Part 1

Produced by Tapio Riikonen

VILLIPETO

Kirj.

Jack London

Suomentanut Maunu Korpela

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Suomi, 1920.

I.

Sam Stubener luki huolettomasti ja nopeasti päivän postin. Ammattinyrkkeilijöiden impressariona hän oli tottunut kaikenkarvaisiin kirjeisiin. Jokaisella vedonlyöjällä ja vedonlyöjän ystävällä oli uudistuksia ja parannuksia ehdotettavanaan. Hän tiesi, että hänen postinsa aina sisälsi yllätyksiä, uhkauksia hänen henkeään vastaan sekä lievempiä vahingoittamisyrityksiä m.m. kaniininjalkafetishien tai onnea tuottavien hevosenkenkäostotarjousten muodossa, taikka koetettiin häntä saada ostamaan jotain arvotonta roskaa neljännesmiljoonan hinnasta. Sen jälkeen kuin hän eräänä päivänä oli saanut vastaanottaa lynkatun neekerin nahasta tehdyn partaveitsihiasimen sekä Kuolon laaksosta löydetyn valkoihoisen kuivatetun sormen, oli hän vakuutettu siitä, ettei postinkuljettaja enää koskaan kykenisi tuomaan hänelle mitään, joka hämmästyttäisi häntä. Mutta tänä päivänä aukaisi hän erään kirjeen, jonka hän luki kaksi kertaa, pani sen sitte taskuunsa ottaakseen sen kohta jälleen kolmatta kertaa luettavakseen. Se oli leimattu jossakin Siskioyn kreivikunnassa ja kuului seuraavasti:

"Rakas Sam!

Ette tunne minua muutoin kuin par renommé. Te tulitte minun aikani jälkeen, ja minä olen jo kauan pysynyt poissa leikistä. Mutta voitte uskoa, etten ole nukkunut. Olen seurannut peliä koko ajan ja teitä aina siitä asti, kuin Kol Aufman löi teidät laudalta, viimeiseen Nat Belsonilta saamanne kuritukseen asti, ja tiedän, että olette impressarioista pontevin.

Minulla on teille muuan ehdotus. Hallussani on suurenmoisin vasta-alkaja, mitä milloinkaan on ollut olemassa. Tämä ei ole valhetta. Se on arvokas totuus. Mitä ajattelette miehestä, joka painaa kaksisataakaksikymmentä naulaa ja kykenee antamaan kaksinkertaisesti niin voimakkaita iskuja kuin minun kaikkein parhaimpani? Sellainen on poikani, Pat Glendon, jolla nimellä hän tulee esiintymään. Olen suunnitellut kaiken. Teette parhaiten tulemalla ensimäisellä junalla tänne.

Olen kasvattanut hänet ja treenannut häntä. Mitä milloinkaan olen tiennyt, olen päntännyt hänen päähänsä. Mahdollisesti ette usko minua, mutta hän osaa vielä enemmänkin. Hän on syntynyt nyrkkeilijäksi. Hän on ihmeellinen ajan ja välimatkan arvostelija. Hän huomaa kaiken sekunnilleen ja tuumalleen ollenkaan tarvitsematta erikoisesti ajatella sitä. Hänen kuuden tuuman iskunsa on varmempi unilääke kuin useimpien nyrkkeilykuuluisuuksien voimaiskut.

Puhutaan paljon valkoisen rodun toivosta. Hän on juuri se. Tulkaa katsomaan häntä. Silloin kuin treenasitte Jeffriesiä, olitte hullaantunut metsästämään. Tulkaa tänne, niin olen tarjoava teille tilaisuuden ensiluokkaiseen metsästykseen ja kalastukseen, jonka veroista ei ole muualla. Annan Pat juniorin tehdä teille seuraa. Itse en jaksa. Sen tähden juuri lähetinkin teille kutsun. Aioin itse ruveta hänen impressariokseen. Mutta se ei käy päinsä. Olen väsynyt ja voin tulla poiskutsutuksi koska hyvänsä. Lähtekää te siis matkaan. Tahdon, että otatte hänet huostaanne. Siitä tulee kaunis omaisuus teille molemmille, mutta tahdon laatia sopimuksen.

Kunnioittaen

Pat Glendon."

Stubener sai päänvaivaa. Ensi silmäykseltä näytti kirje pilanteolta -- nyrkkeilijät olivat tunnettuja ilveilijöitä --, ja hän koetti etsiä Corbettin hienoa ivaa tai Fizsimmonin hyväntahtoista pilkkaa edessään olevasta töherryksestä. Mutta jos se olisi totta tuo kirje, niin tiesi hän sen olevan todella arvokkaan. Pat Glendon oli ollut paljon ennen häntä. Hän oli pikku poikana nähnyt Patin nyrkkeilemässä Jack Dempseyn hyväksi järjestetyissä hyväntekeväisyysesityksissä. Jo silloin oli häntä sanottu "ukko" Patiksi ja oli hän silloin jo vuosikausia ollut syrjässä. Hän oli ennen Sullivania työskennellyt vanhojen Lontoon nyrkkeilysääntöjen mukaan, mutta viimeiset kilpailunsa oli hän suorittanut Markis-Queensbury-sääntöjen mukaan.

Mikä lavayleisö ei olisi tuntenut Pat Glendonia? Vaikka ainoastaan harvat elossa olevat olivat nähneet hänet hänen loistoaikanaan, eikä enää ollut monta, jotka olisivat nähneet hänet ollenkaan. Mutta hän oli piirtänyt nimensä nyrkkeilyn historiaan, eikä mistään urheilukalenterista puuttunut hänen nimeänsä. Hänen maineensa oli kuuluisa. Ei ketään ollut kunnioitettu enempää kuin häntä, mutta koskaan häntä ei sentään ollut kunnioitettu mestaruudella. Hänellä oli ollut huono onni, ja oli häntä sanottukin huono-onniseksi nyrkkeilijäksi.

Neljä eri kertaa oli hän ollut vähällä päästä raskaan sarjan mestariksi ja joka kerran olisi hän ansainnut sen. Kuten eräänkin kerran treenauslaivalla San Francisco lahdella, jolloin häneltä katkesi kyynärluu, juuri kun hänellä oli mestaruus melkein hallussaan, tai Themsin saarella, kun hän samalla tavoin katkaisi jalkansa ollessaan juuri voittamaisillaan; Texasissa oli ollut myös muuan onnettomuuden päivä, kun poliisi oli keskeyttänyt kilpailut juuri siinä silmänräpäyksessä, kuin hän olisi saanut vastustajansa antautumaan. Ja vihdoin eräissä kilpailuissa Työväenopiston juhlatalossa San Franciscossa oli muuan ensiluokkainen kelmi palkintotuomarina vehkeillyt häntä vastaan kilpailun alusta alkaen erään vedonlyöjän lahjoamana. Pat Glendon oli kuitenkin suoriutunut hyvin siitä kilpailusta siihen asti, kunnes hän nujersi vastustajansa suoralla iskulla leukoihin ja vasemman käden iskulla sydänalaan, jolloin palkintotuomari erotti hänet kilpailusta muka luvattomien temppujen tähden. Joka ainoa silminnäkijä ja urheiluntuntija, niin, koko urheilumaailma tiesi, ettei Pat Glendon ollut tehnyt mitään, mikä ei olisi ollut sallittua. Mutta samoin kuin kaikki nyrkkeilijät, niin oli Pat Glendonkin sitoutunut noudattamaan palkintotuomarien määräyksiä. Hän alistui sanoen vain, että se sopi yhteen hänen tavallisen huono-onnisuutensa kanssa.

Sellainen oli Pat Glendon. Mikä enimmin tuotti päänvaivaa Stubenerille oli se, oliko Pat kirjottanut kirjeen vai eikö. Hän otti kirjeen mukaansa lähtiessään kaupungille. Mitä Pat Glendonista oli tullut? Sen kysymyksen hän teki kaikille vastaantuleville urheilijatuttavilleen. Ei kukaan tuntunut sitä tietävän. Toiset ajattelivat, että hän jo kai oli kuollut, mutta kukaan ei voinut sitä varmuudella sanoa. Erään aamulehden urheiluosaston toimittaja katsoi matrikkelistaan, ettei Pat Glendon vielä ollut merkitty kuolleitten joukkoon. Tim Donovan opasti hänet oikealle tielle.

"Hän ei varmaankaan ole kuollut", sanoi Donovan. "Kuinka se voisi olla mahdollista? Hänenlaisensa mies, joka ei koskaan juopotellut tai muuten elänyt huonosti? Hän ansaitsi rahaa, ja sen parempi, hän säästi rahaa ja sijotti sitä taitavasti. Eikö hänellä ollutkin kaksi nyrkkeilysalonkia yhteen aikaan? Ja eikö hän ansainnut suuria rahasummia myydessään ne? Kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin viimeisen kerran näin hänet -- kun hän oli myönyt ne. Siitä on noin kaksikymmentä vuotta tai enemmän. Hänen vaimonsa oli juuri kuollut. Tapasin hänet matkalla asemalle. 'Minne matka?' kysyin minä. 'Metsään', vastasi hän. 'Minä olen lopettanut. Hyvästi, Tim, poikani.' Enkä siitä päivästä lähtien ole häntä nähnyt. Luonnollisestikaan hän ei ole kuollut."

"Kun hänen vaimonsa kuoli, kuten sanoitte -- oliko hänellä yhtään lasta?" kysyi Stubener.

"Kyllä. Hän kantoi juuri käsivarsillaan pientä palleroista."

"Oliko se poika?"

"Mistä minä voin sen tietää?"

Silloin teki Sam Stubener päätöksensä ja samana iltana istui hän junassa matkalla pohjoisen Californian aavikoille.

II.

Stubener astui junasta varhain aamulla Deer Lickissä ja hän sai kuljeksia joutilaana tunnin ajan, ennen kuin seudun ainoa kahvila aukaisi ovensa. Ei, kahvilanomistaja ei tiennyt mitään Pat Glendonista eikä ollut koskaan kuullut hänestä puhuttavan, joten jos Glendon tässä osassa maata asuisi, täytyisi hänen asuntonsa olla jossain syrjäisessä kolkassa. Ei myöskään kahvilassa oleva ainoa vieras ollut koskaan kuullut mainittavan Pat Glendonista mitään. Hotellissa vallitsi sama tietämättömyys, eikä Stubener päässyt jäljille, ennen kuin kauppias ja postimestari aukaisivat ovensa. Niin, Pat Glendon asui kaukana ihmisistä. Oli astuttava postivaunuihin ja ajettava Alpineen, joka oli neljänkymmenen penikulman päässä sijaitseva leiripaikka. Alpineesta voi matkustaa ratsain Antilooppilaakson kautta vuorien yli Bear Creekiin. Pat Glendon asui jossain siellä. Alpineessa ihmiset kyllä tietäisivät. Kyllä, oli olemassa nuorempi Pat. Kauppias oli nähnyt hänet. Tämä oli käynyt Deer Lickissä pari vuotta sitte. Ukko Patia ei ollut näkynyt viiteen vuoteen. Hän osti tavaransa aina tukuttain maksaen aina shekillä ja hän oli valkotukkainen, sukkela mies. Siinä kaikki, mitä kauppias tiesi, mutta Alpineessa kyllä osattaisiin antaa lisätietoja.

Stubenerin mieli kirkastui. Oli siis epäilemättä olemassa sekä Pat Glendon junior että senior. Yön vietti impressario Alpineessa ja aikaisin seuraavana aamuna ratsasti hän intiaaniponylla Antilooppilaaksoon. Hän ratsasti yli vuorien Bear Creekiin. Hän ratsasti koko päivän villeimmässä seudussa, mitä hän koskaan oli nähnyt, ja auringon laskiessa kääntyi hän Pintolaaksoon pitkin niin jyrkkää ja kapeata polkua, että hän useamman kerran oli pakotettu astumaan maahan kävelemään.

Kello oli yksitoista, kun hän astui alas hevosen seljästä erään paalumajan edustalla ja kuuli tervehdykseksi kaksi hirvikoiran haukahdusta. Sitte aukaisi Pat Glendon oven, syleili häntä ja veti hänet sisään.

"Tiesin, että tulisitte, Sam, poikani", sanoi Pat liikatessaan ympäri, tehden tulen, keittäen kahvia ja paistaen karhunpaistia. "Poika ei ole kotona tänä iltana. Särpimemme alkoi loppua, ja hän lähti auringonlaskun aikana etsimään hirveä. Mutta minä en puhu mitään. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet. Hän on kyllä kotona aikaisin huomisaamuna, ja siiloin voitte koettaa häntä. Tuolla ovat hänen nyrkkeilyhansikkaansa. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."

"Mitä minuun tulee, niin olen minä lopussa. Kahdeksankymmenenyhden tammikuussa, somaa kyllä entiselle nyrkkeilijälle. Mutta minä en ole koskaan laiminlyönyt terveydenhoitoani, Sam, valvonut tai elänyt huonosti. Minulla oli tulimaisen hyvä ruumis ja hoidin sitä niin hyvin kuin osasin, mikä kyllä näkyy päältäni, jos katselette tarkemmin. Olen opettanut poikani samanlaiseksi. Mitä sanotte kaksikymmentäkaksivuotiaasta nuorukaisesta, joka ei koskaan ole juonut lasillistakaan väkijuomia eikä polttanut tupakkaa? Sellainen on hän. Hän on jättiläinen ja on elänyt luonnollisesti koko ikänsä. Odottakaapa, kun hän ottaa teidät mukaansa hirvijahtiin. Teidän tulee olemaan vaikea seurata häntä, vaikka hän kantaakin kaikki ampumatarpeet ja päällisen päätteeksi suuren hirven. Hän on ulkoilmaihminen. Ei koskaan hän ole nukkunut katon alla, ei kesällä eikä talvella. Paljas taivas kuuluu hänelle, niin olen häntä opettanut. Ainoa, mikä minua huolestuttaa, on se, kuinka hän suhtautuu sisällä nukkumiseen ja tupakansavuun nyrkkeilylavalla. Tuo katku on sietämätöntä, kun nyrkkeillään innokkaasti ja ahmitaan ilmaa. Mutta riittäköön jo, Sam, poikani. Olette väsynyt ja teidän olisi pitänyt päästä nukkumaan jo aikoja sitte. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, tämä saa jo riittää. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."

Mutta ukko Pat sairasti vanhuuden puhelemistautia, ja kesti kauan, ennen kuin hän salli Stubenerin nukahtaa.

"Hän kykenee juoksemaan kilpaa hirven kanssa, tuo poika", jatkoi hän taas. "Metsästyselämä on kaikkein parasta keuhkojen treenausta. Muuten hän ei tiedä paljoa, vaikka hän onkin lukenut muutamia kirjoja silloin tällöin ja runoutta sekä muuta semmoista. Hän on vain oikea, väärentämätön luonnonihminen, minkä kyllä heti tulette huomaamaan, kun saatte nähdä hänet. Hänessä on vanhaa irlantilaista verta. Joskus kuljeksii hän ympäri haaveellisen näköisenä, niin että luulisi hänen uskovan keijukaisiin tai sen sellaisiin. Hän on luontoa rakastava ja pelkää kaupunkeja. Hän on lukenut niistä, mutta suurin, missä hän koskaan on ollut, on Deer Lick. Hän ei pitänyt väentungoksista, ja hänen mielestään ihmisten pitäisi olla harvemmassa. Tämä tapahtui kaksi vuotta sitte -- ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin hän on nähnyt lokomotiivin ja junan.

"Joskus ajattelen, että olen menetellyt ehkä väärin antaessani hänen kasvaa tuollaiseksi luonnonihmiseksi. Mutta siitä hän on saanut hyvät keuhkot ja villihärän voimat. Ei kukaan, joka on kasvanut kaupungissa, voi kilpailla hänen kanssaan menestyksellä. Voisin kyllä myöntää, että Jeffries parhaimmillansa oli ehkä hiukan ollut vastuksena pojalle, mutta vain hiukan. Poika olisi suoriutunut hänestä helposti. Ja kuitenkaan ei hän näytä sellaiselta. Se on kaikkein ihmeellisintä. Hän on vain hyvin kasvanut nuorukainen, mutta hänen lihaksiensa laatu onkin erikoista. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, sanon vain sen.

"Poika on niin suuresti ihastunut runoihin ja runollisiin maisemiin, sellaisiin, kuten pieni mänty ja sen takana kuu, tuulinen auringonlasku tai aamuaurinko nähtynä korkealta vuorenhuipulta. Ja häntä haluttaisi nähdä tauluja ja piirustuksia. Hän on innostunut lausumaan kirjasta 'Piru eli yön henki', jonka hän sai punatukkaiselta opettajattarelta. Mutta se riippuu vain siitä, että hän on vielä niin nuori. Hän tulee antautumaan koko ruumiiltaan ja sielultaan nyrkkeilyyn, kun vain saatte hänet alottamaan ja tottumaan asumiseen kaupungissa.

"Hyvä asia on ainakin se, että hän on arka naisia kohtaan. He eivät tule häiritsemään hänen rauhaansa moneen vuoteen. Hän ei ollenkaan ymmärrä noita olentoja ja muuten on hän nähnytkin niitä hiton harvoja. Se oli tuo opettajatar kaukaa Samson's Flatista, joka sai hänen päähänsä mainitsemani runohulluuden. Hän oli aivan hullaantunut poikaan, vaikka Patilla ei ollut aavistustakaan siitä. Hän oli kuumaverinen tyttö -- hän ei ollut kotoisin täältä vuoristoseudulta, vaan alhaalta tasangolta -- ja lopulta joutui hän aivan pois suunniltaan ja riippui kiinni pojassa aivan sietämättömästi. Ja mitä luulette pojan tehneen, kun hän vihdoin ymmärsi? Hän tuli araksi kuin jänis. Hän otti vilttejä ja ampumatarpeita mukaansa ja pakeni metsään. En nähnyt varjoakaan hänestä kokonaiseen kuukauteen, ja sitte hiipi hän sisälle, kun oli pimeätä, sekä oli poissa taas aamulla. Eikä hän tahtonut edes aukaista opettajattaren kirjeitä. 'Polta ne', hän sanoi. Ja minä poltin. Kaksi kertaa tuli opettajatar ratsastaen intiaaniponylla koko matkan Samson's Flatista, ja minun tuli oikein sääli tyttö raukkaa. Hän oikein ikävöi poikaa. Mutta kolmen kuukauden kuluttua lähti hän pois koulusta ja matkusti takaisin omalle kotiseudulleen, ja silloin tuli poika takaisin kotiin paalumajaan.

"Naiset ovat olleet monen kelpo nyrkkeilijän kirous, mutta sellaiseksi ne eivät voi tulla hänelle. Hän punastuu kuin tyttö, jos joku naisihminen katsoo häneen useamman kerran tai liian pitkään ensi kerralla. Ja kaikki he katsovat häneen. Mutta kun hän nyrkkeilee, kun hän nyrkkeilee! Herra jumala, hänestä hehkuu vanhaa, villiä irlantilaista tulta, joka antaa vauhtia hänen nyrkeilleen. Ei hän kuitenkaan mene liian pitkälle. Sen saatte uskoa. Parhaimpana aikanani en koskaan ollut niin kylmäverinen kuin hän on. Epäilen, että tulisuuteni aiheuttikin onnettomuuteni. Mutta hän on jäävuori. Hän on kuuma ja kylmä samalla kertaa, jäällä ympäröity sähköjohto."

Stubener torkkui, mutta vanhan miehen puhelu piti hänet valveilla. Hän kuunteli unisena.

"Olen todellakin tehnyt hänestä oikean miehen! Olen tehnyt hänestä lujakätisen, suorajalkaisen ja teräväsilmäisen miehen. Tunnen nyrkkeilyn kuin viisi sormeani ja olen seurannut nykyaikaisia muutoksia. Hän tuntee kaikki tyylit ja voimia säästävät metoodit. Hän ei koskaan siirry kahta tuumaa, kun puolitoista riittää. Ja kun hän tahtoo, voi hän tehdä oikean kengurun hyppäyksen. Taistelu lyhyeltä välimatkalta? Odottakaa, kunnes saatte nähdä. Parempaa kuin hänen otteluansa pitkältä välimatkalta ette voi ajatella. Hän olisi varmasti kyennyt lyömään Peter Jacksonin ja Corbetin heidän ollessaan parhaimmillaan. Olen opettanut hänelle kaiken, sen sanon, viimeistä temppua myöten, ja hän on itse opetellut lukemattomia lisää. Hän on oikea nyrkkeilijänero. Hän on harjotellut monen vuoristolaisen kanssa. Olen opettanut hänelle näppäryyttä, ja nuo vuoristolaiset ovat lisänneet hänen voimiansa. He eivät ole mitään hentoja miehiä, vaan suuria karhuja. He kykenevät kyllä tarttumaan kiinni ja antamaan pyörryttäviä iskuja. Ja kuitenkin leikittelee hän heidän kanssaan. Kuuletteko, mitä sanon? Hän leikittelee heidän kanssaan, aivan kuin te taikka minä leikittelisimme koiranpentujen kanssa."

Stubener heräsi taas torkuksistansa ja kuuli ukon murisevan:

"Se juuri on lystikästä, ettei hän ota nyrkkeilyä toden kannalta. Se tuntuu hänestä niin helpolta, että hän pitää sitä leikkinä. Mutta odottakaa, kun hän tapaa jonkun, joka on ripeä tempuissaan. Sanon vain, odottakaa. Silloin saatte nähdä, kuinka hän antaa voimansa purkautua ja kuinka hän nujertaa vastustajansa kaikkien tieteen sääntöjen mukaan, ettekä koskaan ole nähnyt mitään niin kaunista."

Päivän sarastaessa vuorten takaa herätti ukko Pat Stubenerin.

"Nyt tulee hän tuolta pitkin tietä", kuiskasi hän innostaan käheällä äänellä. "Ylös nyt ja katsokaa suurinta nyrkkeilijää, minkä nyrkkeilylava milloinkaan on nähnyt tai tulee näkemään tuhanteen vuoteen."

Impressario katsoi ulos avonaisesta ovesta, hieroi unen väsyneistä silmistään ja näki nuoren jättiläisen saapuvan pihalle. Toisessa kädessään tällä oli pyssy ja hartioillaan kantoi hän suurta hirveä, mutta tämä kuorma ei näyttänyt rasittavan häntä vähääkään. Hän oli keveästi puettu avokaulaiseen villapaitaan ja sinisiin housuihin. Mitään takkia hänellä ei ollut ja jalassa oli hänellä mokkasiinit tavallisten kenkien sijasta. Stubener huomasi, että hän astui keveästi ja notkeasti kuin kissa huolimatta kahdensadankahdenkymmenen naulan painostaan ja suuresta taakastaan. Impressarioon teki heti ensi silmäys valtavan vaikutuksen. Nuorukainen näytti todellakin pelottavalta, ja Stubener huomasi hänessä heti jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Hän oli uutta tyyppiä, aivan erilainen kuin muut nyrkkeilijät. Hän oli oikea aavikon lapsi ja vaikutti enemmän joltain vanhan kansan satuolennolta kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan nuorukaiselta.

Stubener huomasi heti, ettei nuori Pat ollut ollenkaan puhelias. Isän esiteltyä hänet ojensi hän vieraalle kätensä, mutta ei puhunut sanaakaan, vaan vetäytyi ääneti syrjään tekemään tulta ja laittamaan kuntoon aamiaista. Isän suoriin kysymyksiin hän vastasi yksivakaisesti, esimerkiksi, kun häneltä kysyttiin, mistä hän oli saavuttanut hirven.

"South Park", kuului hänen vastauksensa.

"Yksitoista penikulmaa vuorien tuolta puolen", selitti ukko ylpeästi Stubenerille, "tuolla matkalla voi jo hengästyä."

Aamiaiseen kuului mustaa kahvia, hapanta leipää ja tulella paistettua karhunlihaa. Nuori mies söi runsaan aterian, ja Stubener arvasi, että molemmat Glendonit olivat tottuneet syömään melkein paljasta lihaa. Vanha Pat piti keskustelua yllä yksin, mutta vasta aterian loputtua antautui hän puhumaan sydäntä lähinnä olevasta aineesta.

"Pat, poikani", hän alkoi, "sinähän tiedät, kuka tämä herra on?"

Nuori Pat nyökkäsi luoden pikaisen silmäyksen impressarioon.

"No niin, hän tahtoo ottaa sinut mukaansa San Franciscoon."

"Jään mieluummin tänne, isä", kuului vastaus.

Stubener tunsi itsensä hiukan pettyneeksi. Ehkä olikin hän loppujen lopuksi tehnyt turhan matkan. Tämä ei ollutkaan mikään nyrkkeilijä, joka innokkaasti olisi odottanut tilaisuutta päästä esiintymään. Hänen suunnaton ruumiinsa ei merkitsisi mitään. Siinä ei ollut mitään uutta. Sellaiset suuret miehet tulivat tavallisesti liian lihaviksi.

Mutta ukko Patin kelttiläinen viha lehahti tuleen, ja hänen äänensä sai käskevän sävyn.

"Sinä lähdet kaupunkiin nyrkkeilemään, poika. Sitä varten olen sinua treenannut, ja sen tulet tekemään."

"All right", kuului odottamaton vastaus, joka tuli tyytyväisenä mörähdyksenä leveästä rinnasta.

"Ja nyrkkeilemään sekä voittamaan itse paholaisen", lisäsi ukko.

Stubener tunsi itsensä taas pettyneeksi, kun hän ei nuorukaisen silmistä huomannut mitään hehkua tämän vastatessa:

"All right. Koska me lähdemme?"

"Oo, Sam tahtoo metsästää ja kalastaa hiukan ensin sekä myös koetella nyrkkeilyhansikkailla vähän sinua." Hän katsoi Samiin, joka nyökkäsi. "Voit riisuutua ja näyttää, mihin kelpaat."

Tunnin perästä tämän jälkeen aukenivat Sam Stubenerin silmät. Itse entisenä nyrkkeilijänä vieläpä raskaan sarjaan kuuluneena, oli hän vielä vankka mies, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt tämän veroista vartaloa.

"Katsokaa, kuinka pehmeä hän on", kehui vanha Pat. "Tämä on väärentämätöntä tavaraa. Katsokaa hartioita ja keuhkoja. Kaikki muodostavat ne suuren täydellisyyden. Ei veripisaraa eikä lihastakaan ole huonoa. Näette edessänne, Sam, miehen, jollaista vielä kukaan ei ole katsellut. Hän ei ole mikään painonnostaja tai sirkusatleetti. Katsokaa, kuinka somasti hänen lihaksensa kaartuvat. Odottakaapa, kun saatte nähdä ne työssään, kun hän iskee. Tällä hetkellä hän kykenee nyrkkeilemään neljäkymmentä tai sata erää. Alkakaa. Aika!"

He nyrkkeilivät kolmen minutin eriä yhden minutin väliajoilla, ja Sam Stubener huomasi heti erehtyneensä. Ottelu ei ollut mitään liian kiihkeätä eikä hätäilevää, vaan olivat iskut tyyneitä ja hyväntahtoista leikkiä nyrkkeilyhansikkailla ja oli niissä pontevuutta ja lujuutta, jollaisia ainoastaan tottuneitten nyrkkeilijöitten iskut ovat.

"Kas niin, hiljaa, hiljaa", varotti ukko Pat. "Sam ei ole enää sama, kuin hän oli ennen."

Tämä yllytti Samia, kuten tarkotus olikin, ja hän teki kuuluisan erikoislyöntinsä -- valeiskutakerruksen sekä iskun sydänalaan. Mutta vaikka hän sen suorittikin salaman nopeudella, huomasi Pat sen. Tosin se osui, mutta hänen ruumiinsa luisui syrjään. Seuraavalla kerralla hän ei väistynyt. Kun temppu alkoi, käänsi hän lanteensa vastaanottaakseen iskun. Ainoastaan muutaman tuuman liike, mutta se teki tyhjäksi lyönnin. Eikä Stubenerin hansikas koskaan päässyt tätä lannetta pitemmälle.

Stubener oli aikoinaan taistellut suuruuksien kanssa ja selviytynyt otteluista hyvin. Mutta tässä ei ollut mitään mahdollisuutta. Nuori Pat leikitteli hänen kanssaan, piteli häntä kuin lasta lukiten hänen kätensä, ja puolustautui kuin tottunut mestarinyrkkeilijä. Puolet aikaa tuntui Pat kuluttavan maisemien katselemiseen ikkunasta kaihoisin katsein. Mutta juuri siinä pettyi Stubener. Hän luuli sitä taistelutempuksi, jonka vanha Pat oli opettanut, ja koetti tehdä kyynärvarsi-iskun, mutta sai silmänräpäyksessä kätensä lukituksi ja korvapuusteja molemmille poskilleen vaivanpalkaksi.

"Tämä on vaistomaista taitoa", sanoi ukko juhlivana. "Se ei ole päähän päntättyä oppia, sen voitte uskoa. Hän on taikuri. Hän aavistaa iskun etukäteen näkemättä sitä, tietää kuinka ja koska se on torjuttava sekä tuntee sen nopeuden, suunnan ja tarkkuuden. Ja se on jotain, jota en koskaan ole hänelle opettanut. Se on luonnonlahja, veressä olevaa."

Eräässä takertumisessa kosketti Stubener nuoren Patin suuta hansikkaallaan, ja hänen iskunsa tuntui ärtyneeltä. Hetken kuluttua, seuraavan takertumistempun aikana sai Sam Patin hansikkaasta iskun omalle suulleen. Lyönti ei ollut ollenkaan väkivaltainen, vaan pikemmin voimakas puristus, joka pakotti hänen päänsä taaksepäin, niin että kaulanivelet natisivat, ja hetken hän luuli taittaneensa niskansa. Hän laski kätensä riippumaan rennosti merkiksi siitä, että ottelu oli loppu, tunsi olonsa heti paremmaksi ja sai takaisin tasapainonsa.

"Hän... hän kelpaa", läähätti Stubener ja hänen silmistään kuvastui ihmettelyä, minkä hän tavallisesti aina ennen oli osannut salata.

Vanhan Patin silmät olivat kirkkaat ja kosteat ilosta ja ylpeydestä.

"Mitä luulette tapahtuvan, kun joku lavan pahoistahengistä yrittää käyttää luvattomia temppuja häntä vastaan?"

"Hän tulee luonnollisesti lyömään vastustajansa silloin kuoliaaksi", sanoi Stubener.