Part 6
»Puhukaa, herra», sanoi hän pehmeällä äänellä.
»Minä en halua, että nuo toiset saavat tietää, minne minä tänä yönä menen», sanoi Sir Claude. »Teltta on pystytettävä kauemmaksi, mutta sellaiselle paikalle, että helposti voin päästä sieltä tuolle vuorelle, joka on suoraan rotkon yläpuolella erämaan vasemmalla puolella.»
»Ja milloin herra tahtoo olla tuolla ylhäällä?»
»Auringon laskun aikana. Otan hiukan eväitä mukaan, jos tulisin viipyneeksi myöhään. Mutta teltta on pystytettävä kauaksi sieltä.»
»Seuraanko minä herran mukana ja opastan teitä takaisin sieltä?»
Sir Claude ratsasti hetken aikaa ääneti. Sitten hän vastasi:
»Te voitte tulla minun kanssani ja odottaa minua.»
»Pitääkö minun odottaa herraa?
»Minä määrään kyllä paikan. Saamme sitten nähdä.»
He ratsastivat ääneti edelleen. Ahmedin aivot työskentelivät uutterasti ja hänen sydämensä sykki ilosta. Rahaa hän sittenkin lopulta tulisi ansaitsemaan. Mutta hän oli kovasti utelias. Mitä valkoihoinen herra aikoi? Mitä hän tiesi vai epäilikö hän vain?
Sir Claude ei ilmaissut Ahmedille sen enempää. Hän lähetti hänet edeltä ja ratsasti yksin, kunnes he saapuivat aukealle kalliopenkereelle, jota paljaat vuoret ympäröivät joka puolelta kohoten terävinä huippuina selkeää taivasta kohti, jonka laella kuu kumotti yhtä hämäränä ja epäselvänä kuin haamu. Nyt Ahmed pysähdytti hevosensa ja huusi Sir Claudelle:
»Herra voi olla yötä täällä. Tämä on hyvä paikka, josta helposti pääsee metsästysmaille.»
»Hyvä on», vastasi Sir Claude.
Hän laskeutui alas muulin selästä ja käveli edestakaisin sillä välin kuin miehet pystyttivät teltan ja kiinnittivät elukat paaluihin. Sir Claude tunsi hivuuttavaa yksinäisyyden tunnetta, aivan kuin kerran monta monta vuotta sitten ensi kertaa kouluun mennessään väristessään kylmästä. Hänen päätään vain kuumoitti ja hänen ohimoitaan jyskytti. Kävellessään edes-takaisin hän tarkasteli vuoria, jotka piirittivät häntä joka puolelta, noita jättiläismäisiä, hirveitä haamuja. Hänen mielikuvituksensa ei ollut kovin herkkä, mutta tänään nuo vuoret peloittivat häntä ja hänen mieleensä muistui jälleen tapaus hänen lapsuutensa ajoilta — miten hän kerran eräänä pimeänä, sateisena päivänä oli ollut yksin arkihuoneessa ja katsellut suurta punakantista kirjaa, jossa oli helvetin kuvia. Niissä oli aivan samanlaisia vuoria kuin täälläkin, ja suuret rotkot kallioiden lomissa näyttivät ikäänkuin jättiläishampailta, joiden lomiin kadotetut sielut olivat kahlehditut.
Nyt hänestä tuntui siltä, kuin tuo pieni poika arkihuoneessa olisi jo silloin nähnyt tulevan kohtalonsa, ja koko hänen ruumistaan värisytti.
Arabialaiset lauloivat työskennellessänsä. Yksi joukosta lauloi ensin valittavalla äänellä, ja sitten muut yhtyivät laulukertoon. Laulua kesti hyvän aikaa.
Kun teltta oli pystyssä, astui Ahmed pyssyt kädessä ja suu hymyssä Sir Clauden luo.
»Minä olen valmis, herra.»
»Entäs eväät?»
»Mitä herra haluaa mukaan?»
»Jotain vain — leipää ja juustoa ja hiukan lihaa. Mutta minä tahdon jotain juoda ennen lähtöä.»
Sir Claude astui telttaan ja avasi viinapullon. Ahmed ojensi hänelle lasin. Hän täytti sen puolilleen, kaatoi hiukan sodavettä joukkoon ja tyhjensi lasin sillä välin kuin Ahmed laittoi eväät kuntoon. Sitten hän kaatoi viinaa suureen hopeapulloon, pisti sen taskuunsa ja nousi muulinsa selkään. Ahmed astui jalkaisin. He läksivät yhtenä matkaan ja hetken kuluttua oli teltta hävinnyt näkyvistä.
Ahmed astui aluksi edeltä näyttäen tietä, mutta sitten hän pysähtyi ja astui muulin rinnalla. Hänen teki mielensä puhua, tyydyttää uteliaisuuttaan. Hän ei ollut arka. Sitä ei erämaan arabialainen koskaan ole. Mutta kun hän katsoi Sir Claudeen, valtasi hänet epämieluisa tunne. Valkoihoinen herra näytti aivan muuttuneelta, yksin hänen kasvonpiirteensäkin tuntuivat vierailta.
Sir Claude katkaisi ensiksi äänettömyyden.
»Te tiedätte mitä minä haluan», hän sanoi jyrkästi. »Teidän tulee viedä minut ylös vuorelle rotkon yläpuolelle, sellaiseen paikkaan, josta helposti voin päästä alas, kun mieleni tekee ja vaikka aivan suoraa tietä.»
»Herra, se ei ole mikään helppo asia.»
»Se ei tee mitään. Oletteko te sieltä laskeutunut alas?»
»Herra, minä voin kulkea kaikkialla yhtä ketterästi kuin vuohi. Mutta minä astun paljain jaloin.»
»Siitä mistä te pääsette alas, pääsen minäkin.»
»Minä näytän herralle hyvän paikan. Jos herra seuraa minun neuvoani, niin voitte päästä alas sille kohdalle, missä Benchaalal istui tänä aamuna meidän kulkiessamme hänen ohitsensa.»
»Hyvä on.»
»Jos Benchaalal sattuisi olemaan siellä tänä iltana, niin hän varmaan hämmästyisi nähdessään herran.»
Arabialaisen ääni kuulosti hiukan ilkeältä.
»Miksi Benchaalal olisi siellä tänä iltana?» kysyi Sir Claude äkäisesti. »Mitä te sillä tarkoitatte?»
»En mitään, herra. Mutta Benchaalal kulkee usein öisin erämaassa. Mutta silloinhan herra jo nukkuu eikä näe häntä.»
Sir Clauden kasvoille levisi tumma puna. Hänelle selvisi nyt, että tuo arabialainen tiesi paljoa enemmän kuin hän. Ja sittenkin hän tiesi aivan kylliksi! Hän tiesi, että hänen palatessaan ravintolaan oli hänen vaimonsa huone ollut tyhjä. Hän tiesi, että tämä hiipi kalpeana ja pelokkaana huoneeseensa auringon ollessa jo korkealla taivaalla. Hän tiesi, että kun hänen vaimonsa oli sanonut nukkuneensa syvässä unessa muulien palatessa kotiin erämaasta, hän oli valehdellut hänelle. Kaiken sen hän tiesi. Mutta nyt hänen mielessään äkkiä heräsi peloittava uteliaisuuden tunne, vaikka hän samalla tunsikin katumusta ja syvää halveksumista. Kaiken päivää hänen oli ollut melkein mahdoton hillitä haluansa saada tietää vielä enemmän, mutta hän oli tukahduttanut tuon halunsa. Hän oli aikonut olla tiedustelematta sen enempää. Hän oli aikonut — mutta nyt!
»Ahmed», sanoi Sir Claude katsoen suoraan eteensä muulin korvien lomitse vuoria kohti.
»Herra!»
»Miksi — miksi Benchaalal kulkee öisin yksin erämaassa? Mitä hän tekee siellä? Onko hänellä ystäviä kylässä?»
»On hänellä ystäviä, herra. Mutta hän ei mene kylään.»
Ahmed oli hetken aikaa ääneti. Sitten hän lisäsi hitaasti:
»Ei hän kulje yksin.»
»Kenenkä seurassa hän kulkee?» sanoi Sir Claude epävarmalla äänellä epäröityään hetken aikaa.
»Kuinka ei herra sitä tietäisi!» sanoi Ahmed viattomasti. »Jos kenen niin herran pitäisi tietää, kenen kanssa Benchaalal kulkee öisin.»
»Vastatkaa kysymykseeni, Ahmed. Ei sillä väliä mitä minä tiedän. Vastatkaa vain.»
»Benchaalal kulkee öisin rouvan kanssa.»
»Te valehtelette!»
Ahmed ei vastannut mitään. Mutta hän väistyi askeleen tai pari muulin rinnalta. Hän ei näyttänyt suuttuneelta. Se, että häntä sanottiin valehtelijaksi, ei loukannut häntä lainkaan. Jokainen ihminen valehteli, se käsitys hänellä ainakin oli. Ja miksikä hän ei sitä tekisi? Tällä kertaa hän oli kuitenkin puhunut totta. Valkoinen herra oli hullu, kun ei uskonut häntä.
»Kuulitteko?» kysyi Sir Claude äkäisesti.
»Kyllä, herra.»
»Minä tiedän, millainen te olette. Ravintoloitsijatar kertoi minulle.»
»Suolavuoren ravintoloitsijatar on kehno nainen», vastasi Ahmed pahansuovasti. »Jos herra uskoo sellaista, jonka jokainen arabialainen —»
»Jo riittää. Teidän ei tarvitse parjata häntä.»
»Jos herra ei usko minua, niin en sano enää sanaakaan. Mutta minä puhun aina totta. Ei kenenkään arabialaisen sanaan voi luottaa niin hyvin kuin minun. Kaikki muut ovat valehtelijoita. Minä yksin puhun totta. Ajatelkaa nyt itse. Minä sanoin, että rouva kävelee öisin Benchaalalin kanssa erämaassa. Ja miksikä hän ei sitä voisi tehdä? Kukapa ei haluaisi nähdä erämaan kuutamoa. Rouva pitää sellaisesta. Herra ei taas välitä. Herra panee maata ja rouva hankkii itselleen toverin, jonka kanssa hän voi kävellä. Sillä yksin hän ei voi lähteä, eikä Benchaalal ole mikään köyhä arabialainen. Hän on upseeri. Siksi rouva kävelee Benchaalalin kanssa. Sehän on aivan luonnollinen asia.»
Ahmedin viimeiset sanat kävivät suoraan Sir Clauden sydämeen, niinkuin totuus joskus voi iskeä yhtä syvälle kuin terävä veitsi.
»Herra panee maata!» Niin, sehän oli aivan luonnollista. Sinä hetkenä Sir Claude huomasi, että hän itse oli kaikkein suurin hullu. Ja kun mies tekee tuollaisen huomion, — jos hän näet on oikea mies — niin kadotettuaan äkkiä itsekunnioituksensa hänet valtaa vastustamaton halu saavuttaa takaisin entinen asemansa, voittaa jälleen kadotettu miehuudentunteensa. Ja hänen täytyy se tehdä millä hinnalla hyvänsä, käyköön se kuinka suuren kärsimyksen, vaikkapa rikoksenkin hinnalla.
»Missä me olemme?»
Ahmed viittasi kädellään.
»Näkeehän herra tuon vuoren eteläpuolella, joka näyttää ikäänkuin lepäävältä kamelilta?»
»Kyllä.»
»Sieltä ylhäältä herra voi nähdä El-Akbaran kylän.»
Sir Claude pysäytti muulinsa.
»Täältä minä jatkan jalkaisin.»
Hän hyppäsi maahan ennenkuin Ahmed ennätti sanoa mitään.
»Ottakaa muulini.»
»Ei suinkaan herra aio kulkea yksin eteenpäin?»
»Aion. Te saatte odottaa täällä. Antakaa minulle osa eväistä.»
»Mutta jos herra tahtoo laskeutua vuoren rinnettä alas, niin täytyy minun olla näyttämässä tietä.»
»En minä ole sanonut, että haluan laskeutua rinnettä alas. Antakaa eväät tänne.»
Sir Claude heitti pyssyn olkapäälleen.
»Mutta minä olen edesvastuussa herrasta. Kun tulee pimeä —»
»Ahmed», sanoi Sir Claude lyhyesti, »tässä on sata frangia.»
Hän otti esille setelin ja pisti sen oppaan ojennettuun kouraan.
»Jos te kieltäydytte tottelemasta minua, niin ette saa sen enempää. Mutta jos te jäätte tänne odottamaan, niin palkitsen teidän vaivanne. Ymmärrättekö nyt?»
»Ja jollei — jollei herra palaa?»
»Onko teillä kello?»
»On, herra.»
»Jollen sydänyön aikana palaa takaisin, voitte tehdä mitä haluatte. Voitte tulla minua hakemaan tai palata telttaan. Eväät tänne!»
Opas ojensi hänelle käärön sanaakaan sanomatta.
»Näkemiin!»
»Näkemiin, herra! Onnea matkalle!»
Ahmed piteli muulia ohjaksista kiinni ja katseli Sir Clauden jälkeen, joka astui pitkin askelin vuorta kohti.
Sir Claude astui rivakasti kunnes hän katosi Ahmedin näkyvistä kallioiden taakse. Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja katseli ympärilleen. Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja vuorten korkeimmille huipuille levisi jo harmaa hämäryys. Niiden paljaat kyljet ja puuttomat huiput näyttivät kuluneilta ja väsyneiltä, aivankuin elämän uurtamat kasvot. Yksinäinen mies veti syvältä henkeään tarkastellessansa niitä. Hän tuumi mielessään, millä ilolla hän hetki sitten oli vielä katsellut noita vuoria. Hän oli uneksinut keskellä tätä villiä luontoa, hän oli nauttinut siitä ajatuksesta, että hän oli niin kaukana Englannista. Veri hänen suonissaan oli alkanut kuohua, kun hän kuuli tuulen puhaltavan vuorten ylitse ja näki auringon säteitten kimaltelevan tuhansina jalokivinä niiden huipuilla. Afrikan ilma, erämaan yksinäisyys, raivaamattoman seudun rauha ja salaperäisyys oli herättänyt hänessä ruumiillisen hyvänvoinnin tunteen.
Nyt hän tunsi kauhua ja vihaa ajatellessaan kaikkea sitä, mitä hän oli kokenut. Hänen mielessään oli syttynyt sama kauhu ja viha, joka on ominainen tämän maan asukkaille.
Sir Clauden mielestä tuntui siltä, kuin hän äkkiä olisi pudonnut aurinkoiselta vuorelta syvään kuiluun. Hänen maailmansa, se maailma, joka oli hänen omansa ja johon hän luotti, oli äkkiä hävinnyt hänen näkyvistään. Kaikki tutut seudut olivat kadonneet. Ja kaikista epäilyksistä vapaa mies oli valmis nyt uskomaan mitä inhottavuutta hyvänsä.
Että se nainen, jonka hän oli asettanut itseään paljoa korkeammalle, oli tehnyt itsensä syypääksi aivan uskomattomaan tekoon, että hän olisi sallinut tuollaisen ruskea-ihoisen miehen — Sir Claude puri hampaansa yhteen ja astui edelleen kalliota kohti, joka näytti ikäänkuin lepäävältä kamelilta. Hän oli aivan päästään pyörällä. Hän astui ikäänkuin painajaisen alla.
Kittyn syntyperä, kasvatus, elämä, taipumukset — kaikki puhui tätä mahdollisuutta vastaan. Oliko hän tullut hulluksi? Vai oliko hän kerrassaan turmeltunut? Kuinka hän ei koskaan ollut epäillyt mitään sellaista? Hänen oikkunsa olivat olleet yhtä järjettömiä kuin lapsen. Mikä hän oikeastaan oli?
Sir Claude ei koettanut selvittää itselleen, mitä hänen vaimonsa oikeastaan oli tehnyt. Hän ei ajatuksissaan tuominnut häntä, sillä itse tosiasiakin oli hänen mielestään jo aivan kyllin painava. Hän ei epäillyt nyt enää. Sillä vaikka Ahmed ei olisikaan sanonut mitään, niin hän sittenkin olisi sen tiennyt, ollut aivan varma asiastansa.
Tänä aamuna, kun hän oli palannut hotelliin, hän oli kiiruhtanut ylös portaita ja mennyt suoraan vaimonsa huoneeseen. Se oli ollut tyhjänä, ja kun hän seisoi siinä ja tähysteli vuodetta, selvisi hänelle äkkiä, että hän oli edeltäpäin aavistanut, tiennyt sen olevan tyhjänä.
Joskus sattuu, kun olemme lähellä jotakin henkilöä voimatta kuitenkaan nähdä häntä ja tietämättä, että hän on meidän läheisyydessämme, että me sittenkin tunnemme hänen läsnäolonsa. Jokin salainen tunne sanoo sen meille. Me emme ehkä tahdo myöntää sitä toiselle, mutta tuosta tunteesta me emme sittenkään voi kokonaan vapautua.
Sir Claude Wyverne oli kaikkea muuta kuin tunteellinen. Mutta vaimonsa suhteen hänen hermonsa olivat hyvinkin herkät. Kohdatessaan tänä aamuna Spahin, joka istui mukavassa asennossaan ja tuprutteli vaaleansinisiä sauhuja ylös ilmaan katsellen hymyillen häneen puoleksi unisilla silmillään, oli Sir Claude äkkiä tuntenut vaimonsa läsnäolon. Hän tunsi sen juuri silloin, kun hän vilkaisi Spahin taakse ja teki vähäisen liikkeen ikäänkuin hän olisi aikonut laskeutua alas muulin selästä. Spahi oli lukenut hänen ajatuksensa tuona hetkenä ja ymmärtänyt mikä vaara nyt uhkasi. Mutta hän oli pysynyt levollisena. Hän ei ollut huomaavinaan Sir Clauden liikettä ja katsoi aivan rauhallisesti häntä suoraan silmiin. Ja tuo hänen rauhallinen katseensa oli estänyt Sir Claudea panemasta aiettaan toimeen ja pakoittanut hänet jatkamaan matkaansa.
Afrikkalaisen levollisuus sai Sir Clauden häpeämään mieletöntä epäilystään. Mutta heti kun hänen muulinsa oli lähtenyt liikkeelle, valtasi hänet jälleen tuo kamala tunne, että Kitty oli ollut hänen lähellään hänen keskustellessaan Spahin kanssa. Turhaan hän koetti voittaa tuota tunnetta. Se seurasi häntä pitkin matkaa hänen ratsastaessaan rotkon läpi aina siihen saakka, kun hän pysäytti muulin ravintolan edustalla. Ja kun hän sitten astui yläkertaan ja näki tyhjän huoneen, niin tiesi hän myös kaikki, koko tuon käsittämättömän, mahdottoman tosiasian.
Hän ei palannut sittenkään takaisin Spahin luo. Kitty oli luullut, ettei hän voisi olla ovela; kaikkea muuta, vaan ei ovela. Mutta hän ei tiennyt, mitä ominaisuuksia hänen miehessään piili, mihin kaikkeen hän saattoi pystyä olosuhteiden vaatiessa.
Astuessaan tuohon tyhjään huoneeseen oli Sir Claude äkkiä muuttunut aivan toiseksi. Hän seisoi hetken aikaa liikkumatta mietteihin vaipuneena. Sitten hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven. Vihreät säleuutimet olivat ikkunan edessä ja estivät kenenkään näkemästä sisään huoneeseen, mutta sisältä saattoi selvästi nähdä ulos. Ikkuna oli suljettu. Sir Claude avasi sen ja jäi säleuutimien taakse seisomaan. Siinä hän seisoi liikkumatta, käsivarret riipuksissa sivuilla, silmät väsymyksestä veristyneinä, seisoi ja katseli lehtikujalle. Ja vihdoin hän näki kalpean naisen lähestyvän tietä myöten. Hän näki hänen vilkaisevan pelokkaasti ja tuskallisesti ylös. Hänestä tuntui, ikäänkuin heidän katseensa äkkiä olisivat kohdanneet toisensa ja että nainen olisi huomannut hänet. Mutta samassa hän katosikin jo hänen näkyvistään hänen kiiruhtaessaan kivitetyn pihan poikki. Hetken kuluttua hän kuuli takanaan hiipiviä askeleita, ikäänkuin varas olisi murtautunut sisään, sekä oven hiljaista rapinaa. Hänen vaimonsa oli palannut sisään. Hän oli viereisessä huoneessa. Hän kuuli hänen lukitsevan ovensa.
Vasta silloin Sir Claude huomasi, että hikikarpalot tippuivat pitkin hänen kasvojansa.
Hän astui pesukaapin luo ja huuhtoi kasvojaan. Hänen suuret kätensä vapisivat. Ne olisivat tahtoneet tarttua kiinni johonkin. Ne olisivat tahtoneet kuristaa sen naisen, jota ne niin usein ennen olivat hyväilleet.
Sir Claude tarkasteli käsiään ihmetyksen vallassa.
Ja tuosta ihmetyksestä hänen oli aivan mahdoton kokonaan irtaantua.
Hän astui nyt jälleen hitaasti eteenpäin ja kiipesi epätasaisella maaperällä yhä ylemmäksi vuorelle, josta hän saattoi nähdä El-Akbaran kolme kylää.
Saavuttuaan vuoren huipulle oli aurinko jo mennyt mailleen, mutta läntisellä taivaalla oli sittenkin vielä hiukan punaista hohdetta. Hän kävi kalliolle istumaan ja katseli erämaata. Hän aikoi heti laskeutua alas vuoren kuvetta, mutta hänen täytyi ensin hiukan levähtää. Hänen täytyi miettiä, tai ainakin koettaa miettiä.
Hän oli kauhean väsynyt, sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Antaessaan katseensa jälleen kulkea yli aution erämaan valtasi sanomaton yksinäisyydentunne hänen mielensä ja hän hypisteli koneellisesti pyssyänsä.
Kaukana, suurten palmupuiden lomista hän näki savun nousevan afrikalaisista majoista, pienet linnut — ne olivat kyyhkysiä, vaikkei hän sitä tiennyt — kiertelivät ruskean minareetin ympärillä, joka näin korkealle näytti aivan mustalta, ja tietä pitkin astui kameliparvi etelää kohti, joukko turbaanipäisiä miehiä niiden rinnalla.
Nuo turbaanipäiset miehet olivat samaa rotua kuin Spahikin, mustaveristä itämaista rotua.
Sir Claude tunsi sanomatonta tuskaa. Kitty oli samaa lihaa ja verta kuin hänkin, mutta syvä kuilu eroitti heidät nyt toisistaan. Hän oli tällä puolen, Kitty toisella, siellä missä musta rotu keräytyi Afrikan polttavan auringon ympärille. Salaa, yöllä, jolloin hän oli nukkunut hullun unta, oli Kitty astunut kuilun toiselle puolelle.
Sir Claude luuli vihaavansa häntä. Ja hän hypisteli yhä pyssyään.
Niin, hän vihasi häntä ja hänellä oli oikeus vihata häntä. Hän sanoi sen kerta toisensa jälkeen ääneen itsekseen.
Jokainen englantilainen tuomitsisi Kittyä. Hän oli itse vetänyt tuomion ylitseen.
Mutta ei sittenkään Sir Claude syyttänyt häntä pahimmasta rikoksesta. Se olisi ollut aivan turhaa. Ilmankin hän tiesi kylliksi. Sillä hän oli varma siitä, että keskustellessaan Benchaalalin kanssa jokirannassa aamulla Kitty oli ollut siellä. Hän oli ollut arabialaisen seurassa, ja kun Sir Claude, hänen miehensä, oli saapunut paikalle, oli hän kätkeytynyt piiloon.
Se oli jo aivan kylliksi. Jospa hän olisi voinut tappaa hänet piilopaikassaan.
Erämaa pimeni pimenemistään. Sir Claude nousi istualtaan ja alkoi astua alas rotkoa kohti.
XII.
Benchaalal istui jalat ristissä El-Akbaran ruskean kylän parhaassa maurilaisessa kahvilassa. Kahvila sijaitsi vuoritien varrella, joka johti erämaahan, vastapäätä arabialaista hautausmaata — suuri joukko hautakiviä oli pystytetty kovaan auringon kuivaamaan maahan ilman mitään muuria tai aitausta, joka olisi suojellut vainajien majaa pahantekijöiltä. Kahvilan ulkopuolella oli ruovoista tehty lehtimaja. Siinä neljä, viisi arabialaista istui dominoa pelaten. Mutta sisällä kahvilassa oli Spahi aivan yksin paljasjalkaisen edeskäyvän kanssa, joka otti kahvipannun hiilokselta ja asetti sen vieraan eteen. Silloin-tällöin joku arabialainen astui huoneen lattian poikki tai pisti päänsä ovesta sisään lausuen juhlallisen tervehdyksen Spahille. Mutta tämä ei ollut näkevinään eikä kuulevinaan mitään. Silmät maahan kiintyneinä hän maisteli kahviaan ja poltti toisen savukkeen toisensa jälkeen, ottaen tupakkaa hopearasiasta, jonka hän oli laskenut maahan viereensä ja käärien sen varovasti ja taitavasti paperiliuskaan, joita hänellä aina oli runsaat määrät mukanansa.
Spahi oli syviin mietteihin vaipuneena. Hän uneksi. Viha, joka oli kuohuttanut hänen mieltään keskustellessaan Ahmedin kanssa, oli kadonnut. Hän näytti aivan rauhalliselta, melkein uneliaalta. Mutta hänen ajatuksensa olivat sittenkin vireillä. Hänen intohimonsa täydessä tulessa. Ja kaiken aikaa istuessaan liikkumatta hänen ajatuksensa tekivät uutterasti työtä.
Benchaalal oli erittäin teräväpäinen, vaikkei hän ollutkaan mikään hyvä luonne. Milloin hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, oli hän kekseliäs ja peloton. Mutta häneltä puuttui kärsivällisyyttä ja kestävyyttä. Ja hänellä oli vika, joka pilasi kaiken hänen synnynnäisen terävyytensä ja valtioviisautensa: hän ei jaksanut hallita intohimojaan. Hänen kiivautensa repi alas usein sen minkä hänen järkensä oli rakentanut. Voittaessaan jälleen mielenmalttinsa oli hänellä tavallisesti edessään vain raunioita.
Hän oli jo huomannut, minkä suuren erehdyksen hän oli tehnyt Ahmedin suhteen.
Hän oli varma siitä, että opas pettäisi nyt hänet ja antaisi hänet ilmi tuolle suurelle, vaaleaveriselle villilampaitten metsästäjälle, joka pani maata ennen kuun nousua illalla ja joka jätti soman naikkosensa, pienen villin oravansa, ruusunsa, Fatimansa, tuon naisen, jonka silmät olivat kuin kaksi turkoosia ja pienet kädet kuin hopeaa, jätti hänet kuuntelemaan Spahin serenaadia ja istumaan Spahin rinnalle joen rantaan. Benchaalal halveksi tuota valkoihoista miestä, halveksi sivistyneen muhamettilaisen koko voimalla sivistymätöntä kristittyä, mutta nyt, kun erehdys oli tapahtunut, täytyi hänen ottaa hänetkin huomioon.
Mitähän Sir Claude aikoi tehdä?
Benchaalalilla oli ulkomaalaisista omat ajatuksensa, jotka hän oli muodostanut pääasiallisesti niiden kokemusten nojalla, joita hän oli saavuttanut seurustellessaan ranskalaisten kanssa Algieressä ja oleskellessaan kahdesti Parisissa. Englantilaisia hän ei tuntenut juuri nimeksikään. Hän tiesi vain, että he olivat mahtavaa kansaa. Hän oletti, että he kaikki olivat hyvin rikkaita. Hän kuvaili mielessään, että he asuivat kaukana pohjoisessa, missä raskaat keltaiset pilvet ympäröivät heitä. Sellaisessa maassa veri varmaan jähmettyi. Mitenkä ihmisissä, joilla ei ollut aurinkoa, voisikaan olla tulta?
Hän tiesi kyllä, mitä arabialainen siinä tapauksessa tekisi, että hän saisi kuulla sellaisen jutun, jonka Ahmed varmaan tulisi kertomaan Sir Claudelle, jollei hän jo ollut sitä kertonut. Hän tappaisi, tai koettaisi tappaa sen naisen, joka oli loukannut hänen omistusoikeuttansa, sekä sen miehen, joka oli viekoitellut hänet siihen. Mutta englantilaiset olivat luonteeltaan toisenlaisia kuin arabialaiset. He antoivat vaimojensa kulkea vapaina. He antoivat heidän puhua ja nauraa jokaisen miehen kanssa, joka pyrki heidän lähelleen. Länsimaisen naisen vapaus herättää arabialaisissa hämmästystä, mutta samalla hän tuntee halveksumista länsimaista miestä kohtaan, joka suo hänelle tuon vapauden. Tuo halveksuminen, jota Benchaalal nyt tunsi, antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Vaikka hän tiesikin, mitä hän Sir Clauden asemessa tekisi, niin hän ei voinut edes aavistaa, mitä Sir Claude aikoi tehdä.
Hän oli tarkastanut Sir Clauden kasvojenilmettä jokirannassa. Hänen kasvonsa olivat olleet aivan liikkumattomat ja jäykät. Silmien ilme vain oli etsivä. Siinä oli ollut mies hänen edessään. Mutta tuo mies oli sittenkin voinut nukkua joka yö aivan rauhassa ja antaa vaimonsa tehdä mitä hän itse halusi. Hän oli jättänyt hänet yksin joka ainoa päivä. Ehkäpä kaikki mikä voisi tapahtua, oli hänelle yhdentekevää.
Ei mitään ollut kuitenkaan vielä tapahtunut.
Benchaalalin ajatukset siirtyivät nyt Sir Claudesta Lady Wyverneen. Nyt hän tunsi seisovansa varmemmalla pohjalla. Hänellä oli hyvä vaisto naisten suhteen. Länsimaisia miehiä hän ei voinut täysin ymmärtää, vaikka hän olikin seurustellut niin paljon ranskalaisten kanssa. Mutta hän olisi nauranut makeasti, jos joku olisi väittänyt, että nainen voisi hämmästyttää häntä tai leikkiä hänen kanssaan tai päästä selville hänestä, jollei hän itse sitä halunnut. Hetkeksi hän heitti Sir Clauden ja hänen mahdolliset aikeensa mielestään ja kiinnitti ajatuksensa nyt tuohon pieneen villi-oravaan, ruusunkukkaan.
Jollei Sir Claude ryhtynyt mihinkään erityisiin toimenpiteisiin, jollei Lady Wyverneä viety Beni-Moraan, niin mitähän hän nyt tekisi? Mitähän hän nyt tekisi, jos hän jäisi yksin?
Benchaalal vaipui kokonaan unelmiinsa. Kahvikuppikin sai seisoa koskematta ja savuke sammua. Hänen silmänsä olivat kiintyneet lattiaan. Hänen kätensä vaipuivat alas polville.