kohdistunut, oli hento ja heikko pieni nainen. Hänen tukkansa oli tumma, otsansa leveä ja matala ja suunsa kärsivällinen. Yllään hänellä oli musta lopen kulunut silkkileninki, ja hän näytti kaiken kaikkiaan niin väsyneeltä, että Rebekan sydämen täytti harras ja syvä osanotto.

"He ovat köyhiä kuin kirkonrotat", kuiskasi rouva Robinson, "mutta jos heille antaa jotakin, niin he oitis jakavat sen pakanoille. Pastorin parsonsfieldiläinen seurakunta lahjoitti hänelle kultakellon, joka nyt on hänen kädessään. Luultavasti hän olisi antanut senkin pakanoille, jos he olisivat kellojen tarpeessa eivätkä katselisi aikaa vain auringosta. Eudoxia ei näy tulevan. Luojan tähden, Rebekka, pidä nyt varasi ja aloita veisuu hyvin matalalta, ennen kuin Millikenin rouva saa ääntä kurkustaan."

Kokous aloitettiin rukouksella, ja sitten pastori Burch ehdotti, että laulettaisiin virsi.

"Haluaisiko kukaan läsnäolevista avustaa soittamalla harmonia?" kysyi pastori odottamatta.

Ihmiset katsahtivat toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut. Silloin kuului eräästä syrjäisestä nurkasta ujostelematon kysymys:

"Miksi sinä et soita, Rebekka?"

Tämän sanoi rouva Cobb. Rebekka olisi voinut soittaa ehdotetun tutun sävelen pimeässäkin; sen vuoksi hän meni kursailematta harmonin luo, koska tädit eivät olleet läsnä häntä ujostuttamassa.

Puhe, joka sitten saatiin kuulla, oli lähimain sellaista tavallista laatua. Herra Burch kehotti lämpimästi kuulijoitaan osallistumaan evankeliumin levittämistyöhön: jokainen, joka ei itse voinut persoonallisesti viedä valoa pimeydessä vaeltaville kansoille, oli velvollinen avustamaan niitä, jotka uhrasivat elämänsä pakanoiden hyväksi, sanoi hän. Pastori oli miellyttävä, vakava puhuja, ja hän liitti saarnaansa kertomuksia pakanain elämästä, tavoista, elämänkäsityksestä sekä puhetavoista. Hän kuvasi myös oman perheensä elämää kaukaisella lähetystyömaalla, kertoi heidän työstään, alttiin ja uhrautuvan puolisonsa toiminnasta sekä heidän pienestä lapsijoukostaan, joka oli syntynyt kaukana täältä, Syyrian taivaan alla.

Rebekka oli hurmaantunut; hänelle oli avattu ovi uuteen maailmaan. Riverboro oli häipynyt kaukaisuuteen, kokoussali hävisi näkyvistä -- hän ei enää huomannut rouva Robinsonin suurta, punaista vaippaa, diakoni Millikenin irtotukkaa, joka oli vinosti omistajansa päässä, tyhjiä penkkirivejä, kuluneita virsikirjoja tai seinille naulattuja raamatunlauseita ja karttoja -- hän näki vain sinisen taivaan, jolla loimuavat tähdet välkkyivät, hän katseli valkeita turbaaneja ja hehkuvia itämaisia värejä. Ehkäpä siellä oli myöskin moskeijoja ja temppeleitä, minareetteja ja taatelipalmuja, vaikka herra Burch ei ollut niistä mitään maininnut. Mitä ihmeellisyyksiä ne voisivatkaan kertoa, nämä lapset, jotka olivat syntyneet Syyrian taivaan alla! Samassa tyttöä pyydettiin säestämään laulua: "Missä vainen päivä paistaa, siellä Jeesus hallitsee."

Kolehtihaavi kiersi pienen seurakunnan piirissä ja herra Burch vaipui rukoukseen. Kun hän jälleen kohotti päänsä ja määräsi loppuvirren, katseli hän vähälukuista kuulijakuntaansa ja pieniä kolikoita, jotka kilahtelivat keräyshaaviin. Hän mietti, ettei hänen tehtäviinsä kuulunut yksistään varojen hankkiminen, vaan myös harrastuksen herättäminen lähetystyöhön näillä syrjäisillä ja yksinäisillä seuduilla.

"Jos läsnäolevista sisarista joku haluaisi tarjoutua majoittamaan perheemme," sanoi hän, "niin vaimoni ja minä viipyisimme luonanne vielä illan sekä huomisen päivän. Silloin voisimme järjestää yksityisen kokouksen jonkun lähetyksenystävän kotiin. Vaimoni ja joku lapsistamme voisivat esiintyä työalamme alkuasukkaiden puvuissa, me esittäisimme näytteitä syyrialaisesta käsiteollisuudesta ja selittäisimme minkä metodin mukaan me kasvatamme pakanalapsia kristityiksi. Jos seurakunnan jäsenistä siis joku toivoo tätä ja tarjoaa meille vierasvaraisuuttaan, niin me ilomielin viivymme teidän parissanne huomisiltaan ja kerromme teille lisää Herran teoista."

Hiljaisuuden vaippa levittäytyi seurakunnan ylle. Jokaisella sisarella näytti olevan pakottavia syitä, jotka estivät heitä ottamasta vieraita vastaan. Rouva Burchin laihat sormet hypistelivät hermostuneesti hänen mustaa silkkipukuaan. Eikö nyt kukaan puhu? ajatteli Rebekka, jonka sydän läpätti täynnä myötätuntoa lähetysperhettä kohtaan. Rouva Robinson kumartui ja kuiski hänen korvaansa merkitsevästi:

"Tavallisesti lähetyssaarnaajat ovat majailleet täällä ollessaan kivitalossa. Niin kauan kun isoisäsi eli, hän ei olisi sallinut heidän mennä mihinkään muualle."

Tämä oli tarkoitettu pistokseksi Mirandan saituudesta, hänellä kun oli asunnossaan neljä tyhjää huonetta, joita ei ensinkään käytetty tammikuusta joulukuuhun, mutta Rebekka ymmärsi nämä sanat opastukseksi itselleen. Jos kerta tapa ennen oli ollut sellainen, niin varmaankin tädit nyt toivoisivat hänen toimivan niinkuin Sawyerien odotettiin toimivan -- miksi hän muuten edustaisi täällä perhettä? Ihastuneena havaiten, että hänen velvollisuutensa osoittautui niin mieleiseksi, Rebekka kohottausi penkiltään ja puhui kauniilla äänellään siihen hiukan omituiseen tapaan, joka erotti hänet kylän muista nuorista:

"Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer, olisivat iloisia, jos te tahtoisitte käydä tervehtimässä heitä kivitalossa, niinkuin saarnaajilla oli tapana isoisän eläessä. Tädit pyysivät minua ilmoittamaan tervehdyksensä."

Kun "tervehdys" esitettiin näin juhlalliseen tapaan, olisi luullut sen käsittävän tarjouksen jonkun kaupungin kunniaporvarin nimitykseen tai muistopatsaslahjoitukseen. Tädit olisivatkin epäilemättä värisseet kauhusta, jos he olisivat aavistaneet, millä tavoin heidän terveisensä toimitettiin perille; mutta joka tapauksessa tämä lyhyt puheenvuoro teki erinomaisen vaikutuksen kuulijoihin, jotka otaksuivat, että Miranda Sawyerin täytyi olla muuttamaisillaan uuteen, taivaalliseen elämään -- mistäpä tämä äkillinen sydämenvaihdos muuten olisi johtunut?

Herra Burch kumarsi ja suostui tarjoukseen "samassa hengessä kuin se tehtiinkin". Kokouksen päättyessä, kun Rebekka hartaana ja liikuttuneena nosti päänsä, pastori katseli häntä suoraan silmiin ja sanoi:

"Tahtoisiko nuori sisaremme nyt päättää hartaushetken johtamalla seurakuntaa rukoukseen?"

Rebekan olemuksessa tuntui jokainen veripisara pysähtyneen liikkeessään ja hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä. Äänettömyydessä kuultiin selvästi rouva Cobbin kiihtynyt hengitys. Herra Burch ei tajunnut ehdotuksessaan olevan mitään tavatonta. Matkoillaan maalaisseurakuntien keskessä hän oli usein tavannut nuoria jäseniä, joilla oli "uskonkokemuksia" ja jotka oli hyväksytty kirkollisiin yhdyskuntiin jo yhdeksän ja kymmenen vuotiaina. Rebekka oli nyt kolmentoista ikäinen; hän oli soittanut harmonia, johtanut laulua, esittänyt tätiensä tervehdyksen tavalla, joka tuntui edellyttävän suurta maallista ymmärrystä. Tästä kaikesta pastori arveli voivansa päätellä, että tyttö oli kirkon nuoria tukipylväitä, ja hän esitti kehoituksensa sen vuoksi aivan epäröimättä ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa.

Rebekka tunsi tilanteen kiusalliseksi. Kuinka hän voisi kieltäytyä? Ja kuinka hän voisi rukoilla kaikkien näiden vanhempien naisten kuullen? Hänen mielessään välähteli huimana pyörteenä kuvia, joita pastori Burchin sanat olivat nostattaneet. Hän luonnollisesti tunsi rukousten tavanomaisen sanamuodon -- kukapa uusenglantilainen lapsi, joka on tottunut keskiviikkoina pidettäviin hartausiltoihin, ei sitä tuntisi? Mutta Rebekan omat kotirukoukset olivat toisenlaatuisia. Kuitenkin, hän aloitti hitaasti ja väristen: "Isä meidän, joka olet taivaassa... Sinä olet Jumala Syyriassa, samoin kuin täällä meidän Mainessammekin... Siellä kaukana on tänään sininen taivas ja kultaiset tähdet ja polttava aurinko... suuret puut huojuvat siellä lämpimässä tuulessa, vaikka täällä paksu hanki peittää maan jalkojemme alla... Mutta Jumalalle ei mikään matka ole liian pitkä kuljettavaksi, ja siksi Hän on täällä meidän keskellämme samoin kuin Hän on siellä heidän kanssaan... ja meidän ajatuksemme kohoavat Hänen luokseen 'kuin kyyhkysparvi pesällen'"...