Part 5

Samana iltana kuultuaan toimittajan selittävän, ettei maailmassa ollut yhtä ainoata rehellistä ammattinyrkkeilijää, istui Maud Sangster sänkynsä reunalla nyyhkyttäen, suuttui sitte ja meni nukkumaan kyllästyneenä itseensä, nyrkkeilijöihin ja koko maailmaan.

Seuraavan päivän iltapäivänä alkoi hän kirjottaa Henry Addissonin haastattelua, josta ei näyttänyt koskaan tulevan valmista. Hän teki työtänsä omassa toimitushuoneessaan. Hän oli hetkeksi lopettanut kirjottamisen silmäilläkseen iltalehteä, joka ilmotti, että Glendon tulisi seuraavan kerran ottelemaan Tom Cannamia vastaan. Silloin toi juoksupoika hänelle Glendonin käyntikortin.

"Sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan", sanoi hän pojalle.

Hetken kuluttua tuli poika takaisin.

"Hän sanoo tulevansa kaikissa tapauksissa, mutta mieluummin teidän suostumuksellanne."

"Sanoitteko hänelle, että parhaillaan teen työtä?"

"Kyllä, mutta hän sanoi tulevansa kuitenkin."

Maud Sangster ei vastannut, ja juoksupoika oli ihmeissään vastenmielisen vieraan ilmestymisestä:

"Tunnen hänet. Hän on tavattoman suuri jättiläinen. Jos hänen päähänsä pälkähtäisi ruveta mellastamaan, voisi hän hävittää koko toimituksen. Hän on sama nuori Glendon, joka voitti eilisiltaisen nyrkkeilyottelun."

"No niin. Laskekaa hänet sitte sisään. On kai parasta säilyttää toimitus eheänä."

Ei mitään tervehdyksiä vaihdettu, kun Glendon astui sisään. Maud Sangster oli kylmä kuin kaste. Hän ei viitannut Patia edes istumaan, istuessaan siinä puoliksi selin häneen kirjotuspöytänsä ääressä odottaen, että Pat puhuisi asiansa.

"Tahdon puhua kanssanne", sanoi Pat lyhyeen. "Tuosta ottelusta. Se loppui kuudennessatoista erässä."

Miss Sangster kohautti olkapäitään.

"Tiesinhän sen jo etukäteen."

"Ei, sitä te ette tiennyt. Minäkään en sitä tiennyt."

Miss Sangster kääntyi ympäri katsoen Patiin välinpitämättömän näköisenä.

"Mitä siitä kannattaa puhua?" hän sanoi. "Ammattinyrkkeily on ammattinyrkkeilyä, ja me tiedämme kaikki, mitä se merkitsee. Ottelu loppui siinä erässä, jonka olin teille jo etukäteen sanonut."

"Niin loppui", myönsi Pat. "Mutta sitä te ette tiennyt. Koko maailmassa oli ainakin kaksi ihmistä, te ja minä, jotka tiesivät, ettei Powers häviäisi kuudennessatoista erässä."

Miss Sangster oli vaiti.

"Te tiesitte, että hän ei häviäisi, sanon minä." Hän puhui vakavasti ja täsmällisesti, ja kun miss Sangster yhä oli vaiti, astui hän lähemmäksi. "Vastatkaa minulle", hän käski.

Maud Sangster nyökkäsi, sanoen itsepäisesti:

"Mutta hän hävisi kuitenkin."

"Hän ei hävinnyt. Kuuletteko? Kerron teille kaiken, ja teidän täytyy kuunnella. En ole valehdellut teille. Olin suuri tyhmyri. He pettivät minua... ja teitä samalla kertaa. Te luulette nähneenne Nat Powersin nujertuneena. Mutta minun iskuni ei ollut niin voimakas, että se olisi voinut aikaansaada hänelle mitään vahinkoa. Se ei edes osunut oikeaan paikkaan. Hän vain teeskenteli hävinnyttä."

Hän vaikeni katsahtaen kaihoisasti miss Sangsteriin, joka nyt ymmärsi uskovansa täydellisesti häneen ja joka nyt tunsi lämmintä onnea siitä, että tämä mies oli puhdistautunut epäilyksistä ja osottautunut viattomaksi, mies, jonka hän vain pari kertaa oli nähnyt koko elämänsä aikana.

"No?" kysyi Pat, ja Maud Sangster kuunteli nautinnolla hänen käskevää ääntään ja nousten tuolilta sekä ojentaen hänelle kätensä hän sanoi:

"Uskon teitä. Olen siitä iloinen, niin iloinen..."

Kädenpuristus tuli pitempiaikaiseksi, kuin miss Sangster oli osannut ajatellakaan. Pat katsoi häneen palavin katsein, ja välittömästi herätti hänen katseensa hehkua naisen silmiin. Ei koskaan ollut hän tavannut sellaista miestä, ajatteli miss Sangster. Naisen katse laskeutui ensin ja miehen seurasi sitä. He seisoivat hetken katsellen yhdistyneitä käsiään. Pat lähestyi vaistomaisesti lähemmäksi ikäänkuin tahtoen sulkea Miss Sangsterin syliinsä, mutta pidätti itsensä selvästikin suurin ponnistuksin. Miss Sangster huomasi tämän ja tunsi, kuinka Patin käsi alkoi vetää häntä lähemmäksi. Ja ihmeekseen tunsi hän halua antaa perään, melkein voittamatonta halua joutua noiden voimakkaiden käsien syleilyyn. Jos Pat olisi vähänkin pakottanut, ei hän olisi kohdannut pienintäkään vastarintaa. Miss Sangster oli aivan pyörällä päästään, kun Pat irrotti kätensä, niin, melkein tempasi kätensä irti.

"Oi jumalani!" läähätti Pat. "Te olette luotu minua varten."

Näin sanottuaan kääntyi hän puoliksi poispäin ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Maud Sangster tiesi, että hän olisi vihannut Patia koko ikänsä, jos tämä olisi uskaltanut lausua sanankin anteeksipyynnöksi tai selitykseksi. Mutta Pat tuntui vaistomaisesti osaavan aina käyttäytyä oikein häntä kohtaan. Miss Sangster vaipui tuolilleen ja Pat toiseen muutettuaan ensin tuolinsa niin, että hän sieltä saattoi nähdä suoraan miss Sangsterin kasvoihin.

"Olen viettänyt viime yön turkkilaisessa kylvyssä", sanoi Pat. "Kutsuin mukaani erään vanhan ammattinyrkkeilijän. Hän oli isäni ystävä. Tiesin, ettei nyrkkeilylavalla tapahtunut mitään, mitä hän ei olisi tuntenut. Pyysin häntä kertomaan. Hauskinta oli se, että vain suurimmalla vaivalla sain hänet uskomaan, etten itse kysymiäni asioita tuntenut. Hän sanoi minua aarniometsän lapseksi. Hän oli kyllä oikeassa. Olen syntynyt metsässä, ja metsä on ainoa, minkä tunnen.

"Niin, yöllä sain tietää paljon uutta. Nyrkkeilymaailma on kurjempi, kuin olette sanonut. Joka ainoa ihminen, joka on jossain tekemisissä sen kanssa, näyttää olevan epärehellinen. Vieläpä viranomaisetkin, jotka antavat luvan kilpailujen järjestämiseen, ottavat vastaan lahjuksia järjestäjiltä, ja järjestäjät, impressariot ja nyrkkeilijät lahjovat toisiaan ja antavat yleisön lahjoa heitä itseään. Järjestelmä on kehittynyt melkein täydelliseksi. Ja kuitenkin tuntuvat he aina -- tiedättekö mitä kaksinkertainen risti-isku on... salaista ymmärrystä kahteen suuntaan? (Miss Sangster nyökkäsi.) No niin. He tuntuvat aina unohtavan, että voisi ottaa lahjoja molemmilta puolilta.

"Jouduin aivan hämilleni siitä, mitä ukko minulle kertoi. Täällä olen minä elänyt kaiken tuon saastan keskellä, tietämättä mitään! Olen ollut oikea aarniometsän lapsi. Mutta ymmärrän kaikissa tapauksissa, kuinka he minua ovat pettäneet. Olin luotu sellaiseksi, ettei kukaan minua kyennyt voittamaan. Minun täytyi välttämättömästi voittaa, ja Stubener salasi minulta kaiken petoksen. Aamulla menin tapaamaan Spider Walshia ja pakotin hänet puhumaan. Hän oli ensimäinen treenarini, ja Stubenerin avustaja. He pitivät minua tietämättömyydessä. Sitäpaitsi minä en seurustellut urheilijoitten kanssa. Vietin aikani kalastuksella, metsästyksellä ja valokuvaamisella. Tiedättekö, miksi Walsh ja Stubener minua keskenänsä nimittivät? Viattomuudeksi. Sen sain tietää aamulla Walshilta, ja se koski minuun, kuin olisi hammas vedetty suustani. Mutta hän oli oikeassa. Olin viaton, pikku karitsa.

"Stubener käytti minua epärehellisiin toimiinsa, vaikken sitä itse tiennyt. Nyt jo ymmärrän, kuinka kaikki kävi. Mutta katsokaa, en ollut kyllin innostunut itse urheiluun epäilläkseni mitään. Olen saanut hyvät ruumiinvoimat ja selvän ymmärryksen, olen kasvanut ulkoilmassa ja saanut opetuksen isältäni, joka ymmärsi nyrkkeilyä paremmin kuin kukaan elävistä tai kuolleista. Se tuntui minusta liian helpolta. Nyrkkeily ei tuottanut minulle mitään päänvaivaa. Lopputulos oli minusta aina selvä. Mutta nyt en enää mene lavalle."

Miss Sangster osotti sanomalehteä, jossa ilmotettiin Patin ottelusta Tom Cannamin kanssa.

"Se on Stubenerin työtä", selitti Pat. "Tämä ottelu sovittiin jo useita kuukausia sitte. Mutta en välitä siitä. Lähden kotiin vuoristoon. Olen niin päättänyt."

Miss Sangster katsahti keskeneräiseen haastattelukirjotukseensa kirjotuspöydällä ja huokasi.

"Kuinka miehet ovatkaan itsenäisiä", sanoi hän. "He tekevät mitä tahtovat."

"Mikäli minä olen kuullut", keskeytti Pat, "olette tekin tehnyt suunnilleen tahtonne mukaan. Se kuuluu niihin ominaisuuksiinne, joista eniten pidän. Heti alusta asti me mielestäni ymmärsimme toisiamme ihmeellisen hyvin."

Hän vaikeni ja katsoi miss Sangsteriin hehkuvin silmin.

"No niin, nyrkkeilylava on antanut minulle erään asian", jatkoi hän. "Se on tutustuttanut minut teihin. Ja silloin kuin on tavannut hänet, itselleen kuuluvan naisen, silloin on ainoastaan yksi tehtävä jälellä. Silloin on tartuttava häneen molemmin käsin ja pidettävä hänet. Tulkaa, menkäämme yhdessä vuoristoon!"

Se tuli kuin salama, mutta kuitenkin tunsi miss Sangster odottaneensa sitä. Hänen sydämensä sykki rajusti, melkein tukahduttavasti, mutta se tuntui kuitenkin ihmeellisen ihanalta. Se oli kuin unta. Sellaista ei voinut tapahtua nykyaikaisessa sanomalehtitoimistossa. Rakkauden tunnustaminen ei tapahtunut näin muualla kuin teattereissa ja romaaneissa.

Pat oli noussut ja ojensi molemmat kätensä miss Sangsteria kohden.

"En uskalla", kuiskasi nainen puoliksi itsekseen. "En uskalla."

Halveksuminen, joka hetken kuvastui Patin silmistä, tuntui kuin pistos, mutta Patin silmät muuttuivat kohta taas lempeiksi.

"Te uskallatte mitä tahdotte", sanoi Pat. "Tiedän sen. Nyt ei ole kysymys, uskallatteko te, vaan tahdotteko. Tahdotteko te?"

Miss Sangster oli noussut ja seisoi siinä väristen. Hän tuli ajatelleeksi, mahtoiko tämä olla hypnotismia. Hän katsoi ympärillään oleviin tuttuihin esineisiin tullakseen vakuutetuksi, että kaikki oli todellisuutta. Mutta hän ei voinut kauan pitää katsettaan irti Patista. Hän ei osannut myöskään sanoa mitään.

Pat seisoi hänen vieressään pitäen kättään hänen käsivarrellaan. Maud nojasi vaistomaisesti häneen. Kaikki oli kuin unta. Hänen ei tarvinnut kysyä mitään. Pat oli oikeassa. Maud Sangster uskalsi mitä hän tahtoi, ja hän tahtoi. Pat auttoi hänen päälleen päällysnutun, Maud pisti hattuneulat hattuunsa ja ennen kuin hän tiesikään, olivat he matkalla ulos.

Portilla aikoi Pat viitata automobiilin, mutta Maud pidätti häntä tarttuen hänen ylösnostettuun käteensä.

"Minne menemme?" kuiskasi Maud.

"Asemalle. Ehdimme juuri sopivaan aikaan astuaksemme Sacramento-junaan."

"Mutta enhän voi lähteä matkaan näin yhtäkkiä", vastusteli Maud. "Minulla... minulla ei ole mukanani edes puhdasta nenäliinaa."

Pat nosti taas kätensä, samalla kuin hän vastasi:

"Voitte käydä ostoksilla Sacramentossa. Poikkeamme sinne ja jatkamme sitte matkaa yöjunalla. Järjestän kaiken junasta sähköteitse."

Kun auto pysähtyi heidän viereensä, loi Maud nopean silmäyksen ympärilleen tuttuun katuun ja tuttuun vilinään, ja sitte katsoi hän kaihoisasti Patiin.

"Enhän tiedä teistä mitään", sanoi Maud.

"Me tunnemme toisemme täydellisesti", vastasi Pat.

Maud tunsi, kuinka Pat tarttui häneen ja nosti hänet autoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli ovi suljettu. He istuivat vieretysten, ja auto mennä huristi pitkin Market Streetiä. Pat kietoi kätensä Maudin ympäri ja suuteli häntä. Kun Maud katsahti häneen huomasi hän Patin heikosti punastuvan.

"Minä... minä olen kuullut sanottavan, että suutelemisessakin on taitoa", sanoi Pat. "Itse en tiedä siitä mitään, mutta tahdon oppia. Katsos, sinä olet ensimmäinen nainen, jota olen suudellut."

IX.

Aarniometsästä kohosi rosoinen vuorenkukkula. Sillä istuivat syleilyssä mies ja nainen. Alempana metsän reunassa oli kaksi hevosta lieassa. Kummankin hevosen satulan takana oli pari pientä satulareppua. Puut ympärillä olivat suuria ja tiheitä. Ne kohosivat sadan jalan korkeuteen kymmenen kahdentoista jalan levysinä. Toiset olivat vielä paljon suurempia. Koko aamupäivät olivat Maud ja Pat samoilleet tässä tiheässä metsässä, ja tämä kukkula oli ensimäinen paikka, josta he saattoivat vähän nähdä metsää.

Alapuolella heitä, niin pitkällä kuin he saattoivat nähdä oli sinertäviä vuorenharjannerenkaita. Niitä nousi toistensa takaa hämärtävään taivaanrantaan asti, jonne ne hävisivät äärettömyyteen. Metsässä ei ollut yhtään paljasta paikkaa; pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä, joka puolella rehevää metsää.

He lepäsivät katsellen maisemaa, ja Pat piti Maudin kättä omassaan, sillä tämä oli heidän kuherruskuukautensa, ja he olivat Mendocinon mäntymetsässä. He olivat matkustaneet hevosella Shastasta asti rannikkoseudun aavikoiden kautta, eikä heillä ollut muuta suunnitelmaa kuin jatkaa kunnes he muuttaisivat suunnitelmaansa. He olivat yksinkertaisesti puetut, Maud pölyisessä mekossa, ja Patilla oli vain villapaita ja housut. Paita oli avokaulainen, niin että hänen auringonpaahtama kaulansa jäi paljaaksi. Tämä suurikokoinen vartalo tuntui olevan oikeassa ympäristössä täällä metsänjättiläisten parissa, samalla kuin Maud istuessaan siinä Patin vieressä näytti itse personifikioidulta onnelta.

"Niin, sinä suuri mies", sanoi Maud nojautuen käsivarsilleen nähdäkseen paremmin Patin, "tämä on kummallisempaa kuin lupasitkaan. Kuinka hauskaa onkaan katsella tätä yhdessä sinun kanssasi!"

"Maailmassa on paljon, jota tulemme yhdessä katselemaan", vastasi Pat ja kääntyi vähän voidakseen tarttua molemmin käsin Maudin käteen.

"Mutta ei ennen kuin olemme lopettaneet tämän", intoili Maud. "Luulen, etten koskaan voi väsyä katselemasta näitä mahtavia metsiä... ja sinua."

Pat syleili häntä.

"Oi, rakkaani", kuiskasi Maud. "Ja minä kun olin luullut, etten koskaan löytäisi sellaista itselleni."

"Minä en ollut koskaan toivonutkaan. Minun on koko ajan täytynyt tietää löytäväni sinut. Oletko iloinen?"

Maudin vastaus oli syleily, ja pitkän aikaa katselivat he uinaillen valtavaa näköalaa ympärillään.

"Muistatko minun kertoneeni sinulle siitä, kuinka pakenin punatukkaista opettajatarta? Silloin näin ensimäisen kerran tämän seudun. Kuljin jalan, mutta neljä, viisikymmentä penikulmaa päivässä oli minusta vain leikkiä, Olin aivan kuin intiaani. Silloin en ajatellut sinua. Metsänriistasta oli puute, mutta forelleja oli laumottain. Silloin asetuin myös leiriin tälle kukkulalle enkä aavistanutkaan että _sinun_ kanssasi vielä olisin tullut tänne."

"Ja vielä ammattinyrkkeilijänä."

"Niin, sitä en ollenkaan ajatellut. Isä oli minulle aina sanonut, että tulisin sellaiseksi, ja sitä siis pidin jo päätettynä. Sillä hän oli hyvin viisas. Hän oli suuri mies."

"Mutta hän ei koskaan ajatellut, että lopettaisit sen ammatin."

"En tiedä. Hän salasi niin tarkkaan minulta sen huonot puolet, että melkein luulen hänen peljänneen juuri tätä. Olen puhunut sinulle sopimuksestani Stubenerin kanssa. Isä vaati välttämättömästi siihen tuon pykälän epärehellisyydestä. Ensimäinen vääryys impressarioni puolelta olisi tekevä sopimuksen tyhjäksi."

"Ja kuitenkin aiot otella Tom Cannamin kanssa. Kannattaako enää ollenkaan kilpailla?"

Pat katsoi nopeasti Maudiin.

"Tahdotko, etten sitä tee?"

"Rakkaani, tahdon, että teet mitä sinua miellyttää."

Niin sanoi Maud, ja vielä kun sanat kaikuivat hänen korviinsa, ihmetteli hän itsekseen, että juuri hän niin sanoi, hän, joka oli ollut koko Sangsterien suvun jäykkäniskaisin. Mutta hän tiesi, että sanat olivat tosia, ja hän oli siitä iloinen.

"Siitä tulee hauska ottelu", sanoi Pat.

"Mutta minä en ymmärrä, mikä siinä voi muodostua hauskaksi."

"En ole vielä suunnitellut yksityiskohtia. Sinun täytyy auttaa minua. Aion vetää nenästä sekä Stubeneria että koko vedonlyöjäliittoa. Siitä tulee pilan toinen osa. Aion nujertaa Cannamin ensimäisessä erässä, ensimäisen kerran suuttua nyrkkeillessäni. Tom Cannaman parka, joka on yhtä epärehellinen kuin kaikki muutkin, joutuu varsinaiseksi uhriksi. Katsos, aion pitää puheen lavalta. Se on jotain hyvin epätavallista, mutta minä paljastan yleisölle nyrkkeilyn varjopuolet. Urheilu itsessään on hyvää, mutta kun sitä hoidetaan liiketarkotuksessa, muuttuu se huonoksi. No niin, nyt puhun sinulle yleisön sijasta."

"Minua haluttaisi olla kuuntelemassa sitä", sanoi Maud.

Pat katsoi häneen ja mietti.

"Mielelläni tahtoisin nähdä sinut siellä. Mutta siitä tulee epämiellyttävä tilaisuus. Ei kukaan osaa sanoa, mitä tulee tapahtumaan, kun alan toteuttaa suunnitelmaani. Mutta tulen heti luoksesi, kun se on ohi. Siitä tulee nuoren Glendonin viimeinen esiintyminen lavalla, millään nyrkkeilylavalla."

"Mutta, rakas Pat, ethän koskaan elämässäsi ole pitänyt mitään puhetta", huomautti Maud. "Voit hämmentyä."

Pat pudisti varmana päätään.

"Olen irlantilainen", hän sanoi. "Onko koskaan ollut olemassa yhtään irlantilaista, joka ei olisi osannut puhua?" Hän vaikeni ja nauroi sydämellisesti. "Stubener luulee minua hulluksi. Hän sanoo, ettei naimisissa oleva mies osaa harjotella. Mitä hän tietää avioliitosta, sinusta ja minusta tai yleensä mistään muusta kuin talonkaupoista ja etukäteen määrätyistä otteluista. Mutta sinä iltana saa hän oppia minulta... kuin myös Tom raukka. Minun tulee oikein sääli Tomia."

"Minun rakas villipetoni tulee käyttäytymään sekä villisti että petomaisesti, luulen", sanoi Maud.

Pat nauroi.

"Tahdon ainakin yrittää. Kuten sanottu, on se viimeinen esiintymiseni. Ja sitte olet sinä yksin, _sinä_. Mutta jollet tahdo kuulla puhuttavan tuosta viimeisestä ottelustani, niin sano vain sanakin."

"Luonnollisesti tahdon niin kuin sinäkin, suuri mies. Tahdon, että suuri mieheni saa tehdä oman tahtonsa mukaan. Jos itse tahdot mennä ottelemaan, niin minä tahdon sinun tähtesi ja itseni tähden. Ajattele, että sanoisin tahtovani liittyä teatteriin tai lähteä Etelämeren saarille tai pohjoisnavalle?"

Pat vastasi hiljaa, melkein juhlallisella äänellä:

"Silloin sanoisin: tee se. Koska sinä olet sinä ja koska sinun täytyy olla itsesi ja tehdä mitä haluat. Rakastan sinua, koska sinä olet juuri sinä."

"Ja me olemme yhteensä itsepäisesti rakastunut pari", sanoi Maud, kun Patin syleily tuli hellemmäksi.

"Eikö se ole suurenmoista!" huudahti Pat.

Hän nousi ylös ja näki, että aurinko oli jo korkealla. Hän ojensi kätensä suureen metsään päin.

"Meidän täytyy nukkua jossain ulkona. Lähimpään leiripaikkaan on kolmekymmentä penikulmaa."

X.

Ei kukaan läsnäolleista ihmisistä milloinkaan unhota muistorikasta iltaa Golden Gate-arcenalla, jolloin nuori Glendon löi Tom Cannamin pyörryksiin ja sitäpaitsi erään toisen, joka oli vielä suurempi kuin Tom Cannam, pidätti yleisöä kokonaisen tunnin ryhtymästä mellakoimaan, paljasti viranomaisten ja vedonlyöjien salaliiton ja musersi koko ammattinyrkkeilyliigan. Se oli odottamaton yllätys. Ei edes Stubener aavistanut, mitä tuleman piti. Oli tosin totta, että hänen nyrkkeilijänsä oli käyttäytynyt hyvin omavaltaisen itsepäisesti Nat Powersin jutun jälkeen, matkustanut tiehensä ja mennyt naimisiin, mutta tämä kaikki oli jo ohitse. Nuori Pat oli tehnyt niin kuin saattoi odottaakin, ollut välittämättä koko petosjutusta ja tullut taas takaisin.

Golden Gate-areena oli uusi. Tämä oli ensimäinen kilpailu, joka siinä toimeenpantiin, ja oli rakennus laatuaan suurin San Franciscossa. Sinne mahtui kaksikymmentäviisituhatta henkilöä, ja kaikki paikat olivat täynnä. Urheilusta innostuneita oli tullut ympäri maailmaa ja he olivat maksaneet viisikymmentä dollaria parhaimmista paikoista. Halvimmatkin paikat maksoivat viisi dollaria.

Vanha, tunnettu myötätuntoisuutta osottava melu alkoi, kun Billy Morgan, kuuluttajaveteraani, kiipesi köysien yli lavalle ja paljasti harmaan päänsä. Kun hän aukaisi suunsa puhuakseen, kuului kova rasahdus lähimmiltä penkkiriveiltä. Useampia penkkejä sortui. Yleisö purskahti kaikuvaan nauruun huudahtaen leikillisiä neuvoja ja valituksia uhreille, joista ei kukaan ollut satuttanut itseänsä. Penkkien rasahdus ja iloinen hälinä sai paikallisen poliisikomisarion kohottamaan kulmakarvojaan katsoessaan erääseen konstaapeliinsa merkiksi, että heille tulisi paljon tekemistä sinä iltana.

Yksi kerrallaan, jokaisen tervetulleena saadessa vastaanottaa voimakkaita suosionosotuksia kiipesi seitsemän vanhaa nyrkkeilyurhoa lavalle yleisölle esitettäviksi. He olivat kaikki entisiä raskaan sarjan maailmanmestareita. Billy Morgan sovitti jokaiseen esittelyyn sopivan sanasutkauksen. Muuan sai lisänimen "Rehellinen John", erästä sanottiin nimeltä "vanha luotettava", muuan toinen oli "kunnollisin kaksinyrkkinen nyrkkeilijä, jollaista koskaan on ollut lavalla". Muita nimiä oli: "Sadan erän urho, joka ei koskaan ole keskeyttänyt eikä koskaan tullut lyödyksi"; "Kantajoukon vankin"; "Ainoa joka aina on voittanut"; "Urhoista suurin" ja "Kovin pähkinä purtavaksi".

Kaikki tämä vei aikaa. Jokaisen täytyi jotain sanoa, ja he mutisivat muutamia hapuilevia sanoja vastaukseksi. "Vanha luotettava" piti kaikkein pisimmän puheen, joka kesti melkein kokonaisen minutin. Sitte piti heidät valokuvattaman. Lava oli täynnä kuuluisuuksia, mestarinyrkkeilijöitä, kuuluisia urheiluntuntijoita, entisiä ajanottajia ja palkintotuomareita. Jokainen kuvitteli puhuvansa koko maailmalle. Nat Powers vaati uusintaottelua Glendonin kanssa, samoin kaikki muut, jotka Glendon oli voittanut. Kaikki ylpeilivät voimistaan. Jim Hanford lausui alentuvansa mittelemään voimiansa tämäniltaisen ottelun voittajan kanssa. Yleisö ryhtyi heti huutamaan voittajan nimeä, toiset Glendonia, toiset Cannamia. Samalla rasahti toinen tuolirivi alas, ja tyytymättömien paikanomistajien ja vahtimestarien välille oli syntyä riita. Poliisikomisario lähetti sanan poliisiasemalle, että hän tarvitsi lisää miehiä.

Yleisö oli hyvällä päällä. Kun Cannam ja Glendon astuivat esiin, tuntui tilaisuus poliittiselta kansankokoukselta. Kumpaisellekin hurrattiin runsaasti viisi minuttia. Lava tyhjentyi. Glendon istui nurkassaan avustajiensa ympäröimänä. Stubener seisoi hänen takanaan kuten tavallista. Cannam esitettiin ensin, ja sitten kuin hän oli raapaissut jalallaan maata ja kumartanut, täytyi hänen alistua yleisön vaatimukseen ja pitää pieni puhe. Hän änkkäsi ja yski ja onnistui lopulta saamaan muutaman sanan irti itsestään.

"Olen ylpeä saadessani olla täällä tänä iltana", ja sillävälin kuin suosionosotukset kaikuivat, sai hän aikaa miettiäkseen taas muutaman sanan lisää. "Olen tehnyt tunnontarkkaa työtä. Olen rehellisesti tehnyt työtä koko elämäni. Sitä ei vei kukaan kieltää. Tänäänkin aion panna parhaani."

Kuului huutoja: "Se on oikein se, Tom!" "Sen tiedämme!" "Kelpo poika!" "Sinä olet kyllä mies puolustamaan kunniaasi!"

Sitte tuli Glendonin vuoro. Häneltäkin vaadittiin puhetta, vaikkei ennen ollut tapahtunut, että ottelun päähenkilö olisi pitänyt puhetta. Billy Morgan nosti kätensä ja vaati hiljaisuutta. Pat alotti selvällä, kuuluvalla äänellä:

"Kaikki ovat sanoneet teille olevansa ylpeitä saadessaan olla täällä tänään", hän sanoi. "Mutta sitä minä en ole." Yleisö hämmästyi, ja Pat piti pienen väliajan, jotta yleisö olisi ehtinyt sulattaa edellisen lauseen. "En ole ylpeä seuralaisteni puolesta. Te tahdotte kuulla puhetta. Tahdon pitää teille opettavaisen puheen. Tämä on viimeinen otteluni. Tämän jälkeen jätän lavan iäksi. Minkä tähden? Sen olen jo sanonut. En pidä seurastani. Ammattinyrkkeily on joutunut hunningolle ja väärälle polulle. Ei kukaan, joka tahtoo seistä suorana, voi enää olla ammattinyrkkeilijä. Kilpailujen järjestely on ytimiin asti mätää."

Ihmetyksen mutina kasvoi pian meluksi. Kuului huutoja. Toiset huusivat hiljaisuutta ja useat vaativat ottelua jo alettavaksi. "Tahdomme nähdä nyrkkeilyä!" "Miksette ottele?" Glendon odotti. Hän näki, että innostuneimmat huutajat olivat lavaa lähinnä olevat impressariot ja nyrkkeilijät. Hän koetti turhaan saada äänensä kuuluville. Yleisö oli jakautunut kahteen eri osaan. Toiset vaativat ottelua, toiset puhetta.

Kymmenen minuttia kesti toivotonta sekamelskaa. Stubener, erotuomari, kilpailutalon omistaja ja kilpailujen järjestäjä koettivat taivuttaa Glendonia lopettamaan puheensa. Kun hän kieltäytyi, selitti palkintotuomari julistavansa Cannamin voittajaksi, jollei Glendon nyrkkeilisi.

"Sitä te ette voi tehdä", selitti Pat. "Tulen siinä tapauksessa selittämään sen yleisölle, enkä takaa pääsettekö silloin täältä elävänä, jos yritätte pettää yleisöä tässäkin kilpailussa. Muuten aion kyllä otella. Mutta sitä ennen tahdon lopettaa puheeni."

"Se on vastoin sääntöjä", huomautti palkintotuomari.

"Eihän toki. Säännöissä ei ole sanallakaan puhuttu puheista. Joka ainoa etevämmistä nyrkkeilijöistä on tänä iltana pitänyt puheen yleisölle."