Part 8

Tipin ollessa toista yötään vankina kuulin vitjojen helinää. Sain selville, että vanha kettu oli siellä kovassa työssä: kaivamassa kuoppaa kopin edustalle. Kun kuoppa oli niin syvä, että kettu mahtui siihen puoliksi, se kokosi siihen ketjua niin paljon kuin sitä ulottui ja täytti kuopan mullalla. Se luuli nyt poistaneensa koko harmilliset vitjat, otti riemuiten poikasta niskasta ja lähti hyppäämään yli halkopinon, mutta taas tempasivat vitjat pienokaisen armottomasti emon suusta.

Tip-poloinen uikutti surkeasti kömpiessään takaisin koppiinsa. Puolen tunnin perästä koirat nostivat kovan metelin, ja niiden haukunnasta, joka eteni suoraan läpi metsän, tiesin niiden ajavan Viksiä. Ne menivät pohjoiseen kohti rautatietä, ja sinne häipyi koirien ääni. Ranger ei ollut vielä aamullakaan palannut. Pian saimme tietää syyn. Ketut ovat aikoja sitten oppineet tietämään mikä rautatie on, ja ne osaavat monin tavoin käyttää sitä hyödykseen. Yksi tapa on seuraava: koirien ahdistama kettu menee rautatielle juuri kun juna on tulossa ja juoksee pitkän matkan raidetta pitkin. Haju on muutenkin huono raudassa, mutta juna hävittää sen kokonaan, ja koira on aina vaarassa joutua veturin alle. Toinen vielä varmempi, mutta vaikeampi tapa on johtaa koirat junan lähestyessä korkealle rautatiesillalle, jossa ne varmasti joutuvat tuhon omiksi.

Tätä keinoa Viksi oli nyt taitavasti käyttänyt; Rangerin jäännökset löydettiin radan varrelta. Viksi oli alkanut kostaa.

Samana yönä se tuli pihaan ennen kuin väsynyt Spot ehti sitä karkottaa, tappoi taas kanan, toi sen Tipille ja paneutui huohottaen tämän viereen imettämään. Se näytti luulevan, ettei pikku kettu saanut muuta ruokaa kuin minkä se itse toi.

Tämä kana ilmaisi sedälleni sen öiset käynnit.

Minun myötätuntoni oli kokonaan Viksin puolella, enkä tahtonut osallistua uusien murhien suunnitteluun. Seuraavana yönä setäni vahti itse pyssy kädessä tunnin ajan. Mutta sitten tuli kylmä ja kuu peittyi pilveen; setä muisti, että hänellä oli tärkeää tekemistä muualla, ja jätti Paddyn sijaansa.

Mutta Paddy tuli leväperäiseksi, kun hiljaisuus ja vahdinpidon huoli alkoivat painaa hänen hermojaan. Tunnin päästä kuului laukaus, mutta kuten arvata sopii, siitä ei ollut mitään tulosta.

Aamulla näimme, ettei Viksi ollut hylännyt lastaan. Seuraavana yönä setä oli taas vahdissa, sillä jälleen oli kana kadonnut. Heti pimeän tultua kuului laukaus, mutta Viksi pudotti otuksen, jota oli tuomassa, ja pakeni. Vielä toisen kerran samana yönä setäni ampui osumatta, kun kettu yritti tulla. Mutta seuraavana aamuna nähtiin, että vitjat taas oli pureskeltu kiiltäviksi; kettuemo oli jyrsinyt tuntikausia kahleita.

Sellainen uskaliaisuus ja uskollisuus oli omansa herättämään ellei suvaitsevaisuutta, niin ainakin kunnioitusta. Seuraavana yönä ei ainakaan ollut pyssymiestä vahdissa. Kannattaisiko se enää? Kolmasti oli kettu pelotettu pois pyssynlaukauksella; vieläkö se yrittäisi ruokkia tai vapauttaa poikastaan?

Eikö se muka tulisi? Sinä yönä, neljäntenä, minä olin yksin näkemässä, kun poikasen värisevän vikinän kuuluttua varjomainen olento ilmestyi halkopinon päälle.

Mutta sillä ei nyt ollut mukanaan kanaa eikä muutakaan ruokaa, mikäli saattoi nähdä. Oliko sillä tällä kertaa ollut huono metsästysonni? Vai oliko se oppinut luottamaan siihen, että viholliset antoivat poikaselle kylliksi ravintoa?

Kaukana siitä! Villin metsänemon rakkaus ja viha olivat todellisia. Sen ainoa ajatus oli ollut poikasensa vapauttaminen. Kaikki keinot, mitkä se saattoi keksiä, se oli koetellut; kaikkia vaaroja se oli uhmaillut ravitakseen ainokaistaan ja pelastaakseen sen. Mutta kaikki oli ollut turhaa.

Se tuli kuin varjo ja poistui heti samalla lailla. Tip otti maasta jotakin, jonka emo oli pudottanut, ja alkoi halukkaasti narskuttaa sitä. Mutta äkkiä se kirkaisi tuskasta. Se oli saanut myrkkyä. Lyhyen kamppailun jälkeen pikku kettu oli kuollut.

Voimakas oli Viksin äidinrakkaus, mutta eräs toinen tunne oli vielä voimakkaampi. Se tunsi hyvin myrkyn vaikutuksen ja olisi opettanut poikasensakin sen tuntemaan ja sitä karttamaan, jos tämä olisi saanut elää. Mutta nyt emolla ei ollut lastaan varten muuta valittavana kuin joko kurja vangin elämä tai äkillinen kuolema; se tukahdutti äidintunteen ja vapautti pienokaisensa ainoalla mahdollisella tavalla.

* * * * *

Me ihmiset voimme arvailla metsäneläinten lukua vain silloin, kun lumi peittää maan. Talvi kertoi tullessaan, ettei Viksi enää samoillut Erindalen metsiä. Se ei kertonut, minne kettuemo oli siirtynyt; vain sen että se oli poissa.

Se oli kenties mennyt johonkin etäiseen piilopaikkaan unohtaakseen surmatun puolisonsa ja poikastensa raskaan muiston. Tai ehkä se oli poistunut tämän surujen raskauttaman elämän näyttämöltä ehdoin tahdoin. Moni villi metsänemo on niin tehnyt. Ehkä se oli käyttänyt samaa keinoa, jolla se oli vapauttanut pienokaisensa, poikueensa viimeisen.

JUOKSIJA, MUSTA AROHEVONEN

1

Jo Calone heitti satulansa maahan, päästi hevosensa irti ja astui kolistellen paimenmajaan.

-- Onko kohta ruoka-aika? hän kysyi.

-- Seitsemäntoista minuutin päästä, vastasi kokki katsahtaen kelloon; hän vaikutti täsmälliseltä kuin junanlähettäjä, vaikka todellisuudessa päivällinen useinkin valmistui miten sattui.

-- Mitä uutisia Pericosta? kysyi eräs Jon toveri.

-- Siinähän tuo menee, Jo sanoi. -- Karjaa näkyy viljalti; runsaasti vasikoita.

-- Minäpä olen nähnyt tuon arohevoslauman, joka käy juomassa Antilooppilähteellä, hän jatkoi. -- Laumassa on koko joukko varsoja; niistä on yksi tumma, kaunis kuin peijakas, synnynnäinen juoksija! Ajoin niitä pari kilometriä; tämä juoksi etumaisena eikä rikkonut raviaan kertaakaan.

-- Ei kai sinulla ollut virvoitusjuomia matkassa?

-- Kaikki on totta, Scarth. Tai jos tahdot lyödä vetoa, niin olkoon menneeksi, mutta muista miten viime kerralla kävi!

-- Päivällinen, huusi kokki ja asia jäi kesken. Seuraavana päivänä paimenet muuttivat leiriä, ja arohevoset unohdettiin.

Vuotta myöhemmin paimenkunta oleskeli taas samassa osassa Uutta Meksikoa, ja taas nähtiin tuo villihevoslauma. Tummasta varsasta oli kehittynyt musta nuori ori, jolla oli sirot virheettömät jalat ja kiiltävät kupeet. Useampi kuin yksi karjanpaimen näki tämän kumman -- se oli synnynnäinen juoksija.

Jo oli mukana, ja hänen päähänsä juolahti tuuma, että varsa kannatti ottaa kiinni. Vieraasta ajatus ei tuntune hämmästyttävältä tai kummalliselta, mutta Lännessä, missä opettamaton hevonen maksaa viisi dollaria ja hyvä ratsuhevonen viisitoista tai kaksikymmentä dollaria, ei kenen tahansa cowboyn päähän pälkähdä, että villiä arohevosta kannattaisi toivoa omakseen. Arohevosta on nimittäin vaikea pyydystää, ja jos sen saakin kiinni, se on vain vangittu villieläin, aivan hyödytön semmoisenaan ja useinkin mahdoton kesyttää. Moni karjanomistaja pitääkin sääntönä, että milloin arohevonen tulee näkyviin, se on ammuttava, sillä nämä eläimet eivät ainoastaan ole hyödyttömiä laitumen kuluttajia, vaan ne lisäksi usein viekoittelevat seuraansa kesyjä hevosia; nämä mieltyvät pian vapaaseen elämään ja ovat mennyttä kalua.

Jo Calone sanoi tuntevansa arohevoset perin pohjin. -- Valkoiset ovat aina lauhkeita ja ruskeat levottomia. Voikosta saa hyvän jos oikein opettaa, mutta musta on aina vihainen ja kovasuinen. Jos mustalla villihevosella olisi kynnet, niin se karkottaisi vaikka jalopeurat Danielin luolasta!

Koska arohevonen on yleensä arvoton vahinkoeläin ja musta arohevonen vielä kymmenen kertaa pahempi, Jon kumppanit eivät nähneet mitään järkeä tuossa hankkeessa, jonka hän nyt täydellä todella aikoi panna täytäntöön. Mutta Jo ei sinä vuonna päässyt koettamaankaan.

Hän oli vain lehmipaimen, joka ansaitsi kaksikymmentä viisi dollaria kuussa ja oli vailla vakinaista paikkaa. Kuten useimpien karjanpaimenten hänenkin tulevaisuudentoiveensa oli päästä itsenäiseksi karjanomistajaksi. Hän oli jo aikoja sitten hankkinut karjamerkilleen virallisen vahvistuksen, mutta merkki oli toistaiseksi vain yhdessä ainoassa nautaeläimessä, vanhassa lehmässä, joka tuotti hänelle laillisen oikeuden panna merkkinsä isännättömään eläimeen, jos sattuisi semmoisen löytämään.

Huolimatta tästä vakaasta aikeestaan Jo ei kuitenkaan palkanmaksun jälkeen milloinkaan voinut vastustaa kiusausta lähteä toisten poikien kanssa kaupunkiin pitämään hauskaa. Niinpä hänellä oli tuskin muuta omaisuutta kuin satulansa, vuoteensa ja vanha lehmänsä. Hän odotti jotakin onnenpotkausta, josta saisi varoja päästäkseen hyvään alkuun. Nyt Jo oli saanut päähänsä, että musta arohevonen oli häntä varten, ja hän odotti vain tilaisuutta milloin saisi yrittää.

Paimenet kiertelivät Canada-virran tienoilla ja palasivat syksymmällä Don Carlos -vuoren ohi, mutta Jo ei nähnyt vilahdustakaan Juoksijasta. Monessa leiripaikassa siitä kyllä puhuttiin, sillä tämä varsa, joka nyt oli väkevä ja virma kolmivuotias, alkoi tulla kuuluisaksi.

Antilooppilähde on suuren tasangon keskellä. Tulvan aikana se paisuu pieneksi järveksi, jonka ympärillä on kaislikko; kuivana kautena taas paikalla on vain laaja mutakenttä, jossa siellä täällä on valkoisia alkalitäpliä ja keskellä lähde. Siitä ei käy näkyvää laskujokea, mutta kuitenkin lähteen vesi on varsin hyvää, eikä muuta juomapaikkaa ole monen kilometrin säteellä.

Tämä lakeus eli preeria, kuten sitä pohjoisempana sanottaisiin, oli mustan oriin mieluisin oleskelupaikka. Mutta täällä kävi laitumella myös paljon kesyjä hevosia ja nautoja. Suurimmalla osalla oli merkki "LF".

Tämän karjan hoitaja ja osittain omistaja Foster oli yritteliäs mies. Hän harrasti karja- ja hevosrodun parantamista ja oli muun muassa koetteeksi hankkinut kymmenen sekarotuista tammaa. Ne olivat suuria kaunisjalkaisia eläimiä, joiden rinnalla takkuiset paimenhevoset näyttivät nälkiintyneiltä ja johonkin aivan toiseen lajiin kuuluvilta eläimiltä.

Yhtä niistä pidettiin tallissa käyttöhevosena, mutta muut yhdeksän vietiin laitumelle, kun niiden varsat oli vieroitettu.

Hevosilla on erinomainen kyky etsiä parhaat laitumet. Niinpä nämä yhdeksän tammaa menivät suoraa päätä Antilooppilähteen tasangolle, yli kolmekymmentä kilometriä etelään. Kun Foster loppukesällä tuli hakemaan niitä, hän löysikin kaikki yhdeksän, mutta niiden joukossa oli kymmenentenä kiiltävän musta ori, joka ilmeisesti oli tammoihin läheisemmässä kuin hyvän toveruuden suhteessa. Se vartioi niitä, hyppi niiden ympärillä ja piti laumaa taitavasti koossa. Sen sysimusta väri erosi jyrkästi tammojen ruskeasta karvasta.

Tammat olivat lauhkeita, ja luultiin että ne saataisiin helposti kotiin. Mutta vielä mitä! Musta ori tuli raivoihinsa ja sen hurjuus näytti tarttuvan muihinkin. Se juoksi sinne tänne ja pakotti koko lauman laukkaamaan perässään. Hevoset menivät menojaan, eivätkä ajomiesten pienet ponit ensinkään kyenneet seuraamaan niitä.

Tämä oli harmillista, ja ajajat ottivat pian pyssynsä ja odottivat vain tilaisuutta tuon riivatun oriin ampumiseen. Mutta aina kun tilaisuus tuli, sattuivat tammat olemaan niin lähellä, että luoti olisi miltei varmasti sattunut myös johonkin niistä. Koko päivän miehet yrittivät turhaan. Juoksija, sillä se se oli, piti perheensä koossa ja hävisi tammojen kanssa eteläisten hiekkakukkulain taakse. Hakumiehet palasivat väsyneine hevosineen kotiin hautoen mielessään kostoa tuolle uljaalle hevoselle. Mutta siitä oli vähän lohdutusta.

Pahinta oli, että jos vielä tehtäisiin pari tällaista yritystä, niin tammat varmaankin tulisivat yhtä kesyttömiksi kuin arohevonen; eikä tätä näyttänyt mitenkään voivan välttääkään.

Tiedemiehet puhuvat kahdesta ominaisuudesta, joiden avulla koiraseläimet voittavat naaraiden ihailun: kauneudesta ja voimasta. Olipa syy sitten kumpi tahansa, varmaa on, että harvinaisen etevät villit eläimet ennen pitkää valloittavat seuralaisia kilpailijoidensa haaremista. Mustaharjainen ja vihreäsilmäinen Juoksija kulki tienoota ristiin rastiin ja vei mukaansa seuralaisia monesta laumasta, kunnes sen joukossa oli vähintään parikymmentä tammaa. Enimmät olivat vain tavallisia paimenhevosia, mutta joukossa olivat myös nuo yhdeksän kookasta tammaa, mikä jo sinänsä oli uljas joukko. Kaikkien kertomusten mukaan Juoksija vartioi laumaansa niin tarmokkaasti ja mustasukkaisesti, että tammaa, joka kerran oli joutunut tähän parveen, pidettiin omistajansa menettämänä. Arohevonen tuotti karjanomistajille yhtä paljon vahinkoa kuin kaikki muut onnettomuudet yhteensä.

2

Oli joulukuu vuonna 1893. Olin vasta tullut seudulle ja matkustin vaunuilla Piñavetitosin karjatalosta Canada-virralle. Lähtiessäni Foster viimeksi huomautti:

-- Ja jos pääsette ampumaan tuota riivatun arohevosta, niin tähdätkääkin niin, että se jää!

Tuolloin kuulin ensi kertaa puhuttavan Juoksijasta, ja matkan varrella oppaani Burns kertoi sen, mitä edellä on mainittu. Olin tietenkin utelias näkemään tämän kuuluisan kolmivuotiaan ja tunsin syvästi pettyneeni, kun seuraavana päivänä Antilooppilähteen preerialle tullessamme emme tavanneet jälkeäkään Juoksijasta tai sen laumasta.

Mutta seuraavana päivänä kuljettuamme yli Alamosa Arroyon ja noustessamme taas aaltoilevalle ylätasangolle kärjessä ratsastava Jack Burns kumartui äkkiä hevosensa niskan yli ja käännähti vaunuihin päin sanoen minulle:

-- Ottakaa pian pyssynne, tuolla se on -- se ori! Sieppasin luodikon ja juoksin edelle. Sieltä minulle aukeni näköala yli preeriaselänteen. Edessäni olevassa notkossa oli hevoslauma ja sen etunenässä tuo suuri musta arohevonen. Jokin ääni oli ilmaissut tulomme ja se epäili vaaraa. Se seisoi pää pystyssä, häntä suorana ja sieraimet suurina; se oli hevosen kauneuden ja täydellisyyden perikuva, niin jalomuotoinen eläin, ettei sitä suurenmoisempi liene milloinkaan kiitänyt aroa. Jo pelkkä ajatuskin, että laukauksella muuttaisin tuon komean luontokappaleen kuolleeksi lihakasaksi, oli kauhistuttava. Huolimatta siitä, että Jack vieressä kehotti ampumaan pian, minä vitkastelin, kunnes hän, aina kuumaverinen ja hätäinen kun oli, noitui hitauttani ja mutisi:

-- Antakaa pyssy minulle!

Kun hän tarttui siihen, minä käänsin piipun ylöspäin, ja ase laukesi vahingossa.

Samassa oli laaksossa seisova hevoslauma liikkeellä. Suuri musta ori juoksi matkoihinsa korskuen ja hirnuen. Tammat pysyivät koossa; kuului vain kavioiden töminää, kun hevoslauma kiiti tomupilvenä tiehensä. Ori juoksi milloin toisella, milloin toisella puolella, piti silmällä kaikkia, johti suuntaa ja vei muut matkassaan. Niin pitkälle kuin saatoin nähdä, se ei kertaakaan rikkonut raviaan.

Jack ivaili pyssyäni ja hitauttani, mutta minä olin niin ihastunut Juoksijan voimaan ja kauneuteen, etten olisi tahtonut vahingoittaa sen kiiltävää karvaa, vaikka olisin saanut omakseni koko hevoslauman.

3

Villihevosia pyydetään monilla eri tavoilla. Yksi tapa on "taittaminen": ammutaan huolellisesti tähdäten niin läheltä eläintä, että kuula hipaisee niskanikamia. Hevonen huumaantuu hetkeksi täräyksestä niin että sen jalat ehditään sitoa.

Tästä tavasta Jo arveli:

-- Lorua! Olen nähnyt ammuttavan niskat poikki sadalta hevoselta tätä temppua yritettäessä, mutta en ole vielä koskaan nähnyt villihevosen taittamisen onnistuvan.

Jos seudun luonto on sopiva, hevoslauma joskus ajetaan aitaukseen; erityisen hyvillä ratsuilla se voidaan väsyttää, mutta yleisin väsyttämistäpä on, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, kävelyttäminen, hevosten pakottaminen alituiseen pieneen liikkeelläoloon.

Maine oriista, joka ei milloinkaan nelistänyt, levisi yhä laajemmalle. Sen käynnistä, nopeudesta ja kestävyydestä kerrottiin hurjia juttuja, ja kun vanha Montgomery, "kolmiokangella" merkityn karjan omistaja, tuli Wellin hotelliin Claytoniin ja lupasi todistajien kuullen tuhat dollaria sille, joka toisi hänelle Juoksijan elävänä laatikkovaunuissa -- nimittäin siinä tapauksessa, että kertomukset olivat tosia --, niin kymmenkunta nuorta karjanpaimenta halusi koettaa onneaan heti palvelusaikansa päätyttyä. Mutta Jolla oli ollut sama aie jo vuosia takaperin. Ei ollut aikaa vitkasteluun: hän rikkoi kaikki sopimuksensa ja puuhasi yöt päivät saadakseen ajoon tarvittavat varustukset.

Kiristämällä vielä luottoaan ja turvautumalla jo ennestään liikaa verottamiinsa ystäviin hän sai kokoon retkikunnan, johon kuului kaksikymmentä hyvää ratsuhevosta, muonavaunut ja elintarvikkeita kahden viikon ajaksi kolmelle miehelle: hänelle itselleen, hänen toverilleen Charleylle ja kokille.

Sitten he lähtivät Claytonista mielessään luja päätös, että nyt he kävelyttämällä ottavat kiinni tuon ihmeellisen nopean villin hevosen. Kolmantena päivänä he saapuivat Antilooppilähteelle, ja kun päivä oli likimain puolessa, he eivät kovinkaan hämmästyneet nähdessään Juoksijan tulevan koko seurueineen juomaan. Jo pysytteli näkymättömissä, kunnes kaikki hevoset olivat sammuttaneet janonsa, sillä janoinen hevonen juoksee aina paremmin kuin kylläinen.

Sitten Jo ratsasti rauhallisesti eteenpäin. Juoksija lähti laumoineen liikkeelle puolen kilometrin päästä ja hävisi näkymättömiin kaakkoisille ylätasangoille. Jo seurasi jäljestä nelistäen, kunnes hän uudelleen sai lauman näkyviinsä. Sitten hän palasi antamaan kokille määräyksen että tämän tuli ajaa etelään päin Alamosa Arroyolle; kokin toimena oli myös muonavaunujen ajaminen. Sen jälkeen hän ratsasti kaakkoon villihevosten jäljessä. Parin kolmen kilometrin päässä hän näki ne jälleen kaukaa ja antoi hevosensa levollisesti käydä niitä niin lähelle, että ne taas lähtivät liikkeelle ja menivät kaartaen etelään päin. Tunnin ratsastettuaan, ei jälkiä myöten, vaan oikaisten sinne, mihin hevoslauman täytyi tulla, Jo pääsi uudelleen sitä lähelle. Taas hän ajoi käymäjalkaa rauhallisesti laumaa kohti, ja taas tämä lähti liikkeelle. Näin ajo jatkui kaiken iltapäivää kaartuen yhä eteläisempään suuntaan, ja illan tullen oltiin, kuten Jo oli arvannut, lähellä Alamosa Arroyoa. Täällä Jo vielä kerran ajoi lauman liikkeelle ja ratsasti sitten vaunuille. Charley joka tähän saakka oli levännyt, otti nyt hoitaakseen tämän hitaan ajon vereksellä hevosella.

Illallisen jälkeen muonavaunut siirtyivät Alamosan ylempään kahlaamoon, kuten oli sovittu, ja tänne leiriydyttiin yöksi.

Sillä välin Charley seurasi laumaa. Se ei enää juossut niin kauas kuin alussa, sillä ratsastaja ei ollut kertaakaan hyökännyt hevosten kimppuun, ja ne alkoivat tottua tämän seuraan. Hämärän tultuakin ne oli vielä helppo löytää erään laumaan kuuluvan lumivalkean tamman avulla. Uusikuu valaisi hiukan, ja maaten hevosen selässä erottaakseen tien Charley seurasi hitaasti hevoslaumaa; vain tuon aavemaisen valkean tamman saattoi nähdä, ja sitten sekin katosi pimeyteen. Silloin Charley hyppäsi maahan, riisui hevosensa, pani sen liekaan ja kääriytyi huopaansa nukkumaan.

Aamun sarastaessa hän oli jalkeilla ja erotti taas lauman puolen kilometrin päästä tuon valkean tamman avulla. Hänen lähetessään Juoksijan kimakka hirnunta sai lauman liikkeelle. Mutta se pysähtyi ensimmäiselle ylängölle ja kääntyi katsomaan, mikä tuo itsepäinen seuraaja oikein oli ja mitä se tahtoi. Hetken hevoset seisoivat taivasta vasten näkyvissä; sitten musta kiertolainen kai arveli nyt tuntevansa ahdistajan niin hyvin kuin halusikin: se huiskaisi harjallaan ja lähti matkaansa väsymätöntä raviaan, ja tammat seurasivat virtana jäljessä. Ne kaarsivat nyt yhä enemmän länteen. Monta kertaa uudistui sama näytelmä: pako, seuraaminen, saavutus ja taas pako, kunnes he lähes puolen päivän aikaan sivuuttivat Buffalo Bluffin, apassien vanhan tähystyspaikan. Charley näki ohuen savupatsaan kohoavan sieltä kiemurrellen ilmoihin. Siellä Jo sopimuksen mukaan antoi merkkiä, ja Charley vastasi taskupeilillä. Nyt vaihdettiin vuoroa. Jo jatkoi ajoa tuorein voimin, ja Charley meni leirille syömään ja lepäämään siirtyäkseen sitten ylöspäin pitkin virran vartta.

Kaiken päivää Jo ajoi ja pakotti tarvittaessa hevoslauman pysymään tuossa suuressa ympyrässä, josta muonavaunut leikkasivat pienen säteen. Auringon laskiessa hän tuli Verde Crossingiin. Siellä Charley jo odotti mukanaan ruokaa ja uusi hevonen. Jo jatkoi sitten samaan tapaan, rauhallisesti, mutta itsepintaisesti. Kaiken iltaa hän seurasi, vieläpä myöhäiseen yöhön, sillä villi lauma oli nyt jotenkin tottunut tuon vaarattoman vieraan seuraan ja sitä oli helppo pitää näkyvissä; sitä paitsi se alkoi väsyä ainaisesta kulkemisesta. Nyt ei oltu enää hyvällä ruohoalueella, eikä arohevosia ollut ruokittu jyvillä kuten ahdistajan ratsuja, ja ennen kaikkea vähäinen mutta alinomainen hermojen jännitys alkoi tuntua. Se hävitti hevosten ruokahalun, mutta teki ne hyvin janoisiksi. Niiden annettiin juoda joka tilaisuudessa, jopa niitä mikäli mahdollista rohkaistiinkin ahmimaan vettä mielin määrin, missä sitä vain oli saatavissa. Ylen määrin nautittu vesi vaikuttaa, kuten tunnettua, juoksevaan eläimeen veltostuttavasti: se herpaisee jäsenet ja tekee hengityksen vaikeaksi. Jo varoi huolellisesti juottamasta liikaa omia hevosiaan, ja sekä hän että hänen ratsunsa olivat hyvässä kunnossa, kun hän yöllä leiriytyi uupuneiden arohevosten läheisyyteen.

Aamuhämärässä hän löysi ne helposti läheltä, ja vaikka ne ensin lähtivät juosten, ei kulunut kauankaan, kun ne jo herkesivät käymätahtiin. Voitto näytti nyt miltei varmalta, sillä "kävelyttämisen" suurin vaikeus on pysyä lauman jäljillä kahtena tai kolmena ensimmäisenä päivänä, jolloin ajettavat ovat täysissä voimissaan.

Kaiken aamua hevoslauma oli Jon näkyvissä, tavallisesti aivan lähellä. Kello kymmenen tienoissa Charley vaihtoi vuoroa José Peakin luona. Sinä päivänä hevoset kävelivät vain lyhyen matkan ja paljon vastahakoisemmin kuin edellisenä päivänä sekä kaartoivat yhä pohjoisempaan suuntaan. Illalla Charley sai vereksen ratsun ja jatkoi entiseen tapaan.

Seuraavana päivänä arohevoset kävelivät pää riipuksissa, ja huolimatta mustan Juoksijan ponnistuksista ne jättäytyivät usein vain sadan metrin päähän ahdistajastaan.

Neljäs ja viides päivä kuluivat samalla tavalla, ja lauma oli jälleen Antilooppilähteen läheisyydessä. Siihen asti suunnitelma oli onnistunut. Ajo oli käynyt suuressa ympyrässä, ja muonavaunut olivat seuranneet pienemmässä. Lauma oli taas lähtöpaikallaan, nyt perin uupuneena; ajajat hevosineen olivat hyvissä voimissa. Lauman ei annettu juoda; vasta myöhään iltapäivällä se ajettiin Antilooppilähteelle, ja hevoset saivat ahmia vatsansa täyteen. Nyt oli tullut hetki, jolloin ajajat voivat jyvillä ruokittuine ratsuineen tehdä ryntäyksen ja käyttää taitavasti köysiä; äkillinen runsas juonti teki hevosten jäsenet ja keuhkot aivan heikoiksi, milteipä lamaantuneiksi. Oli ilmeisesti aivan helppoa panna ne yksitellen jaloista köysiin.

Suunnitelmassa oli ainoastaan yksi heikko kohta: Juoksija näytti olevan raudasta; sen joustava ravi oli yhtä notkeaa ja pirteää kuin ajon alussakin. Se kulki edestakaisin laumansa ympäri ja vaati sitä hirnumalla ja näyttämällä esimerkkiä pakenemaan joutuisammin. Mutta tammat olivat lopen väsyneet. Vanha valkoinen tamma, josta oli ollut niin paljon apua pimeässä, jäi jälkeen monta tuntia. Sekarotuiset suuret hevoset näyttivät kokonaan lakkaavan pelkäämästä hevosmiehiä ja joutuivat helposti Jon haltuun. Mutta ori, jota varten ajoon oli lähdetty, näytti yhtä tavoittamattomalta kuin ennenkin.

Tässä oli pulma. Apumiehet tunsivat Jon eivätkä olisi hämmästyneet, vaikka tämä olisi äkkiä raivoissaan ampunut mustan oriin. Mutta Jolla ei ollut sellaista aikomusta. Koko pitkän viikon hän oli joka päivä katsellut tuota hevosta sen kiitäessä edellä eikä ollut kertaakaan nähnyt sen rikkovan raviaan.

Hevosmiehen ihailu tätä jaloa eläintä kohtaan oli kasvamistaan kasvanut. Jo olisi nyt yhtä hyvin voinut tappaa parhaan ratsunsa kuin ampua tätä loistavaa olentoa. Hän oli myös kahden vaiheilla, ottaisiko tuon sievoisen summan, joka Juoksijasta oli tarjottu, vai pitäisikö itse hevosen. Sellainen eläin olisi sinänsä kokonainen omaisuus, ja sen jälkeläisistä tulisi varmaan erinomainen juoksijarotu.