Part 2

"Ei, siihen hän on liian kylmäverinen. Mutta kyllä hän tulee antamaan miehelle muistomerkin epärehellisyydestä."

"Laatikaamme sopimus", sanoi impressario.

"Odottakaa, kunnes opitte tuntemaan koko hänen arvonsa!" vastasi vanha Pat. "Minä aion ehdottaa ankarat ehdot. Menkää pojan mukana metsästämään hirviä ja tehkää tuttavuutta hänen keuhkojensa ja hänen jalkojensa kanssa. Sitte vasta teemme sopimukset, ihanat sopimukset."

Stubener viipyi tällä metsästysretkellä kaksi päivää ja hän oppi enemmän, kuin vanha Pat oli luvannut hänelle, ja palasi takaisin hyvin väsyneenä. Nuorukaisen yksinkertaisuus vaikutti yllättävästi impressarioon. Mutta kuinka viaton Pat olikin tietäen ainoastaan sen, mitä itse oli kuullut ja nähnyt yksinäisessä vuoristoelämässään, oli hän kuitenkin osottautunut omaavansa luonteenomaisen viisauden ja järkevyyden. Erästä nuoren miehen ominaisuutta Sam ei ollenkaan ymmärtänyt, nimittäin tämän yliluonnollista tyyneyttä. Pat ei ärtynyt tai hermostunut koskaan. Hän ei kironnut koskaan, ei edes koruttomasti ja epämiehekkäästi, millä tavoin mammanpojat kiroavat.

"Kiroisin kyllä, jos minua haluttaisi", selitti hän, kun hänen seuralaisensa koetti yllyttää häntä siihen. "Mutta otaksun, ettei minun koskaan tarvitse sitä tehdä. Mutta jos minun täytyy, niin silloin kyllä osaan kirota."

Vanha Pat, joka ei koskaan taipunut päätöksestään, jätti hyvästit kotona paalumajassa.

"Ei tule kestämään kauaa, Pat, poikani, ennen kuin saan lukea sanomalehdistä sinusta. Tulisin mielelläni mukaasi, mutta pelkään, että tämä vuoristoseutu on oikea paikkani viimeiseen hetkeeni saakka."

Sitte vei vanhus impressarion syrjään ja keskusteli hänen kanssaan tylyllä äänellä:

"Muistakaa, mitä olen teille sanonut monta kertaa. Poikani on puhdas ja kunniallinen. Hänellä ei ole aavistustakaan urheilun varjopuolista. Kaiken sellaisen olen jättänyt kertomatta. Hän ei tiedä, mitä on vääryys. Hän tuntee vain nyrkkeilyn urhoollisen, romanttisen ja kunniallisen puolen, ja olen kertonut hänelle joukottain kertomuksia vanhoista ammattinyrkkeilijöistä, vaikka jumala tietäköön, ettei hän niistä erikoisesti innostunut. Voitteko ajatella, leikkasin sanomalehdistä pois urheiluosaston, jotta hän ei näkisi niitä, -- hän luuli, että tarvitsin ne leikkelealbumiini. Hän ei koskaan ole kuullut puhuttavan, että joku nyrkkeilijä olisi keskeyttänyt kilpailun tai tehnyt sen muuten mitättömäksi. Älkää siis saattako häntä tekemisiin epärehellisyyden kanssa. Säästäkää häntä siitä epämiellyttävyydestä. Sen tähden juuri tein tuon pykälän sopimuksen lakkaamisesta. Pieninkin vääryys rikkoo sen. Ei mitään vetorahojen epärehellistä jakamista, ei mitään salaisia sopimuksia filmiherrojen kanssa. Tulette ansaitsemaan suuria summia molemmat. Mutta pelatkaa rehellistä peliä, muuten tulette menettämään. Oletteko ymmärtänyt?"

"Ja mitä teetkin, niin ole varuillasi naisten suhteen", kuului vanhan Patin viimeinen varotus, kun nuori Pat jo istui hevosen seljässä ja tottelevaisena kuunteli. "Naiset ovat kuolema ja helvetti, muista se. Mutta kun tapaat oikean, niin pidä kiinni hänestä. Hän on enemmän arvoinen kuin maine ja raha. Mutta ota ensin tarkka vaari, ja kun olet hänestä varma, niin älä anna hänen luisua sormiesi lomitse. Tartu häneen molemmin käsin ja pidä hänestä kiinni. Ota hänet, vaikka koko maailma sen tähden murenisi. Pat, poikani, hyvä nainen on... hyvä nainen. Se on ensimäinen ja viimeinen sanani."

III.

Heti heidän saavuttuaan San Franciscoon, alkoivat Sam Stubenerin huolet. Ei sen tähden, että nuori Pat olisi ollut pahankurinen ja tyytymätön kaupunkielämään, kuten hänen isänsä oli peljännyt. Päinvastoin hän oli mallikelpoisen hyvä ja mukautuvainen. Mutta hän kaipasi kotiin rakkaille vuorilleen. Salaisesti hän pelkäsi kaupunkia, vaikka hän järkähtämättömän tyynenä astuskeli pitkin sen katuja punaisena kuin intiaani.

"Olen tullut tänne nyrkkeilemään", sanoi hän ensimäisen viikon kuluttua. "Missä on Jim Hanford?"

Stubener vihelsi ja vastasi:

"Hänen kaltaisensa suuri mestari ei viitsisi katsoa puoleennekaan. Menkää hankkimaan itsellenne mainetta, sanoisi hän."

"Voin nujertaa hänet."

"Mutta sitä ei tiedä yleisö. Jos voittaisitte hänet, tulisi teistä maailmanmestari, eikä mestaruutta ole kukaan nyrkkeilijä vielä saanut ensimäisellä ottelullaan."

"Minä voisin sen tehdä."

"Niin, mutta sitä ei yleisö tiedä, Pat. Se ei tulisi sitä ottelua katsomaan. Ja rahat tulevat kuitenkin juuri yleisöstä. Juuri sen tähden ei Jim Hanford suostuisi kilpailemaan kanssanne. Hän ei ansaitsisi siitä mitään. Sitäpaitsi saa hän nyt kolmetuhatta viikossa eräässä varieteessa ja on hän tehnyt kahdenkymmenenneljän viikon sopimuksen. Luuletteko, että hän luopuisi niistä rahoista otellakseen miehen kanssa, josta kukaan ei ole kuullut edes puhuttavan? Teidän täytyy ensin tehdä jotakin, tulla kuuluisaksi. Teidän täytyy alottaa vähäpätöisemmillä esikaupunkinyrkkeilijöillä -- sellaisilla kuin Chub Collins, Roug-House Kelly ja Lentävä hollantilainen. Kun olette lyönyt heidät, olette vasta maineen tikapuitten ensimäisellä askelella. Mutta sitte tulettekin nousemaan kuin ilmapallo."

"Tahdon taistella noiden kolmen kanssa samalla kertaa vuoronperään kutakin vastaan", selitti Pat päättävällä äänellä. "Saatte järjestää sen asian niin."

Stubener nauroi.

"Mitä nauratte, ettekö usko minun voivan voittaa heitä?"

"Tiedän, että voitte sen tehdä", vakuutti Stubener. "Mutta niin ei voi järjestää. Teidän täytyy käsitellä jokaista kerrallaan. Muistakaa sitäpaitsi, että minä ymmärrän tämän paremmin ja että olen teidän ohjaajanne. Asioita täytyy järjestää, ja minä tiedän, kuinka se käy päinsä. Jos meillä on onni mukanamme, voitte saavuttaa kuuluisuuden parissa vuodessa ja tulla mestariksi sekä ansaita sievoisen summan rahaa."

Pat huokasi, mutta tyyntyi heti.

"Ja sitte voin vetäytyä takaisin isä-ukon luo", sanoi hän.

Stubener aikoi vastata, mutta oli kuitenkin vaiti. Kuinka omituinen tämä mestarikokelas olikaan, luotti Sam Stubener kuitenkin siihen, että hänestä tulisi samanlainen kuin muutkin päästyään maineensa kukkuloille. Sitäpaitsi oli kaksi vuotta pitkä aika, ja siinä ajassa ehtisi paljon saamaan aikaan.

Kun Pat alkoi kuljeksia ympäri asuntonsa läheisyydessä ja lukea päättömiä lainakirjaston runokokoelmia, lähetti Stubener hänet pois Contra-Costan toiselle puolelle lahtea Spider Walshin ankaran silmälläpidon alaiseksi. Viikon kuluttua ilmoitti Spider, että temppu oli epäonnistunut. Hänen holhottinsa oli ulkona pitkin mäkiä ja vuoria aamusta iltaan, onki forelleja joista, ammuskeli viiriäisiä ja jäniksiä ja koetti tavottaa kuuluisan, petollisen metsäkauriin, jonka kerrottiin vuosikymmenen vetäneen metsästäjiä nenästä. Spider itse tuli veltoksi ja laiskaksi hänen suojattinsa pysyessä hyvissä voimissa.

Kuten Stubener oli odottanut, tuli hänen "tuntemattomansa" nyrkkeilykerhon naurun ja pilkan esineeksi. Eivätkö metsät olleet täynnä tuntemattomia suuruuksia, jotka haaveilivat mestaruudesta? Nelieräisen koeottelun he voivat kestää. Mutta suureen loppuotteluun -- siihen he eivät koskaan pystyneet. Stubener oli päättänyt, että Pat Glendonin oli heti ensi ottelussaan päästävä esiintymään suurenmoisesti. Suurella vaivalla sai hän Lähetyskerhon suostumaan siihen, että Pat Glendon saisi otella viisitoista erää Rough-House Kellyn kanssa sadantuhannen dollarin palkinnosta. Oli tavallista, että nuoret nyrkkeilijät ottivat itselleen vanhojen urhojen nimiä, joten ei kukaan epäillyt Patia suuren Glendonin pojaksi, ja sen piti Stubener omana salaisuutenaan. Se oli mainio reklaami jota perästä päin voisi kyllä käyttää.

Sitte tuli kilpailupäivän ilta kuukauden kuluttua. Stubener oli hyvin rauhaton. Hänen impressariomaineensa oli kysymyksessä ja kauhukseen hän huomasi, että Pat istuttuaan lavanurkassaan vain viitisen minuttia, menetti poskiensa terveen värin ja tuli sairaalloisen keltaiseksi kasvoiltaan.

"Reipastukaa toki, poikaseni", sanoi Stubener lyöden häntä hartioille. "Olla ensimäistä kertaa lavalla on aina voimiin ottavaa, ja Kellyllä on tapana viipymisellään hermostuttaa vastustajaansa."

"Ei se ole hermostumista", vastasi Pat. "Se johtuu tupakansavusta. En ole tottunut siihen, ja minua melkein ylenannattaa tuo katku."

Hänen impressarionsa tyyntyi heti. Mies, joka pahoinvoi hermostumisesta, ei voisi, vaikka hän olisi Simson, koskaan saada aikaan suurottelua. Mitä taas tupakanhajuun tulee, tottuisi poika kyllä siihen pian. Nuoren Patin astuminen nyrkkeilylavalle oli vastaanotettu vaitiololla, mutta kun Rough-House Kelly astui köyden yli, tervehdittiin häntä raivoisin suosionosotuksin. Hänellä oli nimi miestä myöten. Hän oli villin näköinen, musta ja karvainen suurine kuhmuisine lihaksineen ja painoi runsaasti kaksisataa naulaa. Pat katsoi uteliaana häneen ja sai ivallisen irvistyksen vastaukseksi. Sitten kuin molemmat oli esitetty yleisölle, puristivat he toistensa kättä. Ja kun heidän hansikkaansa tarttuivat toisiinsa, puri Kelly hampaansa yhteen, väänsi suuta pilkallisesti ja mumisi:

"No, kuinka hermojen laita on?" Hän heilautti töykeästi Patin käden omastaan ja sähisi: "Sinut kyllä höyhennän suupalaksi, nulikka!"

Yleisö nauroi hänen käyttäytymiselleen ja arvasi, mitä hän oli sanonut.

Kun Pat tuli takaisin kulmaansa odottaen merkinantoa, kääntyi hän Stubenerin puoleen.

"Miksi on hän vihainen minulle?" kysyi hän.

"Ei hän ole vihainen", vastasi Stubener. "Se on vain hänen tapaistansa. Hän pelottelee teitä. Tämä on vain suukopua."

"Eihän se ole mitään nyrkkeilemistä", huomautti Pat, ja Stubener huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä lempeän siniset kuin tavallisesti.

"Olkaa varuillanne", varotti impressario, kun kellonsoitto ilmotti ensimäisen erän alkaneen. "Hän voi rynnätä kimppuunne kuin ihmissyöjä."

Ja niin kuin ihmissyöjä ryntäsikin Kelly hänen kimppuunsa syöksähtäen suoraa päätä yli lavan hurjassa vimmassaan. Pat, joka tyynen tapansa mukaisesti oli mennyt häntä vastaan ainoastaan pari askelta, arvioi toisen vauhdin, astui askelen sivulle ja antoi koukistetulla oikealla kädellään iskun Kellyn leukoihin. Sitten seisoi hän paikoillaan katsellen uteliaana lyöntinsä vaikutusta. Ottelu oli siten loppu. Kelly oli kellistynyt kuin teurashärkä ja makasi liikkumattomana palkintotuomarin ollessa kumartuneena hänen ylitsensä ja lukiessa hänen korvaansa kymmenen sekunttia, mutta Kelly ei kuullut mitään. Kun hänen avustajansa tulivat nostamaan häntä ylös, ehti Pat ennen heitä. Hän tarttui suureen, liikkumattomaan vastustajaansa, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi kulmaan asettaen hänet istumaan tuolille avustajien tuettavaksi. Puolen minutin perästä tämän jälkeen nosti Kelly päänsä aukaisten silmänsä. Hän silmäili hämillään ympärilleen ja katsoi sitte erääseen avustajaansa.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän käheästi. "Sortuiko katto päälleni?"

IV.

Ottelusta Kellyn kanssa oli seurauksena -- vaikka yleinen mielipide piti Pat Glendonin voittoa sattumana -- että Pat sai mitellä voimiaan Rufe Masonin kanssa. Tämä tapahtui kolmen viikon perästä, ja Sierra-Club-yleisö tuskin huomasikaan, kuinka se loppui. Rufe Mason oli raskaan sarjan nyrkkeilijä ja kuuluisa viekkaista laskelmistaan. Kun alkajaismerkki kajahti, kohtasivat molemmat nyrkkeilijät toisensa keskellä lavaa. Ei kumpikaan hyökännyt eikä iskenyt. He kuljeksivat toistensa ympäri koukistetuin käsivarsin ja hansikkaat niin lähetysten, että ne melkein koskettivat toisiansa. Tätä kesti ehkä noin viisi sekunttia. Sitten tapahtui se, mitä tapahtui, niin nopeasti, ettei yleisöstä edes yksi sadasta nähnyt, kuinka kaikki kävi. Selvästikään se ei ollut tavallinen valeisku, vaan koetteleva, uhkaava isku. Kun Pat hyökkäsi, olivat he niin lähellä toisiansa, että isku tuli korkeintaan kahdeksan tuuman etäisyydeltä. Se oli vasemman käden kyynärvarsi-isku ja suoritettiin se vasemman kyynärvarren sysäyksellä ja hartianykäyksellä. Se osui suoraan leuan päähän, ja yleisö näki ihmeissään, että Masonin jalat horjuivat, ja hän kaatui permannolle. Mutta kilpailutuomari oli huomatessaan tämän heti tullut esille laskemaan kymmenen sekunttiansa. Pat kantoi jälleen vastustajansa tämän nurkkaan, ja kesti kymmenen minuttia, ennen kuin Rufe Mason avustajiensa tukemana vapisevin polvin ja pyörivin, lasimaisin silmin kykeni käymään alas pitkin suurta käytävää pukuhuoneeseensa.

"Ei ole ollenkaan ihmeteltävää, että Rough-House Kelly luuli katon pudonneen päällensä", sanoi hän eräälle uutistenhankkijalle.

Sen jälkeen kuin Chub Collins vielä oli tullut lyödyksi viidentoista erän kilpailun ensimäisen erän kahdennellatoista sekunnilla, katsoi Stubener välttämättömäksi keskustella hiukan Patin kanssa.

"Tiedättekö, miksi he sanovat teitä nyt?" kysyi hän.

Pat pudisti päätään.

"Yhden iskun Glendoniksi."

Pat hymyili välinpitämättömästi. Hänestä oli yhdentekevää, miksi he häntä nimittivät. Hän oli ottanut määrätyn työn tehtäväkseen, ennen kuin hän pääsisi takaisin vuorilleen, ja hän suoritti sitä aivan flegmaattisesti.

"Ei tämä kelpaa", jatkoi hänen ohjaajansa pudistaen päätänsä onnettoman näköisenä. "Ette saa iskeä pyörryksiin vastustajianne noin nopeasti. Teidän täytyy antaa heille enemmän aikaa."

"Mutta minähän olen tullut tänne nyrkkeilemään, vai kuinka?" kysyi Pat kummissaan.

"Niin kyllä, Pat, mutta teidän täytyy olla suurisuuntainen ja jalomielinen nyrkkeillessänne. Älkää kohdelko kaikkia muita nyrkkeilijöitä noin huonosti. Se ei ole kohteliaasti tehty yleisöäkään kohtaan, joka tahtoo rahalleen arvoa. Sitäpaitsi kukaan ei tahdo taistella kanssanne. He peljästyvät, kaikki. Eikä yleisöä voi vetää puoleensa kymmenen sekunnin otteluilla. Arvostelkaa itse. Maksaisitteko te dollarin tai viisi dollaria saadaksenne nähdä kymmenen sekunnin ottelun?"

Pat lupasi antaa yleisölle katsomista rahojensa edestä, mutta selitti, että hän omasta puolestaan mieluummin menisi kalastamaan kuin katselisi sata erää nyrkkeilemistä.

Itse asiassa ei Pat otteluillaan vielä ollutkaan saavuttanut mainetta. Urheiluun innostuneet nauroivat muistellessaan koomillisia otteluita ja Rough-House Kellyn mainitsemaa katon sortumista. Ei kukaan tiennyt, osasiko Pat todellakin nyrkkeillä. He eivät olleet koskaan nähneet hänen nyrkkeilevän. Missä olivat hänen vahvat keuhkonsa ja voimakkaat lihaksensa, taitonsa nyrkkeillä vanhojen nyrkkeilypukarien kanssa pitkiä otteluita? Hän ei ollut näyttänyt muuta kuin muutamia onnistuneita iskuja ja alttiutta käyttää hyväkseen sattumia.

Neljäs vastustaja oli Pete Sosso, portugalilainen nyrkkeilijä teurastajakaupungista, tunnettu yllättävistä taistelutempuistaan. Pat ei treenannut itseänsä ollenkaan tätä ottelua varten. Sen sijaan teki hän surumatkan vuoristoon haudatakseen isänsä. Vanha Pat oli hyvin tuntenut sydämensä tilan, ja se oli pysähtynyt yhtäkkiä.

Nuori Pat saapui takaisin San Franciscoon niin viime hetkessä, että hänen oli muutettava suoraan matkavaatteet nyrkkeilypukuun, ja yleisö oli jo saanut odottaa kymmenen minuttia.

"Muistakaa antaa hänelle aikaa", varotti Stubener, kun Pat astui lavaa ympäröivän köysiaidan yli. "Nyrkkeilkää hänen kanssaan, mutta tehkää se perusteellisesti. Antakaa hänen kestää kymmenen tai kaksitoista erää ja tehkää sitte selvä hänestä."

Pat totteli määräyksiä, ja vaikka hänen olisi ollut sangen helppo lyödä Sosso tainnuksiin, oli hänellä täysi työ ottelun pitkittämisessä. Se oli katsomisen arvoista, ja yleisö oli ihastuksissaan. Sosson vihurimaiset hyökkäykset, rajut valeiskut ja väistymiset pakottivat Patin panemaan kaiken taitonsa liikkeelle puolustaakseen itseänsä eikä hän kuitenkaan selviytynyt ehein nahoin taistelusta.

Stubener kehui häntä minutin väliajoilla, ja kaikki olisi ollut hyvä, ellei Sosso neljännessä erässä olisi käyttänyt muuatta tehokkaimmista tempuistaan. Eräässä takerruksessa oli Pat antanut hänelle leukaiskun, jolloin Sosso hänen suureksi ihmeekseen laski kätensä hervottomana ja horjui taaksepäin pyörivin silmin ja notkuvin polvin. Pat ei voinut ymmärtää sitä. Isku ei ollut mikään tavallista voimakkaampi, ja kuitenkin oli hänen vastustajansa valmis kaatumaan matolle. Pat antoi omien käsiensäkin vaipua jääden seisoen katselemaan vihollisensa horjumista. Sosso oli jo vähällä kaatua, kun hän äkkiä taas suoristautui syöksähtäen sokeasti taas eteenpäin.

Ensimäisen ja viimeisen kerran nyrkkeilyaikanaan laiminlöi Pat perusasennossa olemisen. Hän astui askelen sivulle päästääkseen horjuvan miehen sivuitse. Yhä horjuen antoi tämä äkkiä oikealla kädellään iskun, joka osui suoraan Patin leukoihin sellaisella voimalla, että hänen hampaansa olivat vähällä irtaantua. Yleisö päästi ihastuksen ulvahduksen. Mutta Pat ei kuullut sitä. Hän näki ainoastaan Sosson edessään irvistävänä ja uhmailevana. Isku oli koskenut kipeästi, ja Patissa heräsi koko isältä peritty kiukku. Hän pudisti päätään ikäänkuin ravistaakseen päältään iskun ja asettui perusasentoon vastustajansa eteen. Seuraavassa sekunnissa oli kaikki ratkaistu. Valeiskun jälkeen, joka sai vastustajan väistymään syrjään, suuntasi Pat vasemman käden iskun sydänalaan melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän oikealla kädellä antoi iskun Sosson leukaan. Viimeisen iskun sai Sosso suulleen, ennen kuin hänen ruumiinsa kosketti lattiaa. Seuran lääkäri työskenteli puolisen tuntia saadakseen häneen hengen. Sitte neuloivat he hänen suunsa kokoon yhdellätoista pistoksella ja veivät hänet sairasvaunuihin.

"Olen kovin pahoillani", sanoi Pat impressariolleen, "pelkäänpä melkein suuttuneeni. Sitä en enää koskaan tee missään ottelussa. Isä varotti minua aina siitä. Hän sanoi menettäneensä sen tähden lukemattomia otteluita. En luullut, että voisin tuolla tavoin menettää itsehillitsemistaitoni, mutta nyt kun sen tiedän, voin hallita itseni."

Ja Stubener uskoi häneen. Hän oli päässyt siihen asteeseen, että hän saattoi uskoa suojattiinsa täydellisesti.

"Eihän teidän tarvitse suuttua", sanoi hän, "te olette niin täydellisesti vastustajienne herra kaikissa olosuhteissa."

"Joka tuumaan ja joka sekunttiin nähden", vahvisti Pat.

"Ja te voitte nujertaa vastustajanne millä hetkellä tahansa."

"Sen voin. En tahdo kehua itseäni, mutta luulen, että minulla on siihen tarvittavat ominaisuudet. Silmäni osottavat minulle oikean tilaisuuden, jolloin minun on toimittava. Aika ja välimatka ovat minun toinen luontoni. Isä sanoi sitä luonnonlahjaksi, mutta sitä luulin imarteluksi. Nyt kun olen otellut näiden miesten kanssa, uskon hänen olleen oikeassa. Hän sanoi, että ymmärrys ja lihakset olivat yhteistoiminnassa minussa."

"Joka tuumassa ja sekunnissa", kertasi Stubener miettiväisesti.

Pat nyökkäsi, ja Stubener, joka nyt luotti häneen rajattomasti, uneksi kultaisesta tulevaisuudesta, jonka pitäisi herättää vanha Pat kuolleista.

"Älkää vain unohtako, että teidän täytyy antaa yleisölle katseltavaa rahojensa edestä", hän sanoi. "Meidän täytyy sopia edeltäkäsin, kuinka monta erää ottelu saa kestää. Seuraava vastustajanne on Lentävä hollantilainen. Mitäpä, jos antaisitte ottelun pitkittyä viidenteentoista erään saakka ja löisitte hänet vasta viimeisessä maahan? Silloin saisitte myös tilaisuuden näyttää, mihin pystytte."

"Kuten tahdotte, Sam", kuului vastaus.

"Siitä tulee teidän ratkaiseva kokeenne", muistutti Stubener. "Ette ehkä voikaan voittaa häntä viimeisessä erässä."

"Saattepa nähdä..." Pat keskeytti antaakseen lupaukselleen suuremman painon, ja otti käteensä 'Longfellowin'. "Jollen onnistu, en enää koskaan lue runoutta... ja se on paljon luvattu."

"Ompa tosiaankin, se on varma se", myönsi hänen impressarionsa juhlivasti, "mitä ihmeellistä löydättekään tuosta lorusta, joka käy yli ymmärrykseni."

Pat hymähti, mutta ei vastannut mitään. Koko elämänsä aikana hän oli kohdannut yhden ainoan ihmisen, joka oli ollut innostunut runoihin, tuon punatukkaisen opettajattaren, joka oli pelottanut hänet metsään.

V.

"Minne nyt menette?" kysyi Stubener ihmeissään katsoen kelloonsa. Pat pysähtyi pitäen kättään ovenkahvassa ja kääntyi ympäri.

"Tiedeakatemiaan", sanoi hän. "Eräs professori luennoi Browningista siellä illalla, ja Browning on sellainen kirjailija, jota tarvitaan. Ajattelen joskus, että pitäisi mennä iltakouluun."

"Mutta herra jumala, ihminen!" huudahti impressario kauhuissaan. "Teidänhän täytyy otella lentävän hollantilaisen kanssa."

"Tiedän sen. Mutta minun ei tarvitse tulla lavalle ennen kuin puoli tai neljännestä vailla kymmenen. Luento loppuu neljännestä yli yhdeksän. Jos tahdotte olla varma, niin voitte tulla noutamaan minua automobiililla."

Stubener kohautti olkapäitään avuttomasti.

"Ei teidän tarvitse olla rauhaton", vakuutti Pat. "Isällä oli tapana sanoa, että pahin aika olivat tunnit juuri ennen ottelun alkua ja että monta kilpailua on hävitty juuri sen tähden, että nyrkkeilijä herpaantui, koska hän oli rasittanut itseään ajattelemalla vain tulevaa ottelua. Minun suhteeni teidän ei tarvitse olla peloissanne, päinvastoin pitäisi teidän iloita, että saatan mennä luennolle."

Ja myöhemmin illalla, katsellessaan viittätoista katsomisen arvoista erää, hymyili Stubener useamman kerran itsekseen ajatellessaan, mitä urheiluyleisö olisi arvellut, jos se olisi tiennyt, että suurenmoinen ammattinyrkkeilijä oli saapunut kilpailuun suoraa päätä kuulemasta luentoja Browningista.

Lentävä hollantilainen oli nuori ruotsalainen, joka oli tavattoman innokas nyrkkeilijä ja erinomaisen kestävä. Hän ei levännyt koskaan, vaan oli aina touhussa, hyökkäili hyökkäilemistään koko erän alusta loppuun. Hänen kätensä heiluivat yhtenä ainoana iskupyörteenä ja lyhytvälimatkaisessa ottelussa oli hän näppärä puskemaan päänsä, vastustajansa rintaan. Hän melkein paini ja antoi iskuja heti, kuin sai kätensä vapaaksi. Alusta loppuun oli hän kuin tuulen vihuri, mistä nimikin. Hänen heikkoutensa oli se, ettei hän kyennyt tarkasti arvioimaan aikaa ja välimatkaa. Kuitenkin oli hän voittanut osumalla jollakin lyönnillä siitä iskuparvesta, jota hän jakeli. Patilla, joka keskeytymättä ajatteli kellotusta, ettei hänen pitäisi nujertaa vastustajaansa, oli täysi työ tehtävänään. Ja vaikka hän välttyi vaikeammista vahingoista, ei hän kokonaan säästynyt lentävien hansikoitten jakamista iskuista. Mutta se oli hänelle hyvää treenausta, ja hän melkein nautti ottelusta.

"Voisitteko lyödä hänet nyt?" kuiskasi Stubener viidennen erän jälkeisellä väliajalla.

"Kyllä, varmasti", vastasi Pat.

"Kuten tiedätte, ei häntä ole kukaan vielä koskaan voittanut", muistutti Stubener taas muutaman erän jälkeen.

"Pelkäänpä sitte lyöväni kynteni rikki", vastasi Pat hymyillen. "Tunnen iskun, joka minulla on varattuna häntä varten ja kun se toimeenpannaan, täytyy jonkun rikkoutua, joko hänen tai minun kynteni."

"Luuletteko voivanne nujertaa hänet nyt?" kysyi Stubener kolmannentoista erän loputtua.

"Koska hyvänsä, kuten olen sanonut."

"Antakaa hänen siis kestää viidenteentoista asti."

Neljännessätoista erässä ponnisti Lentävä hollantilainen kaikki voimansa. Kun alkumerkki kajahti, hyökkäsi hän suoraa päätä yli lavan vastakkaikaiseen kulmaan, josta Pat parhaillaan hitaasti nousi taisteluasentoon. Yleisö hurrasi, sillä se huomasi, että Lentävä hollantilainen oli oikeassa elementissään. Pat otti asian leikilliseltä kannalta ja päätti vastaanottaa pelottavan hyökkäyksen täydellisellä, passiivisella puolustuksella. Hän antoi oikean puolustustaitoesityksen. Väliin suojasi hän eteenpäin taivutettua naamaansa vasemmalla käsivarrella ja sydänalaansa oikealla kädellä; väliin piti hän molempia hansikkaita poskiensa edessä tai suojeli palleaansa molemmilla kyynärvarsillaan; koko ajan oli hän liikkeellä, tarttui "kömpelösti" vastustajaansa tehden tyhjäksi tämän hyökkäykset. Itse hän ei koskaan iskenyt eikä uhannutkaan iskeä, vaikka hän horjahteli voimakkaista huimapään iskuista, jotka vasaroivat häntä helvetillisessä tahdissa hänen vain puolustautuessaan.