Part 4

Kerran kun ilma oli kaunis ja sininärhit torailivat keskenään, mikä oli varma merkki siitä, ettei mitään vaaraa ollut lähellä, Risakorva sai aloittaa jonkin uuden oppimisen. Emo antoi korviaan ravistamalla sille kyyristymismerkin ja juoksi sitten viidakkoon; sieltä se tömistämällä lennätti sanoman: "Tule!" Risakorva pinkaisi heti juoksemaan sinne, missä oli viimeksi nähnyt emon; mutta se ei löytänytkään tätä. Se tömisti, mutta vastausta ei kuulunut. Nyt se alkoi tarkasti etsiä ja löysikin pian emon jälkien hajun. Se seurasi tätä varmaa opasta, jonka kaikki eläimet tuntevat; ihmisellä yksin ei ole siitä aavistustakaan. Vähän matkan päässä se tapasi emon ruohoihin piiloutuneena. Tämä oli sen ensimmäinen harjoitus jälkien seuraamisessa, ja tällä tavalla leikkien piilosilla oloa se harjaantui perin pohjin tähän taitoon, jota se sittemmin tarvitsi monessa vakavassa seikkailussa.

Ennen ensimmäisen oppikauden päättymistä Risakorva oli oppinut kaikki tärkeimmät jäniksen taidot. Ja se oli suorittanut monta koetta ja osoittautunut niissä erittäin älykkääksi.

Se osasi piiloutua puun juureen ja tarpeen tullen syöksyä äkkiä pakoon sekä painautua maahan ja "istua pökkelönä". Se osasi tehdä kierroksia ja sivuloikkauksia sekä kulkea omia jälkiään takaperin niin taitavasti, että se harvoin tarvitsi muita temppuja. Se ei vielä ollut kokeillut piikkilanka-aidan keinoa, joka on erittäin sukkela temppu, mutta se tiesi tarkoin, miten tämä on tehtävä. Se oli erityisesti tutkinut hiekkaa, jossa jälkien haju kokonaan häviää, ja perin pohjin tutustunut "jälkien vaihtoon", "kiertelyyn" ja "kaksoisjälkiin" sekä myös "piilokoloon", minkä käyttö edellytti pitkäaikaista harjaantumista. Ja lopuksi: se ei milloinkaan unohtanut painautumisen taitoa, joka on kaiken viisauden alku, eikä orjanruusupensasta, ainoata turvapaikkaa, joka on luotettava.

Se oppi monien vihollistensa tuntomerkit ja erilaiset menettelytavat, millä kutakin saattaa vetää nenästä. Sillä haukat, pöllöt, ketut, koirat, minkit, näädät, kissat, haisunäädät, pesukarhut ja ihmiset vainoavat pupua kukin omalla tavallaan, ja kaikilta näiltä sen täytyy osata suojella henkeään.

Huomatakseen ajoissa vihollisen lähestymisen jäniksen on aina oltava varuillaan. Risakorva oppi siinä suhteessa luottamaan etupäässä itseensä ja emoonsa, mutta sitä lähinnä sininärhiin. -- Ota aina vaari sininärhin varoituksesta, sanoi Jänöemo. -- Se on sietämätön rettelöitsijä ja juorukello ja varastaa minkä ehtii, mutta siltä ei jää mikään huomaamatta. Se kyllä tekisi pahaa meillekin, mutta ei voi, ja sen viholliset ovat meidänkin vihollisiamme; sen tähden on parasta käyttää sen neuvoja hyväkseen. Jos tikka päästää varoitushuudon, siihen voi aina luottaa, sillä tikka on rehellinen; mutta se on typerä sininärhin rinnalla, ja vaikka sininärhi usein ilkeydestä valehteleekin, on kuitenkin varminta aina luottaa siihen, kun sillä on tiedossa huonoja uutisia.

Piikkilanka-aidan keino koettelee kovasti hermoja ja vielä enemmän jalkoja. Pitkään aikaan Risakorva ei uskaltanut yrittää sitä, mutta myöhemmin se oikein innostui tähän urheiluun.

Se on soma leikki sille, joka sen osaa, sanoi Jänöemo. -- Ensin annat koiran lämmetä: juokset suoraan vähän matkaa ja lasket sen lähelle. Annat sen päästä aivan taaksesi juuri kun tiedät miehenkorkuisen piikkilanka-aidan olevan edessä; itse pujahdat raosta, koira törmää päin aitaa. Monen koiran ja ketun olen nähnyt näin repivän itsensä raajarikoksi; muuan suuri koira menetti kerran henkensäkin. Mutta olen nähnyt myös monen jäniksen joutuvan surman suuhun sitä yrittäessään.

Risakorva oppi jo varhain sen, mitä moni jänis ei opi milloinkaan: "piilokolo" ei ole ollenkaan niin varma pakokeino, kuin ensin näyttää. Viisas jänis saattaa sen avulla pelastua, mutta tyhmä menee ennen pitkää ansaan yrittäessään. Nuori jänis turvautuu siihen aina ensiksi, vanha jänis vasta viime tingassa, kun kaikki muut keinot pettävät. Se onnistuu, jos ahdistaja on ihminen, koira, kettu tai petolintu, mutta tietää äkkikuolemaa, jos hätyyttäjänä on kärppä, minkki, haisunäätä tai näätä.

Olifantin suossa oli vain kaksi maakoloa. Toinen oli Päivänpaisteen penkerellä suon eteläpäässä, pienellä suojaisella hietakummulla. Penger oli etelään päin viettävä, ja täällä jänöperhe kauniina päivänä otti aurinkokylpyjä. Emo ja poikanen piehtaroivat tuoksuvien männynneulasien seassa, vääntelivät itseään hullunkurisiin asentoihin kuten kissat ja käänsivät hitaasti kylkeä, aivan kuin ne olisivat paistaneet itseään. Väliin ne räpyttelivät silmiään, huohottivat ja kiemurtelivat kuin kovissa tuskissa. Tämä oli niiden hupaisimpia leikkejä.

Kummun rinteellä oli suuri petäjänkanto. Sen kummallisen muotoiset juuret luikertelivat hiekassa kuin käärmeet, ja näiden suojelevien haarojen alle oli vanha ja jörö murmelieläin kauan sitten kaivanut pesänsä. Tämä eläin tuli vuosi vuodelta yhä äreämmäksi ja pahansisuisemmaksi, kunnes se eräänä päivänä rupesi rakentamaan riitaa Olifantin koiran kanssa eikä paennutkaan luolaansa kuten tavallisesti. Murmelieläimelle kävi tappelussa huonosti, ja tuntia myöhemmin Jänöemo otti maakolon haltuunsa.

Tämän petäjänjuuren kolon anasti pian sen jälkeen varsin häpeämättömästi muuan nuori, itsetietoinen haisunäätä, joka varmaankin olisi saavuttanut pitemmän iän, ellei olisi ollut niin tyhmän koppava. Se näet kuvitteli, että pyssyllä varustautunut ihminenkin pakenisi sitä. Jänöemo ei siis menettänytkään luolaa ainaiseksi; anastaja kukistui jo seitsemän päivän perästä kuten muinoin muuan hebrealainen kuningas.

Toinen kolo oli tiheässä saniaispensastossa lähellä apilapeltoa. Tämä oli pieni ja kostea eikä kelvannut kuin viimeiseksi turvapaikaksi. Senkin oli tehnyt muuan murmelieläin. Tämä oli ollut jänöperheelle hyvää tarkoittava ja ystävällinen naapuri, mutta kovin varomaton itsensä suhteen. Sen tähden sille oli käynyt niin hullusti, että sen nahasta oli tehty ruoskansiima, jolla nyt lisättiin vauhtia Olifantin parivaljakkoon. -- Se oli sille oikein, arveli vanha Olifant. -- Se oli kasvattanut nahkansa varastetulla ruoalla. Kyllä parivaljakon täytyy siitä ryöväristä jollakin tavalla hyötyä!

Jänöperhe oli nyt yksin kummankin kolon omistajana. Jänikset eivät kumminkaan menneet niitä lähellekään muulloin kuin tarpeen vaatiessa, jottei syntyisi polun tapaista, joka ilmaisisi vihollisille nämä viimeiset turvapaikat.

Sitä paitsi rämeikössä oli vielä ontto hikkoripuu; se vihersi yhä, vaikka oli melkein kumossa. Sen kolo oli mainio turvapaikka, ja sillä oli lisäksi se suuri etu, että se oli kummastakin päästä avonainen. Tässä oli kauan asustanut yksinäinen vanha pesukarhu, jonka pääelinkeinona todennäköisesti oli sammakonpyynti. Näiden eläimien, samoin kuin entisajan munkkien, on arveltu olevan yksinomaan kasvissyöjiä; mutta hyvällä syyllä saattaa epäillä, että ne tilaisuuden tullen pistävät halukkaasti poskeensa vaikkapa kuolleen jäniksen. Sen tähden jänikset kammosivat tätä naapuria, ja kun se eräänä päivänä tapettiin sen ollessa ryöstöretkellä Olifantin kanaparvessa, Jänöemo tunsi tietenkin kaikkea muuta kuin surua ja otti heti riemuiten haltuunsa sen mukavan pesän.

4

Heleä elokuun päivänpaiste tulvi rämeikköön varhaisena aamuhetkenä. Luonto näytti ahmivan sen lämmintä säteilyä. Pieni ruskea suovarpunen tikitti rimmen pitkällä kaislalla. Sen ympärillä oli hiukan avonaista, sameaa vettä. Tähän kuvastui sinisen taivaan kaistaleita, ja ne ja ruskea vesiruoho muodostivat hienon mosaiikin, jossa keskellä oli pienen varpusen ylösalainen kuva.

Läheisellä rantatörmällä kasvoi hyvin rehevää kullanvihreätä skunkinkaalia, jonka synkkä varjo lankesi ruskeille suomättäille.

Suovarpusen silmät eivät olleet harjaantuneet nauttimaan luonnon väriloistosta. Mutta se näki jotakin muuta, mitä me emme olisi huomanneet: skunkinkaalin leveiden lehtien alla ruskeiden mättäiden seassa oli kaksi elävää olentoa, joiden kuono alati liikkui ylös alas, vaikka kaikki muu oli hiljaa.

Siellä olivat Jänöemo ja Risakorva. Ne eivät olleet menneet makaamaan skunkinkaalien alle sen takia, että olisivat pitäneet niiden väkevästä hajusta, vaan siksi, etteivät hyttyset voineet ollenkaan sietää tätä hajua ja antoivat jänisten siellä olla rauhassa.

Jäniksillä ei ole määrättyjä harjoitustunteja, ne ovat aina oppimassa. Mutta oppiaine riippuu siitä, mikä vaara kulloinkin ahdistaa, ja tätä ei voi tietää, ennen kuin vaara on lähellä. Jänöperhe oli tullut tänne lepäämään, mutta se ei saanut kauan olla rauhassa, sillä äkkiä kuului aina valppaan sininärhin varoitushuuto. Jänöemon turpa ja korvat kohosivat, sen häntä tiivistyi lujemmalle. Olifantin mustan ja valkean kirjava ajokoira lähestyi parhaillaan suon poikki suoraan niitä kohti.

-- Kuulehan, sanoi Jänöemo, pysyttele sinä tässä matalana sillä välin kun minä menen estämään tuota koirahupakkoa pahanteosta. Samassa se jo loikki koiraa kohti ja harppasi uhkarohkeasti suoraan sen tien poikki.

Koira ryntäsi vimmatusti haukkuen Jänöemon jälkeen. Mutta tämä pysytteli juuri sen verran edellä, ettei ajaja saavuttanut sitä, ja juoksi orjanruusupensaikkoon; täällä miljoonat piikit iskivät koiraan lujasti ja syvään, kunnes sillä oli korvat verissä. Lopulta jänis houkutteli sen juoksemaan päin näkymättömissä olevaa piikkilanka-aitaa. Koira sai semmoisen tärähdyksen, että juoksi kotiin tuskasta ulvoen. Jänöemo teki kaksoisjäljet sekä lyhyen kierroksen siltä varalta, että koira palaisi. Sitten se tuli takaisin Risakorvan luo ja näki, että tämä oli innoissaan noussut seisaalleen ja kurotti päätään nähdäkseen, miten emo leikki koiran kanssa. Tällainen tottelemattomuus suututti kovasti Jänöemoa. Se potkaisi Risakorvaa takajalallaan niin, että tämä lensi nurin niskoin mutaan.

Kerran jänisten syödessä apilapellolla niitä kohti iski punapyrstöinen haukka. Jänöemo heitti takajalkansa ilmaan osoittaakseen halveksimistaan tätä vihollista kohtaan ja vilisti erästä vanhaa tuttua polkuaan orjanruusupensaikkoon; sinne haukka ei tietenkään päässyt seuraamaan. Polku oli jänisten pääteitä, se, joka vei Aidanmutkasta Ison pensaan luo. Useita köynnöskasveja oli versonut sen poikki, ja Jänöemo alkoi jyrsiä niitä poikki pitäen samalla silmällä haukkaa. Risakorva odotti takana, mutta juoksi sitten edelle ja katkaisi vielä lisää polun poikki kasvaneita köynnöksiä.

-- Se on oikein, sanoi Jänöemo, pidä aina polut selvinä, niitä saattaa todella usein tarvita! Ei leveinä, mutta selvinä! Pure poikki kaikki, mikä köynnöskasvien tavoin on niitä sulkemassa. Saatpa nähdä, että kerran vielä tulet katkaisseeksi paulan.

-- Mikä se on? kysyi Risakorva raapaisten oikeata korvaansa vasemmalla takajalallaan.

-- Paula muistuttaa köynnöskasvia, mutta ei kasva, ja se on pahempi kuin kaikki maailman haukat, sanoi Jänöemo katsahtaen haukkaa, joka nyt oli kaukana. -- Yöt päivät se piilee polullasi odottamassa kunnes tulet, ja silloin olet hukassa.

-- Enpä usko, että minä tarttuisin siihen, sanoi Risakorva ylpeästi kuten ainakin nuoret ja kohosi samalla kantapäilleen hieroakseen kuonoaan ja viiksiään nuoren puun sileätä runkoa vasten. Risakorva ei itse kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki, mutta emo pani sen kyllä merkille. Jäniksillä tämän tavan ilmestyminen tarkoittaa samaa kuin äänenmurros pojilla, ja Jänöemo tiesi nyt, että sen poikanen oli tulossa täysikasvuiseksi.

5

Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen tietää ja tuntee jokainen. Rautatienrakentaja tekee huoletta ratapenkeren poikki lammen tai järven, vieläpä merenkin, mutta juoksevaa vettä kohtaan hän tuntee suurta kunnioitusta, vaikka tämä olisi vain pieni puropahanen. Hän tutkii huolellisesti, mihin suuntaan se pyrkii, ja antaa sen kaikessa noudattaa omaa mieltään. Janoinen aavikon matkustaja karttaa inhoten myrkyllisiä suolajärviä, kunnes löytää rotkon, jonka pohjalla luikertelee kirkas juova, juoksevan veden merkki, ja iloissaan hän juo siitä janoonsa.

Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen poikki vainueläin ei saata seurata jälkiä. Metsäneläin, jota verivihollinen uupumatta seuraa, huomaa loppunsa lähenevän ja tuntee jo kuoleman kauhua. Sen voimat ovat lopussa, sen kaikki pelastuskeinot ovat pettäneet. Silloin jokin hyvä enkeli johtaa sen veden, juoksevan, elävän veden luo. Se heittäytyy siihen, seuraa vilvoittavaa virtaa ja juoksee taas uusin voimin metsien turviin.

Vielä toisellakin tavoin juokseva vesi suojelee ahdistettua metsänotusta: hilpeän puron lähellä vainu ei ole yhtä tarkka kuin muualla. Kun takaa-ajaja tulee siihen kohtaan, missä otus on lähtenyt veden luota, se pysähtyy ja kääntyy ympäri kerta kerran perästä, mutta ei osaa seurata. Otus on pelastunut.

Tämä oli yksi niitä monia salaisuuksia, joita Risakorva oppi emoltaan; siis: orjanruusupensaan jälkeen vesi on paras ystäväsi.

Eräänä kuumana ja kosteana elokuun yönä Jänöemo ja Risakorva olivat juoksemassa metsän läpi. Emon valkea häntätöyhtö vilkkui edellä ja oli Risakorvalle tiennäyttäjänä, vaikka se katosikin vähän väliä emon istuutuessa kuuntelemaan. Näin vuoroin laukaten ja pysähtyen ne pian tulivat rimmen luo. Korkealla rannan puussa lauloi satakieli, ja pulleavatsainen urossammakko istui uponneella puun rungolla leukaansa myöten vedessä kurnuttaen vanhaa nuottiaan.

-- Seuraa minua yhä, Jänöemo sanoi jänisten kielellä. Loiskis, se oli vedessä ja ui kohti vajonnutta runkoa, joka oli rimmen keskellä. Nuorta jänistä arvelutti, mutta se hyppäsi kumminkin veteen ja alkoi molskia läähättäen ja puristaen nenäänsä lujasti kiinni, mutta yhä jäljitellen emoa. Tekemällä samoja liikkeitä kuin maallakin se pääsi eteenpäin, ja näin se pulikoi, kunnes oli puunrungolla. Se huomasi osaavansa uida. Nyt se kömpi emon viereen puunrungon koholla olevaan, kuivaan päähän, ja siinä ne sitten istuivat, ympärillään suojaava kaislikko ja vesi, joka ei kerro tietojaan. Sittemmin, kun Springfieldin vanha kettu lämpöisinä ja pimeinä öinä osui rosvoretkillään rämeikköön, Risakorva saattoi tuntea tämän paikan sammakon kurnutuksesta; se oli hädän tullen oppaana varmaan suojapaikkaan. Risakorvasta tuntui, että sammakko lauloi: "Tule, tule, vaaran tullen tule!"

Tämä oli viimeinen oppikurssi, jonka Risakorva sai emoltaan. Oikeastaan se oli jo ylimääräinen kurssi, sillä moni pikku jänis elää ikänsä kaiken oppimatta milloinkaan näitä asioita.

6

Villi eläin ei milloinkaan kuole vanhuuttaan. Sen elämä päättyy aina, ennemmin tai myöhemmin, väkivaltaisesti. On vain ajan kysymys, miten kauan se saattaa suojata itseään vihollisiltaan.

Mutta Risakorvan elämä on esimerkki siitä, että kun jänis kerran pääsee ohi nuoruusikänsä, se kykenee säilyttämään henkensä niin kauan kuin se on täysissä voimissaan ja saa surmansa vasta sinä ikäkautena, jota nimitetään vanhuudeksi.

Jänöperheellä oli vihollisia joka puolella. Niiden jokapäiväinen elämä oli täynnä seikkailuja. Sillä koirat, ketut, kissat, haisunäädät, pesukarhut, kärpät, minkit, käärmeet, haukat, pöllöt ja ihmiset, vieläpä hyönteisetkin, olivat kaikki liittoutuneet pupuja vastaan. Vähintään kerran päivässä ne saivat juosta henkensä edestä ja pelastua miten saattoivat, älynsä tai säärtensä avulla.

Useammin kuin kerran tuo vihattu Springfieldin kettu pakotti jänöperheen pakenemaan lähteen luona olevan vanhan piikkilankakasan alle; piikkilanka oli ennen ollut sikotarhan aitana. Mutta kerran päästyään sinne ne saattoivat rauhallisina katsella, miten kettu haavoitti jalkojaan koettaessaan turhaan tavoittaa niitä.

Muutaman kerran Risakorva oli saanut johdetuksi koiran haisunäädän kimppuun; tämä oli pupujen kannalta aivan yhtä vaarallinen kuin edellinenkin.

Kerran Risakorvan sai kiinni metsästäjä, jolla oli apunaan koira ja kesy, opetettu hilleri. Mutta sen onnistui paeta seuraavana päivänä. Sen jälkeen se luotti maakoloihin entistäkin vähemmän. Monta kertaa sen täytyi juosta veteen kissan ahdistaessa. Myös haukat ja pöllöt ajoivat sitä usein, mutta kaikenlaisia vaaroja vastaan sillä oli pelastuskeinoja. Emon opettamia temppuja se paransi ja keksi vanhemmaksi tultuaan monta uutta. Ja mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi se tuli, sitä vähemmän se luotti sääriinsä ja sitä enemmän älyynsä. Lähiseudulla oli nuori koira nimeltä Ranger. Tämän isännällä oli tapana viedä se jäniksen jäljille harjoittaakseen sitä ajoon. Tavallisesti se tällöin tuli ajamaan Risakorvaa, sillä ajo huvitti tätä nuorta urosjänistä yhtä paljon kuin koiraakin. Vaaran hitunen vain lisäsi viehätystä. Toisinaan se saattoi sanoa emolleen:

-- Kas, äiti, tuossa se koira taas tulee. Pitää lähteä juoksemaan!

-- Olet liian rohkea, Risakorva-poikaseni, saattoi emo vastata. -- Etköhän juokse liian usein.

-- Mutta, äiti, on niin äärettömän hauskaa, kun saa härnätä tuota koirahupakkoa, ja onhan se sentään hyvää harjoitusta. Tömistän apua, jos se liiaksi ahdistaa, ja yhden kierroksen jälkeen vaihdetaan osia.

Sitten se saattoi mennä koiran tielle ihan tahallaan. Ranger tietenkin innostuu hirmuisesti ja jatkaa ajoa, kunnes Risakorva väsyy leikkiin. Silloin se joko lähettää tömistäen avunpyyntisanoman, jolloin Jänöemo tulee houkuttelemaan koiran omille jäljilleen, tai sitten se pelastuu koirasta jollain sukkelalla tempulla. Kerron vain yhden esimerkiksi siitä, miten hyvin Risakorva oli oppinut suurten metsien taidot.

Se tiesi, että jälkien haju säilyy parhaiten maassa ja on selvin silloin, kun jänis on juoksusta lämmin. Kun se pääsi maata ylemmäksi ja sai olla puolen tuntia rauhassa, jäljet vanhentuivat, ja se tiesi olevansa turvassa. Se menetteli näin: väsyttyään juoksuun se johti ajon Aidanmutkan tiheään orjanruusupensaikkoon; täällä se "kierteli", so. juoksi ristiin rastiin jättäen niin mutkaiset jäljet, että koiran täytyi olla hyvin paljon perässäpäin päästyään selville tuosta vyyhdestä. Sitten se juoksi läpi metsän suoraan D:hen kulkien yhden loikkauksen verran tuulen puolelta kaatunutta puun runkoa E. Pysähtyen sitten D:n luona se palasi omia jälkiään F:ään, mistä se loikkasi syrjään ja juoksi G:hen. Sitten se taas palasi samoja jälkiä J:hin ja odotti siinä, kunnes koira oli mennyt ohi I:n. Nyt se meni H:sta entisille jäljilleen, kulki niitä E:hen ja teki siitä pitkän sivuloikkauksen rungolle, jonka yläpäähän se pysähtyi ja jäi istumaan kuin pökkelö.

Ranger kulutti kauan aikaa orjanruususokkeloissa, ja jälkien haju oli hyvin kehno, kun se vihdoin tuli D:hen. Täällä se alkoi kiertää kehää löytääkseen uudelleen hävinneet jäljet. Pitkän ajan perästä se löysi ne ja tuli sitten G:hen, missä jäljet uudelleen äkisti päättyivät. Koira joutui taas ymmälle ja alkoi tehdä kierroksia. Kierrokset kävivät yhä suuremmiksi, kunnes koira kulki lopulta aivan sen rungon alta, millä Risakorva oli. Mutta kylmä jäljenhaju ei kylmänä päivänä maata ylempänä hevin tunnu. Eikä Risakorva värähtänytkään koiran mennessä ohi.

Pian koira tuli seuraavaa kierrostaan. Tällä kertaa se osui puunrungon alapäähän ja pysähtyi nuuskimaan. Todellakin, se haisi jänikseltä! Mutta se oli nyt vanha haju. Kuitenkin se alkoi nousta runkoa pitkin.

Mikä hermoja koetteleva hetki, kun tuo suuri koira tuli nuuskien pitkin puunrunkoa! Mutta Risakorvan mielenmaltti ei pettänyt. Tuuli oli suotuisa; se oli päättänyt loikata matkaansa heti kun Ranger ehtisi puoliväliin runkoa. Mutta tämä ei tullutkaan. Rakkikoira olisi jo nähnyt jäniksen, mutta jäniskoira ei nähnyt. Haju tuntui olevan vanha; takaa-ajaja hyppäsi rungolta. Pupu oli voittanut.

7

Risakorva ei ollut milloinkaan nähnyt muuta jänistä kuin emonsa. Tuskinpa se oli tullut ajatelleeksi, että toisia oli olemassakaan. Emostakin se oli alkanut yhä enemmän vieraantua, mutta se ei koskaan tuntenut ikävää, sillä jänikset eivät kaipaa seuraa. Mutta kerran joulukuun päivänä Risakorvan ollessa kuusamapensaikossa aukaisemassa uutta polkua Aidanmutkan suureen tiheikköön sen silmään osui outo näky: läheisellä Päivänpaisteen kummulla erottuivat taivasta vasten suuren jäniksen pää ja korvat. Tulokas vaikutti hyvin tyytyväiseltä löytöretkensä tuloksiin ja tuli loikkien pitkin Risakorvan polkua. Se käytti todella Risakorvan omaa polkua ja tuli sen omaan rämeikköön! Uusi tunne valtasi nuoren jäniksen: osaksi katkeruus, osaksi viha, tuo sekava tunne, jota nimitetään kateudeksi.

Vieras pysähtyi erään Risakorvan hankauspuun luokse. Viimeksi mainitulla oli ollut tapana nousta tämän puun nojaan kantapäilleen ja hangata leukaansa puun kylkeen niin korkealta kuin suinkin ulottui. Se arveli tekevänsä näin vain huvikseen, mutta kaikki urosjänikset tekevät samalla tavoin, ja tällä tempulla on useitakin tarkoituksia. Puuhun jää siten jäniksen haju, ja vieraat jänikset tietävät siitä, että seutu jo kuuluu jänisperheelle eikä enää ole kenen tahansa valittavissa. Lisäksi seuraava tulija saattaa hajusta päätellä, onko viimeksi käynyt ollut tuttu; hankauskohdan korkeudesta näkee myös, kuinka iso käyjä on ollut.

Risakorva huomasi harmikseen, että tulokas oli sitä päätä pitempi ja muutenkin vankempi urosjänis. Tämä oli sille aivan uutta, ja se tunsi vastustamatonta halua tuon tunkeilijan tappamiseen. Se puri kovasti hampaitaan, vaikka sillä ei ollut mitään suussa, juoksi sitten tasaiselle paikalle ja tömisti hitaasti kolme kertaa; se merkitsi: "Lähde pois alueeltani tai taistele!"

Tulokas pani korvansa suuren V:n muotoisiksi, istui vähän aikaa suorana ja laskeutui sitten sekin etujalkojensa varaan tömistämään kolmesti; mutta se tömisti kovemmin.

Sota oli julistettu.

Jänikset tulivat yhteen juostuaan kumpikin lyhyen kierroksen koettaen päästä toisistaan tuulen alapuolelle ja odottaen sopivaa hyökkäyshetkeä. Vieras oli suuri ja vahvalihaksinen, mutta parista pikkuseikasta saattoi päättää, ettei se ollut kovinkaan taitava. Se teki varomattomia käännöksiä ja laiminlöi sopivan hyökkäyshetken, sen jolloin Risakorva oli sitä alempana. Mutta nähtävästi se luottikin etupäässä voimaansa. Lopulta se sitten hyökkäsi, ja Risakorva puolestaan rynnisti raivoisasti vastaan. Kumpikin hyppäsi pystyyn ponnistaen takajaloillaan, mutta heikompi joutui jo ensi ottelussa alle. Voittaja oli heti sen päällä, puri pahanpäiväisesti Risakorva-poloista ja nyhti siitä karvatukon toisensa perästä. Mutta tämä oli vikkelä jaloistaan ja pääsi pian vapaaksi. Alkoi uusi yritys. Taas joutui Risakorva alle ja sai kovasti selkäänsä. Se ei ollut ollenkaan vastustajansa kanssa tasaväkinen, ja pian sen oli pakko turvautua jalkoihinsa pelastaakseen henkensä.

Vieras lähti ajamaan takaa. Nähtävästi sen tarkoituksena oli joko Risakorvan tappaminen tai sen karkottaminen kotirämeiköstään. Mutta tämä oli nopsajalkainen ja kestävä. Vieras taas oli suuri ja raskas, ja pian sen piti luopua ajosta. Se olikin onneksi pakenijalle, sillä se oli kangistumaisillaan haavoistaan ja jo uupunutkin. -- Nyt alkoi Risakorvalle hirveä aika. Se oli tottunut suojelemaan itseään pöllöiltä, koirilta, näädiltä, ihmisiltä ja sen tapaisilta, mutta ei tietänyt mitä tehdä, kun ahdistaja oli toinen jänis. Se ei keksinyt muuta keinoa kuin maata kyyryllään, kunnes se löydettiin, ja sitten juosta.

Jänöemo oli aivan suunniltaan pelosta ja koetti vain pysytellä piilossa. Mutta iso urosjänis löysi sen pian. Jänöemo koetti juosta pakoon, mutta se ei ollut yhtä nopea kuin Risakorva. Urosjäniksellä ei ollut aikomustakaan tappaa sitä, vaan se alkoi kosiskella.