Part 6

Paalu oli koiraheimon yhteinen, sovittu merkkipaikka. Tarkan hajuaistinsa avulla jokainen koiransukuinen eläin saattaa jäljistä päätellä, keitä muita on hiljakkoin ollut paalulla. Lumen tultua sain tietää vielä paljon muuta. Huomasin että tämä paalu oli vain yksi rengas suuressa järjestelmässä, johon kuului lukuisia muita merkkipaikkoja laajalla alueella. Toisin sanoen: koko seutu oli jaettu piireihin, joilla kullakin oli merkkinsä. Tämmöisenä oli aina jokin näkyvä pylväs, kivi, puhvelinkallo tai muu esine, joka sattui olemaan sopivalla paikalla. Seikkaperäiset havaintoni selvittivät, että seudulla toimi saneen täydellinen uutistenvälitysjärjestelmä.

Jokainen susi tai koira poikkeaa sille merkkiasemalle, joka on lähinnä sen matkasuuntaa; se menee tiedustelemaan, keitä viimeksi on ollut siellä, aivan kuten me käymme matkalta palattuamme klubilla vilkaisemassa vieraskirjaa.

Olen nähnyt Bingon tulevan paalulle, nuuskivan, tarkastavan ympäristöä ja murisevan niskakarvat pystyssä ja silmät palavina; sitten se raapii takajaloillaan innokkaasti ja ylenkatseellisesti ja poistuu lopulta sangen hitaasti katsahtaen vähän väliä taakseen. Tämä kaikki merkitsee:

-- _Grrh! vuuf!_ McCarthyn likainen rakki vain? _Vuuf!_ Pidänpä silmällä sitä tänä iltana. Vuuf! Vuuf!

Toisella kertaa se alkutoimitusten jälkeen näkyi tulevan erityisen tarkkaavaiseksi ja tutki huolellisesti paikalla käyneen kojootin jälkiä. Jälkeenpäin sain tietää, että se puheli itsekseen:

-- Kojootin jäljet, tulevat pohjoisesta, haisevat kuolleelle lehmälle. Todellakin! Pollworthin vanha Kirjo on kai vihdoinkin kuollut. Kannattaa käydä katsomassa.

Toisella kertaa se heiluttaa häntäänsä, juoksee pieniä kierroksia ja tulee yhä uudelleen takaisin tehdäkseen omat jälkensä selvemmiksi. Tämän kaiken se tekee veljensä Billin varalta, joka juuri on isäntineen palannut matkalta ja on jo ehtinyt käydä paalulla ilmoittamassa tulostaan. Ei siis ollut sattuma, että Bill eräänä yönä tuli Bingoa noutamaan ja molemmat yhdessä menivät läheiselle kummulle ja juhlivat siellä olevalla hevosenraadolla jälleennäkemistä.

Toisinaan Bingo innostui saamistaan tiedoista niin, että se lähti jälkiä myöten viilettämään seuraavalle merkkiasemalle saamaan tarkempia uutisia.

Toisinaan taas tarkastuksesta oli tuloksena vain se, että Bingo jäi vakavasti aprikoimaan, ikään kuin se olisi tuuminut itsekseen: "Mutta mitä hittoa tämä on?" tai: "Enköhän vain tavannut tuota veikkoa viime kesänä!"

Eräänä aamuna tullessaan paalulle Bingo näytti kovasti pelästyvän. Kaikki karvat kohosivat pystyyn, häntä painui riipuksiin ja vavahteli ja vatsa tuli äkkiä kipeäksi; varma merkki siitä, että se oli kauhun vallassa. Se ei osoittanut halua seurata jälkiä tai tiedustella enempää, vaan palasi kotiin. Puoli tuntia sen jälkeen sen häntä yhä vapisi ja sen ilmeestä näkyi joko vihaa tai pelkoa.

Tarkastin noita jälkiä ja sain selville, että Bingon kielellä tuo puolipelokas kurkkuääninen "_grrr-uff_" merkitsee _isoa sutta_.

Tällaisia asioita opin Bingolta. Kun sittemmin satuin näkemään, miten se nousi kylmästä makuupaikastaan tallin oven luota, venytteli jäseniään, pudisteli lunta pörröisestä turkistaan ja katosi pimeään, ajattelin usein:

-- Ahaa, vanha koira! Tiedänpä, minne aiot ja miksi kartat majan suojaa. Tiedän, miten osaat tehdä öiset retkesi niin sopivaan aikaan ja tiedät minne mennä, miten ja mistä hakea.

5

Syksyllä 1884 jätimme De Wintonin farmin autioksi ja Bingo sai muuttaa lähimmän naapurimme Gordon Wrightin taloon, so. talliin, ei sisälle.

Penikka-ajastaan saakka se oli ollut vastahakoinen tulemaan sisään muulloin kuin ukonilmalla. Ukkosta ja pyssyä se pelkäsi kovin -- epäilemättä jälkimmäinen pelko oli myöhäisempi ja johtui jostain epämiellyttävästä pyssyihin liittyvästä kokemuksesta. Pian näemme, mikä näihin saattoi olla aiheena. Kylmimmälläkin säällä se nukkui yönsä ulkona tavanomaisella paikallaan tallin luona. Ilmeisesti Bingosta oli mitä suurin nautinto olla öisin aivan vapaana, ja se kulki yöretkillään monen kilometrin päähän kotoaan. Selvä todistus tästä oli esimerkiksi se, että eräät meistä sangen etäällä asuvat farmarit lähettivät Gordonille sanan, että ellei hän pidä koiraansa sisällä öisin, niin he turvautuvat haulikkoon. Bingon pyssyn pelosta saattoi päätellä, ettei uhkauksia ollut sanottu leikillä. Muuan mies, joka asui hyvin kaukana, sanoi eräänä talvi-iltana nähneensä suuren mustan suden tappavan kojootin lumihangella, mutta perästäpäin hän muutti mieltään ja arveli, että sen onkin täytynyt olla "Wrightin koira". Mihin tahansa ilmestyi talvella hevosen tai lehmän haaska, sinne Bingo varmasti löysi tien. Se karkotti paikalta arosudet ja aterioi mielin määrin.

Toisinaan Bingon yöretkien päämääränä oli vain vierailu jonkun etäisen naapurin koiran luona, ja huolimatta kostonhimoisista uhkauksista ei näyttänyt olevan ensinkään pelättävissä, että Bingon suku loppuisi. Vieläpä muuan mies vakuutti nähneensä naarasarosuden, jolla oli kolme muuten emonsa näköistä pentua, mutta ne olivat tavallista suurempia ja mustia, ja kuonon ympärillä oli valkea rengas.

Olipa tämä totta tai ei, ainakin näin itse seuraavan tapauksen. Maaliskuun loppupuolella ajaessamme reellä yli preerian ja Bingon juostessa perässä näin arosuden nousevan eräästä maakolosta. Se lähti pakenemaan, ja Bingo kävi heti takaa-ajoon. Susi ei näyttänyt pitävän pakoon pääsyä kovin tärkeänä, ja pian Bingo oli saavuttanut sen. Mutta ihme ja kumma, tappelua ei syntynytkään! Bingo juoksenteli hyväillen suden rinnalla ja nuoleksi sen kuonoa.

Olimme aivan hämmästyneitä ja usutimme Bingoa käymään kiinni. Huutomme ja viittailumme pelotti monta kertaa suden matkaansa, ja Bingo juoksi taas sen luo, mutta oli joka kerralla yhtä ystävällinen.

-- Ainoa selitys tähän oli se, että susi oli naaras ja Bingon rakastettu. Kutsuimme nyt koiraa ja jatkoimme matkaamme. Bingo seurasi, joskin vastahakoisesti.

Viikkokausia sen jälkeen kävi farmilla tuon tuostakin eräs arosusi rosvoilemassa. Se tappoi kananpojat, varasti sianlihaa talon luota ja pelotti useita kertoja lapsia. Se näet oli niin uskalias, että se tirkisti tuvan ikkunasta sisään miesten ollessa poissa. Tätä eläintä vastaan Bingosta ei näyttänyt olevan mitään turvaa. Lopulta naarassusi tapettiin, ja Bingon suhde kävi ilmi siitä, että se pitkät ajat sen jälkeen osoitti vihamielisyyttä Oliveria, ampujaa, kohtaan.

6

On merkillistä, miten koira ja ihminen saattavat kiintyä toisiinsa koko eliniäksi. Butler kertoo eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta intiaaniheimosta, joka oli joutumaisillaan perikatoon sisällissodan takia. Eripuraisuuden syynä oli vain se, että muuan mies oli tappanut naapurinsa koiran. Ja syntyyhän meilläkin usein koirista käräjäjuttuja, riitoja ja tappeluita. Vanha sananlasku sanoo: "Jos rakastat minua, rakastat koiraani."

Eräällä naapurillani oli erinomainen koira, jota hän piti maailman parhaana. Koska pidin miehestä, pidin hänen koirastaankin. Kun sitten eräänä päivänä Ton tuli kotiin kauheasti runneltuna ja kuoli oven edustalle, minä olin yhtä suutukassani kuin sen isäntäkin ja koetin kaikin keinoin päästä ilkityöntekijän jäljille. Lupasin palkintoja ja kokosin todisteita. Lopulta epäluulo kohdistui etupäässä kolmeen etelässä asuvaan mieheen. Todisteita kertyi yhä enemmän, ja kohta luulimme jo saavamme oikeuden käsiin sen heittiön, joka oli surmannut Tonin.

Mutta sitten sattui niin, että minun mielipiteeni asiasta muuttui kokonaan. Minusta tuntui "tarkemmin tuumittuani", ettei tuon vanhan koiran silpominen oikeastaan ollutkaan niin kauhea rikos, vaan päinvastoin pikemmin puolustettava kuin moitittava teko.

Gordon Wrightin farmi oli asunnostani etelään päin, ja eräänä päivänä ollessani siellä minut vei syrjään nuorempi Gordon, joka tiesi minun etsivän Tonin surmaajaa; hän vilkuili varkain ympärilleen ja sanoi sitten juhlallisesti:

-- Se oli Bingo.

Siihen asia lopahti. Sillä minun täytyy tunnustaa, että tästä hetkestä lähtien olin yhtä innokas saamaan jutun unohduksiin kuin siihen asti vetämään sen julkisuuteen.

Bingo ei silloin enää ollut minun, mutta yhteistunto ei ollut väliltämme loppunut. Myös seuraava tapaus, jossa Bingo oli osallisena, on kuvaava esimerkki koiran ja ihmisen toveruudesta.

Gordon ja Oliver olivat läheisiä naapureita ja hyviä ystäviä. He tekivät yhteisen metsäkaupan ja hakkasivat sekä vedättivät yhdessä puita koko talven täydessä sovussa. Mutta kevättalvella Oliverin hevonen kuoli. Koettaen hyötyä siitä viimeiseen asti hän vei sen raadon pellolle ja pani siihen myrkkypaloja susien varalta. Mutta tämä oli vaarallista Bingolle, joka eli susien tavalla ja joutui tuon tuostakin susille varattuihin onnettomuuksiin.

Se oli yhtä perso syömään hevosen lihaa kuin sen kesyttömät esi-isätkin. Heti ensimmäisenä yönä se Wrightin oman koiran Curleyn kanssa lähti käymään haaskalla. Bingon tehtävänä näkyi etupäässä olleen pitää tunkeilevat sudet loitolla, mutta Curley ahmi kohtuuttomasti. Jäljistä saattoi päätellä, miten niiden juhla-ateria oli loppunut: kun myrkky alkoi vaikuttaa, syöminen keskeytyi, ja koirat palasivat horjuen ja saaden tuon tuostakin suonenvetokohtauksia. Curley sai heti kotiin päästyään kouristuksen ja kuoli Gordonin jalkoihin kärsittyään hirmuisia tuskia.

"Jos rakastat minua, rakastat koiraani." Selitykset ja puolustelut eivät kelvanneet; ei voinut väittää, että oli tapahtunut vahinko. Bingon ja Oliverin pitkäaikainen viha muistettiin nyt, ja sitä pidettiin viimeksi mainitulle raskauttavana asianhaarana. Metsäkauppaa koskeva sopimus purettiin, ja kaikki ystävälliset suhteet katkesivat. Nyt ei alue ollut kyllin suuri, jotta naapurukset olisivat voineet tulla toimeen rinnakkain, ja kaiken tämän eripuraisuuden oli aiheuttanut Curleyn kuolemankarjunta.

Kului monta kuukautta, ennen kuin Bingo täysin toipui myrkyn vaikutuksesta. Luulimme ettei siitä enää milloinkaan tulisi entistä tomeraa Bingoa. Mutta kevään tullen se alkoi tointua. Kun ruoho rupesi kasvamaan, se virkistyi nopeasti ja oli muutaman viikon perästä taas täysissä voimissaan, kotiväen iloksi ja naapurien harmiksi.

7

Olosuhteet veivät minut kauas Manitobasta. Palatessani vuonna 1886 Bingo oli yhä Wrightin talossa. Luulin sen jo unohtaneet minut kun olin kaksi vuotta ollut poissa, mutta eikö mitä! Eräänä päivänä syystalvella se tuli ryömien kotiin oltuaan poissa pari vuorokautta; se laahasi toisessa jalassaan sudenrautoja ja raskasta pölkkyä, ja jalka oli paleltunut jääpuikoksi. Ei kukaan uskaltanut lähestyä sitä auttaakseen, niin vihainen se oli. Kun sitten minä, nyt vieras, tartuin toisella kädelläni rautoihin ja toisella sen jalkaan, se karkasi heti paikalla hampain kiinni ranteeseeni. Katsomatta siihen minä sanoin:

-- Bingo, etkö tunne minua?

Sen hampaat eivät olleet vielä rikkoneet ihoa, ja nyt se heti hellitti kädestäni eikä tehnyt enää vastarintaa, joskin ulisi kovaa, kun raudat irrotettiin. Se tunnusti yhä minut isännäkseen, vaikka oli muuttanut asuinpaikkaa ja vaikka minä olin ollut niin kauan poissa. Ja minusta tuntui myös, että se yhä oli minun koirani.

Bingo kannettiin vasten tahtoaan huoneeseen, ja sen jäätynyt jalka sulatettiin. Lopun talvea se kävi kolmella jalalla. Kaksi varvasta putosi, mutta lämpimien ilmojen palatessa sen terveys ja voimat taas olivat entisellään, eikä siinä ensi silmäyksellä saattanut huomata jälkeäkään tästä ankarasta seikkailusta.

8

Samana talvena minä pyysin raudoilla monta sutta ja kettua; niillä ei ollut yhtä hyvää onnea kuin Bingolla. Pidin rautoja vireessä aina kevääseen saakka. Eläinten turkki oli tosin silloin kelpaamaton, mutta niistä maksettiin tapporahoja.

Kennedyn tasanko on sopiva raudoilla pyytämiseen, se kun on harvaan asuttu suurten metsien ja erään siirtokunnan välinen alue. Pyyntini oli onnistunutkin hyvin. Huhtikuun lopulla ratsastin taas kerran tavanmukaiselle kiertomatkalleni katsomaan rautojani.

Sudenraudat tehdään jykevästä teräksestä, ja niissä on kaksi kaarta, jotka puristavat toisiaan sadan kilon voimalla. Ne asetetaan nelittäin maahan kätketyn syötin ympärille ja kiinnitetään piilotettuun pölkkyyn sekä peitetään huolellisesti puuvillalla, jonka päälle pannaan hienoa hietaa, niin että ne ovat aivan näkymättömissä.

Tällä kertaa oli yksiin rautoihin mennyt arosusi. Tapoin sen nuijalla ja heitin syrjään sekä ryhdyin virittämään rautoja uudestaan, kuten olin tehnyt satoja kertoja ennen. Kaikki oli pian kunnossa. Heitin avaimen, jolla raudat väännetään auki, hevosen luo ja kurottauduin vielä viimeiseksi voiteluksi ottamaan kourallisen hienoa hiekkaa, jota näin lähelläni.

Mutta tämä oli onneton ajatus! Tuo hieno hiekka oli juuri _lähimpien sudenrautojen päällä_, ja samassa olin vankina. En tosin haavoittunut, sillä raudoissa ei ollut piikkejä ja minulla oli kädessä paksut, suojelevat kintaat, mutta lujasti ne puristivat rannenivelen yläpuolelta. En tuosta aluksi pahoin säikähtänyt. Koetin vetää rautojen avainta luokseni oikealla jalallani. Venytin itseni sitä kohti pitkin pituuttani, kasvot maahan päin ja kurottaen vapaata kättäni niin pitkälle kuin mahdollista. En saattanut nähdä ja kurottaa samalla kertaa, vaan luotin siihen, että jalallani tuntisin, milloin kosketin tuota pientä rautaesinettä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, vaikka ryömin niin pitkälle kuin rautojen vitjat sallivat. Kiersin hitaasti ankkurini ympäri, mutta en sittenkään löytänyt avainta. Tarkastin, millä kohdalla se saattoi olla, ja huomasin olevani siitä liian paljon länteen päin. Aloin taas kiertää oikeaan suuntaan haparoiden umpimähkään jalallani. Siinä vimmatusti hapuillessani unohdin kaiken muun, kunnes kuului kirahtava loksahdus, ja kolmansien rautojen leuat iskivät lujasti vasempaan jalkaani. Alkuun en täysin käsittänyt asemani kauheutta. Mutta pian huomasin, etten millään ponnistuksella saattanut päästä vapaaksi. En saanut irrotetuksi kumpiakaan rautoja enkä voinut liikuttaa molempia yhtaikaa. Siinä makasin nyt suorana, täydellä todella maahan naulittuna.

Mikä nyt tulisi kohtalokseni? Paleltumisen vaaraa ei ollut, sillä kylmät ilmat olivat ohitse, mutta Kennedyn tasangolla ei kulje ihmisiä, paitsi halonhakkaajia talvella. Kukaan ei tiennyt mihin olin mennyt. Ellen itse päässyt irti, ei ollut odotettavissa kuin nälkäkuolema tai raatelevat sudet.

Siinä maatessani aurinko laski punaisena lännenpuoleisen näreikön taakse; tunturikiuru visersi iltalauluaan vieressäni mättäällä aivan kuin edellisenä iltana majani ovella. Vaikka kättäni pakotti ja vilun väreet kävivät lävitseni, panin kuitenkin merkille, kuinka pitkät linnun korvallistöyhdöt olivat. Sitten ajatukseni siirtyivät houkuttelevaan päivällispöytään, jota varmaankin juuri sillä hetkellä katettiin Wrightin majassa. Ehkäpä siellä nyt oltiin käristämässä sianlihaa päivälliseksi tai ehkä tuttiin jo syömässä. Hevoseni seisoi yhä suitset vieressään siinä mihin olin sen jättänyt, kärsivällisesti odottaen, että nousisin sen selkään. Se ei ymmärtänyt viipymisen syytä, ja kun huusin sille, se lakkasi pureksimasta ruohoa ja katsoi minuun kysyvästi, avuttomana. Jos se edes olisi mennyt kotiin, niin tyhjä satula olisi ilmaissut asian ja pannut tuomaan apua. Mutta se vain odotti uskollisesti tunti tunnilta, ja minä olin nääntymäisilläni viluun ja nälkään.

Silloin muistin, miten vanha Girou, raudoilla pyytäjä, hävisi tietymättömiin, ja seuraavana keväänä toverit löysivät hänen luurankonsa, joka oli säärestä kiinni karhunraudoissa. Tuumiskelin, minkä kappaleen nojalla minun luurankoni tunnettaisiin. Sitten lensi mieleeni uusi ajatus: tältä tuntunee rautoihin joutuminen susistakin. Mitä tuskia olinkaan niille tuottanut! Nyt sain rangaistuksen siitä.

Yö teki hitaasti tuloaan. Arosusi ulvoi. Hevonen heristi korviaan, tuli lähemmäksi minua ja seisoi pää riipuksissa. Sitten kuului toisen arosuden ulvonta, sitten yhä useampien. Saatoin päätellä niiden parhaillaan kokoontuvan lähistölle. Siinä makasin avuttomana ja odotin vain hetkeä, jolloin ne tulisivat repimään minut palasiksi. Kauan jo olin kuullut niiden ulvontaa, ja vihdoin ilmestyi hämäriä haamuja, jotka hiipivät minua kohti. Säikähtyneen hevosen hirnunta karkotti ne alkuun, mutta ne tulivat kerta kerralta yhä lähemmäksi ja juoksentelivat joka puolella. Pian eräs muita rohkeampi susi ryömi aivan lähelle ja iski hampaansa kuolleeseen kumppaniinsa. Huutaessani se peräytyi muristen. Hevonen pakeni kauas, ja susi palasi pian. Muutamia kertoja sain sen vielä perääntymään, mutta sitten se raastoi kuolleen suden mukaansa, ja toiset sudet söivät sen muutamassa hetkessä.

Tämän jälkeen ne kokoontuivat lähemmäksi ja istuutuivat katselemaan. Rohkein susi haisteli pyssyäni ja irvisti näyttäen hampaitaan. Se peräytyi, kun minä potkaisin sitä kohti vapaalla jalallani ja huusin, mutta palasi heti käyden sitä rohkeammaksi, mitä enemmän minä lannistuin, ja murisi aivan edessäni. Silloin useat muutkin sudet tulivat muristen lähemmäksi. Nyt saattoi odottaa, että ne milloin tahansa iskisivät kiinni minuun. Juuri silloin kuului pimeydestä kumea karjunta, ja lauman keskelle loikkasi suuri musta eläin. Arosudet hajaantuivat kuin akanat tuuleen. Vain eräs rohkea susi hyökkäsi vastatulijan kimppuun, mutta se oli muutamassa hetkessä hengetönnä. Sitten tuo voitokas peto hyökkäsi minua kohti, ja -- siinä Bingo, mainio Bingo, hieroi takkuista, sykkivää kylkeään minua vasten ja nuoleksi kylmiä kasvojani.

-- Bingo, Bingo, vanha ystävä -- tuo minulle rautojen avain! Se meni ja palasi vetäen perässään pyssyä; se ymmärsi vain, että minä kaipasin jotain.

-- Ei, Bingo, rautojen avain! Tällä kertaa se löysi vyöni, mutta lopulta se toi kuin toikin avaimen ja heilutti iloisena häntäänsä nähdessään, että oli osunut oikeaan. Suurella vaivalla sain vapaalla kädelläni aukaistuksi raudat. Saatuani käteni vapaiksi olin muutamassa hetkessä irti jalkaraudastakin. Bingo toi hevosen luokseni. Vähän matkaa kävelin saadakseni puutuneet jäseneni notkistumaan, sitten kykenin nousemaan hevosen selkään. Aluksi kuljettiin hitaasti, mutta pian me täyttä laukkaa, Bingo haukkuen edellä, kirmasimme kotia kohti. Siellä sain tietää, että Bingo illalla oli käynyt kovin levottomaksi, vinkunut ja tähystänyt pitkin ajotietä. Ja vihdoin yön tultua se oli kielloista huolimatta syöksynyt pimeyteen ehtiäkseen parahiksi pelastamaan minut. Ja kuitenkaan se ei ollut milloinkaan ollut mukanani pyyntiretkillä. Sitä johti tieto, jota meillä ihmisillä ei ole.

Uskollinen Bingo oli omituinen koira. Vaikka se oli kiintynyt minuun tuolla tavoin, se kuitenkin meni seuraavana päivänä ohitseni vilkaisemattakaan minuun, mutta vastasi riemuisasti, kun pikku Gordon kutsui sitä mukaansa metsään. Semmoinen se oli loppuun asti -- ja loppuun asti se myös vietti rakastamaansa suden elämää. Talvella tapettuja hevosia se ei laiminlyönyt milloinkaan ja joutui vihdoin toistamiseen myrkytetylle haaskalle. Se ahmi sitä suden tavalla ja lähti kipua tuntiessaan, ei Wrightin luo, vaan minun asunnolleni. En kuitenkaan silloin ollut siellä. Tullessani sinne seuraavana päivänä löysin sen kuolleena hangelta, pää kynnyksellä, sen majan luota, missä se oli viettänyt lapsuutensa. Minulle kuului sen uskollinen sydän, ja minun apuani se oli kuolinkamppailussaan etsinyt -- ja etsinyt turhaan.

SPRINGFIELDIN KETTU

1

Tuon tuostakin pitkin kesää oli kanatarhasta hävinnyt kanoja. Tullessani kotiin Springfieldiin kesälomalle sain toimekseni etsiä syytä tähän. Se olikin pian tehty. Kanat vietiin yksitellen ja päiväsaikaan, joten ei ollut syytä epäillä kulkureita tai naapureita; pesukarhuja ja pöllöjä ei tarvinnut ottaa lukuun, koska kanoja ei viety korkeilta orsiltaan, ei liioin näätiä, haisunäätiä eikä minkkejäkään, koska kanoista ei milloinkaan jäänyt puoliksi syötyjä jäännöksiä. Oli siis jäljellä vain Repolainen.

Joen toisella rannalla oli Erindalen suuri mäntymetsä. Sinne pääsi joen yli vähän matkaa alempana olevan kahlaamon kautta, ja sieltä löysin ketunjälkiä sekä muutamia kanan höyheniä, jotka olivat peräisin Plymouth Rock -kanoistamme. Kahlasin joen toiselle puolen ja kiipesin rantatörmälle löytääkseni enemmän jälkiä. Silloin kuulin varisten raakuvan takanani ja kääntyessäni näin suuren varisparven tekevän syöksyjä kahlaamon kohdalla. Tarkemmin katsoessani näin ketun olevan tulossa keskellä virtaa; sillä oli suussaan jokin elävä -- se oli taas ollut meidän kanatarhassamme. Tässä uudistui vanha totuus: varas varkaan ilmiantaa. Varikset ovat itse häpeämättömiä varkaita, mutta ne ovat aina ensimmäisinä huutamassa: "Ottakaa varas kiinni!" ja siitä huolimatta ne vaativat osan saaliista "vaitiolon palkkioksi".

Tällä kertaa ne saivat koko saaliin. Ketun piti ylittää joki tullakseen kotiinsa, ja kahlaamossa variksilla oli hyvä tilaisuus ahdistaa sitä. Se ei kuitenkaan olisi niistä suuriakaan välittänyt, ellen minäkin olisi yhtynyt rynnäkköön; mutta nyt se pudotti kanan, joka tuskin oli kuollut, ja hävisi metsään.

Ketulla oli ilmeisesti perhe, koska se tarvitsi noin paljon ja säännöllisiä ruokavaroja. Nyt oli tehtäväni löytää sen pesä.

Samana iltana menin koirani Rangerin kanssa virran yli Erindalen metsään. Heti kun koira alkoi hakea, kuului läheisestä, tiheätä viidakkoa kasvavasta rotkosta ketun lyhyttä, terävää haukuntaa. Ranger hyökkäsi sinne ja näkyi heti löytävän tuoreet jäljet. Ajo kävi suoraan eteenpäin, kunnes haukunta hävisi etäisiin ylämaihin.

Lähes tunnin kuluttua koira palasi huohottaen ja hikisenä, sillä oli lämmin elokuun päivä, ja paneutui makaamaan jalkoihini.

Mutta samassa kuului taas ketun "_jap jurrr_" aivan läheltä, ja koira hyökkäsi uudelleen ajamaan; se syöksyi suoraan kohti pohjoista mylvien kuin sumutorvi. Ensin kuului voimakas "vuv, vuv", sitten matalampi "uv, uv", sen jälkeen vain heikko "u, u", kunnes sekin lopulta hävisi. Ne olivat varmaan monen kilometrin päässä, sillä Rangerin vaskelta kaikuva ääni kuului yhden kilometrin matkalta varsin helposti.

Kauan istuin odottamassa pimeässä metsässä. Läheisessä tammessa lauloi sahanhiojapöllö viehättävää säveltään, joka muistuttaa putoilevien vesipisarain naksutusta: "_Tink tank tenk tink, ta tink tank tenk tonk_." Muuten vallitsi metsässä äänettömyys ja rauha.

Sen keskeytti äkkiä koiran huohottava hengitys ja lehtien kahina. Ranger oli palannut. Se oli aivan uuvuksissa. Kieli riippui miltei maahan asti, rinnassa ja kyljissä oli vaahtotäpliä. Se lakkasi hetkeksi huohottamasta nuollakseen kättäni kuuliaisuuden osoitukseksi; sitten se paneutui lehdille, ja kaikki muut äänet hävisivät sen huohotukseen.

Mutta taas kuului tuo kiusoittava "_jap jurrr_" vain muutaman metrin päästä. Nyt minulle selvisi sen tarkoitus. Olimme liian lähellä pesää, missä pikku ketut olivat, ja vanhemmat koettivat johtaa meitä muualle.

Oli jo myöhäinen ilta, ja menimme kotiin. Pidin kysymystä nyt miltei ratkaistuna.

2

Tiedettiin hyvin, että lähiseudulla asui muuan vanha kettu perheineen, mutta kukaan ei arvannut sen olevan niin lähellä. Tätä kettua oli nimitetty "Arpinaamaksi", koska sillä oli pitkä arpi silmästä poikki korvan. Luultavasti se oli saanut haavan piikkilanka-aidasta jänistä ajaessaan. Arven kohdalle kasvanut karva oli valkoista, ja tämä oli sen vuoksi hyvin silmäänpistävä tuntomerkki.

Edellisenä talvena olin tutustunut siihen ja saanut nähdä esimerkin sen viekkaudesta. Olin ollut metsästämässä lumisateen jälkeen ja tullut aukeilta pelloilta pensaikkoisen rotkon partaalle. Tullessani siksi lähelle, että saatoin nähdä rotkoon, huomasin vastakkaisella rinteellä pitkän pyssynkantaman päässä ketun juoksevan rinnettä alaspäin. Jäin seisomaan paikalleni enkä kumartunut alemmaksi, jottei se liikkuessani huomaisi minua, kunnes se oli hävinnyt näkyvistä rotkon pohjalla kasvavaan tiheikköön. Silloin kumarruin ja juoksin varovasti kettua vastaan siihen kohtaan, mistä sen piti tulla ulos tiheiköstä. Olin siellä hyvissä ajoin odottamassa, mutta kettuapa ei kuulunutkaan. Hakemalla löysin vihdoin tuoreet jäljet ja tähystäessäni niitä pitkin näin vanhan Arpinaaman kaukana takanani, pyssynkantaman ulkopuolella, istuvan lonkallaan ja irvistelevän ikään kuin se olisi ollut hyvin huvittunut.