Part 5

Mutta Jänöemo vihasi tulokasta yhtä paljon kuin Risakorvakin ja koetti joka tilanteessa päästä siitä eroon. Sen tähden urosjänis kohteli sitä varsin raakamaisesti. Joka päivä se ahdisti Jänöemoa kosimisellaan ja oli niin raivoissaan tämän taipumattomuudesta, että saattoi survaista sen kumoon ja repiä suun täydet karvoja sen hienosta turkista. Saatuaan vihansa tyydytetyksi vainooja päästi Jänöemon taas vähäksi aikaa rauhaan. Mutta yhä sillä oli vakaa aikomus tappaa Risakorva, ja tämän pelastuminen näytti mahdottomalta. Lähellä ei ollut muuta rämeikköä mihin paeta, ja milloin hyvänsä se hetkeksikin nukahti, se tiesi saavansa vihollisen kimppuunsa. Vähintään kymmenen kertaa päivässä vieras hiipi Risakorvan makuupaikalle. Tämä oli kuitenkin siksi valpas, että ennätti aina ajoissa pakoon. Mutta vain sillä kertaa. Henkensä se tosin säilytti, mutta kurjaksi sen elämä oli tullut. Oli kovin masentavaa olla noin avuton, nähdä emoraukkaa purtavan ja revittävän, nähdä tuon vihatun rosvon riistävän mieluisat ruokapaikat, tutut kotisokkelot ja vaivoin tehdyt polut. Se vihasi voittajaansa enemmän kuin kettua tai kärppää.

Miten tämä päättyisi? Risakorva oli nääntymäisillään juoksusta, vartioimisesta ja huonosta ruoasta. Jänöemokin alkoi lannistua pitkästä vainoamisesta. Tunkeilija ei kaihtanut mitään keinoja koettaessaan saada Risakorvan tuhotuksi, ja lopuksi se turvautui pahimpaan rikokseen, minkä jänikset tuntevat. Miten hyvänsä jänikset vihaavatkin toisiaan, kunnon jänis unohtaa kuitenkin riitansa, kun ilmestyy yhteinen vihollinen. Mutta eräänä päivänä suuren kyyhkyshaukan liidellessä yli rämeikön urosjänis itse piiloutui hyvin pensaikkoon, mutta koetti kerran toisensa jälkeen karkottaa Risakorvaa aukealle paikalle. Pari kertaa haukka oli saamaisillaan tämän, mutta ruusupensas pelasti sen viime tingassa. Se lähti pensaasta vasta kun vieras jänis itse oli joutumaisillaan haukan saaliiksi. Risakorva pääsi siis tälläkin kertaa hengissä, mutta sen tila näytti toivottomalta. Se alkoi jo hautoa mielessään uutta tuumaa: olisiko emon ja sen mahdollista lähteä yöllä muille tienoille etsimään toista asuinpaikkaa. Mutta eräänä päivänä tuli rämeikön laitaan vanha Thounder, jäniskoira, nuuskien jälkiä. Nyt Risakorva päätti ryhtyä epätoivoiseen yritykseen. Se meni tahallaan koiran tielle, ja heti alkoi hurja ajo; se kävi kolmeen kertaan suon ympäri, kunnes Risakorva tiesi emonsa olevan turvassa ja vihollisensa tavallisessa makuupaikassaan. Sitten se meni suoraan tätä paikkaa kohti ja hyppäsi ison jäniksen yli potkaisten sitä mennessään päähän.

-- Kurja raukka! Nyt minä sinut tapan, huusi vieras ja hyppäsi ylös, mutta huomasi samassa olevansa juuri Risakorvan ja koiran välissä. Se oli saanut osakseen ajon kaikkine kauhuineen. Koira oli miltei kintereillä ja haukkui kovasti seuratessaan suoraan käyviä, tuoreita jälkiä. Urosjäniksen suuri ruumiinpaino oli kyllä hyvin edullinen tappelussa toisen jäniksen kanssa, mutta tässä leikissä päinvastoin haitaksi. Se ei tuntenut monta temppua, vain kaikkein yksinkertaisimmat, kuten "kaksoisjäljet", "kiertelyn" ja "piilokolon", jotka jokainen pupunpoikanenkin osaa. Koira oli kuitenkin liian lähellä, jotta olisi saattanut turvautua kaksoisjälkiin tai kiertelyyn, ja maakoloja se ei tietänyt.

Ajo kävi suoraan eteenpäin. Orjanruusupensas, kaikkien jänisten puolueeton ystävä, teki parastaan, mutta siitä ei ollut apua. Koiran haukunta oli kiinteä ja keskeytymätön. Pensaiden ratina ja koiran kiljuminen, aina kun piikit haavoittivat sen korvia, kuuluivat hyvin Aidanmutkan isoon pensaikkoon, missä Risakorva emoineen kyykki piilossaan. Mutta äkkiä nämä äänet taukosivat; kuului ottelun töminää ja sitten äänekästä hirveätä rääkynää.

Risakorva tiesi mitä se merkitsi, ja sitä pöyristytti. Mutta pian ääni vaikeni. Rauhanhäiritsijä oli poissa ja jänöperhe huoahti helpotuksesta. He olivat taas yksin rakkaan vanhan suon isäntinä.

8

Olifant menetteli epäilemättä viisaasti polttaessaan kaikki orjanruusupensaat rämeikön itä- ja eteläpäästä ja korjatessaan pois vanhan piikkilangasta tehdyn sikoaitauksen jäännöksen lähteen luota, mutta jänöperheelle tämä puhdistus oli kova kolaus. Edelliset olivat olleet sen vakinaisena olinpaikkana ja etuvarustuksena; piikkilankakasa taas oli ollut sen lujin linnoitus ja varmin turvapaikka.

Ne olivat tottuneet pitämään rämeikköä ja sen ympäristöä -- Olifantin pellot ja rakennukset siihen luettuina -- niin omanaan, että olisivat mielestään kärsineet vääryyttä, jos jokin toinen jänis olisi ilmestynyt vaikkapa karjapihaan. Heidän omistusoikeutensa perustui pitkäaikaiseen ja menestykselliseen hallussapitoon -- se siis oli aivan sama oikeus, millä useimmat kansat pitävät maitaan ominaan, ja vaikea olisikin löytää parempaa.

Tammikuun suojailmoilla Olifant hakkautti jäljellä olevat suuret puut rimmen ympäriltä ja supisti siten jänisten aluetta kaikilta puolin. Mutta ne pysyivät kuitenkin yhä pienenevässä rämeikössään, sillä siellä oli niiden koti, ja ne olivat varsin vastahakoisia muuttamaan toisille tienoille. Elämä kävi niille yhä seikkailukkaammaksi, mutta ne olivat vielä yhtä nopsajalkaisia, tarkkavainuisia ja älykkäitä kuin ennenkin. Viime aikoina oli muuan minkki tehnyt niiden elämän tavallistakin levottomammaksi; se oli tullut jokea ylöspäin jänisten asuinsijoille. Viisaasti menettelemällä nämä saivat käännetyksi tunkeilijan huomion Olifantin kanatarhaan. Mutta sittenkään ne eivät tunteneet olevansa aivan suojassa tältä viholliselta. Ne olivat sen tähden toistaiseksi kokonaan lakanneet käyttämästä maakoloja, jotka minkin vuoksi olivat erityisen vaarallisia, ja turvautuivat entistä enemmän jäljellä oleviin ruusupensaikkoihin.

Ensimmäinen lumi oli sulanut; ilma oli kauan ollut kirkas ja lämmin. Jänöemo, joka oli alkanut tuntea reumatismia, oli matalassa pensaikossa hakemassa joitakin lääkeyrttejä. Risakorva istui heleässä päivänpaisteessa rämeen idänpuoleisella penkerellä. Olifantin talon tutusta savupiipusta nousi savua; sinistä taivasta vasten se näytti ruskealta, ja oikulliset tuulenpuuskat painoivat sitä ajoittain sinertävinä hattaroina pensaikkoon. Talon viereisestä karjapihasta kuului ääniä, ja sieltäpäin tuli savun mukana miellyttävää hajua: jänis saattoi päätellä, että lehmille annettiin kaalia. Sille tuli vesi suuhun, kun se ajatteli, mikä juhla siellä olisi tarjolla. Haluisasti se ahmi sisäänsä tuota viettelevää hajua; se piti kovasti kaalista. Mutta se oli ollut karjapihassa edellisenä yönä hakemassa muutamia kehnoja apilanpäitä, eikä viisas jänis milloinkaan mene kahtena peräkkäisenä yönä samaan paikkaan.

Sen tähden se ei antanutkaan valtaa mielihalulleen, vaan siirtyi toiseen paikkaan, johon kaalin haju ei tuntunut, ja söi iltasekseen tukon heiniä, jotka tuuli oli karistanut suovasta. Myöhemmin, maatamenon aikaan, se tapasi Jänöemon; tämä oli ottanut lääkkeensä ja sitten jyrsinyt ateriakseen nuoren koivun makeita virpoja. Sillä välin päivä oli mennyt mailleen, ja suuri tumma verho oli kohoamassa idästä ylemmäksi ja ylemmäksi. Se levisi koko taivaalle ja kätki maan pimeyteen. Sitten tuli ilkeä tuuli käyttäen hyväkseen auringon poissaoloa ja sai aikaan suurta hämminkiä. Ilma kävi kylmäksi; tuntui vielä paljon epämiellyttävämmältä kuin silloin, kun maa oli ollut lumen peitossa.

-- Eikö olekin pelottavan kylmä? Ollapa meillä nyt edes Aidanmutkan suuri pensaikko! sanoi Risakorva.

-- Hyvä olisi yöpyä petäjänjuuren koloonkin, arveli emo. -- Mutta minkki ei ole vielä mennyt kanatarhaan, ja ennen ei ole hyvä ryömiä koloon.

Itse asiassa majaili pelätty minkki juuri tällä hetkellä ontossa hikkoripuun rungossa Olifantin puuvajassa; tämäkin jänisten turvapaikka oli siis hiljakkoin viety. Jänikset menivät nyt rämeen eteläpäähän ja valitsivat yösijakseen lehdeskasan; ne ryömivät sen alle tunnustellen kuonollaan eri suuntiin löytääkseen useampia pakoteitä siltä varalta, että vaara uhkaisi. Tuuli yltyi yhä ja kävi kylmemmäksi, mitä pitemmälle tunnit kuluivat, ja puoliyön aikaan alkoi sataa kovaa, raemaista lunta, joka rapisi lakastuneille lehdille ja varisi kerppujen välitse jänisten päälle.

Tällaisen yön luulisi olevan kaikkea muuta kuin sovelias metsästykseen, mutta Springfieldin kettu oli kumminkin liikkeellä. Se tuli vastatuuleen Olifantin suolle ja osui tuulen alapuolelle sitä kasaa, jonka alla jänikset nukkuivat. Se vainusi ne heti ja hiipi hajun suuntaan vastatuuleen lehdeskasaa kohden. Tuulen viuhina ja lumiräntä helpottivat lähestymistä, ja vasta kun kettu oli aivan pensaan luona, Jänöemo heräsi siihen, että kuiva lehti risahti tulijan käpälän alla. Se kosketti Risakorvan viiksiin, ja molemmat olivat täysin valveilla juuri kun kettu oli hyppäämässä niiden päälle. Mutta jäniksellä on nukkuessakin jalat aina valmiina loikkaamaan. Jänöemo syöksyi myrskyyn, ja ketun hyppäys jäi tekemättä, mutta se lähti heti perässä. Risakorva katosi toiselle puolen.

Jänöemolla oli vain yksi tie valittavana, ja se kävi suoraan vastatuuleen. Henkensä edestä ponnistaen se pääsi vähän edelle juostessaan yli vetelän mudan, joka ei kannattanut kettua. Sitten se tuli rimmen rannalle. Ei ollut kääntymisen mahdollisuutta, täytyi mennä veteen.

Se kahlasi läpi ruohojen ja tuli syvään veteen; kettu perässä. Mutta tämä oli sittenkin liikaa Repolaiselle semmoisena yönä. Se kääntyi takaisin, ja Jänöemo ponnisteli yhä samaan suuntaan läpi kaislikon ja ui sitten avovettä toista rantaa kohti. Vastatuuli oli kova. Pienet aallot löivät jäätävän kylminä yli sen pään, ja vesi oli täynnä lumisohjoa, joka esti uintia. Toinen ranta häämötti mustana viivana kaukaa, kaukaa, ja kenties kettu jo oli siellä odottamassa.

Mutta Jänöemo laski korvansa lerpalleen, jottei vastatuuli tarttuisi niihin, ja taisteli sitten kaikin voimin kylmässä vedessä tuulta ja aaltoja vastaan. Pitkän ja vaivalloisen uinnin jälkeen se oli pääsemäisillään toisen rannan uloimpien kaislojen luo, mutta silloin lumisohjo tukki siltä tien kokonaan; tuuli viuhui rantapenkeressä synnyttäen ketun ääntä muistuttavan ulinan, ja tämä kauhistutti jänistä niin, että se menetti kaiken voimansa ja alkoi ajelehtia takaperin myötätuuleen, ennen kuin se pääsi vapaaksi kelluvasta sohjosta.

Se ponnisteli nyt takaisinpäin, mutta hyvin hitaasti. Ja kun se raukka lopulta pääsi vastarannan suurien kaislojen suojaan, sen jäsenet olivat kangistuneet ja voimat lopussa; se ei enää välittänyt, oliko kettu rannalla vai ei. Kaislikon läpi se vielä pääsee, mutta jo rannan ruohikossa uinti käy epävarmaksi ja hitaaksi. Heikot vedot eivät enää vie sitä rantaa kohti, ympärille muodostuva jää pysäyttää sen kokonaan. Kohta lakkaavat kylmenneet jäsenet liikkumasta. Pikku Jänöemon hieno kuononpää ei enää värähtele; sen kauniit ruskeat silmät ovat ummistuneet iäksi.

Mutta saaliinhimoinen kettu ei enää ollutkaan rannalla odottamassa. Risakorva oli päässyt ehein nahoin vihollisen ensi hyökkäyksestä ja toinnuttuaan säikähdyksestään se juoksi takaisin "vaihtamaan" emon kanssa ja siten auttamaan tätä. Se tapasi ketun kiertämässä rimpeä silloin kun Jänöemo oli kääntynyt takaisin, sai sen johdetuksi omille jäljilleen ja vei sen kauas niillä mailta. Lopulta se käytti piikkilanka-aidan temppua ja pääsi siten ketusta eroon. Sitten se palasi penkerelle hakemaan emoaan, tömisti ja juoksi, mutta turhaan. Se ei löytänyt emoaan milloinkaan eikä saanut tietää, minne tämä oli joutunut, sillä Jänöemo nukkui ystävänsä veden hyisessä sylissä. Eikä vesi kerro tietojaan.

Pieni Jänöemo-parka oli sankari, mutta kuitenkin vain yksi niistä lukemattomista miljoonista, jotka ovat eläneet ja tehneet parhaansa pienessä maailmassaan ajattelemattakaan sankaruuden saavuttamista -- ja sitten kuolleet. Se oli urhoollinen soturi elämän taistelussa. Se oli hyvää ainesta, sitä joka ei milloinkaan kuole. Sen jäntevyys ja älykkyys jäivät perinnöksi Risakorvalle. Emo eli jälkeläisessä, ja tämän kautta periytyi lajiin hienompaa verta.

Risakorva elää yhä rämeikössä. Vanha Olifant kuoli sinä talvena, eivätkä hänen leväperäiset poikansa viitsineet muokata rämeikköä eivätkä korjata piikkilanka-aitoja. Yhdessä vuodessa seutu oli villiytynyt entistäkin enemmän; nuoria puunvesoja ja orjanruusupensaita kasvoi kaikkialla, ja kaatuneista piikkilanka-aidoista tuli jäniksille mainioita turvapaikkoja, joihin koirat ja ketut eivät uskaltaneet tunkeutua. Siellä elää Risakorva vielä tänäkin päivänä. Se on nyt suuri ja voimakas urosjänis eikä pelkää kilpailijoita. Sillä on itsellään iso perhe ja komea ruskea puoliso, jonka se on saanut ties mistä. Epäilemättä sen lapset ja jälkeläiset tulevat elämään ja lisääntymään rämeikössä vielä monta vuotta. Siellä saattaa nähdä niitä aurinkoisina kesäiltoina, jos on oppinut niiden merkkikielen ja tietää tarkalleen, millaiseen paikkaan ja millä tavalla tömistää.

BINGO, KERTOMUS KOIRASTANI

1

Ilma oli käynyt kylmäksi. Lumi oli maassa, vaikka oltiin vasta alkupuolella marraskuuta. Vuosi oli 1882. Manitoban talvi oli alkanut. Istuin mukavasti tuolissani aikoen laiskotella muutamia hetkiä aamiaisen jälkeen. Katselin joutessani vuoroin tuvan ikkunasta, josta näkyi kappale preeriaa ja navettamme pääty, vuoroin seinähirsiin leikattua runonpätkää, jonka sisällyksenä oli, että "Frankelynin koiran nimeksi pantiin Bingo". Runon loppusoinnut olivat yhtä nukuttavia kuin äänetön lumimaisemakin. Mutta yksitoikkoisuus keskeytyi äkkiä; näkyviin tuli suuri harmaa eläin, joka laukkasi preerian yli navettaa kohden, ja sen kintereillä juoksi mustan ja valkean kirjava pienempi eläin.

-- Susi! huudahdin siepaten pyssyn seinältä ja juoksin ulos auttamaan koiraa. Mutta päästyäni navetan luo eläimet olivat jo jättäneet sen jälkeensä ja juosseet preerialle vähän matkan päähän. Susi oli kääntynyt vastarintaan ja ahdistaja, naapurimme paimenkoira, kierteli sen ympärillä odottaen puraisemistilaisuutta.

Ammuin kaukaa useita laukauksia niitä kohti, mutta ne vain lähtivät taas viilettämään yli preerian. Hetken juoksun perästä tämä verraton koira saavutti suden ja tarttui hampaillaan sen lonkkaan, mutta peräytyi sitten välttääkseen suden raivokasta vastasyöksähdystä. Juostiin uudelleen kappale matkaa, kunnes koira taas pysäytti ajettavansa. Sama temppu toistui lähes joka sadan metrin päästä. Koira koetti saada ajon suuntautumaan uudistaloa kohden, susi taas yritti turhaan päästä lähemmäksi itäisellä taivaanrannalla siintävää metsää. Saavutin ne noin parin kilometrin päässä, ja kun koira näki avun lähestyvän, se iski vastustajaansa tehdäkseen siitä lopun.

Hetkisen tappelevat eläimet pyörivät yhtenä rykelmänä, mutta pian saattoi mylläkästä erottaa selällään makaavan suden, jonka kurkussa reuhtoi verta vuotava koira. Minun oli nyt helppo saavuttaa ne. Ammuin kuulan läpi suden pääkallon.

Kun koira näki vihollisensa kuolleen, se ei enää katsahtanutkaan siihen, vaan lähti juoksemaan suoraan yli hangen kohden taloa; se oli kuuden kilometrin päässä ja sinne se oli jättänyt isäntänsä suden ilmestyessä. Ihmeellinen koira! Vaikka en olisi ennättänytkään apuun, se olisi ihan varmaan yksinkin ottanut suden hengiltä; niin sen kerrottiin tehneen monesti ennenkin.

Olin aivan ihmeissäni Frankin urotöistä ja tahdoin ostaa sen hinnasta mistä tahansa. Mutta omistaja oli taipumaton. -- Miksette osta sen jälkeläistä? hän sanoi ynseästi.

Kun tämä koira ei ollut kaupan, minun täytyi tosiaankin tyytyä penikkaan, jonka isän vakuutettiin olevan Frank. Tämä oli pyöreä, mustaturkkinen palleroinen ja muistutti enemmän pitkähäntäistä karhunpentua kuin koiran alkua. Mutta siinä oli keltaisia laikkuja kuten Frankin turkissa ja lisäksi hyvin luonteenomainen valkea rengas kuononpäässä. Nämä merkit olivat -- niin ainakin toivoin -- takeina koiran tulevasta suuruudesta.

Saatuani penikan omakseni oli keksittävä sille nimi. Tästä huolesta päästiin hyvin pian. Seinähirsiin kaiverrettu runonpätkä "Frankelynin koirasta" liittyi läheisesti siihen tapaukseen, jonka tuloksena penikka oli joutunut minulle, ja siksi nyt asianmukaisen komeasti "pantiin sen nimeksi Bingo".

2

Lopun talvea Bingo vietti majassamme ja eleli kuten ainakin laiska ja lihava, hyvää tarkoittava ja pahaa tekevä koiranpenikka. Sen ruokahalu oli suurenmoinen. Päivä päivältä se kasvoi isommaksi ja kömpelömmäksi. Vakavallakaan opetuksella sitä ei saanut olemaan pistämättä kuonoaan rotanpyydykseen. Se koetti mitä ystävällisimmin lähestyä kissaa, mutta tämä ymmärsi koiran temput aivan väärin. Lopulta niiden välille syntyi aseellinen rauha; mutta se keskeytyi vähän väliä, kun Bingo pyrki pitämään oman päänsä. Silloin se aina sai livistää tuvasta ja maata yönsä navetassa.

Kevään tultua ryhdyin täydellä todella kasvattamaan sitä. Molemminpuolisen suuren vaivan jälkeen se oppi käskystä noutamaan lehmämme, joka kävi laitumella aitaamattomalla preerialla.

Kerran opittuaan tehtävänsä se innostui siihen kovasti. Se hyppi korkealle ja haukkui ilosta, kun sitä käskettiin lehmän hakuun. Ja pian Bingo palasi ajaen vanhaa Dunnaa täyttä laukkaa edellään, haukkui ja murisi eikä antanut lehmälle rauhaa ennen kuin tämä oli läävän perimmäisessä sopessa.

Vaikkakin tehtävässä olisi ollut paremmin paikallaan vähäisempi tarmokkuus, koiran ajotapaa siedettiin kuitenkin jonkin aikaa. Mutta sitten se innostui näihin karjannoutoajoihin niin, että lähti aivan omin päin lehmän hakuun. Lopulta tämä virkaintoinen lehmäpaimen ei tyytynyt ajamaan vanhaa Dunnaa kotiin vain kerran tai pari, vaan kaksikintoista kertaa päivässä.

Viimein sen into meni niin pitkälle, että se pujahti preerialle ja ajoi lehmäpoloisen täyttä laukkaa kotiin, milloin vain sen mieleen juolahti tai milloin sillä oli hetkinenkin vapaa-aikaa.

Aluksi tämä ei näyttänyt niinkään pahalta, sillä nythän lehmä ei päässyt menemään liian kauas. Mutta kohta sillä ei enää ollut aikaa syömiseen. Se laihtui ja ehtyi. Alituinen koiran varominen vaivasi nähtävästi sitä kovin, ja aamuisin se ei ollut uskaltaa lähteä navetasta, kun se tiesi saman vainon alkavan heti ulkona.

Tämä meni toki liian pitkälle. Kun koiran intoa ei millään saatu hillityksi, paimenen virka piti ottaa siltä kokonaan pois. Sen jälkeen Bingo ei enää uskaltanut ajaa Dunnaa kotiin, mutta se osoitti kuitenkin mielenkiintoaan lehmää kohtaan siten, että asettui aina lypsämisen ajaksi makaamaan navetan oven edustalle.

Sitten tuli kesä, ja moskiitot alkoivat kiusata. Lypsäminen kävi vaikeaksi, kun lehmä pyrki alituiseen huiskimaan hännällään. Veljeni Fred, jonka tehtäviin lypsäminen kuului, oli luonteeltaan yhtä kekseliäs kuin kärsimätön; hän turvautui hyvin yksinkertaiseen keinoon estääkseen huiskimisen: hän sitoi lehmän häntään tiiliskiven. Sitten hän ryhtyi iloisesti työhönsä meidän muiden katsellessa epäilevinä syrjästä.

Äkkiä kuului sääskiparven keskeltä kumea läimähdys ja voimasanaryöppy. Fred oli saanut tiiliskivestä korvalleen niin että keikahti kumoon, ja lehmä käveli rauhallisena matkaansa, kunnes Fred pääsi jaloilleen ja hyökkäsi sen kimppuun lypsyjakkara aseenaan. Oli kyllin harmillista saada tiiliskivestä korvalleen, varsinkin kun korvapuustin antaja oli vanha lehmä, mutta vielä enemmän sapetti ympärillä seisovien nauru ja hilpeys.

Kun Bingo kuuli hälinän, se arveli häntäkin tarvittavan ja hyökkäsi Dunnan kimppuun toiselta puolelta. Ennen kuin leikki oli lopussa, maito oli kaatunut, kiulu ja jakkara särkyneet ja sekä lehmä että koira saaneet pistoja.

Bingo-rukka ei ymmärtänyt tätä ollenkaan ja pani koko metelin lehmän syyksi. Se oli jo kauan tuntenut tätä kohtaan vastenmielisyyttä, ja nyt se luopui kokonaan vartijantoimestaan navetan ovella ja lyöttäytyi yksinomaan hevosten seuraan.

Lehmä oli minun, hevoset taas olivat veljeni. Ruvetessaan suosimaan viimeksi mainittuja Bingo näytti samalla hylkäävän minutkin, ja meidän alinomainen yhdessä olomme keskeytyi. Kuitenkin se aina liittyi minuun, jos tapahtui jotain odottamatonta. Koiran yhdistää isäntäänsä side, joka ei katkea, ja me tunsimme sen kumpainenkin.

Yhden ainoan kerran sen jälkeen Bingo sai esiintyä lehmäpaimenena, nimittäin saman vuoden syksyllä Carberryn vuosimarkkinoilla. Saadakseen väkeä kerääntymään kauppansa luo muuan kauppias oli pannut toimeen paimenkoirakilpailun; parhaalle luvattiin "kunniakirja ynnä kahden dollarin rahapalkinto".

Erään petollisen ystävän viekoituksesta minä ilmoitin Bingon kilpailuun, ja varhain määräpäivänä tuotiin Dunna preerialle aivan kylän edustalle. Kun meidän vuoromme tuli, osoitettiin lehmää Bingolle ja annettiin komennushuuto: -- Mene noutamaan lehmä! Tarkoitus oli tietenkin, että sen piti tuoda lehmä minun luokseni palkintotuomarien lavan edustalle.

Mutta eläimillä oli omat tuumansa. Kun Dunna näki Bingon tulevan laukaten, se tiesi, ettei se nyt ollut turvassa muualla kuin omassa navetassaan, ja Bingo oli yhtä varma siitä, että sen ainoa tehtävä oli lisätä lehmän vauhtia. Palkintotuomarit eivät sen koommin nähneet lehmää eivätkä koiraakaan, sillä molemmat kiitivät yli preerian pysähtymättä ennen kuin kotona, jonne oli yli kolmen kilometrin matka. Palkinto annettiin kilpailun toiselle osanottajalle, sillä muita ei ollut.

3

Bingon kiintymys hevosiin oli ihmeellinen. Päivät se juoksenteli niiden mukana, yöt makasi tallin ovella. Minne parivaljakko meni, sinne Bingonkin piti päästä, eikä mikään voinut sitä estää. Vain kerran se poikkesi tavastaan, ja tämä oli varsin omituinen juttu.

Minä en ollut taikauskoinen enkä ollut siihen hetkeen saakka piitannut enteistä; mutta täytyy myöntää, että minuun teki syvän vaikutuksen seuraava harvinainen tapaus, jossa Bingolla oli pääosa. Meitä oli vain kaksi asukasta De Wintonin farmilla. Eräänä aamuna veljeni lähti noutamaan heiniä Boggy Creekistä. Edestakainen matka oli pitkä yhden päivän matkaksi, ja hän lähti varhain liikkeelle. Bingo ei tällä kertaa seurannut parivaljakkoa, ei edes veljeni käskystä, mikä oli aivan ennen kuulumatonta; se seisoi vain vähän matkan päässä liikkumattomana. Äkkiä se kohotti kuononsa ilmaan ja päästi pitkän, valittavan ulvonnan. Se odotti, kunnes ajoneuvot olivat ehtineet näkyvistä, ja seurasikin niitä parisensataa metriä tuon tuostakin ulvahtaen. Kaiken päivää se sitten pysytteli karjapihan seutuvilla ja ulvoi vähän väliä oikeita hautajaisvirsiä. Olin yksin. Koiran omituinen käyttäytyminen sai minut aavistamaan jotain vaaraa, ja mitä pitemmälle tunnit kuluivat, sitä levottomammaksi tulin.

Kello kuuden aikaan Bingon ulvonta kävi sietämättömäksi. Kun en muutakaan osannut, heitin sille jotain ja ajoin sen pois. Mutta mikä kauhun tunne minut oli vallannut! Miksi olinkaan antanut veljeni mennä yksin! Olisihan minun pitänyt koiran käytöksestä ymmärtää, että jokin onnettomuus oli uhkaamassa.

Vihdoin tuli veljeni paluun aika, ja -- siinäpä Fred jo olikin kurkkimassa kuorman päältä! Riisuin hevoset ja kysyin näköjään huolettomana:

-- Ovatko asiat kunnossa?

-- Kunnossa ovat, hän vastasi lakonisesti.

Kukapa osaa sanoa, onko enteissä perää?

* * * * *

Kauan tämän jälkeen kerroin tapauksen eräälle salatieteisiin perehtyneelle henkilölle. Hän näytti vakavalta ja kysyi: -- Tuliko Bingo sittemmin aina luoksenne, kun olitte vaarassa?

-- Tuli.

-- Älkää sitten hymyilkö! Se pelasti teidät itsenne sinä päivänä; se pysyi luonanne ja pelasti henkenne, vaikka ette milloinkaan saa tietää mistä vaarasta.

4

Varhain keväällä olin alkanut opettaa Bingoa. Pian sen jälkeen se alkoi opettaa minua.

Puolivälissä sitä kolmen kilometrin pituista matkaa, joka oli meidän majastamme Carberryn kylään, oli farmien rajapyykki. Se oli tanakka, matalalle kummulle pystytetty paalu ja näkyi hyvin pitkälle.

Pian huomasin, ettei Bingo kertaakaan kulkenut ohi tarkoin tutkimatta tuota salaperäistä paalua. Kohta sain nähdä, että myös arosudet ja kaikki muut lähiseudun koirat kävivät paalulla. Ajan pitkään tein kaukoputkella joukon havaintoja; opin ymmärtämään asian oikean laidan ja sain luoda silmäyksen Bingon yksityiselämään.