Part 2

Sota oli pelastanut pojan pappisuralta, oli Bart Nugent sanonut, ja se oli myös täydellisesti muuttanut hänen filosofiansa. Hän oli aina ollut huvitettu rakennustaiteesta ja sodan jälkeen hän oli ruvennut sitä vakavasti opiskelemaan. Bart oli kirjoittanut, että Mark Jordan oli liikarasituksesta tullut ylen hermostuneeksi ja aikoi ehkä koetteeksi ruveta maatyötä tekemään. Ehkäpä — he tapaisivat toisensa... Mutta tuskinpa se olisi hyväksi... Amelia voisi heltyä nähdessään hänet. Mahdotonta on tietää, mihin nainen voi pystyä. Amelia oli rakastanut pojan isää, sen Caleb tiesi. Tuo tieto oli kalvanut häntä syvästi, kun hän nuorena miehenä oli yrittänyt voittaa Amelian toisella tapaa kuin millä hän nyt oli hänen omansa. Tuo aikaisempi veren hurma oli syrjäyttänyt hänet ikiajoiksi. Mies, jonka härkä oli hengiltä puskenut hänen omalla farmillaan kaukana etelässä, oli riistänyt Amelian sielun mukanaan ja tietämättään jättänyt hänen ruumiiseensa aseen, jota Caleb nyt niin suurella taidolla käytti häntä vastaan. Vaikka Calebin valta Ameliaan rajoittuikin vain hänen järkeensä, niin saavutti hän sittenkin, mitä hän halusi; joskus vain häntä harmitti muistaessansa, ettei hän koskaan ollut voinut voittaa hänen sieluaan.

Caleb kohotti lyhtyään ja tutki sen sydäntä. Asiat kääntyisivät hänen mielensä mukaan. Hän ylläpitäisi kuria. Judith, niin, hän oli arvoitus. Hän oli perinyt isänsä tahdon, ja hän vihasi maata... arveli olevansa aiottu johonkin parempaan... hänen päässään pyöri suuria ajatuksia. Hän oli masennettava. Tyttö oli hänelle jotain velkaa. Kaksoiset, he pysyisivät paikoillaan — turha pelätä, että he lähtisivät maailmalle. Martin ja Ellen eivät uskaltaisi jättää kotia, heillä ei ollut paikkaa muualla. Ja Amelia, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen... niin, niin, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen!

Caleb vilkaisi jälleen metsään, jota hän niin kiihkeästi halusi omakseen, ja laskeutui kummulta alas astuen kotia kohti. Ryömittyään piikkilanka-aitauksen alitse, joka ympäröi toista heinäpeltoa, hän väänsi alas lyhdyn sydämen ja puhalsi sammuksiin liekin. Turha tuhlata öljyä...

IV.

Lind heräsi mieluisan raukeuden ja lämmön tunteen vallassa ullakkohuoneessa, jonne ulkoa kuuluivat kevätaamun monet äänet. Jokin oli herättänyt hänet. Hän ei tiennyt silloin vielä, että herätyskellona käytettiin luudanvartta, jolla lyötiin kolmasti alakerroksen huoneen kattoon; ja tuon katon muodostivat vain samat laudat, jotka ylhäällä tekivät lattian virkaa.

Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja katseli tytön punoittavaa poskea vieressänsä. Judith oli neljättä vuotta nuorempi Lindiä, mutta tämä ei osannut antaa oikeaa arvoa tytön ruumiilliselle kauneudelle, hänen nukkuessaan siinä. Salainen tuoksu, lämpö huokui hänestä. Lind kosketteli kevyesti tyttöä saadakseen hänet hereille. Jude avasi hitaasti silmänsä, jotka olivat himmeät kuin vasta heränneen lapsen. Hän haukotteli ojentaen pyöreät, vahvat kätensä päänsä yläpuolelle. Sitten hän kääntyi vatsalleen ja makasi siten hetken aikaa sanomatta sanaakaan. Lind nousi vuoteesta ja alkoi peseytyä.

»Minä vihaan vuoteestanousemista», sanoi Jude patjojensa keskeltä. »Kerran minä vielä tahdon saada silkkisen vuoteen ja sitten makaan siinä aina, ja vaikka kuulisin lehmien ammuvan aivan korvani juuressa, niin en lähtisi niitä juottamaan.»

Lind nauroi tälle mahdottomalle kuvalle, joka esitettiin niin suurella kiihkolla. Kolme uutta kolkutusta kuului taas alhaalta, ja opettajatar kääntyi kysyvästi Judeen.

Judith nousi laiskasti vuoteeltaan ja alkoi vetää sukkia jalkaansa yöpaitansa alla.

»Kiirehtikää», sanoi hän Lindille. »Ellen on jo menossa alas.»

Lind rypisti kulmakarvojaan. »Et suinkaan tarkoittane, että minun pitäisi kiirehtiä?»

»Isä ei anna murkinan odottaa ketään», Jude sanoi lyhyesti.

Lind oli kovin ihmeissään. »Mutta kello ei suinkaan ole enempää kuin viisi! Mitä ihmettä minä teen joka aamu aina yhdeksään saakka?» hän huudahti.

»Hm!» sanoi Jude nauttien siitä luonnottomasta halveksumisesta, jota hän tunsi opettajatarta kohtaan, vaikka hän samalla ihaili ja kadehti häntä. »Voitte lypsää lehmiä tai ampua näätiä. Niitä on vaikka kuinka paljon metsässä. Pete ajaa parhaillaan yhtä takaa. Kuulkaa, miten se haukkuu! Ne eivät haise pahalta, kunhan totutte niiden hajuun.»

Opettajatar ravisti yltään sen vastenmielisyydentunteen, jonka Calebin ankaruus hänessä herätti, ja päätti ottaa asiat parhaalta puolelta. Oikeastaan tämä oli varsin huvittavaa.

Murkina syötiin täyden hiljaisuuden vallitessa. Se oli vain velvollisuus, joka täytettiin nautinnotta. Paitsi Judea lapset olivat vain puoleksi hereillään. Edessä olevan päivän työ tuntui heistä vain pahalta unelta.

»Emmeköhän sittenkin kynnä tuota idän puolella olevaa kesantapeltoa, Martin», sanoi Caleb nojautuen tuolin selkää vasten ja pyyhkien viiksiään kädellään. »Jude voi ryhtyä siihen tänään, vai mitä, Martin?»

Martin jatkoi yhä puuronsa syöntiä. Hän söi hitaasti, samoinkuin hän ajattelikin hitaasti. Hän ei oikein käsittänyt, mitä isä tarkoitti. Mieletöntä oli kylvää tänä keväänä tuota peltoa, jota ei pitkään aikaan ollut viljelty. Ja mitä Juden kyntämiseen tuli — pelto oli hyvin raskasta, täynnä kiviä, työ oli kylliksi vaikeaa miehellekin. Eikö ollut sitäpaitsi ollut puhetta siitä, että Jude saisi jatkaa aamupäiväkouluaan samoinkuin viimekin vuonna, jotta hän voisi suorittaa pääsytutkintonsa?

»No —» Martin alotti juhlallisesti. Hän punastui huomatessaan, että hänen oli mahdoton panna vastaan. »Minähän voisin sen tehdä. Liian raskasta Judelle.»

»Liian raskastako Judelle? Pyh! Kuuletko, Jude? Martin väittää, ettet sinä siihen pysty! Onko sellaista peltoa, joka sinut voittaa, Jude? Se vasta on tyttö, miss Archer. Katsokaa, millaiset käsivarret! Vahvemmat kuin minun. Ha, haa!»

Ensi kertaa tänä aamuna Caleb puhutteli Lindiä. Opettajatar hätkähti huomatessaan, miten huonosti Caleb kätki itsevaltiutensa pilan taakse. Hän silmäsi Judithiin, joka ei näyttänyt kuulleen isän huomautusta.

Murkinan jälkeen Judith meni lypsylle, ja Lind seurasi hänen mukanaan. Karjapihan toista päätä varjostivat itkuraidat, jotka olivat hiirenkorvalla. Judith talutti sinne lehmänsä.

»Tällä puolen on hiukan kauniimpaa», hän sanoi.

Navetta sekä tallit olivat rakennetut harmaista, veistämättömistä hirsistä ja matalat katot turpeista, jotka vihoittivat jo hiukan, vaikka olikin yhä kylmä ja raaka ilma. Maa karjapihassa oli kovaa kuin sementti, sillä viikkokausiin ei ollut satanut eikä tullut lunta; Lindin mielestä se oli kuin korkokartta, jollaisia lapset valmistivat kouluissa. Karjan syviä jälkiä oli miltei mahdoton erottaa ihmisjäljistä, jotka olivat niihin sekaantuneet. Talvipakkanen oli uurtanut ne siihen ja vain kevätsateet saattoivat ne jälleen pestä pois.

»Milloin sinä päätit koulusi, Judie?» kysyi Lind. Hän oli käynyt istumaan kivelle tytön läheisyyteen ja katseli, miten suora, valkea maitosäde valui kiulun pohjaan pitäen lorisevaa ääntä. Lehmän kyljet kiilsivät, sen häntä oli paksussa lannassa. Elukka katsoi etulapansa yli pyörein, kysyvin silmin ja märehti.

»Kävin aamupäivin koulussa viime vuonna — joka päivä. Luultavasti en tule enää kouluun tänä vuonna. Isä ei ole puhunut siitä enää mitään viime aikoina. Maan jäätyessä hän puhui siitä, ja minä olin kovin hyvilläni. Mutta tuskinpa hän tarkoitti sillä mitään.»

Lind tunsi jälleen vastenmielisyyttä Calebia kohtaan. Suorastaan rikollista oli kieltää tytöltä sitä sivistystä, joka kuitenkin oli niin helposti saavutettavissa.

»Eikö äitisi voi vaikuttaa siihen mitään? Haluaisitko sinä käydä koulua?»

»Halu ja sen toteuttaminen on kaksi eri asiaa», sanoi tyttö katsoen polviensa välissä olevaan kiuluun.

»Mutta, Judith», sanoi Lind vakavasti kumartuen tytön puoleen, »eikö asiaa voitaisi järjestää siten, että sinä pääsisit kouluun — eikö isäsi tule toimeen sinun avuttasikin?»

»Kyllä hän tulee, mutta ei tahdo. Turhaa siitä on puhuakaan.» Judith muutti asentoaan jakkaralla. Hän näytti äkkiä tulleen araksi, kun keskustelu kohdistui hänen salaisimpiin toiveisiinsa.

Lind nousi ja kosketteli Juden olkapäätä. Hänen sitä tehdessään Caleb ilmestyi tallista. Hän vilkaisi terävästi molempiin tyttöihin ja kääntyi sitten äkisti pois.

»Teidän on paras mennä. Hän ei pidä siitä, että te olette täällä», sanoi Judith.

Tuntien itsensä rikolliseksi Lind poistui epätasaista maata myöten. Hän päätti lähteä aikaisin kouluun ja tutkia kaikki paikat ennen lasten saapumista. Siinä olisi hänellä jotain tehtävää.

V.

Koulutalo oli toisella puolella Garen farmin karjapolkua. Rakennus oli matala ja neliskulmainen ja rakennettu epätasaisista hirsistä; valkea maali oli lohjennut ja karissut pois sieltä täältä suurina liuskoina. Se seisoi siinä ujostelematta vasten vihreää havu- ja lehtikuusiusvaa.

Lind olisi kernaasti mennyt kouluun tänä ensimmäisenä päivänä Judithin seurassa. Eräs opettaja, joka aikaisemmin oli opettanut Oelandissa, oli kertonut, että poikaviikarit olivat suorastaan polkeneet hänet jalkoihinsa lähtiessään karkuun.

Kello yhdeksän oli kouluhuone, kuisti ja leikkikenttä täynnään villejä lapsia, jotka olivat kerääntyneet lähiseuduilta monien mailien takaa, sillä yhteisestä sopimuksesta oli päätetty pitää vapaapäivää. Lind nousi pöytänsä äärestä ja soitti pientä kelloa, joka heti sai aikaan järjestyksen keskellä kaaosta. Huoneessa syntyi kova kilpailu, sillä vahvimmat lapsista valloittivat itselleen parhaat paikat. Lind seurasi silmillään oppilaitaan ja näki, että jokainen paikka oli vallattu — tilanne, joka ei uudistuisi toistamiseen koko lukukauden aikana. Lapsia, joista toiset olivat kuusi jalkaa pitkiä ja hyvän joukon toisella kymmenellä, oli saapunut joka taholta, vieläpä toisilta paikkakunniltakin puolet heistä vain sinä tarkoituksessa, että voisivat kertoa vanhemmilleen uudesta Oelandin opettajasta, aikomattakaan tulla enää seuraavana päivänä kouluun.

Lind istui pöytänsä ääressä ja esitti itsensä. Täysi hiljaisuus vallitsi hänen puhuessansa. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen.

»Toivon, että me viihdymme hyvin yhdessä täällä», sanoi Lind. »Tänään saatte te istua paikoillanne, mutta huomenna siirrän minä teidät istumaan taitonne mukaan. Eikö se teistäkin ole parasta?» Hän hymyili kahdelle punaposkiselle tytölle, jotka istuivat samalla tuolilla, ja koska heidän mielipidettään kysyttiin, niin he nyökkäsivät tarmokkaasti päätään ja kuiskasivat sitten toisilleen, miten kaunis uusi opettajatar oli.

Lind avasi suuren mustan päiväkirjan ja alkoi kirjoittaa oppilaiden nimiä, rivin toisensa jälkeen.

»Thorvaldson — Sofia, Anna, Una», Lind toisti kolmen pienen tytön nimet, jotka istuivat edessä ja joilla oli lumivalkeat palmikot. Heidän takanaan oli kaksi poikaa Yellow Postista, sekarotuisia, jotka eivät tienneet sukunimiään ja silmäsivät pelokkaasti vanhempaan veljeen, joka istui takana.

Ja samalla tavalla koko rivin läpi. Viisi Sandbon lasta, jotka asuivat kaksi mailia itäänpäin Garen perheestä. Useampia mustasilmäisiä unkarilaisia Klovaczeja, joiden isällä oli talo monen mailin päässä Sandbon perheestä. Bjarnassoneja, jotka asuivat lännessä, suuren järven rannalla, seitsemän mailin päässä koulusta. Mustaihoisia tatarilaisia, jotka asuivat Latt-jarven pohjoispuolella ja elivät sorron ja vainon alaisina, mutta olivat enimmäkseen jo liian vanhoja istuakseen koulunpenkillä, eivätkä luultavasti saapuisikaan enää seuraavana päivänä.

Lind huomasi suureksi helpotuksekseen, että hän saattoi hallita lapsia. Turha oli pelätä mitään häiriötä. Hänen silmänsä osuivat tahraisiin valkoisiin seiniin.

»Meidän pitää saada joitakin kuvia seinille», hän sanoi. »Mitenkä olisi, jos maalaisimme hiukan tänä päivänä?»

Ehdotus vastaanotettiin voimakkaalla hyväksymisellä. Pieni punaposkinen islantilaispoika Narrowista ja sekarotuinen tyttö Yellow Postista jakoivat oppilaiden kesken maalit ja paperit, jotka Lind oli löytänyt varastokaapista.

Ja niin alkoi ensimmäinen päivä Oelandin koulussa.

VI.

Oli huhtikuu, ja jalavien pienet ummut alkoivat aueta sirotellen oksille purppuran ja ruskean värisiä läikkiä. Poppeleita koristivat pörröiset tertut. Lämpö lepatteli kuin silkkinauha kirkkaassa ilmassa, ja maahan ilmestyi pieniä lämpimiä halkeamia, joista hento vehreys pisti esiin.

Lapset tulivat kouluun aamuisin kantaen pitkiä, vihreitä koivunoksia. Ojat teitten varsilla olivat täynnä pehmeitä, harmaita norkkoja; ja eräänä päivänä Lind kuuli ensimmäisen punarinta-satakielen. Se oli ihmeen aikaa pohjolassa pitkien, kolkkojen kuukausien jälkeen, jolloin ihminen on kokonaan erotettuna maasta.

Lind kävi usein kävelemässä vaaleanvihreässä metsässä, joka ulottui Garen farmilta pohjoiseen päin Fusi Aronsonin maita kohti.

Hän ajatteli Caleb Garea ja Ameliaa ja ihmetteli, miten paljon ihmissielu saattoikaan kestää murtumatta kokonaan. Lind oli herännyt eräänä aamuna ja nähnyt ikkunastaan Amelian, joka katseli suurin silmin auringonnousua — tuijotti ikäänkuin kauaksi aamuruskotuksen taakse. Tuo ei ollut lainkaan talonpoikaisnaisen tapaista. Joku syy hänen alistuvaisuudellaan täytyi olla. Toivoiko hän jonkunmoista hyvitystä? Lapsiltako? Ei, heillä ei ollut kylliksi keskinäistä rakkautta — sen jälkeen kuin tuo kallisarvoinen liekki oli imeytynyt maahan, josta he elivät — jotta olisi maksanut vaivaa tehdä niin suurta uhrausta. Siinä piili varmaankin jotain muuta...

Eräänä perjantaina Lind oli lähdössä Sandbon väen luo, joiden talo näkyi metsätien varrella, jonkun matkan päässä Garesta. Caleb ja Martin korjasivat kanatarhaa, poistaen turpeet katolta ja paikaten rikkimenneitä päreitä.

Judith läksi talosta opettajattaren mukaan, jolla oli vaatekäärö kainalossa. Mrs Sandbo toivoi hänen jäävän heille ainakin yöksi.

»Minä tulen teidän mukaanne — karja on sielläpäin», sanoi Judith vilkaisten kanatarhaan, missä Martin seisoi tikapuilla naulaamassa vasaralla päreitä. Judith kääntyi navettaan päin, joka kyykötti kuin vanha sammaltunut kilpikonna vaunuvajan ja vilja-aitan välissä.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi Martinin vasaraniskuja. Taivas ja maa näyttivät olevan suljetut lasiseen maljaan. Ilma oli läpikuultavaa niinkuin vain kirkkaina huhtikuuniltoina voi olla. Vasta kynnetyn mullan kostea, tahmea tuoksu täytti ilman.

Lind oli hyvillään saadessaan Judithin seurakseen. Heillä oli paljon juteltavaa. Vaikka Judith olikin vielä hyvin nuori, niin oli hän sittenkin herkkätunteinen, mikä johtui ehkä siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus seurustella Oelandin monien opettajien kanssa, mutta vieläkin enemmän synnynnäisestä itsetunnosta, jonka hän oli perinyt Amelialta. Lindiä viehätti tytön välittömyys ja vilkkaus. Hän tapasi hänet paljon harvemmin kuin mitä hän olisi halunnut. Caleb piti huolta siitä, että Judith oli sekä koti- että peltotöissä, ja öisin hän oli halukkaampi nukkumaan kuin ystävyyden viljelemiseen.

Opettajatar seisoi Martinin tikapuiden juurella ja jutteli hänen kanssaan odotellessaan Judithia. Caleb oli mennyt navetan vieressä olevaan työkaluvajaan.

»Martin, varmaankin on kovin hauskaa, kun osaa itse tehdä kaikkea ja korjata omin käsin», Lind sanoi. Martin oli kovin harvasanainen. Hän ei ollut kertaakaan itsestään puhutellut Lindiä.

Martin katsoi häneen puoleksi naureskellen ja purren nolona alahuultaan.

»Ei ole niinkään hauskaa — kun joka ilmalla täytyy olla työssä», hän sanoi. Hänen pitkät, typerät kasvonsa punastuivat; innokkaasti hän alkoi naulata uutta pärettä kiinni.

Martin parka! Kaksikymmenvuotiaana hän ei osannut mitään muuta kuin tehdä työtä.

Caleb tuli vajasta. Vasemmalla kädellään hän hypisteli oikeanpuolista huulipartaansa: liike, joka oli Lindille jo varsin tutunomainen. Hän ei vilkaissutkaan opettajattareen. Tämä oli varsin hyvillään siitä, ettei Caleb kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Siten hänellä oli enemmän tilaisuutta tarkata häntä.

Judith, joka oli noussut tamman selkään, viittasi Lindille. Caleb kääntyi ja huomasi tytön.

»Liian varhaista lähteä hakemaan karjaa», hän sanoi rypistäen kulmakarvojaan merkitsevästi. »Vanha kylvökone on tuotava Thorvaldsonista. Charlie voi hakea karjan kotiin.»

»Charlie voi mennä hakemaan kylvökonetta», Judith sanoi kirkkaalla äänellä. Hän istui suorana ja jäykkänä satulassaan katsoen kylmästi Calebiin. Lind arveli, että noista kahdesta oli enemmän syytä pelätä tyttöä ruumiillisen voimansa vuoksi.

»Kuulitko, mitä minä sanoin, Jude?» Caleb kysyi ojentaen naulalaatikon Martinille. Hänen äänensä oli ystävällinen.

Vastaukseksi Judith käänsi tamman portille ja hoputti sen metsätielle, Lind nousi ponihevosen selkään, jonka Sandbon lapset olivat jättäneet hänen käytettäväkseen. Tiellä hän sai kiinni Juden, jonka kasvot punoittivat harmista.

»Minä en siedä sellaista!» Jude sanoi äkäisenä. »Hänen täytyy oppia kohtelemaan meitä ihmisiksi.»

He ratsastivat rinnatusten hetken aikaa. Sitten Judith kääntyi takaisin.

»Ei siitä ole mitään hyötyä — hän kostaa vain äidille. Hän tietää, että aioin mennä Sandbohon. Ottakaa selkoa, Lind, tuleeko Sven todellakin kotiin.»

Opettajatar oli pyytänyt, että Judith puhuttelisi häntä ristimänimeltä.

Hän nyökkäsi myöntävästi tytölle ja jatkoi matkaansa pitkin metsätietä. Notkossa kasvoi molemmin puolin kukkivia kuusamia. Hänen selkänsä takaa kuului hiljaisena Martinin vasaran ääni, kun poika naulasi päreitä kanalan kattoon.

VII.

Sandbot olivat kovin ylpeitä talostaan, joka oli veistetyistä hirsistä rakennettu, sekä piikkilanka-aitauksestaan, joka ympäröi heidän rakennuksiaan: Garen talossa aita oli vain terävistä säleistä tehty. Talon ympäristö oli niin täynnä villejä kirsikka- ja luumupuita, että jonkun ajan kuluttua koko rakennus, navetta ja karjatarha joutuisi valkoisen usvan peittoon. Tämä kauneus johtui pikemminkin vain sattumasta kuin tarkoituksesta, sillä mrs. Sandbo olisi kernaammin toivonut, että komea asuinrakennus olisi vuoden umpeen ollut kaikkien ohikulkijain nähtävänä. Sillä näin kaukana Nykerkin Sidingistä olivat hirsistä veistetyt rakennukset harvinaisia.

Hyvin kauan sitten, josta ajasta mrs. Sandbo kernaasti Puhui ikäänkuin siitä olisi kulunut vain vuosi tai pari, perhe oli asunut pienessä kylässä, jonne höyryveturi ja matkailijavaunut saapuivat kolmasti viikossa ja missä jokapäiväisiin tapahtumiin kuului tavarajunan tulo, mikä siis ei herättänyt vähintäkään ihmetystä. Garen lapset, jotka eivät koskaan olleet käyneet kymmentä mailia kauempana kotoa (lukuunottamatta ehkä Martinia ja Elleniä, jotka olivat kuljettaneet karjaa Nykerkiin), eivät koskaan olleet nähneet näitä uuden ajan ihmeitä, puhumattakaan siitä, että he koskaan olisivat itse matkustaneet junassa —! No niin, Sandbot olivat kaikki, paitsi pikku Lars, joka oli syntynyt Oelandissa, matkustaneet junassa. Ja siksipä, vaikka mrs. Sandbon mielestä nuo kaksi perhettä olivatkin ystävällisissä suhteissa, syvä kuilu erotti niitä toisistansa.

Mrs. Sandbo, joka oli asunut kaupungissa, odotti Lindiä vierashuoneessa. Se kuului hienoihin tapoihin. Emma, lihava, viisitoistavuotias tyttö, joka yhä kävi aamupäivin koulussa, tuli Lindiä vastaan jäykkänä ja vakavana puhtaassa puvussa, joka oli pesty erikoisesti tätä tilaisuutta varten. Hän saattoi opettajattaren äidin luo sanomatta sanaakaan. Hän tunsi tukahduttavaa tunnetta kurkussaan, kunnes opettajatar oli kadonnut hänen näkyvistään vierashuoneeseen.

Kaikki verhot, yhtä lukuunottamatta, oli vedetty ikkunoiden eteen siinä huoneessa, jossa mrs. Sandbo istui. Huoneessa tuntui seinäpaperien kuivaa hajua, ikäänkuin ikkunat olisivat olleet naulattuina kiinni siitä pitäen kuin paperit oli pantu seinille. Mrs. Sandbo itse oli kuin tapetti, hänellä näytti olevan vain hauras, litteä pinta, jonka toinen puoli oli rosoinen. Joka seinällä riippui aivan samalla kohdalla valokuvasuurennus yhdestä tai useammasta Sandbon perheen jäsenestä. Nuo valokuvat, niinkuin kaikki suurennukset, olivat sameita, ikäänkuin sateisena päivänä otettuja. Kaikkein ensiksi silmä osui Ludvig Sandbon, mrs. Sandbon mies vainajan suunnattoman suureen kuvaan.

Lind astui huoneeseen tervehtien mrs. Sandbota ystävälliseen tapaansa. Talon emäntä istui taidokkaasti veistetyssä tammi tuolissa, joka oli päällystetty jäljitellyllä nahalla.

»Hauska nähdä teitä, miss Archer», mrs. Sandbo sanoi. »Käykää istumaan. Minä käsken keittämään kahvia. Tytöt kertoivat, että te pidätte kahvista. Olenko oikeassa? Siinä tapauksessa te olette ensimmäinen, joka, ikävä kyllä, pitää kahvista. Malttakaahan — kahvi kiehuukin jo.» Hän poistui kahisten huoneesta odottamatta mitään vastausta Lindiltä.

Opettajatar kävi istumaan Ludvig Sandbon kuvan eteen. Miehen silmät olivat mustat kuin kengännapit. Ne saivat Lindin värisemään. Hän siirtyi toiselle tuolille valoisan ikkunan ääreen.

Mrs. Sandbo palasi huoneeseen tuoden höyryävää kahvia ja pieniä, pyöreitä, sokeroituja kakkuja.

Hän alkoi heti pommittaa Lindiä kysymyksillä, ei siksi, että hän olisi halunnut saada vastausta, vaan osoittaakseen opettajattarelle, miten hyvin hän tunsi olosuhteet Oelandin ulkopuolella olevassa maailmassa.

»Minun mieheni, Ludvig, hän kävi siellä monen monta kertaa», hän keskeytti Lindin, kun tämä mainitsi nimeltä kaupungin, josta hän oli tullut. »Hän tuolla seinällä. Hän oli oikea sika. Tuhannesti päivässä minä kiitän luojaani, ettei hän enää ole elossa. Miten paljon hän jaksoikaan juoda, tuo mies! Ei selvää päivää kuuteen vuoteen!» Mrs. Sandbo maiskutteli huuliaan hörppiessään kahvia ja pyyhki silmiään esiliinan kulmalla.

»Eikö hän ollut hyvä teille?» Lind kysyi ystävällisesti.

»Hyvä? Hänkö? Herran pieksut, minä en ollut muuta kuin koira hänen silmissään. Nyt minun elämäni on aivan toista, rahaa tosin ei ole runsaasti, mutta eipä hänkään ole vieressä räyhäämässä, Jumalan kiitos!» Hän kohotti silmänsä valokuvaan, ja Lind huomasi niissä riutuvan ilmeen.

»Eikö mrs. Gare ole saanut vielä uusia hampaitaan?» mrs. Sandbo kysyi äkkiä kohottaen vaaleat kulmakarvansa silmälasiensa yläpuolelle.

»Ei minun tietääkseni», sanoi Lind hämillään. »Luullakseni hän toivoo saavansa ne pian.»

»Toivoo?» mrs. Sandbo miltei pärskyi. »Hänkö? Hän ei toivo kerrassaan mitään — ei ainakaan mieheltään. Hänellä on jo ollut luvassa nuo hampaat neljä, viisi vuotta, jona aikana minulla on ollut kahdet irtohampaat, ja onko minulla varaa hampaiden ostoon? Vanha Gare — hän voisi ostaa irtohampaat vaikka sadalle lehmälle. Minun mieheni oli oikea piru, mutta hän ei ollut kitsas. Hän sanoi jo paljon aikaisemmin kuin olin kadottanut kaikki hampaani: 'Sigri', hän sanoi, 'ota kymmenen dollaria ja lähde hammaslääkäriin. Rahat olivat aina hänellä höllässä, aivan liiankin höllässä!» Hän katsoi hellästi valokuvaan ja huokasi. Tällä kertaa hänen katseensa ei ollut riutunut.

Lind oli ihmeissään. Mrs. Sandbo siirsi tuolinsa lähemmäksi tyttöä ja rypisti kulmiaan. Hän puhui kuiskaten.

»Sanokaahan — millaista elämä siellä oikeastaan on? Kohteleeko hän teitäkin pahoin?»

»Ei, ei hän ole minua kiusannut», vastasi Lind.

»Hän on oikea lurjus, tuo Caleb Gare», valitti mrs. Sandbo pudistaen päätään. »Minun on sääli vaimo parkaa. Kun pitääkin olla sellaisen miehen kanssa naimisissa!»

»Miksi hän sietää sellaista?»

»No —» mrs Sandbo epäröi, näyttäen salaperäiseltä. »En tahtoisi juoruta, mutta ne, jotka tuntevat heidät, sanovat, että Caleb oli kerskunut kerran eräälle islantilaiselle saavansa hänet omaksensa. Enempää en tiedä. Mitä te luulette, miss Archer? Caleb on kiusannut hänet puolihulluksi, luulIakseni.»

Lindillä ei ollut omaa mielipidettä asiassa. Mrs. Sandbo alkoi keskustella muista ja nousi sitten juhlallisesti näyttääkseen hänelle koko talon ja kehuen siinä vallitsevaa rauhaa.

Sandbon väki miellytti Lindiä. Heitä oli ollut kymmenen, mutta nyt oli vain kahdeksan kotosalla. Lapset olivat rotevia, vakavia ja työteliäitä. Vanhin tytär, Dora, oli naimisissa ja hänen kotinsa oli Latt-järven pohjoispuolella. Sven, josta mrs. Sandbo puhui suurella ylpeydellä, oli lähtenyt töihin kaupunkiin. Häntä odotettiin kotiin toukokuussa.