Part 3

Ne, jotka istuivat nuoraa lähinnä, näkivät paremmin ja ymmärsivät, mutta toiset antoivat pettää itseänsä, nousivat tuoleiltaan ja hurrasivat siinä uskossa, että Pat avuttomana oli pakotettu saamaan hyvän läksytyksen. Kun erä oli loppunut, vaipui yleisö taas nolona tuoleilleen takaisin, kun Pat aivan tyynenä palasi kulmaansa. Sehän oli selittämätöntä. Patinhan olisi pitänyt olla kokonaan nujerrettu, mutta hän oli vain yhtä tyyni kuin ennenkin.

"Lyöttekö hänet nyt?" kysyi Stubener rauhattomasti.

"Kymmenessä sekunnissa", sanoi Pat varmana. "Saattepa nähdä."

Kun kello soi ja Pat hypähti ylös tuoliltaan, osotti hän selvästi, että hän ensimäisen kerran koko ottelun aikana aikoi ryhtyä tositeolla hyökkäämään. Kaikki katselijat käsittivät sen, ja Lentävä hollantilainenkin näkyi heti ymmärtävän varotuksen ja ensimäisen kerran koko elämänsä aikana näytti hän huomattavasti epäröivän, kun he kohtasivat toisensa keskellä lavaa. Sekunnin murto-osan seisoivat he perusasennossa katsoen toisiinsa. Sitte hyökkäsi Lentävä hollantilainen vastustajaansa kohden, ja Pat löi hänet hyvin tähdätyllä oikeanpuolisella ristilyönnillä keskelle lavaa.

Tämän urotyön jälkeen alkoi Pat Glendonin maine kasvaa yhä suuremmaksi. Urheilijat ja urheilukertojat tahtoivat haastatella häntä. Ensimäisen kerran oli Lentävä hollantilainen hävinnyt. Hänen voittajansa oli osottautunut voittamattomaksi puolustautujaksi. Patin edelliset voitot eivät siis olleet olleet mitään sattumia. Hänellä oli kaksi tukevanyrkkistä kättä. Hän oli jättiläinen, ja hänen tulevaisuutensa oli varma. Urheiluselostajat vakuuttivat, että hänen oli turha enää tuhlata aikaansa kolmannen luokan nyrkkeilijöitten ja "hakkuupölkkyjen" kanssa. Missä olivat Ben Menzies, Reye Rede, Bill Tarwater ja Ernest Lawson? Heidän oli jo aika tulla mittelemään voimiaan tämän nuoren vasta-alkajan kanssa, joka yhtäkkiä oli osattautunut olevansa ensiluokan nyrkkeilijä. Mitä hänen impressarionsa ajatteli ollessaan tottelematta kehotuksia?

Sitte sai kuuluisuus sysäyksen, sillä Stubener paljasti salaisuuden, ettei tämä mies ollut kukaan muu kuin Pat Glendonin poika, vanhan Patin, tuon kuuluisan nyrkkeilijäurhon poika. Pat sai heti nimekseen "nuori" Pat Glendon ja urheilukirjailijat ympäröitsivät hänet ihmetelläkseen häntä, lyödäkseen hänestä vetoa ja kirjottaakseen hänestä.

Alottaen Ben Menziesillä ja lopettaen Bill Tarwateriin haastoi hän, taisteli ja voitti nuo neljä toisen luokan nyrkkeilijää. Voidakseen tämän suorittaa, täytyi hänen matkustella, koska ottelut tapahtuivat Goldfieldissä, Denverissä, Texasissa ja Newyorkissa. Siihen kului useita kuukausia, sillä suuremmat kilpailut olivat vaikeita järjestää, ja nyrkkeilijät itse pyysivät treenausaikaa itselleen.

Toisen vuoden kulutti hän taistelemalla raskaan sarjan lähinnä etevämpien nyrkkeilijöitten kanssa, lukumäärältään puolisen tusinaa. Ylimpänä oli "mahtava" Jim Hanford, voittamaton maailmanmestari. Näitten mestariotteluitten järjestäminen oli työläintä, vaikka Stubener väsymättä jakeli haasteita ja koetti saada urheilumaailman yleisen mielipiteen puolelleen saadakseen asianomaiset taistelemaan. Wilf King oli Englannissa, ja Glendon seurasi Tom Harrisonia yli puolen maapalloa voittaakseen hänet sitte Austraaliassa.

Mutta kilpailupalkinnot tulivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Niiden sadantuhannen palkintojen siasta, jotka hän oli voittanut ensimäisistä otteluistaan sai hän nyt kaksin kolmin verroin joka ottelusta ja sitäpaitsi suuret summat filmiyhtiöiltä. Stubener otti impressariopalkkionsa tästä kaikesta sopimuksen sääntöjen mukaan, jotka vanha Pat oli laatinut, ja sekä hän että Glendon rikastuivat, johon vielä auttoi osaltaan se, että he elivät hyvin säännöllistä elämää eivätkä tuhlanneet rahojansa.

Stubener antautui ostamaan itselleen lisää omaisuutta. Mitä hän jo ennestään omisti San Franciscossa rakennustonteissa ja vuokrakasarmeissa, oli suurenmoisempaa, kuin Glendon oli aavistanutkaan. Mutta oli olemassa myös salainen vedonlyöjäliitto, joka olisi paremmin tiennyt Stubenerin tulot, samalla kuin toinen ylimääräinen palkkio toisensa perästä Glendonin tietämättä joutui filmiyhtiölle.

Stubenerin tärkein tehtävä oli nuoren gladiaattorinsa kokemattomuuden säilyttäminen. Se ei tuottanut hänelle minkäänlaisia vaikeuksia. Glendon, jolla ei ollut mitään tekemistä kauppojen kanssa, ei ollut juuri ollenkaan innostunut vapaa-aikoinaan muuhun kuin metsästykseen ja kalastukseen. Harvoin seurusteli hän urheilijoitten kanssa ja hän oli tunnettu ujoudestaan ja yksinäisyydenhalustaan. Hän piti taidenäyttelyitä ja runokirjoja parempana turhanpäiväisiä lörpötyksiä. Hänen treenarinsa ja kanssakilpailijansa saivat ankaroita ohjeita hänen impressarioltaan pitääkseen suunsa kiinni urheilumaailman varjopuolista. Häntä ei koskaan saanut haastatellakaan muuta kuin Stubenerin läsnäollessa.

Ainoastaan kerran joutui Glendon lahjomisyrityksen esineeksi. Se tapahtui juuri ennen hänen otteluansa Hendersonin kanssa. Hänen korvaansa kuiskattiin hätäisesti eräässä hotellin käytävässä sadantuhannen dollarin tarjous, jos hän antaisi vastustajansa voittaa. Kuiskaajan onneksi sai Pat hillityksi vihansa ja poistui hänen ohitsensa vastaamatta. Hän ilmotti tämän Stubenerille, joka sanoi:

"Se on vain pilaa, Pat", Hän näki sinisten silmien säkenöivän. "Mutta ehkä enemmänkin. Jos heidän olisi onnistunut saada teidät satimeen, olisi siitä tullut suuri häväistysjuttu, joka olisi saattanut teidät perikatoon. Mutta tuskin oli heillä sellaista tarkotusta. Se on jo vanhanaikaista. Ennen oli kyllä nyrkkeilyssäkin paljon saastaa, mutta kukaan impressario tai nyrkkeilijä ei enää uskaltaisi ryhtyä sellaiseen tähän aikaan. Oi, rakas Pat, nyrkkeilijät ovat maailman rehellisintä ja kunnollisinta väkeä."

Sanoessaan tämän Stubener tiesi koko ajan, ettei tuleva ottelu Hendersonin kanssa tulisi kahtatoista erää lyhemmäksi -- tämä filmiyhtiöitten tähden -- eikä pitemmäksi kuin neljätoista erää. Hän tiesi myös, että vedot olivat niin korkeat, että Henderson itse oli sitoutunut olemaan pitkittämättä ottelua yli neljäntoista erän.

Glendon, jota ei enää koskaan yritetty lahjoa, jätti koko asian sikseen ja lähti ulos viettääkseen iltapäivän värivalokuvien ottamisessa. Camera obscura oli muodostunut hänen viimeiseksi intohimokseen. Koska hän piti tauluista, eikä osannut itse maalata, oli hän innostunut sen sijaan valokuvaamaan. Käsilaukussaan hänellä oli monta valokuvausta käsittelevää kirjaa, ja hän vietti useita tunteja pimeässä huoneessa tutkien eri kehitystapoja. Ei koskaan oltu nähty nyrkkeilijää, joka olisi ollut niin paljon yläpuolella nyrkkeilymaailmaa kuin hän. Koska hän oli harvasanainen, sanottiin häntä juroksi ja ikäväksi seuramieheksi, ja siitä ottivat sanomalehtimiehet aihetta kuvaillakseen hänet aina väärin. Hänestä tehtiin häränlihaksilla varustetun eläimellisen idiootin näköisiä piirroksia ja muuan alotteleva urheilukirjottaja risti hänet "villipedoksi". Tämän nimen hän sai pitää. Sanomalehtikirjailijan virkatoverit tervehtivät uutta nimeä ihastuksella, eikä urheiluselostuksissa esiintynyt sen koommin enää Pat Glendonin oikeata nimeä. Päällekirjotuksena tai valokuvan alla oli usein vain "Villipeto" suurilla kirjaimilla ja ilman lainausmerkkejä. Koko maailma tiesi, kuka tämä eläin oli. Se sai aikaan, että hän entistä enemmän karttoi seuraa ja sai inhon sanomalehtimiehiä kohtaan.

Mitä tulee itse nyrkkeilyyn, niin kasvoi hänen entinen vähäinen innostuksensa yhä suuremmaksi. Miehet, joitten kanssa hän nyt otteli, eivät olleet mitään nollia, eikä voitto tullut niinkään helposti. He olivat täysiverisiä miehiä ja tottuneita ammattinyrkkeilijöitä. Oli tilaisuuksia, jolloin hän huomasi mahdottomaksi voittaa heitä siinä erässä, kuin hän oli luvannut. Esimerkiksi ottelu Sulzbergerin, saksalaisen jättiläisen kanssa; vaikka Pat olisi kuinka koettanut, ei hänen onnistunut nujertaa häntä kahdeksannessatoista erässä, ja sama oli juttu yhdeksännessätoista. Vasta kahdennessakymmenennessä sai hän toisen erehtymään taitavassa puolustautumisessaan ja menemään nurin. Glendonin lisääntyvän innostuksen seurauksena oli uutterampi ja ankarampi treenaus. Ei koskaan liiaksi rasittuneena, viettäen suuren osan ajastaan metsästyksillä vuoristossa, oli hän aina parhaimmassa kunnossaan, eikä hänen menestystään hidastuttaneet koskaan onnettomuudet, niin kuin isälle oli tapahtunut. Hän ei koskaan katkaissut jalkaansa, ei pienintäkään rystyä. Stubener oli mielissään siitä, ettei hänen nuori nyrkkeilijänsä enää sanallakaan puhunut takaisinpalaamisestaan ainaiseksi vuoristoon voitettuaan vain mestaruuden Jim Hanfordilta.

VI.

Hän saavutti pian uransa huippukohdan. Suuri mestari oli julkisesti ilmottanut haluavansa otella Glendonin kanssa, sitten kuin tämä ensin olisi voittanut kolme neljä muuta, jotka olivat jonkunlaisia mestaruuden aspirantteja. Puolessa vuodessa onnistui Patin raivata tieltään Kid Mc Croth ja Philadelphia-Jack Mc Bride ja silloin olivat jäljellä enää Nat Powers ja Tom Cannam. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, jollei muuan määrätty, nuori ylhäisön nainen olisi ruvennut sanomalehtikirjottajaksi ja jollei Stubener olisi päästänyt tätä San Franciscon "Courier-Journalin" reportteria haastattelemaan Patia.

Kaikki, mitä tämä nainen kirjotti, julkaistiin aina Maud Sangsterin kirjotuksina, mikä ohimennen sanottuna oli hänen oikea nimensä. Sangsterit olivat kuuluisia rikkaudestaan. Kantaisä, vanha Jacob Sangster oli alottanut reppu selässään lännen maamiehenä. Hän oli keksinyt pohjattoman boraksikerroksen Nevadasta ja ensin vedätettyään boraksia muulilla oli hän rakennuttanut rautatien itselleen. Sitte oli hän boraksivoitoillaan ostanut tuhansia neliömaileja metsää Californiasta, Oregonista ja Washingtonista. Myöhemmin oli hän sovelluttanut yhteen politiikkaa ja kauppaa, ostanut valtiomiehiä, tuomareita ja koneita sekä tullut lukuisien teollisuuskeskuksien johtomieheksi. Sitte oli hän kuollut yltäkylläisenä kunniasta ja ihmisten kunnioituksesta ja jättänyt jälkeensä nimen, tahrapilkun historiaan sekä parinsadan miljoonan omaisuuden neljän poikansa jaettavaksi. Oikeus- ja teollisuusriidat sekä myöskin poliittiset riidat, jotka seurasivat, ja suututtivat Californiaa koko sukupolven ajan ja loppuivat kuolemattomaan vihaan ja lopulliseen tuttavuuden irtisanomiseen neljän veljeksen kesken. Nuorin, Theodore, muutti jostakin syystä mieltään saavutettuaan keski-iän, möi kaikki maatilansa ja karjalaumansa sekä kilpa-ajotallinsa ja antautui taisteluun kaikkia syntymäkaupunkinsa pahentavia mahteja vastaan, joihin kuuluivat useimmat sen miljonääreistä, puhdistamaan kaupunkia kaikesta siitä saastasta, jonka vanha Jacob Sangster oli sinne tuonut.

Maud Sangster oli Theodoren vanhin tytär. Sangsterin suku synnytti aina miehistään keinottelijoita ja naisistaan kaunottaria. Maud ei ollut poikkeus. Hän oli myös perinyt jotain Sangster-veren seikkailuhalusta, sillä ennen kuin hän oli ehtinyt kypsyä naiseksi, oli hän suorittanut tehtäviä, joita ei kukaan muu hänen asemassaan oleva nainen olisi tehnyt. Vaikka hän oli niin kaunis, oli hän jäänyt naimattomaksi. Hän oli oleskellut Euroopassa tulematta silti kotiin aviomies mukanaan ja hän oli antanut rukkaset lukuisille kotimaisille kosijoille. Hän oli antautunut harrastamaan ulkoilmaurheilua ja tullut mestariksi tennispelissä, täyttänyt viikkolehtien palstat tapainrikkomisillaan, käynyt jalan San Mateosta Skuta Cruziin määrätyssä ajassa erään vedonlyönnin johdosta ja kerran herättänyt huomiota pelaamalla pooloa miehisessä joukkueessa. Hän oli aikoinaan harrastanut taiteita, ja oli hänellä ollut oma atelieerinsakin San Franciscon ylioppilaskorttelissa.

Kaikki tämä oli ollut hyvin vähän merkityksellistä, kunnes hänen isänsä uudistussairaus alkoi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista miestä, jonka edessä hän olisi voinut taipua ilolla, ja aina oli hän inhonnut niitä, jotka olivat koettaneet voittaa hänen myötätuntonsa. Sen tähden suuttui hän isänsä sekaantumisesta hänen elämäntapoihinsa ja kruunasi entiset tekonsa muuttamalla pois kotoa ja ryhtymällä Courier-Journalin palvelukseen. Hän alotti kahdenkymmenen dollarin viikkopalkalla, mutta hänen palkkansa nousi viiteenkymmeneen. Hänen tehtäviinsä kuului pääasiallisesti musiikki-, teatteri- ja taidearvostelu, mutta hän antautui myös suoranaisiin sanomalehtimiehen tehtäviin, silloin kuin ne olivat hänen mielestään kyllin mieltäkiinnittäviä. Siten hän esimerkiksi haastatteli kuuluisaa Pierpot Morgania, sen jälkeen kuin puolentusinaa newyorkilaista sanomalehtimiestä oli tästä hävyttömästi soimaten kirjotellut, kävi sukeltajan puvussa Golden Gaten pohjassa ja lensi Roodin, "lintumiehen" kanssa, kun tämä löi kaikki siihenastiset pituuslentoennätykset lentämällä aina Riversideen saakka.

Ei kuitenkaan saa kuvitella, että Maud Sangster olisi ollut joku karkeajäseninen amatsoni. Päinvastoin oli hän harmaasilmäinen, hoikka, keskikokoinen, nuori neito kahdenkymmenenkolmen vuoden seutuvilla. Hänen kätensä olivat tavattoman pienet, samoin jalat, kuuluakseen urheilijattarelle tai yleensä kenellekään. Aivan päinvastoin kuin muut urheilijattaret, osasi hän olla hienon naisellinen.

Omasta ehdotuksestaan hän sai toimittajalta määräyksen mennä haastattelemaan Pat Glendonia. Lukuunottamatta sitä, että hän kerran oli nähnyt Bob Fitzissimonsin seurapuvussa Palace hotellissa, ei hän koskaan elämässään ollut nähnyt ammattinyrkkeilijää. Hän ei myöskään ollut utelias sellaista näkemään -- ainakaan hän ei ollut ollut utelias, ennen kuin nuori Pat Glendon saapui San Franciscoon treenaamaan itseään otteluun Nat Powersia vastaan. Silloin oli hän muistanut Patin sanomalehtinimen -- Villipedon. Glendon olisi varmaankin katsomisen arvoinen. Siitä, mitä hän Patista oli lukenut, oli hän saanut sen käsityksen, että tämä oli ihmishahmossa oleva hirviö, raaka ja hurja kuin viidakon peto. Patin valokuvat eivät tosin vahvistaneet häntä siinä uskossa, mutta ne kyllä puhuivat puolestaan nyrkkeilijän yliluonnollisen voimakkaista lihaksista. Sanomalehtikuvan opastamana lähti hän Cliff Housen harjotushuoneustoon Stubenerin määräämällä ajalla.

Tonttikeinottelija oli huolissaan. Pat oli uppiniskainen. Hän istui nojatuolissa toinen jalka riippuen yli tuolin kädennojan, kädessään Shakespearen runoja ja lausui mielipiteitään tulevan haastattelun johdosta.

"Mitä tekemistä naisilla on nyrkkeilyn kanssa?" kysyi hän. "Se ei kuulu heille. Mitä he siitä tietävät? Miehetkin ymmärtävät sitä surullisen vähän. En minä ole mikään mallinukke, joka pannaan ikkunalle nähtäväksi. Tuo nainen tulee tänne vain töllistelemään minua. En ole koskaan pitänyt naisista harjotushuoneessa enkä välitä siitä, että hän on reportteri."

"Mutta hän ei ole mikään tavallinen reportteri", huomautti Stubener. "Olette kai kuullut puhuttavan Sangstereista -- miljonäärisuvusta?"

Pat nyökkäsi.

"No niin, hän on yksi heistä. Hän kuuluu suureen maailmaan. Hän voisi liikkua hienon hienossa seurapiirissä, jos hän tahtoisi, sen sijaan, että hän nyt tekee työtä palkasta. Hänen isänsä on ainakin viidenkymmenen miljoonan arvoinen."

"Minkä tähden hän sitte kirjottelee sanomalehtiin ja syö jonkun köyhän sanomalehtipaholaisen leipää?"

"Hän joutui riitaan isänsä kanssa, kun ukko tahtoi ruveta puhdistamaan San Franciscoa. Tytär muutti pois kotoa. Siinä koko juttu -- jätti kodin ja hankki itselleen paikan. Ja erään asian sanon teille, Pat: hän kirjottaa aivan erikoisen hienoa englantia. Tällä seudulla ei ole ketään kynäilijää, joka kykenisi kilpailemaan hänen kanssaan, kun hän pääsee vauhtiin."

Pat näytti innostuvan, ja Stubener jatkoi:

"Hän kirjottaa myös runoja -- tuota tavallista hölynpölyä, aivan kuin tekin. Mutta minä oletan, että hänen on parempaa, sillä hän sai kerran painetuksikin kokonaisen kirjan. Sitäpaitsi kirjottaa hän teattereista. Hän haastattelee jokaista kuuluisaa näyttelijää, joka sattuu tulemaan tänne kaupunkiin."

"Olen lukenut hänen nimensä sanomalehdistä", sanoi Pat.

"Luonnollisesti olette sen tehnyt. Se on suuri kunnia teille, että hän tulee tänne. Se ei tule tuottamaan teille mitään vaivaa. Minä tulen olemaan saapuvilla ja antamaan hänelle tarpeelliset tiedot. Niinhän olen aina tehnyt, kuten tiedätte."

Pat loi häneen tunnustusta antavan katseen.

"Muuan asia vielä, Pat: älkää unohtako, että teidän täytyy alistua tuohon haastatteluun. Se kuuluu ammattiinne. Siten saamme suuren reklaamin ilmaiseksi. Se herättää yleisössä mielenkiintoa ja saa sen liikkeelle, ja juuri yleisöstä me hyödymme." Hän vaikeni, kuunteli ja katsoi kelloonsa. "Luulen, että hän saapuu jo. Menen ottamaan hänet vastaan ja tuon hänet sisään. Annan hänelle viittauksen siihen suuntaan, että hän ymmärtää lähteä pian. Tämä tulee käymään kädenkäänteessä." Hän kääntyi ovella. "Käyttäytykää siivosti nyt, Pat. Älkää purko hampaitanne yhteen älkääkä vastatko pitkästi hänen kysymyksiinsä."

Pat laski kirjan pöydälle, otti sanomalehden ja oli olevinaan syventynyt lukemaan sitä, kun Stubener vieraineen saapui. Pat nousi. Kohtaus muodostui molemminpuoliseksi yllätykseksi. Kun siniset silmät kohtasivat harmaat, oli melkein kuin mies ja nainen olisivat huudahtaneet voitokkaasti toinen toisilleen, aivan kuin he molemmat olisivat löytäneet odottamatta jotain, jota he olivat etsineet. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Kumpikin oli kuvitellut toisensa aivan toisenlaiseksi, niin että iloinen jälleennäkeminen muuttui hämmennykseksi. Naisena selvisi reportteri ensimäisenä siitä, ja sen hän teki ollenkaan osottamatta olleensa hämmentynyt. Hän astui yli lattian Glendonia kohden. Tämä puolestaan tuskin huomasi, kuinka esitteleminen tapahtui. Tässähän oli nainen, oikea _nainen_. Pat ei ollut koskaan aavistanut, että voisi olla olemassa sellaista olentoa. Ne harvat naiset, joihin hän oli kohdistunut huomiotansa, eivät ollenkaan muistuttaneet tätä. Hän ajatteli, mitä vanha Pat olisi sanonut tästä naisesta, oliko tämä sellainen, johon piti tarttua molemmin käsin. Hän huomasi seisovansa pitäen reportteria kädestä. Pat katseli vieraan kättä ja ihmetteli sen pienuutta.

Reportteri puolestaan koetti parhaansa mukaan unohtaa tuon omituisen tunteen, joka johtui vieraan miehen vetovoimasta. Hänen edessäänhän oli nyrkkeilylavan villipeto, tuo suuri, tyhmä eläin, hurjan ammattikunnan hurjin. Hän nauroi Patin tavalle pitää hänen kättään omassaan.

"Tahtoisin saada käteni vapaaksi, mr Glendon", sanoi hän. "Katsokaa, minä... minä tarvitsen sitä todellakin."

Pat katsoi nolona häneen, seurasi katseellaan hänen katsettaan yhtyneihin käsiin ja irrotti ne samassa punastuen korviaan myöten.

Reportteri huomasi punastumisen ja teki sen johtopäätöksen ettei nyrkkeilijä ehkä ollutkaan juuri niin eläimellinen, kuin hän oli mielessään kuvitellut. Sillä hän ei voinut ajatella, että joku eläin punastuisi. Hän huomasi myös, ettei Patilla ollut tarpeeksi seurustelukykyä pyytääkseen anteeksi. Pat katsoi häneen yhä kuin hurmioissaan ja tuli vielä punaisemmaksi poskiltaan.

Stubener oli sillävälin tuonut tuolin ja viittasi neidin istumaan. Glendon istuutui mekaanisesti omalleen.

"Hän on loistavassa kunnossa, miss Sangster, loistavassa kunnossa", sanoi impressario. "Eikö totta, Pat? Ette koskaan elämässänne ole tuntenut itseänne hyvinvointisemmaksi?"

Tämä kiusotti Glendonia. Hän rypisti hämillään otsaansa eikä vastannut.

"Olen usein halunnut tutustua teihin mr Glendon", sanoi miss Sangster. "En ole koskaan ennen haastatellut ketään nyrkkeilijää, niin että pyydän anteeksi, jollen osaa suoraan asiaan."

"Ehkä mieluimmin alottaisitte katsomalla häntä työssään?" ehdotti impressario. "Sillä aikaa kuin hän pukeutuu nyrkkeilypukuun, voin minä kertoa teille hänestä paljon -- myöskin asioita, joita ei koskaan ole ollut sanomalehdissä. Kutsukaamme Walsh sisään, Pat, ja nyrkkeilkäämme muutama erä."

"Ei siitä tule mitään", murisi Glendon töykeästi aivan niin kuin villipedolta saattoi odottaakin. "Ryhtykää haastatteluun."

Tilanne muuttui ikäväksi. Stubener puhui eniten johtaen keskustelua, joka kiusotti Maud Sangsteria, samalla kuin Pat ei juuri ollenkaan ottanut siihen osaa. Miss Sangster tarkasti Patin kauniita kasvoja, kirkkaansinisiä silmiä, kauniinmuotoista, melkein kotkankaarevaa nenää ja kiinteitä huulia, jotka kaikki olivat miehekkään eivätkä ollenkaan äreän näköiset. Siinä oli sangen omituinen persoonallisuus, ajatteli hän, jos sanomalehdet olivat oikeassa kaikessa, mitä he hänestä kertoivat. Turhaan hän koetti etsiä mitään merkkiäkään eläimellisyydestä. Ja turhaan hän koetti saada keskustella suorastaan Patin kanssa. Ensiksikin tiesi hän liian vähän nyrkkeilylavasta ja ammattinyrkkeilijöistä ja niin pian kuin hän yritti saada aikaan kahdenkeskistä keskustelua, tuli Stubener heti väliin ja tulvi tiedonannoista.

"Tämä nyrkkeilyelämä lienee äärettömän mieltäkiinnittävää", sanoi miss Sangster kerran ja jatkoi huoaten: "Toivoisin tietäväni siitä enemmän. Sanokaa minulle, minkä tähden te nyrkkeilette? -- niin, lukuunottamatta siitä koituvaa rahallista hyötyä." (Viimeisen hän sanoi säästyäkseen Stubenerin keskeytyksestä.) "Pidättekö, että on hauskaa nyrkkeillä? Onko jännittävää astua lavalle toista miestä vastaan? En osaa oikein lausua ajatustani, joten teidän täytyy antaa minulle anteeksi."

Pat ja Stubener alkoivat yhtaikaa, mutta Pat vei suunvuoron impressarioltaan.

"Alussa en ollenkaan ajatellut sitä..."

"Niin, katsokaas, se tuntui hänestä aivan liian helpolta", keskeytti Stubener.

"Mutta sitte", jatkoi Pat, "kuin jouduin parempien nyrkkeilijöitten kanssa tekemisiin, todellisten kuuluisuuksien, kun minulla oli suurempaa..."

"Kiihotinta?" ehdotti miss Sangster.

"Niin, aivan oikein, kun minulla oli suurempaa kiihotinta, huomasin, että pidin siitä... hyvin paljon sitäpaitsi. Mutta en osaa antautua siihen aivan niin kokonaan kuin pitäisi. Katsokaa, samalla kuin kaikki ottelut ovat jonkunlaisia probleemeja, jotka on ratkaistava ymmärryksellä ja lihaksilla, ei tulos ole minulle koskaan..."

"Hänen ei koskaan ole tarvinnut antaa erotuomarin ratkaista ottelua", selitti Stubener. "Hän on voittanut jokaisen kilpailun nujertamalla vastustajan."

"Juuri tuo varmuus lopputuloksesta ottaa pois ihanan jännityksen", sanoi Pat.

"Haluamaanne jännitystä saatte kai tuntea, kun joudutte mittelemään voimianne Jim Hanfordin kanssa", sanoi impressario.

Pat hymyili, mutta ei sanonut mitään.

"Kertokaa lisää", innostui miss Sangster, "miltä teistä tuntuu, kun nyrkkeilette."

Pat hämmästytti impressariotaan, miss Sangsteria ja itseään sanomalla:

"En tahdo puhua teidän kanssanne sellaisista asioista. Minusta tuntuu, kuin meillä olisi tärkeämpiäkin asioita puhuttavanamme. Minä..."

Hän vaikeni äkkiä; hän tiesi vallan hyvin, mitä hän oli sanomaisillaan, mutta hän ei tietänyt, miksi hän olisi sen sanonut.

"Niin", puuttui miss Sangster puheeseen innokkaasti, "olette oikeassa. Hyvän haastattelun ehtona on -- todellinen henkilökohtaisuus."

Mutta Patin puheenlahja oli edelleen kadoksissa, ja Stubener ryhtyi vertaamaan nyrkkeilijänsä painoa, pituutta ja leveyttä Sandowin, Kauhean turkkilaisen ja Jeffriesin sekä muitten kuuluisuuksien vastaaviin ominaisuuksiin. Se ei ollenkaan innostuttanut Maud Sangsteria, ja hän osotti selvästi, että se kiusotti häntä. Hänen katseensa sattui runokirjaan. Hän otti kirjan käteensä ja katsoi kysyvästi Stubeneriin.

"Se on Patin", sanoi tämä. "Hän on innostunut tuollaiseen, värivalokuvaukseen, taidenäyttelyihin j.n.e., mutta älkää jumalan nimessä kirjottako siitä mitään. Se pilaisi hänen maineensa."

Maud Sangster katsoi ihmeissään Glendoniin, joka joutui hämilleen. Sehän oli ihastuttavaa, ajatteli miss Sangster, että nuori jättiläinen, nyrkkeilykuningas, luki runoja, kävi taidenäyttelyissä ja harrasti värivalokuvausta! Hän ei tosiaankaan ollut mikään villipeto. Miss Sangster huomasi, että Patin ujous riippui hienotunteisuudesta eikä tyhmyydestä. Shakespearen runoja! Tämähän oli jotain, josta oli otettava tarkempi selko. Mutta Stubener ryösti häneltä tilaisuuden ottamalla jälleen sananvuoron.