Part 4

»Tahdotteko yhdessä meidän kanssamme kuulla saarnaa, miss Archer?» kysyi Caleb opettajattarelta, kun Amelia järjesti tuoleja puolikehään keskelle huonetta. Caleb käyttäytyi parhaimpansa mukaan — lempeästi, ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Hän oli ottanut raamatun hyllyltä, harmonion yläpuolelta, ja piteli sitä jonkun matkan päässä itsestään, niinkuin uusi pappikin oli tehnyt, ikäänkuin peläten kirjan voivan tahraantua, jos se koskettelisi hänen syntistä, kuolevaa ruumistansa.

Lind ei voinut kernaasti kieltäytyä. Hän kävi toisten kanssa istumaan, ja Ellen alkoi soittaa virttä. Sitten Caleb kohotti kätensä ja luki Isämeidän rukouksen. Hänen äänensä oli ihmeellisen pehmeä. Äkkiä Lind huomasi, että hänen olisi tehnyt mieli ääneensä vastustaa tällaista ilveilyä ja sanoa Calebille vasten silmiä, miten kaamean vaikutuksen koko tämä kohtaus teki häneen. Mutta hän istui vaiti.

Caleb avasi raamatun ja luki.

»Ja minä katsoin kaikkea työn vaivaa, ja kaikkea työn toimellisuutta, että ihminen kadehtii lähimmäistänsä. Ja sekin on turhuus ja hengen vaiva.

»Sillä tyhmä pusertelee käsiänsä, ja syö omaa lihaansa.

»Parempi on pivon täysi levossa, kuin täysinäiset kahmalot vaivassa ja hengen ahdistuksessa.

»Minä käännyin, ja näin turhuuden auringon alla.»

Caleb vaikeni, yskäisi ja katsoi merkitsevästi toisesta perheen jäsenestä toiseen, kiinnittäen katseensa lopulta Lindiin. Vanhan miehen tuomitseva katse vaikutti painostavasti opettajattareen. Sitten ääni jatkoi jälleen sointuisasti ja voimakkaasti.

»Joka on yksinäinen ilman toista, eikä hänellä ole lasta tai veljeä, eikä ole kuitenkaan loppua hänen työllänsä, eikä hänen silmänsä täytetä ikänä rikkaudesta. Kenenkä hyväksi minä työtä teen, enkä tee sielulleni hyvää? Se on myös turhuus ja paha suru.

»Parempi on kaksi kuin yksi; sillä heille on hyödytys työstänsä.

»Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan!

»Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he lämmittävät itsensä; mutta kuinka yksinäinen tulee lämpimäksi?

»Yksi voitetaan, vaan kaksi seisovat vastaan; sillä kolminkertainen köysi ei katkea niin pian.»

Caleb sulki äkisti kirjan. »Siihen teksti loppui», sanoi hän karhealla äänellä.

Lapset, odottaen kidutushetken päättymistä, olivat kuunnelleet vain puolella korvalla. Mutta Amelia, joka luonnostaan oli hurskas, oli imenyt itseensä joka sanan. Eräs lause jäi erikoisesti hänen mieleensä. »Sillä tyhmä pusertaa käsiänsä ja syö omaa lihaansa.» Sitä juuri Caleb teki. Ja siinä juuri hän itse myös avusti häntä. Söi omaa lihaansa, täällä maalla. Mutta Amelialla ei ollut mitään valinnan varaa, korkeintaan hän saattoi valita, mitä hän omasta lihastaan söisi. Hyvä Jumala, tätä oli mahdoton kestää! Caleb jatkoi — selostaen uuden papin saarnaa.

»Niinpä meidän, jotka asumme tässä yksinäisessä maassa ja koetamme elää kristityn elämää sillä maakaistaleella, jonka Herra on antanut meille, tulee pitää yhtä, jotta saavuttaisimme työstämme lämpimän ja hyvän palkan. 'Parempi kourallinen rauhaa kuin molemmat kädet täynnä työtä ja harmia.' Parempi elää täällä köyhänä ja tyytyväisenä, kuin tavoitella maailmaa ja sen paheita maallisen rikkautemme kartuttamiseksi. Sitä sinun, Jude, tulee ajatella, ja teidän, Ellen ja Martin, ja myöskin sinun, Charlie. 'Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä' — kuulkaa — 'Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan.' Ymmärrätkö sitä, Amelia?»

Amelia mutisi: »Luullakseni he ymmärtävät sen kaikki.» Hän olisi voinut huutaa ääneensä, lyödä Calebia vasten kasvoja hänen tekopyhyytensä vuoksi. Hän olisi voinut nousta pystyyn ja piestä häntä voimainsa takaa, kun hän saattoi niin väärällä tavalla selittää sen kirjan jaloja sanoja, joka niin usein oli lohduttanut häntä. Mutta hän istui vain kuunnellen tarkkaavaisesti, kunnes Caleb oli hillityllä äänellä lukenut Herran siunauksen.

»Tämä ei ollut mikään varsinainen pääsiäissaarna, senhän te ymmärrätte. Mutta pastori Blossom arveli vuodenajan mukaisen saarnan miellyttävän meitä enemmän, kuten hän sanoi. Mitä sinä arvelet, Amelia?»

»Minun mielestäni saarna oli hyvin valittu», sanoi Amelia hiljaa.

Sitten kaikki nousivat ja kävivät pöytään mrs. Garen tuodessa ruokaa keittiöstä ja ikävästä haukottelevan Judithin auttaessa häntä.

III.

Seuraavana perjantaina Gertrude Bjarnasson, joka oli ollut ystävällinen Ellenille ja jutellut pari kertaa hänen kanssaan Yellow Postissa, kutsui Ellenin ja opettajattaren luokseen vieraisille, lähettäen heille sanan nuorempien, koulua käyvien lasten mukana. Ellen rohkaisi mielensä ja pyysi Calebilta lupaa saada lähteä Lindin kanssa islantilaisten suureen kivitaloon järven rannalle.

Caleb katseli häntä hämmästyneenä.

»Haluatko sinä, että he näyttävät sinulle hienon talonsa ja kalaverkkonsa ja veneensä ja tuulimyllynsä, kun isäsi on niin köyhä, ettei hän omista mitään sellaista? Tiedäthän sinä, miten he pitävät itseään meitä paljon parempina», hän sanoi ystävällisesti pyöritellen päätään, »mutta jos sinun on pakko mennä...»

Ellen huokasi. Hän ei ollut koskaan käynyt suuressa kivitalossa. Ehkäpä hänen ei sallittaisi koskaan lähteä sinne. Mutta turhaa oli vastustella — Amelia saisi aihetta itkeä, jos hän sinne lähtisi. Ei ollut muuta keinoa kuin kestää kovaa kohtaloa. Kukapa tiesi, tokko Malcolm koskaan palaisi takaisin. Hän oli luvannut — niin, hän oli luvannut tulla keväällä.

Siitä oli täsmälleen vuosi, kun Malcolm oli lähtenyt etelään sahatöihin. Ja sitä ennen oli kestänyt käsittämätöntä onnenaikaa vain viikon tai pari. Malcolm oli suudellut Elleniä vain kerran, kun he olivat yksin navetassa lypsyn jälkeen. Epäromanttinen paikka lukuunottamatta täysikuun lumoavaa valoa. Mutta tuo hetki oli ollut unohtumattoman ihana. Jos Malcolm olisi ollut vähemmän arka sinä iltana, olisi hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja riistänyt Ellenin mukaansa, ennenkuin tällä olisi ollut aikaa edes ajatella, ja kaikki olisi nyt toisin. Mutta Ellen, joka oli tottunut alistumaan Calebin tahtoon ja joka oli ottanut huomioon sen seikan, että Malcolmilla oli intiaaniverta suonissaan, oli yöllä tullut järkiinsä, ja Malcolm oli loukkaantuneena ja hämmästyneenä pian sen jälkeen matkustanut pois. Mutta nähdessään Ellenin silmissä tuskanilmeen, jota tämä ei ollut voinut salata, oli Malcolm luvannut palata takaisin. Ja nyt oli tullut kevät — pitkän talven jälkeen...

Niinpä Lind ilman Elleniä läksi tuona perjantai-iltana yhdessä Bjarnassonin lasten kanssa.

Ilma oli leuto, ja muuttolintujen suuret parvet leijailivat korkeudessa. Ojat tien varrella olivat täynnä sadevettä, joka kimmelsi kuin lasi auringon viime säteissä; raitojen riippuvat oksat olivat nyt täydessä lehdessä, ja vihreinä loistivat oraat, joita tuuli ei kyennyt vähimmässäkään määrässä taivuttamaan. Mikä uusi, ihastuttava vihanta maailma! Istuen rattailla Bjarnassonin lasten takana Lind ojensi kätensä ikäänkuin kerätäkseen sylinsä täyteen kauneutta avarasta ilmasta.

Suuressa kivitalossa järven rannalla asui neljä polvea Bjarnassoneja. Vanha Erik, joka oli ensimmäisiä islantilaisia siirtolaisia Oelandissa, oli nähnyt maittensa siirtyvän vuorossaan poikansa käsistä pojanpojalle. Erik oli jo yhdeksännelläkymmenennellä, jolloin ihmisellä on paljon aikaa uneksia ja hiukan kalastella auringon lämmittäessä valkeita kallionkylkiä lahden rannalla. Nuori Erik oli kauan sitten mennyt naimisiin ja hänen lapsensa kävivät Oelandin koulua. Nuoren Erikin isä, Mathias, oli rakentanut kivitalon.

Mathias oli rosoluinen mies, kuusikymmenvuotias, mutta yhä hyvissä voimissa ja luonteeltaan lämminsydäminen ja vieraanvarainen. Talo, jonka hän oli rakentanut omin käsin, oli hänen itsensä kaltainen, jykevä kivikuva hänestä itsestänsä. Hän oli kaivanut ja laskenut perustuksen: kuljettanut paikalle kivet matalilla, kuormavankkureilla ja taidokkaasti ja hienosti kuin pitsimallia sommitteleva nainen liittänyt kivet muurilaastilla toisiinsa ja rakentanut siten neljä leveää seinää, jotka kohosivat taivasta kohti.

Koko tällä seudulla ei ollut toista tämänkaltaista taloa.

Auringon punertavat säteet loistivat ikäänkuin tervetuliaisiksi talon lännenpuoleisilla ikkunaruuduilla, kun Andres ja Helga ajoivat tietä myöten opettajattaren kera. Talon alapuolella oli järvi, joka hohti hopeisena ja ruusunpunaisena.

Helga saattoi Lindin taloon.

Siistissä keittiössä oli lämpimän leivän ja kanelin hyvä tuoksu. Valkealle lattialle oli levitetty useita taljoja.

Helgan äiti ei ollut koskaan käynyt Islannissa, mutta hän käytti niin harvoin englannin kieltä, että hän puhui sitä kangertaen. Niin eristetty oli tämä talo.

»Ehkäpä te haluatte nyt kahvia», sanoi hän arasti Lindille. »Nosta opettajattarelle tuoli, Helga.»

Hän pyörähteli paikasta toiseen, tuo pieni, pyöreä nainen, jolla oli pyöreät, sileät kasvot. Suunnattoman suuresta astiakaapista, jossa oli punaiset lasiovet, hän otti esille kuppeja ja teevateja sekä ohuita, sokeroituja vohveleita. Ja Lindin syödessä ja juodessa hän istui kädet sylissä sanomatta sanaakaan.

Sisähuoneista Lind kuuli yksitoikkoista hyrräävää ääntä.

»Isoäiti kehrää», sanoi mrs. Bjarnasson. »Hän on sokea, mutta hän osaa kehrätä. Hän kehrää kaikki talon villat.»

»Hän ei tietenkään puhu englannin kieltä», sanoi Lind.

Ei hän puhunut. Mutta kun Lind meni huoneeseen puristamaan hänen kättään, kohotti vanha nainen kasvonsa hänen puoleensa, ikäänkuin olisi katsellut tunteaksensa. Hän oli niin kumarainen, että kun hän istui rukin ääressä, hänen päänsä ulottui vain värttinän tasalle.

Hän mutisi jotain islannin kielellä.

»Hän tarkoittaa, että te olette kaunis», sanoi nuorempi mrs. Bjarnasson. »Hän väittää aina näkevänsä ihmisten kasvot, kun he ensi kertaa puhuttelevat häntä. Hän voi ennustaa teille, jos pyydätte häntä sitä tekemään.»

Lind oli halukas kuuntelemaan vanhan naisen puhetta, ja tämä siirtyi nyt syrjään rukkinsa äärestä ja otti opettajattaren molemmat kädet omiin kuihtuneisiin käsiinsä. Hän piteli niistä kiinni ja käänsi ryppyiset, ruskeat kasvonsa, jotka kiilsivät kuin kotelokoppa, valoa kohti ummistaen samalla silmänsä.

Hän puhui nopeasti, omituisella, vilkkaalla äänellä. Nuorempi mrs. Bjarnasson keskeytti hänet hetken kuluttua.

»Hän sanoo, että saatte pian sulhasen», selitti hän Lindille. »Hänen ylitsensä lepää varjo. Te ette koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Mutta te tulette onnelliseksi. Siinä kaikki — se on jo kylliksi, mitä hän teille sanoi.»

Lind nauroi, mutta hän tunsi hiukan levottomuutta sydämessään.

»Puhuuko hän aina totta?» kysyi Lind.

»Odottakaa, niin saatte nähdä», sanoi mrs. Bjarnasson nyökäten päätään.

Todellisen elämän rinnalla oli paljon taikauskoa.

Miehet palasivat peltotöistään ja rannalta illalliselle: nuoren Erikin veljet, Peter ja Valdemar, sekä hänen serkkunsa, Johan; Mathias nauraen makeasti jollekin pilalle, jonka hän oli heille tehnyt.

He puhuivat keskenään islannin kieltä ajattelemattakaan muuttaa tapaansa opettajattaren vuoksi. He eivät puhuneet mitään pahaa: miksikä he siis käyttäisivät vierasta kieltä todistaakseen sen? Jokainen tervehti Lindiä kömpelön kohteliaasti. Perheen naisia he suutelivat kaikki vuorossansa. Sellainen oli talon tapa.

Kuuluipa perheeseen muitakin naisia. Gertrude ja Althea, Erikin sisaret, sekä Althea, hänen naimaton tätinsä. Naiset pitivät koko ajan Lindiä silmällä nähdäkseen, ettei häneltä puuttunut mitään. Illallista valmistettaessa vanhempi Althea, jolla oli henkisiäkin harrastuksia, toi hänelle islantilaisen satukirjan englanniksi käännettynä ja asetti jakkaran hänen jalkojensa alle, jotta hänen olisi mukavampi istua; sitten hän poistui hiljaa kuin haamu.

Illalliseen kuului kalaa, joka oli tuotu »suurelta» joelta, kuivattua lihaa, perunoita ja monenlaisia sokeroituja kakkuja ja paljon kahvia. Miehet söivät hartaasti kalaa ottaen sen käteensä ja syöden sen päineen, silmineen ja kaikkineen. Lindistä kaikki tämä tuntui suorastaan ilmestykseltä.

Tuuli nousi äkkiä ennen aterian päättymistä, ja hämmästyttävän lyhyessä ajassa järvi lainehti rantakallioita vastaan. Perheen jäsenet vaikenivat ikäänkuin näkymättömän voiman käskystä.

»Baldur ei saa rauhaa tänä yönä», mutisi vanhempi Althea omalla kielellään. Hänen silmänsä olivat loistavat ja harvinaisen nuorekkaat, vaikka hän olikin viisikymmentä vuotta vanha eikä ollut koskaan ollut naimisissa.

»Baldur oli mieletön uhmaillessaan järveä sinä yönä. Hän saa kauan levätä järven pohjassa», murahteli nuorempi Erik. Mutta hän hätkähti, kun ovi yläkerroksessa paiskautui kiinni.

»Kerro opettajattarelle», sanoi Gertrude. Hän oli pyöreäsilmäinen ja kaunis. Hän oli tuijottanut lakkaamatta koko aterian ajan opettajattareen. Nyt hänen kasvoillaan oli vapautunut ilme.

»Opettajatar on varmaankin jo kuullut siitä», alotti nuorempi Erik islantilaisen juhlallisella äänensävyllä. »Garet luultavasti tuntevat jutun.»

»Ei», sanoi Lind. »En ole kuullut mitään.»

»Järvi on riistänyt meiltä kaksi perheemme jäsentä. Toinen oli veljeni, Gisli, toinen sisareni Althean sulhanen. He olivat ystäviä, mutta joutuivat riitaan. He jatkoivat riitaansa järvellä, kahdessa eri veneessä. Oli myrsky — järvi riisti heidät. Emme ole vielä löytäneet heitä — ei pienintäkään jälkeä. Ennen sitä emme salli vieraiden kalastaa järvessä. Caleb Gare väittää, että hän aikoo tulla tänne kalaan. Mutta me olemme kieltäneet. Meidän perheemme on suuri, miss Archer. Me emme salli muiden kalastaa järvessä, jonne meidän vainajamme ovat hautautuneet.» Nuori Erik lopetti vakavana.

Tuuli ja vesi taisteli rantaa vasten. Lind vapisi koko ruumiiltaan.

»He eivät saa rauhaa, ennenkuin olemme löytäneet heidät», sanoi vanhempi Althea. Hänen veljentyttärensä ja kaimansa istui ääneti silmät maahan luotuina.

Alettiin puhua yliluonnollisista tapahtumista, näyistä ja enteistä sekä onnettomuuksista, jotka kohtaavat varomattomia. Suuri, luiseva Mathias kertoi juhlallisena Bjarnassonien entisestä sukuylpeydestä Islannissa sekä eräästä heimon jäsenestä, joka oli joutunut onnettomuuden uhriksi, kun ei tahtonut totella tätä suurta sukua. Hän kertoi, miten vanhojen kirous kohtasi häntä ja miten hänen päivänsä olivat alituista tuskaa ja yöt epätoivoa, niin ettei edes kuolema voinut tuoda unhotusta. Mathiaksen kertomus oli kauttaaltaan tenhoavan runollinen ja surunvoittoisen romanttinen. Hän oli elänyt suuressa yksinäisyydessä ja tiesi, että jokaisen ihmisen sielua ympäröi mittaamaton Yksinäisyys, ja että tämän alueen muodot ovat nimettömiä ja selittämättömiä. Niinpä suuren perheen jäsenten oli hyvä liittyä yhteen pitääkseen loitolla suuren Yksinäisyyden uhkaukset ja kauhut.

Kun opettajatar vihdoin läksi levolle, oli myrsky lauennut. Korkealla tuulen yläpuolella, joka vinkui kivitalon suurten katonkannattimien alla, kaikuivat villihanhien pitkäveteiset äänet. Niiden kirkuna viilsi sydäntä kuin maailmankaikkeuden yksinäisyys... tunkeutuen etsien ja haparoiden hiljaisuuden läpi.

IV.

Thorvald Thorvaldsonin farmi oli puolitiessä Garen ja Bjarnassonin talojen välillä.

Thorvaldilla oli yhdeksän tytärtä eikä ainoatakaan poikaa. Siitä oli luonnollisena seurauksena, että hänen farminsa oli huonossa hoidossa; se oli karua maata, jolla ei ollut muuta arvoa, kuin että se esti Caleb Garen kunnianhimoa laajentamasta maitaan kauemmaksi länteen. Tämä seikka, Thorvald väitti, korvasi kuitenkin kaiken muun.

Lind pysähtyi heille palatessaan kotiin Bjarnassonista puhuakseen mrs. Thorvaldsonin kanssa tämän nuorempien tyttärien päistä. Hän tahtoi käsitellä asiaa arkatuntoisesti.

Rattailta hän saattoi nähdä mrs. Thorvaldsonin ottelevan karjansa kanssa karjapihalla — näki hänen työntävän ja tuuppivan elukoita saadakseen ne erilleen toisistaan. Lind huomasi myös hänen olevan raskaana.

Miten olikaan, Lind ei voinut saada sanotuksi asiaansa. Hän huiskutti vain kättään tervehdykseksi ja käski Andresin kääntää hevosen takaisin tielle. Hän aikoi itse voidella paloöljyllä lasten päät.

Korkean kukkulan harjalta, mistä näkyi pohjoisesta, idästä ja lännestä yhtyvä tienhaara, Lind keksi miehen hevosen selässä. Hänen vaatteensa, hyvin hoidetun päänsä rajaviivat, yksinpä hänen suora ryhtinsä todisti hänen olevan kotoisin Nykerk Sidingin tuolta puolen, siltä ilmansuunnalta, josta hän parhaillaan lähestyi. Jostakin syystä Lind ei halunnut kohdata häntä ja pyysi Andresia kiristämään ohjaksia, jotta vieras sivuuttaisi heidät tienristeyksessä. Andres pysähdytti hevosen, ja Lind näki ratsumiehen jatkavan matkaansa huomaamatta heitä.

V.

Mark Jordan hymyili itsekseen ratsastaessaan hiljaista hölkkää tietä pitkin intiaaniponillaan, jonka hän oli vuokrannut Sidingissä käydäkseen unkarilaisen, Anton Klovaczin farmilla. Hänen vihertävät, ivalliset silmänsä, jotka silmänräpäyksessä saattoivat saada uneksivan ilmeen, tarkastelivat edessäolevaa tomuista tietä, mutta eivät keksineet ainoatakaan ihmisjälkeä. Kaiken päivää tie oli ollut tyhjänä lukuunottamatta ehkä joitakin ravintoa etsiviä varpusia. Miten ihanteellinen seutu, kun pääsi erilleen Arbuthnotista ja hänen vaimostaan ja heidän ikuisista tuttavistaan, jotka olisivat jättäneet jälkensä katukäytävälle, jos itserakkaus olisi ollut jonkun arvoista. Mutta — ehkäpä hän oli liian ankara. Arbuthnot ei ollut sittenkään niin mahdoton. Mutta hän hermostutti ihmistä, jonka hermot muutenkin olivat huonot — ikuisella puheellaan taiteesta ja tulevaisuuden kauneuskaupungista. Hyvä arkkitehti hän oli tavallaan, mutta sietämätön aasi. Parempi arkkitehti hän ei kuitenkaan ollut kuin hän itsekään, jos niiksi tuli, nimestään ja maineestaan huolimatta. No, Mark oli nyt vapautunut hänestä puoleksi vuodeksi, ja siitä hän sai kiittää vanhaa tohtori Brisbanea! Siinä vasta oli ymmärtävä lääkäri! Hän tiesi, mitä sielu tarvitsi jo paljon aikaisemmin kuin ruumis oli sen myrkyttämä, olipa sielu miten sairas hyvänsä.

Hyvä Jumala, miten suloinen tämä ilma oli! Se tuoksui kuin nuoret sireeninlehdet, joita lapsena oli tapana imeä, tai kuin jalavan sileä kuori, jota saattoi purra kuin mälliä! Muistellessaan lapsuuttaan Markin ajatukset siirtyivät ystävällisiin lähetyssaarnaajiin, jotka olivat kasvattaneet hänet parhaansa mukaan toivoen, että hän valitsisi uskonnollisen elämänuran. Jos he olivat tunteneet pettymystä, niin olivat he ainakin osanneet salata sen ja kannustaneet häntä eteenpäin hänen antautuessaan arkkitehdin alalle. Hän aikoi käydä heitä tervehtimässä niin pian kuin tämä »luonnonhoito», joksi vanha Brisbane sitä nimitti, oli suoritettu.

Mark pysähtyi antaen katseensa kulkea yli ruohoaavikon, joka oli niin tasainen ja rehevä kuin ei sen luoja olisi vielä uneksinutkaan kukkuloista. Tien pohjoispuolella kasvoi jykeviä puita, jotka eivät olleet vielä täydessä lehdessä; maaperä niiden juurella oli musta ja tulen kärventämä. Mark laskeutui hevosen selästä kävelemään vanhojen puiden hiiltyneiden kantojen keskellä. Erään kannon juurella, nojautuen siihen kuin tukea etsien, kasvoi hento metsäorvokki, joka oli miltei väritön. Mark katseli, mutta ei taittanut sitä, niinkuin hän ensiksi oli aikonut. Hänen sääliväisyytensä nauratti häntä itseään ja hän palasi hevosensa luo.

»Noin me kaikki teemme — nojaudumme palaneita kantoja vasten — tavalla tai toisella», hän mutisi. Ja sitten hän tuumi aivan loogillisesti: »Mitenkähän minun olisi käynyt, jos isä ja äiti olisivat eläneet?»

Ratsastaessaan eteenpäin valtasi yksinäisyydentunne hänet — tuo kolkko tunne, ettei hän kuulunut minnekään, joka niin usein öisin oli painostanut häntä hänen pienenä ollessaan, kun pappi oli sammuttanut tulen, ja hän kuuli sateen kohisevan ikkunanruutua vasten. Hän ravisteli itseään kärsimättömästi. Jo kauan sitten hän oli voittanut tuon tyhmän tavan, olihan hän jo lähes kolmekymmentä vuotta vanha. Hän katsoi olkansa yli ja näki auringon loistavan taivaanrannalla vain kapeana kultaisena juovana. Ruohoaavikko, joka hetki sitten oli ollut loistavan värikäs, peittyi tasaiseen sineen. Ojista kuului sammakkojen kurnutusta, ja pajujen pienet lehdet riippuivat velttoina. Äkkiä Mark pysäytti hevosensa jääden kuuntelemaan. Hän kohotti kasvojaan kuullakseen paremmin tuon oudon äänen, joka kajahti hänen päänsä yläpuolelta, kutsuvan torventoitotuksen, joka näytti kaikuvan suoraan taivaasta.

»Villihanhia», hän sanoi ääneensä. »Ne kirkuvat ikäänkuin niillä olisi hiukan aavistusta siitä — mitä yksinäisyys merkitsee.»

KOLMAS LUKU.

I.

Eräänä varhaisena aamuna, lintujen viserrellessä, Ellen ja Martin läksivät hevosella metsästä puita hakemaan. He läksivät jo ennen koulun alkamista, tunti jälkeen auringonnousun, ja opettajatar, joka aina söi murkinaa yhdessä perheen kanssa, seurasi heidän mukanaan.

Kun hevonen pysähtyi, kehotti Lind Elleniä ja Martinia kuuntelemaan. Hiljaisuus vallitsi kuusamien keskellä, jotka ensimmäiset auringonsäteet olivat kietoneet hienoon, kellertävään usvaan. Äkkiä rastas alkoi laulaa. Lind liverteli, vihelsi. Rastas vastasi vihellykseen samassa äänilajissa. Lind nauroi. Puunlatvasta kuului visertävää naurua.

»Meilläkin oli tapana matkia lintuja, kun olimme lapsia», sanoi Ellen. »Kauan aikaa sitten —»

»Muistatko sitä närhiä, jonka me näimme, Ellen? Sitä, joka oli aivan hullautunut rastaisiin», Martin pisti väliin. Hänen äänensä oli kovin kiihkeä.

Ellen naurahti lyhyesti. Kaikki, mitä hän teki, kävi äkillisesti, hermostuneesti, hänen ensin hetken aikaa tuumittuaan asiaa.

Lind seurasi heitä metsään, missä Martin alkoi heiluttaa kirvestään, halkaisten kuivuneen koivun rungon. Kirveen iskut kajahtivat viileässä aamuilmassa ja kaiku vastasi metsästä. Martinin hakatessa Lind auttoi Elleniä raivaamaan pienempiä puita. Sitten Ellen pilkkoi ne pienemmällä kirveellä. Myöhemmin he kantoivat ne rattaille; aurinko oli sillä välin noussut metsän yläpuolelle, kaikesta päättäen kello läheni jo yhdeksää. Ennenkuin Ellen sai viimeisen taakan kannetuksi rattaille, hän loukkasi jalkansa oksaan, joka tunkeutui hänen kenkänsä läpi. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Hän oli oppinut kestämään ruumiillista kipua, yhdentekevää sitten, oliko se suuri vai pieni, sillä hän ei kiinnittänyt enää huomiota kivun eri asteisiin.

Martin oli onnellinen tänä aamuna. Lind huomasi sen ja olisi kernaasti tahtonut kohdistaa keskustelun häneen, mutta hän tiesi, miten arka poika oli.

Martin oli aina onnellinen nähdessään omien voimiensa tulokset. Hän ei tiennyt kuitenkaan mielentilansa olevan tästä seikasta riippuvainen. Hän olisi viheltänyt, tai vaikkapa tömistänyt jalkojaan rattaitten pohjaa vasten, jollei opettajatar olisi ollut läsnä.

Caleb Gare oli tarkastelemassa karjaansa karjapihalla Martinin ja Ellenin palatessa kotiin. He olivat vieneet opettajattaren kouluun.

Caleb kutsui Martinia.

»Nämät sonnivasikat on huomenna vietävä Sidingiin. Saat ottaa Ellenin mukaasi.»

Martin ihmetteli itsekseen, mitä syytä saattoi olla sonnien myömiseen juuri tähän aikaan, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän huomasi, että eräs elukoista oli Judithin lemmikki, jonka hän oli kasvattanut ja aikonut myödä ostaakseen itselleen talvitakin. Mutta hän ei sittenkään sanonut mitään. Se oli Judithin sonni...

Sinä päivänä Ellen hautoi kuumalla, liuotetulla leivällä jalkaansa. Amelia oli huolissaan siitä, mutta tapansa mukaan ei sanonut mitään Calebille, kun tämä sydänpäivällä tuli ruoalle.

Charliekin oli sinä aamuna tuottanut Amelialle huolta. Hän oli ratsastanut tammalla niin kovaa kyytiä, että elukka oli aivan valkeana vaahdosta kotiin tullessaan; ja Charlie tiesi, ettei ollut lupa rasittaa hevosta siinä määrin. Tamma vapisi yhä tallissa Calebin tullessa katsomaan sitä. Judith sattui juuri samaan aikaan palaamaan Princellä suolta, pelastettuaan hetteestä vasikan, joka yhdessä useiden lehmien kanssa oli murtautunut aitauksesta.

Caleb astui keittiöön. Amelia, joka parhaillaan otti uunista korppuja päivällistä varten, huomasi hänen kasvojensa ilmeen ja tiesi heti, että jotakin oli tapahtunut. Ensiksikin Ellenin jalka, ja nyt vielä harmia tammasta. Amelia pyyhkäisi hiuksensa kuumalta otsaltaan.

»Missä Judith on?» kysyi Caleb siristäen silmiään.